Baikal

Location: Internet cafe, Irkutsk, Russia

Viisumiralli:

Ennen lahtoamme Irkutskista Baikalille pistimme viisumianomukset Mongoliaan tulille. Asiointi konsulaatissa oli helppoa ja kassaneiti puhui sujuvaa Englantia. Ainoaksi taistelun aiheeksi koitui viisumien maksaminen pankkisiirrolla, koska konsulaatissa ei kelvannut kateinen..

Venajan pankkipolitiikka on erikoinen. Kuten muuallakin palvelupisteissa, muut asiakkaat eivat anna sinulle asiointirauhaa, vaan hengittavat niskaasi ja kurkkivat olan yli asioitasi, valissa jopa kysellen asioita sinua palvevalta virkailijalta. Tasta syysta pankissa asiointi ahdisti, empa haluaisi taalla tehda suuria talletuksia tai nostoja, muiden asiakkaiden kaytannossa kurkiessa vieressa tiliotettani.

Menimme siis konsulaatin ohjeistamaan Sperbankiin Karla Marksa kadulla. Liityin lyhyimpaan jonoon Kassalle paastyani minut ohjattiin seuraavaan jonoon kulman taakse. Aikani jonotettua minut ohjattiin taas uudelle kassalle. Talla kassalla sain palvelua, virkailija haki englannintaitoisen virkasiskonsa, joka kertoi, etten voi tehda pankkisiirtoa tassa pankissa, vaan minun on mentava toiseen pankkiin viereisella kadulla.. Virkailija antoi pankin osoitteen ja kassan nimen jolle minun tulisi menna. Toiseen pankkiin paastyani paatin aloittaa asiointini jonkinlaisen infopisteen kautta ja varmistaa nain oikea jono. Infon virkailija varmisti kasitykseni, ja liityin sen kassan jonoon, jonka edellisenkin pankin virkailija oli minulle neuvonut. Mutta: Kassalla minut ohjattiin ylakertaan, ja ylakerrasta takaisin alas. Menin jo kohtuullisen artyneena takaisin infopisteelle kysylemaan mihinkahan vittuhun he halauavat minun menevan kun joka kassa ohjaa toisaalle. Virkailija liittyi mukaani ja menimme yhdessa alkuperaiselle kassalle, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa.

Saimme viisumit maksettua ja pienen valokuvauskeikan (Henrylla ei ollut varillisia passikuvia) jalkeen anomukset olivat sisassa.


Baikal:

Kavimme eraalla jarvella. Se oli aika Iso jarvi..

Keskiviikkoaamuna 27.8 talsimme Irkutskin bussiasemalle odottelemaan bussia Huzniriin. Pienen kassakeikan jalkeen (Rinkoille piti ostaa oma biletti) olimme valmiita lahtoon. Bussi alkoi tayttya niin venalaisista kuin lankkarituristeista, mutta mahtui sekalaiseen matkustajakatraaseen myos Buryat -heimon mummo joka ilmeisesti oli matkalla kotiinsa suuresta kaupungista. Kuski saapui lpuntarkastajan lahdettya ja alkoi venalaiseen tapaan huutamaan reppumatkaajille venajaksi. Ilmeisesti koskien reppuja, joista joku painoi "stop" nappulaa pohjaan.

Venalaisten tapa huutaa ulkomaalaiselle vanajaa taitamattomalle on erikoinen.. Eras britti moskovassa kertoi saaneensa kaupassa haukut maksettuaan liian isolla setelilla, joka lienee helpoin tapa saada huudot kassaneidilta tassa maankolkassa. Myos me olemme saaneet osamme tasta tapakulttuurista. Edellispaivana sporassa kuljettaja rupesi raivoamaan Henrylle taman yrittaessa ostaa lippua. "Se alko huutaan mulle". Niimpa Henkka nousi ratikkaan ilman lippua, ja saasti kympin kuljettajan raivokohtauksen ja myyntihaluttomuuden takia.

Reilun kahdeksan tunnin bussissaistuskelun jalkeen saavuimme Olkhonin saarelle, Huznirin kylaan. Kyla oli pienehko, viehattavan oloinen saarelaisyhteiso, jonka laitamille tosin kohosi turistimajoitusten nakoisia rakennuksia kuin taikatatteja golfkentan laidalle sateella. Ostimme kylakaupasta ruokatarpeita muutamaksi paivaksi ja suuntasimme Shamanka kiven ohi rannalle, ja pohjoiseen, tarkoituksena loytaa viihtyisa tukikohdan paikka.

Matkaajia ei vaikuttanut olevan liikaa. Muutama teltta siella taalla. Mutta turismi on jo jattanyt jalkensa saarelle. Venalaisten turistien vanhat leiripaikat olivat taynna roskaa. Paskapaperia, tolkkeja, purkkeja, pulloja, roskapusseja, ja jopa "hevosten tsekkaamista" (Mongolialainen kiertoilmaus vessa-asioille) varten rakennettuja nakoesteita. Naky ei mielta ylentanyt, ja paatimmekin marssia vaikka pimeantuloon saakka kunhan siisti alue hyvalla nakymalla ja metsan laheisyydella (elinehto polttopiden takia) loytyisi.

Loysimmekin asiallisen spotin noin neljan kilometrin kavelyn jalkeen, varustettuna uskomattomalla nakymalla kallionkielekkeen nokalta, ja metsan rajassa. Polttopuut, nakyma ja vesi, kaikki mita hyva tukikohdan paikka tarvitsee.

Paivaaskareet saarella: Polttopuiden kerailya, veden hakua, kokkailua, kalastelua ja iltanuotiolla istuskelua. Juuri sita, mita mieli oli kaivannut hektisten kaupunkien jalkeen. En ostanut virvelia Irkutskista, vaikka olinkin suunnitellut kalastelevani paljon, silla onnistuin loytamaan vain huippukalliita Shimanon hiilikuituvapoja ja huippukeloja. Istuskelin muutamaan otteseen kivilla, uittamassa siimaa ja syottia, mutta mato-ongella kalaonni oli heikko. En valittanyt. Saalis ei ole koskaan ollut se ykkosjuttu fisustuksessa, vaan se tunnelma: Istua kivella maailman suurimmalla jarvella, katsella tunturien taakse painuvaa aurinkoa, ja aallokossa poukkoilevaa kohoa. Poltella tupakkia ja syoda evaita. Keksin helposti muutaman vahemman innostavankin tavan kuluttaa aikaansa, terveisia vain sinne Suomeen.

Iltaisin vasasimme kunnon nuotion. Tosin kokko tai rovio olisi toisinaan ollut osuvampi nimitys.. Juoma: Baikalin vodka, musiikki: Eddie Vedderin Into the wild -soundtrack. Seinina pimeneva Ita-Siperian yo ja kattona tahtitaivas.
Eraana yona makasin nuotion vieressa tuijottelemassa avaruuden aarettomyytta, planeettoja, tahtia, ja radallaan kiertavia tekokuita, kun upea tahdenlento valaisi taivaankannen. Heitin tahdelle toiveen, nahtavaksi jaa toteutuuko se..

Paivat lipuivat ohi omalla kellosta piittaamattomalla tahdillaan. Paivista oli kuitenkin pidettava kirjaa, silla maanantaina meidan pitaisi palata Irkutskiin noutamaan passimme ja viisumimme. Saali sinansa, olisin helposti voinut viettaa jarvella viela paivia.

Mita tekisin toisin seuraavalla kerralla: En jaisi Olkhonille, vaan menisin junalla Severobaikalskiin, jarven pohjoispaahan, jossa ostaisin parin viikon evaat ja lahtisin laskeutumaan etelaa kohti. Pohjoisessa turistien maara on kaytannossa viela nolla, joten taysin omaa rauhaa kaipaavalle se on huomattavasti suosittua Olkhonia parempi vaihtoehto. Toisaalta Olkhonin saareltakin loytyy hyvia spotteja, kunhan jaksaa vaeltaa, eika pyorry kylaa laheisimpien vanhojen leiripaikkojen paskaisuudesta. Aikaakin varaisin enemman kuin vajaan viikon, mutta toisaalta halu jatkaa matkaa ja paasta Mongoliaan alkaa jo olla todella kova.

Tana iltana hyppaamme yojunaan kohti Ulan-Udea, josta otamme bussin kylan laitamille, etsiydymme hostelliin tai iskemme teltan joen varteen, ja hoitelemme viimeiset nahtavyyksien kuikistelut ja valmistelut ennen Mongolian valloitusta!

Post script: Emme saaneet hoidettua viisumiasioitamme kuntoon, joten maastapoistuessa rajaviranomaiset voivat heittaytya hankalaksi. Plani on esitella valkovenajan viisumia, leimoja ja isoa kasaa juna ja bussitiketteja, ja yrittaa valttya sakoilta.. Palataan rajanylitysbyrokratiaan sitten seuraavassa kirjoituksessa.