Location: Freak street, Kathmandu, Nepal Bussimatka Kodarista Kathmanduun kului ihastellessa paikallista flooraa bussin ikkunasta kasin. Kathmandussa minua tervehtivat soihtuin ja kepein varustautuneet mielenosoittajat joiden loputtoman tulvan takia bussi joutui lopulta kayttamaan kiertotieta. Tallustin asemalta kohti Freak Streetia ja etsyidyin halpaan, 60-70 -lukujen taitteen hippicharmia huokuvaan majataloon. 60-70 -lukujen taitetta huokuivat myos vuodevaatteet, jotka oli ilmeisesti vaihdettu viimeksi noihin aikoihin, ja jolloin myos vessat oli siivottu edellisen kerran. Taydellinen majapaikka makuuni siis.
Freak street, valaistumista ja halpaa ganjaa etsivien hippien kokoontumispaikka on sailyttanyt viehatyksensa kaksituhatta luvulle asti. Toisin kuin Thamelissa jossa backpacker porukka nykyaan majailee, taalla nakee vielakin riemunkirjavia vaatteita ja pitkaa tukkaa muidenkin kuin Nepalilaisten naisten ylla. Meno on rauhallista chain lipittelya teetuvissa, laheisella Durbar squarella istuskelua ja intialaista musiikkia. Iltaelamaa ei juuri ole, ja kahvilat sulkevat ovensa klo 22. Taydellinen paikka aklimitoitua alavampiin ilmanaloihin siis.
Eli ihan hirveasti ei ole tullut tassa viimepaivina kuljeskeltua. Mita nyt aamusella singahtanut lemmikkirotalleni huomenet toivoteltuani katukahvilaan juomaan chaita, ja siirtynyt tasta ehka istuskelemaan hippitemppelille ihmisia tuijottelemaan. Ainoana poikkeuksena Svayabunathin luostarilla kaynti Hanumaneja ihmettelemassa.
Mutta paratiisissakin on mustat pilvensa. Eraana paivana suru-uutiset joukkomurhista kantautuivat korviini. Majatalossani majaileva Kanukki oli pilleripaissaan napsahtanut ja lahtenyt suuri gorkhaveitsi ojossa Freak streetin poloisten kulkukoirien kimppuun yrittaen leikata hauvojen paita irti. Kaksi kuollutta, kolme sairaalaan. Kaveri paasi putkasta jo parin tunnin kuulustelun jalkeen, mutta onneksi uusi oikeudenkaynti annettiin paikallisen poikaporukan toimesta kadulla...
Tassa temppelien edustoilla istuskellessa onkin ollut aikaa myos suunnitella hieman seuraavaa suuntaa Nepalissa: Huhut kertovat etta Jeti, hirmuinen lumimies on viimeksi nahty Annapurnan seutuvilla. Sinne siis suuntaan minakin tata puuttuvaa linkkia jaljittamaan. Ja kun Jeti on loydetty , asetun johonkin syrjaiseen luostariin meditoimaan ja etsimaan valaistumista, ja nirvanan saavutettuani jatkuu matka kohti viela toistaiseksi tuntematonta.
Paasin lahtemaan Xiningista lupien odottelun jalkeen keskiviikkoiltana. Seuranani kaksi brittilikkaa, Antoinette ja Cindy, suuntasimme rautatieasemalle. Asemalla tarkkasilmainen poliisi tutki Lhasasta faksattua suttuista paperinpalaa; TTB lupaa. Konstaapeli otti paperista kopiot ja paasti meidat odotushalliin. Junaan noustessamme konduktoori tutki uudestaan paperimme, ja hyvaksyvan nyokkayksen jalkeen etsiydyin punkalleni. Horppasin matkaevaaksi ostamaani riisiviinaa, laitoin Banco De Gaian soimaan, ja kavin selalleni
.
Herasin aamulla tajutakseni etta ikkunoista minua tuijottivat lumihuippuiset vuoret. Junan korkeusmittari kertoi meidan kujailevan 4500 metrissa. Ryypiskelin teeta ja nautin maisemista, ja kuuntelin kinkkipropagandaa kovaaanisista, jotka kertoivat kuinka paljon onnea ja iloa Qinghai-Tibet rautatie on paikallisille tuonut... Niin no, onhan se jos onnella ja ilolla tarkoitetaan lisaa Han-kiinalaisia ylangolle, ja nopeampaa tapaa hyvaksikayttaa Tiibetin luonnonrikkauksia... Maisemien puolesta taytyi kuitenkin tunnustaa etta nautin maailman korkeimmalla rautatiella korottelysta. Eras ihmeista Qinghai-Tibet rataa rakennettaessa oli se, ettei yksikaan tyomiehista kuollut rankan urakan aikana, kertoi kovaaaninen. Illan hamartyessa kuulutus kertoi meidan saapuvan Lhasaan. Viimeinkin, Kielletty kaupunki.
Tiibetilainen oppaamme, JamYong,oli vastassa Land Cruiserinsa kanssa, ja tervehdykset vaihdettuamme han lahti kyyditsemaan meita kohti valitsemaansa hotellia. Odotin pelonsekaisin tuntein millaiseen lankkarilukaaliin JamYong meidat oikein karraa, mutta yllatys oli positiivinen kun lantikka kurvasi vanhassa Lhasassa sijaitsevaan Tiibetilaiseen majataloon, josta punkka irtosi 15 kuain hintaan.
Ensimmaisena aamuna Lhasassa suuntasimme Potala palatsille, joka upean historiansa ja komean ulkokuorensa lisaksi tuntui hieman suorittamiselta. Must see paikka, joka jatti hieman kylmaksi. Nopean kirroksen jalkeen tokaisin oppaalle lahtevani omille teilleni, ja niin myos tein. Hengailin viela hetken palatsilla, nauttien tavernassa Zhangia, ja miettien miten monia tarinoita tama kolossaalinen rakennus pitikaan sisallaan. Saali, etta paikan atmosfaari oli enemman perus kiinalaisen turistirysan, kuin buddhalaisen pyhaton, kuninkaiden ja lamojen palatsin, joka rakennukselle eittamatta kuuluisi. Mutta ulkona istuessa ja tuijottaessa palatsin ymparilla olevaa koraa kiertavia pyhiinvaeltajia ja palatsin jarjenvastaista kokoa ihmetellessa alkoi Tiibetin mystisyys ottamaan valtaa reissumiehesta. Suuntasin Barkhorille, Potalaa kiertavan koran lisaksi yksi Lhasan tarkeimmista pyhiinvaelluskohteista. Istuskelin katukivetyksella ja katselin ohi kulkevia ihmismassoja. Pyhiinvaeltajia joka puolelta Tiibetia, kiinalaisia turisteja, markkinaukkoja, rihkamakojuja, ja poliiseja, paljon. Massat kiersivat Jokhangin temppelia, minun istuskellessa ja katsellessa kirjavaa menoa. Aikani ihmisia tuijoteltuani lahdin massojen mukaan koraa kiertamaan ja rihkamakojuja pallistelemaan.
Seuraavana aamuna JamYong kertoi meidan menevan Jokhangin temppelille, silla lauantaisin pyhiinvaeltajia olisi runsaimmin. Aamu oli kolea, ymparoiville vuorille oli satanut yon aikana lunta. Talsimme Jokhangille kauniissa ja viileassa aamussa, ja paikalle paastyamme heilautin hyvastit tytoille ja oppaalle ja kirmasin pyhiinvaeltajamassojen sekaan. Temppelin ulkopuolella pyhiinvaeltajat suorittivat rukouksiaan ja siirtyivat tasta jonottamaan sisalle paasya. Liityin jonoon. Paasin viimein sisalle ja etenin hiljaa lipuvassa ihmisvirrassa pyhia artefakteja ja monumentteja hiplaillen ja paikan henkisyytta itseeni imien. Suitsukkeen tuoksussa ja munkkien rukouksien tayttamassa ilmapiirissa tuijotin edessa ja takanani olevia ihmisia. Lhasalaisista Golok nomadeihin, ja Shigatselaisista idan Khamboihin. Ihmisia joka puolelta Tiibetia, osa suorittamassa viikottaista rituaaliaan, osa pitkienkin matkojen paasta kumarruskavellen saapuneita, kerran elamassaan naille pyhille mestoille pyhiinvaeltavia nomadeja. Tama oli sita aitoa Lhasaa. Ei lankkarin lankkaria missaan, hymyilevia ihmisia, kasinkosketeltavaa
uskonnollisuutta, ja mystisyytta. Kesti lahemmas pari tuntia ennen kuin hitaasti valuva rukoilijoiden jono oli kiertanyt temppelin. Suuntasin portaisiin ja kipusin temppelin katolle, missa muutama munkki istuskeli termospullon kanssa. Munkit tarjosivat jakinvoiteeta, ja istuin herrojen kanssa kunnes huolestunut oppaamme ilmestyi jossain vaiheessa minua etsimaan.
Illansuussa suuntasin iltapaivakavelyllani bongaamaani folk musiikki ravintolaan. Olin ainoa asiakas, bisnekset eivat tiukentuneiden turismisaannosten takia ainakaan parane. Juttelin omistajan kanssa, ja kuuntelimme kurkkulaulantaa stereoista, olutta nauttien, kunnes mies kertoi soittavansa ja laulavansa itsekin. Iski ahaa –elamys, ukko oli TV:sta tuttu. Erasta suomalaista matkailusarjaa seuranneet esaattavat ehka tunnistaa... Joimme lisaa olutta ja kuuntelimme musiikkia, kun seuraamme liittyi Isabellaksi niminen Sveitsilaislikka. Tytolla oli lupa umpeutunut tanaan, mutta han oli paattanyt jaada Tiibetiin... Kerrotaan myohemmin miten neidon kavi. Illan paatteeksi baarimikko lahjoitti minulle cd:llisen musiikkiaan. Kommin majataloa kohti reilusti yli ulkomaalaisille asetetun kello kymmenen jalkeisen ulkonaliikkumiskiellon. Mellakkavarustein ja kyynelkaasukivaarein varustautuneet poliisit ja ohi hiljalleen lipuvat panssaroidut miehistonkuljetusajoneuvot tutkailivat kulkuani, mutteivat kyselleet saati sanoneet mitaan.
Viimeinen paiva Lhasassa alkoi pienta kohmeloa potien, mutta paatin silti suunnata tyttojen ja oppaan mukaan Deprongin temppelille. Tapani mukaan otin hatkat heti lantikast ulos hypattyani ja hiippailin temppelia tutkimaan. Temppelin pihalle oli keraantynyt lauma munkkeja. Pystyin vain kuvittelemaan entispaivien loiston kun temppelia majoitti 10 000 kaapuihin sonnustautunutta munkkia, kun tanaan maara oli vain 600. Munkeilla oli meneillaan vaittelytilaisuus, ja kaksi nuorukaista istui kahden vanhemman munkin sanallisen tulituksen alla.Istuin katselemassa kunnes tilaisuus loppui ja munkit siirtyivat sisalle rukoilemaan. Liityin seuraan ja istuin hetken hiljaa kuuntelemassa kurkkuaanin ilmoille heitettyja mantroja. Ommani padme hum. Poliisien vahainen maara temppelille pisti vakisin silmaan poliiseja ja sotilaita pullollaan olevassa Lhasassa. Olihan tama temppeli se, josta vuoden 2008 levottomuudet alkoivat...
Illansuussa tapasin uudestaan Isabellan. Tytto oli henkisesti hajalla. Kuten aiemmin mainitsin, oli han paattanyt jaada Tiibetiin pakettimatkan loputtua, ja juna-asemalle paastyaan han oli ottanut taksin takaisin stadiin. Onni ei ollut myota ja flikka oli narahtanut luvitta ja oppaatta kulkemisesta heti ensimmaisena paivana. Sanktio: Isabellalle luvan hommannut matkatoimisto sai sakkoja 10 000 kuaita (reilu 1000e) ja neljan kuukauden liiketoimintakiellon. Isabellaa kehotettiin vain ystavallisesti painumaan helvettiin Tiibetista asap. Istuimme vaitonaisina oluen aarella isabellan surressaan matkatoimistolle jarjestamiaan ongelmia...
Eli reppureinot huomio: Junaan yrittaessasi luvat kytataan, tarkasti. Lhasassa lupia kytataan jokaisella turistikohteella, ja niille yksinaan ilmestyva reissumies joutuu puhutteluun valittomasti. Lhasasta poistuessa homma helpottaa, eika lupia kyselty kuin muutamalla tarkastuspisteella matkan varrella. Tarinan opetus: Lhasaan ei luvitta paase kuin lahjomalla rekkakuski sinut sinne viemaan Yunnanista tai Qinghaista, tai ottamalla pakettimatka. Ensimmainen vaihtoehto vaikea, silla suostuvaisen kuskin loytyminen voi olla ongelma, silla kiinnijaaminen tietaa ammattiautoilijalta kortin epaamista. Yleensa sinut kyytiin ottava kuski onkin tehnyt sopimuksen Yleisen Turvallisuuden Viraston kanssa, ja joudut pulittamaan kyydista kohtuullisen korvauksen. Tama keino sinansa parempi, silla jos/kun narahdat luvitta Lhasassa heilumisesta, ei ongelmia koidu kuin sinulle itselleen. Tapa 2, eli se pakettimatka on ainoa laillinen keino tallahetkella. Mutta pida mielessasi se, etta jos paatat rahan saastamiseksi ja vapautta saadaksesi ottaa sen halvimman paketin ja livahtaa sitten omille teillesi, kiinnijaatyasi ongelmia seuraa sinulle luvat hommanneelle matkatoimistolle. Eli vastuuta, miten ikina sitten valitsetkaan Tiibetiin tulevasi. Toivotaan etta tilanne helpottaa, ja tulevaisuudessa Tiibetiin paasisi yhta helposti kuin ennen viime vuoden levottomuuksia.
Naissa tunnelmissa poistuimme Lhasasta seuraavana aamuna. Jokhangin kokemukset jaivat mieleen lampimimmin, muuten Lhasa ei ollut vastannut odotuksiani. Sen aidomman Tiibetin etsinnan oli siis jatkuttava! Land Cruiser kiemurteli Lhasa joen varrella, alkaen nousta yha ylemmas ja ylemmas vuoristoon. Pysahtelimme siella taalla maisemia ihailemaan, ja Yamdrok jarven pintaa tuijotellessa pienelta kallionkukkulalta alkoi suden mieli valtaamaan ja halusin vain juosta kohti nuita vuoria ja jaada sinne. Nousin kuitenkin takaisin lantikkaan ja matka kohti gyantsea jatkui vuoristomaisemissa, rukouslippujen meren flapattaessa huipuilla. Gyantsessa suuntasin tutkailemaan uusia tonttejani. Gyantsen maisemaa hallitsi kukkulan paalta kaupunkia tuijottava linnoitus. 967 rakennettu Dgongin linnoitus on naytellyt tarkeaa osaa Tiibetin puolustuksessa aina rakennusvuosiltaan saakka vuoden 1904 Britti-invaasioon asti, mutta tanaan linnoitus oli hiljainen. Kiipesin murenevia portaita ylos linnoitukselle ja katselin alas kaupunkiin. Uusi Gyantse oli kuin mika tahansa kiinalainen kiireinen pikkukaupunki, mutta linnoituksen toisella puolella avautui vanha kaupunki, alue jossa paikalliset asuivat tiibetilaistyylisissa taloissaan, lehmat ja jakit maleksivat kujilla, ja ihmiset kuivattelivat lantaa auringonpaisteessa polttoaineeksi kamiinoihin. Lahdin laskeutumaan kohti vanhaa kaupunkia ja maleskelin ahtailla kujilla varikasta ja koristeellista arkkitehtuuria ihastellen ja ihmisten kanssa hymyja ja tervehdyksia vaihtaen. Tashi delek. Auringon alkaessa painua horisonttiin paatin alkaa suuntaamaan takaisin hotellilleni. Matkalla pienesta teetuvasta tervehdittiin, ja kutsuttiin sisaan kupilliselle. Porpo ja Laso nimiset herrasmiehet tarjosivat reissumiehella teeta ja Lason auttavan englannintaidon avulla jutustelimme niita naita tsajua litkien ja mahjongin peluuta katsellen myohaan iltaan.
Gyantsen temppelikierroksen jalkeen kaansimme lantikan nokan kohti Shigatsea. Minitraktorit ja moottoripyorat paristelivat vastaan ja matka taittui nopsaan. Tytot ja opas suuntasivat pallistelemaan Tashilhumpon luostaria, minun tyytyessa pikaisen kierroksen jalkeen istuskelemaan pihalla munkkeja ja pyhiinvaeltajia katsellen. Kumarruskavelykenkiin ja nahkaiseen esiliinaan pukeutunut mies teki tietaan ohitseni hitaasti, mantroja hokien ja maahan rukoilemaan kayden, noustakseen ylos ottamaan yhden askeleen lisaa, mantraansa hokien ja taas makuulleen kayden. Kuinkahan kaukaa ja kauan tama herrasmies oli matkaansa taittanut. Iltapaivan auringon luodessa nimellista lampoa ja valoa suuntasin kohti Shigatsen markettia. En paassyt pitkalle kun pienessa markkinakojussa Zhnagia litkivat paikalliset huikkasivat minua liittymaan seuraan. Ja tottakai utelias reissumies liittyi. Istuin kahden tiibetilaisneidon ja yhden herran kanssa litkien 6 kuain kanistereita, joihin Zhangia mahtui 10 litraa. Muutaman litran ja kommunikointivaikeuksien jalkeen mies osoitti kadessaan olevaa koruaan indikoiden haluavansa lahjoittaa korun minulle. Kiittaen otin taman ystavyyden osoituksen vastaan, harmitellen ettei minulla ollut tupakan lisaksi muuta tarjottavaa. Myohemmin mies halusi viela lahjoittaa valtavan kaulassaan roikkuvat turkoosikorun, mutta tasta kieltaydyin kohteliaasti. Hyvin juodun illan paatteeksi maistui uni.
Shigatsesta maasturin nokka lahtio kohti Tingria. Friendship highway. Tingri, kylaksi naamioitu sotilastukikohta Qomolangman kansallispuiston laheisyydessa oli viimeinen pysakkipaikka enne rajalle ja Nepaliin suuntaamista. Pitkan paivan ja muutaman tarkastuspisteen jalkeen saavuiomme Tingriin, ja etsiydyimme tunnelmalliseen tiibetilaiseen majataloon, jossa kamiina jo odtteli innolla illan viileyden saapumista, lammittaakseen majatalon luonnollisella lammollaan. Ostin pullon Lhasa olutta ja lahdin suuntamaan laheisyydessa olevalle kukkulalle ottamaan auringonlaskua ja ihastelemaan edessani avautuvaa Himalajan vuoristoa, ja mt. Everestia. Matkalla ohitin sotilastukikohdan, ja eras sotilaista ei ilmeisesti pitanyt uteliaasta tujotuksestani, vaan huutojen ja pikkukivien sateen saattelemana toivotti minulle hyvaa matkaa ohi kasarmirakennusten. Istuin hiljaa pienella kukkulallani auringon painuessa Himalajan vuoriston taakse, ja everestin huipun toivotellessa viimeista iltaa auringon sateiden varjatessa lumipeitteista huippua kullallaan. Palasin takaisin majatalolle sinisen hetken saattelemana, jossa illallinen ja viimeiset oluet odottelivatkin. Istuimme iltaa, minan, tytot, opas, ja kuski (kuskille ei alkoholia anniskeltu, aamulla piti lahta kohti rajaa ennen jakin pieremaa) kunnes suuntasimme huoneisiimme ottamaan muutaman tunnin unta ennen aamuheratysta. Istuin viela hetken pihalla tujottamassa taivaalla loistavaa tahtien merta. Tahdet talta korkeudelta oli nahtava itse uskoakseen. Supernova valkehti hyvanyon toivotukset kun kommin viluiseen koppiini ja kahden paksun viltin alle.
Lahdimme kohti rajaa ennen aurongonnousua, ja auringon alkaessa valkehtia aamun oranssia nyt jo lahella olevien massiivisten lumihuippuisten vuorten rinteille pysahdyimme huipulle ihailemaan valon leikkia. Rukousliput lepattivat tuulessa, oli kylma, mutta tama oli aamu jonka muistaisin pitkaan. Auringonnousun jalkeen jatkoimme matkaamme kohti Nepalin rajaa. Korvat poksahtelivat lantikan laskeutuessa alas vuoristosta, ja pian karu ja puuton maisema alkoi muuttua yha vehreammaksi ja lampimammaksi. Paastyamme rajalle huikkasin hyvastit oppaalle, kuskille ja matkaseuralleni, ja kipusin rajamuodollisuuksien jalkeen bussiin kohti Kathmandua. Auringonnousu Himalajalla, auringonlasku Kathmandussa. Ei voinut valittaa. Namaste!
Paatin paeta vuorille meditoimaan ja selvittelemaan elamanlangan solmuja jotka ristiriidat suunnitelmassa ja toteutuksessa tuottivat. Soitin Yakille, Tiibetilaiselle moottoripyorakerholaiselle johon tutustuin oluenhuuruisessa pokeri-illassa. Yak saapui ja hyppasin pyoran kyytiin ja karautimme kaupungin laidalle, pieneen hui muslimi lahioon, josta lahdin suuntaamaan reppuineni kohti edessa kohoavia kallioita. Kipusin muutamia tunteja ja paastyani tarpeeksi kauas jottei kaupunki tai sen aanet hairinneet, valitsin itselleni mukavan huipun ja istahdin alas. Kuuntelin luonnon hiljaisuutta ja katselin muutaman pienen petolinnun liitelya huippujen ylla. Silloin talloin joku linnuista huomasi paastaisen tai muun vipeltajan ja syoksyi alas kynnet ojolla.
Orastava ja lapsellinen pakettimatkafobia kaikkosi pian raikkaan vuoristoilman tulviessa kehkorakkuloihin ja auringon lammitellessa huipulla kokottavaa reissaria. Ei ajatus kahden muun matkalaisen kanssa matkustamisesta ollut mitenkaan paha, tai se etta hintaa 10 paivan reissulle Lhasasta Nepalin rajalle tulisi suolaiset 300 euroa, vaan mika ahdisti vielakin mielta oli juuri tama 10 paivaa. Ei vapautta, ei aikaa tutustua kunnolla kulloiseenkin olinpaikkaan, vaan fiksattu aikataulu jossa oli pysyttava. Ei ollenkaan tapaistani. Pohdin sita, kuinka tama "pakettimatka" saanto luvan saamiseksi oli ollut olemassa iat ja ajat, mutta kuinka viela pari vuotta sitten saattoi ostaa lyhyen ja halvahkon Lhasa matkan, ja Pyhaan Kaupunkiin paastyaan haistattaa pitkat koko turneelle ja menna sinne minne tuuli tien piirtaa, juuri niin kauan kuin viisumissa paivia riitti. Tanaan tama ei ole mahdollista, kerrottiin jokaiselta taholta. Yleisen turvallisuuden virasto oli hyvin tiukka asian suhteen, kuin myos jokainen jututtamani matkanjarjestaja, mutta silti en voinut olla pohtimatta taman paikkaansapitavyytta. Miksen voisi vain ottaa sita halvinta pakettia ja kadota taman jalkeen omille teille? Ei, minulle oli vakuutettu, opas on oltava koko matkan ajan, etka voi jarjestaa matkoja enaa Lhasasta, kaikki on tehtava ennakkoon. Ehka tanaan todellakin oli nain, ehka ei.. Mieleni pyori vaihtoehtojen ymparilla.
Pureskelin evaaksi ostamani kanan vasenta koipea kun valaistuin. En ollut matkalla Kim Jong Illin ihmemaahan, vaan Tiibetin "autonomiselle" alueelle, eli opas pakko on luultavasti enemman teoreettinen kuin kaytannollinen. Teoriassa opas tulee ehka olla, mutta ei sinua junaan istuteta jos kuljet yksin Lhasan katuja, matkalla kauppaan tai Barkhorille. Kunhan sinulle on nimetty opas. En kuitenkaan tiennyt kuinka tarkasti lupia kytataan, ja luultavasti tama pakettimatkapakko tekee Lhasasta jatkomatkustukseen tarvittavan luvan saannin hankalaksi, mutta luultavasti tata lupaa ei edes tarvitse jos suostuu pysymaan alkuperaisen luvan sallimilla alueilla. Silti, ensikaden tietoa minulla ei ollut, silla ilmeisesti itsenaisia matkalijoita ei enaa ylangolle (ehka juuri tassa artikkelissa puhutusta syysta) mene, silla en onnistunut loytamaan infoa edes internetin syovereista, etta joku olisi vastikaan Tiibetissa omin nokkinensa kaynyt, ja kertoisi kuinka homma todellisuudessa menee. Niimpa paatin omistaa tulevan Tibet expeditionin talle, tuoda ne salat julki ja kertoa mika tilanne todellisuudessa on. Hymyilin, olin paatokseeni tyytyvainen. Lahtisin siis tiistaina kohti Lhasaa kahden brittflikan kanssa, nauttisin Tiibetista koko kymmenen paivan reissun edesta ja tunkeutuisin niin syvalle aiheeseen kuin tama mahdollisesti antaa myoten. Ensi kertaa varten minulla ainakin olisi oman kaden tietoa.
Sytytin savukkeen, iltapaiva oli pitkalla. Olin ollut vuorella kuutisen tuntia. Lahdin kapuamaan alas takaisin kohti kaupunkia, ja hostellia. Tervehdin vuoristotiella vastaani tulevaa kopukkakuskia.
Eli tiistaina hyppaan junaan Antoinetten ja Cindyn kanssa, ja aloitamme kymmenen paivan ramminan lapi ylangon, tavoitteena Nepalin raja. Matkasuunnitelmaa en paljasta, mutta perinteisia Nam Tso jarvea ja Land Cruserilla tapahtuvaa Qomolangman (Mt. Everest) perusleirissa vierailua ei nailla nakymin nahda. Vaikka "seitseman viikkoa Tiibetissa" vaihtui nyt hieman lyhyempaan settiin, ja joudun tinkimaan kulkurin vapaudestani, on silti pidettava mielessa etta Tiibet ON poliisivaltio, ja itsensa tai joku muu on helppo saada vaikeuksiin liiallisella seikkailunhalulla ja itsepaisyydella, joten tama raataloitu ratkaisu ajaa asiansa talla kertaa. Lupaan ettei tule toistumaan, heheh... Reportaasia seuraa sitten Nepalista, jossa uudet seikkailut jo odottavat malttamattomina kulkuria saapuvaksi. Ensi kertaan!
Junamatka oli talla kertaa hanurista, ja Xiningiin matkattiin sitten lahes ilman teeta ja tupakkaa. Syyna ei ollut ko artikkelien puuttuminen vaan se, etta junaan oli myyty aivan liikaa seisomapaikkoja, ja kaytavat pullistelivat niin taynna ihmisia ettei ryysikseen viitsinyt angeta vain mennakseen tervaamaan keuhkojaan ja tayttamaan tsajumottia.
Akuutissa nikotiini- ja kofeiinikalkkunassa lahdin etsimaan bussia keskustaan, kun luokseni kaveli matkanjarjestajaksi esittaytynyt mies, joka ojensi kayntikorttinsa ja kertoi voivansa jarkata pelkan Lhasa luvan 500 kuain hintaan. Passasi minun pirtaani, paatin poiketa toimistolla myohemmin.
Homma on nyt edennyt eilisesta pain persetta. Lupaa tarjonnut kaveri paljastui feikiksi joka yritti myyda kallista pakettimatkaa, ei pelkkaa lupaa. Lisaksi on nyt selvinnyt etta tama on taysin totta, pelkkaa lupaa ei saa. Piste. Jos joku sellaista kauppaa, on lupa vaarennos, ja tama tarkoittaa etta vaikka junaan paasisi, tulee Tiibetista nahtya vain Lhasan rautatieasema ja mahdollisesti Yleisen Turvallisuuden Viraston "kahvihuone" ja sitten koryytellaankin seuraavalla junalla takaisin Kiinaan. Lisaksi lupia ja lankkareita kytataan kuin, noh, niinkuin nyt Kiinassa lankkaria yleensakin kytataan. Tiibetissa vain miliisin toimesta, joten itsekseen liikkuminen on perkeleen hankalaa. Edit: Tiibetissa on oltava opas joka paivalle jonka siella vietat.. No, ainahan olisi se mahdollisuus jota alunperinkin suunnittelin: Lyhin Lhasa paketti, ja sitten omin luvin omille teille. Tama plani kusi eettisista syista. Vaikka selviaisin tempusta ilman kiinnijaamista, tulisi siita kohtuullisen paljon paskaa minulle luvat hommanneelle Tiibetilaiselle matkatoimistolle, ja mina en halua omalletunnolleni sita etta Tiibetilainen yrittaja menettaa toimilupansa minun seikkailunhalun takia. Antaudun. Pakettimatkalle siis.. Voitte varmaan kuvitella pettymyksen maaran? Kaiken taman saatamisen ja suunnittelun jalkeen hyppaan junaan backpacker porukan kanssa ja kurvailen oppaan perassa pitkin ylankoa.. Mutta ei anneta taman masentaa, eikohan siella silti tule hauskaa olemaan. Onhan Tiibet kuitenkin yksi eniten odottamistani kohteista. Toivotaan, etta joku paiva meininki helpottaa. Tata, pakettimatkaa, ja itsenaista Tiibetia odotellessa nostatetaan tunnelmia talla:
Raportoidaan lisaa sitten kun itsekin on viisaampi, kiitos, kuitti. Ehkapa suuntaan nyt niita punaisia kaapuja ja kumarruskavelykenkia ostamaan...
Kun viisumi oli kourassa suuntasin kohti rajaa. Pyora ei ollut mennyt kaupaksi, huolimatta viimeisen illan huutokaupasta, jossa lahtohinta oli bussilipun hinta rajalle. Ihme porukkaa.. Siispa suuntasin viimeiselle matkalleni Elisalla, osittain myos huojentuneena, en olisi halunnut myyda hanta jollekkin satunnaiselle matkaajalle nimelliseen hintaan, mieluummin ajan hanet itse niin pitkalle kuin rahkeet riittavat. Saavuttuani rajakaupunkiin suuntasin kulkuni kohti rajaa, ja puomille paastyani kurvasin pyoran muutaman motokuskin viereen, sammutin moottorin, jatin avaimet virtalukkoon ja lahdin kavelemaan kohti puomia. Yksi Vietnamilaisista motokuskeista santasi peraani avaimet kourassa, huutaen ilmeisesti etta unohdin ne. Pysahdyin, vastaanotin avaimet, ojensin ne takaisin miehelle, ja ojensin myos kyparani. Miehella meni hetki tajuta mita oli juuri tapahtunut; olin lahjoittanut hanelle moottoripyoran. Han sekosi onnesta, palasi tovereidensa luo ilosta huutaen, ja yhdessa he lahtivat valittomasti viemaan pyoraan kotiin. Hymyilin hiljaa, mieluummin nain, Elisa oli palvellut minua tayden 360 euron edesta, palvelkoon han nyt jotain muuta.
Kavelin rajalle jossa rajavartija leimasi minut ulos, ja kiinalainen kolleegansa, hetken partaisaa naamaa ja siloposkista passikuvaani vertailtuaan ja huokailtuaan leimasi minut sisaan. Olin takaisin Kiinassa. Vaihdoin viimeiset dongini yhden mustanporssin rahanvaihtajan kanssa kuaiksi, ja hyppasin paikalliseen minubussiin kohti Pingxianin rajakylaa. Saavuin kylaan ja suuntasin juna-asemalle ostamaan tikettia Nanningiin, josta vaihtaisin seuraavana paivana Pekingin junaan, olinhan matkalla tapaamaan Henrya ja saatamaan Tiibet lupia. Tiketti maksoi 30 kuaita, ojensin rouvalle ainoan setelini, viisikymppisen. Virkailija tutkaili setelia, ojensi sen takaisin, selittaen jotain kiinaksi. Tajusin mita oli tapahtunut, omaa tymyyttani.. Jos vaihdat viimeiset rahasi mustassa porssissa ja saat isoja seteleita niin tarkasta edes aitous, tai jos et osaa erottaa vaarennosta, pyyda seteli pienempina.. Niimpa niin, menin vanhanaikaiseen. Ei siis auttanut kuin etsiytya pankkiin, joka loyityikin vajaan tunnin kavelyn jalkeen ja nostaa lisaa kateista.
Yovyttyani Nanningissa hyppasin junaan ja kommin istumapaikalleni laukku taynna nuudeleita ja teeta vuorokauden istuskelua varten. Hetken istuskelun jalkeen vierustoverini alkoi evastamaan omia evaitaan ja avasi pullon riisiviinaa. Han katsoi teemukiani, heitti pohjalla killuvat tee lehdet roskiin, ja lorautti mukin puolilleen 50 volttista virvoiketta ja tarjosi evaitaan. Niimpa, kaytavan toisella puolella istuvan englantia auttavasti taitavan rouvan tulkatessa soimme ja joimme aikamme kuluksi, keraten yha enamman ja enemman yleisoa. Seuraamme liittyi pian kultaketjuin ja komealla mulletilla varustautunut kiinalaismies, joka myos taisi hieman lontoota, ja kertoili tulevansa juuri bisnesmatkalta Vietnamista ja Burmasta. Juttelimme niita naita, tyhjensimme vodkaa, ja seuraavalta asemalta kultaketju mies kantoi kaksi pulloa lisaa. Jatkoimme juominkeja, ja iltapaivan kaantyessa iltaan alkoi vierustoverini olla valmis tutimaan, mutta mina ja takatukka jatkoimme hetken, kunnes tapahtui yllattava kaanne. Kuin vivusta vaannettyna, muuttui takatukka uhkaavaksi ja alkoi arhentelemaan kaikille junassa matkusteleville, minua lukuunottamatta. Ankyrakanni. Hanen raivottuaan hetken joka toiselle matkustajalle sanoin etta ehkapa meidan olisi parempi nyt havita ravintolavaunuun vaikka oluelle. Menimme. Ravintolavaunussa mies alkoi arhennella konnarille, joka halytti paikalle junapoliisin, jolta takatukka kopsaisi koppalakin paasta. Ilmiriita oli valmis. Yritin erotella riitapukareita, mutta hermostuin takatukan kovapaisyyteen pian, ja jatin juominkiseurani vastaamaan kaytoksestaan ravintolavaunuun toisen junapoliisin saapuessa ensimmaisen avuksi. Tapahtumarikkain junamatka Kiinan historiassa.
Saavuin Pekingiin ja kommin ulos asemalta etsimaan Henrya jonka pitaisi olla jossakin vastassa. Satoi lunta.. Olin varustautunut vain hupparilla joten shoppailukierros olisi paikallaan, olinhan suuntamassa pian viela kylmemmille ilman aloille. Henry loytyi pian ja suuntasimme Dong Gao Din lahioon jossa vanha matkakumppanini, nykyinen englannin opettaja, piti kotiaan. Lahio oli todella viihtyisa, ja Henryn asunto todella kolea... Hyva paikka aklimitoitua tulevaan Tiibetin ylangolle siirtymiseen.
Olen nyt valmistellut lahtoani varustautumalla hieman lampimammilla vaatteilla ja kierrellen matkatoimistoja ja sahkopostitiedusteluja tehden. Tiibet oli kiinni saapuessani Pekingiin, mutta avautui taas ulkomaalaisille aprillipaivana. Toivottavasti hallitus ei totea: "Syo sillia..." Selvaksi on kaynyt ettei Tiibetiin myonneta lupia tallakaan hetkella ilman jarjestettya pakettimatkaa, ja muutama lupaava matkatoimisto on loytynyt jotka ovat lupautuneet jarjestamaan minulle yhden suunnan junaliput ja parin paivan "Lhasan kiertomatkan" kohtuullista korvausta vastaan. Mitaan ei ole viela lyoty lukkoon, mutta jos kaikki menee putkeen, noin viikon paasta kiskot vievat kohti Lhasan mystista kaupunkia. Mulla kauas menolippu on... Ensi kertaan! Edit: Eli siis tarkoitushan ei ole poistua Tiibetista taman "kiertomatkan" paatyttya, tama on vain keino saada lupa, jonka jalkeen ylangolla olisi tarkoitus seikkailla itsenaisesti niin kauan kuin viisumissa paivia riittaa, ja viisumin pidennan kuukaudella ennen kuin ylangolle suuntaan...
Freak street, valaistumista ja halpaa ganjaa etsivien hippien kokoontumispaikka on sailyttanyt viehatyksensa kaksituhatta luvulle asti. Toisin kuin Thamelissa jossa backpacker porukka nykyaan majailee, taalla nakee vielakin riemunkirjavia vaatteita ja pitkaa tukkaa muidenkin kuin Nepalilaisten naisten ylla. Meno on rauhallista chain lipittelya teetuvissa, laheisella Durbar squarella istuskelua ja intialaista musiikkia. Iltaelamaa ei juuri ole, ja kahvilat sulkevat ovensa klo 22. Taydellinen paikka aklimitoitua alavampiin ilmanaloihin siis.
Eli ihan hirveasti ei ole tullut tassa viimepaivina kuljeskeltua. Mita nyt aamusella singahtanut lemmikkirotalleni huomenet toivoteltuani katukahvilaan juomaan chaita, ja siirtynyt tasta ehka istuskelemaan hippitemppelille ihmisia tuijottelemaan. Ainoana poikkeuksena Svayabunathin luostarilla kaynti Hanumaneja ihmettelemassa.
Tassa temppelien edustoilla istuskellessa onkin ollut aikaa myos suunnitella hieman seuraavaa suuntaa Nepalissa: Huhut kertovat etta Jeti, hirmuinen lumimies on viimeksi nahty Annapurnan seutuvilla. Sinne siis suuntaan minakin tata puuttuvaa linkkia jaljittamaan. Ja kun Jeti on loydetty , asetun johonkin syrjaiseen luostariin meditoimaan ja etsimaan valaistumista, ja nirvanan saavutettuani jatkuu matka kohti viela toistaiseksi tuntematonta.
