29.7.2009

Helvetin Angelit

Location: Leh, Ladakh, Jammu & Kashmir, India

Humalainen taksikuski kyyditsi meidat puolen yon aikoihin Lehin linja-autoasemalta Changspan kaupunginosaan yosijaa etsimaan. Kipusimme pienen puron vartta ylempaan Changspahan ja etsiydyimme pieneen ladakhiperheen pyorittamaan majataloon.

Indusjoen laaksossa, reilussa kolmessa tonnissa kokottava pikkukaupunki oli puitteidensa puolesta kohdallaan. Korkeat, ruskeakiviset vuoret kohosivat horisontissa, kaupungin toisella laidalla kukkulan paalla nokotti vanha tiibetilaistyylinen palatsi, ja toisella laidalla suuri stupa. Oli kuin olisi palannut Tiibetiin. Keskusmarketilla markkinaukot myivat turistirihkamaa, ja lukemattomat trekkaus- ja safarifirmat olivat pullollaan reippailijoita. Ensimmaiset paivat kiertelimme kaupunkia ja kaupungin lahimaaston nahtavyyksia ja parantelimme 20 tunnin minibussivuoristoradan puuduttamia takamuksia.

Helvetin Angelit, suomalaislappilainen moottoripyorakerho naki syntynsa Lehissa Matinpaivana 25 heinakuuta. Kerho ei ole suuren suuri. Varsinaisia jasenia loytyy, kerhon presidentti mukaanlukien, yksi, ja kannatusjasenia niin ikaan 1. Moottoripyoria kerhon omistuksessa on yksi, joka sekin on valitettavasti edelleen jossain pain Vietnamia. Vuokrapyoriin on tasta syysta turvauduttava usein. Kerhon perustamisajo paatettiin suunnata Pangong jarvelle, lahelle Intia-Kiina rajaa, olkaapa hyva:

Zen and the art of motorcycle maintenance
Vuokrasin kulkupelikseni 350 kuutiosenttimetrisen Enfield Bulletin. Jarin kulkupelina toimi taydet sata kuutioita omaava Kawasaki Boxer. Kaasutimme Lehista huoltoasemalle tayttamaan tankit ja pari litran vesipulloa varapolttoaineeksi. Suuntasimme reput tarakalla alas valtatieta kohti Kharun risteyskaupunkia. Maisemaa hallitsivat jokaisen kylan laheisilla kukkuloilla kohoavat Potala palatsin pienoismallit. Ohitimme kuorma-autoja, joiden puskurimaalaukset pyysivat painamaan torvea. Please Horn. Pysahdyimme Karuun aamiaiselle ja teelle. Kuormurikuskit istuskelivat juttelemassa ja ketjupolttamassa tupakkaa, turistijeepit pysahtelivat kusi- ja teetauoille ja paikalliset pyoritelivat valtavaa rukousmyllya.

Jatkoimme Karusta Saktiin, ja kaannyimme Chang La solaan johtavalle vuoristotielle. Tie kiemurteli ja kohosi kohti reilussa viidessa tonnissa nokottavaa solaa. Saavuimme ensimmaiselle tarkastuspisteelle. Pangong jarvelle tarvitaan sotilaspoliittisista syista lupa. Lupaa meilla ei ollut. Omaan antipatioita byrokratiaa kohtaan, ja turha paperinpyorittely ja rahan vaihto luvan saamiseksi ei ollut kiinnostanut, joten paatimme yrittaa ilman. Hiekka maailman byrokratian rattaissa. Lyhyen supliikin jalkeen sotilaat kirjasivat tietomme ylos ja saimme jatkaa matkaa. Pyorat alkoivat puuskuttaa ohuessa ilmassa. Vaihdoin ykkoselle ja kaasutin kivikkoisella tiella kohti huippua. Rukousliput ja sotilaat tervehtivat pyoramatkaajia korkeuksissa. Pysahdyimme Intian armeijan kustantamalle teelle lammittelemaan 5360 metrissa, ja pienen pyhaton kellojen kilkautuksen jalkeen lahdimme laskeutumaan alas kohti Tangtsen kylaa.

Pysahdyin seuraavalle tarkastuspisteelle. Jari saapui vapaalla lasketellen ja kirosi ettei hanen pyoransa enaa kaynnistynyt edes alamaessa. Varatulppaa ei ollut. Alkoi sataa peukalonpaan kokoisia rakeita. Tarkastuspisteen sotilaat tulivat avuksemme ja hetken kaynnistysyritysten jalkeen he diagnosoivat myos voiteluoljyn loppuneen. Moottorioljya meilla ei ollut. Joimme sotilaiden kanssa teet ja odottelimme raekuuron loppumista. Sotilaat kertoivat etta matka Tangtseen on miltei alamakea, joten voisin hinata ontuvan pyoran Tangtseen, josta pitaisi loytya mekaanikko, tai ainakin sytystulppia ja moottorioljya. Koytimme Boxerin Bullettiin ja lahdimme valumaan alas vuoristotieta. Sotilaat unohtivat kysella lupaamme toiminnan tiimellyksessa.

Koska Murphyn laki niin maaraa, ei onnettomuus tullut yksin. Hetken hinaamisen jalkeen kaasuvaijerini katkesi. Taivas oli pilvessa ja tihkutti vetta. Olimme noin sadan kilometrin paassa lahimmasta kaasuvaijerista. Tie jatkui alamakena, joten paatimme yrittaa seuraavaan kylaan, Durbukiin, jonne matkaa oli vaivaiset 30 kilometria. Laskettelimme alas kiemurtelevaa tieta, ja pukkasimme ohuessa ilmassa pyoriamme ylamakien kohdalla. Kilometrit kuluivat, ja ennenpitkaa Durbukin kyla alkoi siintaa kaukaisuudessa. Saavuimme kylaan, jossa paikalliset kertoivat etta meidan tulisi suunnata korjausapua saadaksemme Tangtseen. Matkaa oli vaivaiset 6 kilometria, mutta alamaki oli loppunut ja tyontohomat eivat innostaneet. Avasin kaasukahvan ja aloin askartelemaan Leathermanini kanssa. Ei aikaakaan kun Enfield hyrisi iloisesti nippusiteella korjatun kaasuvaijerinsa kanssa. Koytimme Boxerin uudestaan kiinni ja hinausmatka Tangtseen alkoi. Tangtsen tarkastuspisteella selitin samat sepustukseni empivalle sotilaalle, joka jai kasitykseen etta lupalappumme kopiot olivat loppuneet ja tyytyi ottamaan tietomme ylos ja paasti meidat kylaan. Majoituimme majataloon, jonka isanta kertoi ettei kylassa ollut mekaanikkoa saati sytystulppia. Loysimme purkit moottorioljya, ja siirryimme takaisin majataloon ja aloitimme pyoran korjauksen suunnittelun. Suunnittelun lomassa tyhjensimme majatalomme isannalta ostamaamme Intian armeijan sotilaskotiautosta pihistettya Old Munk rommia. Tunnit kuluivat ja aloimme olla varmoja etta ontuva Boxer saadaan kuntoon, sitten seuraavana aamuna.

Tales from the thousand lakes
Pienta krapulaa potien lainasin aamulla tulppa-avaimen ja aloin rappailemaan mustunutta tulppaa puukolla. Puhdistusoperaation jalkeen kone herasi yskien henkiin, ja tuore moottorioljy voiteli liikkuvaa terasta. Toimivia pyoria oli taas kaksi. Kaasutimme kohti Pangongin jarvea, ohitellen laiduntavia hevosia ja kulkukoira laumoja. Ruskeat vuoret ymparoivat vihreaa, pienen puron halkomaa laaksoa, ja valkoiset huiput kurkistelivat lahimpien kukkuloiden takaa. Nelja kilometria ennen jarvea meidat pysaytti tulviva joki. Jalkapallon kokoisia kivia kasittava tiemme oli kymmenmetrisen joen syoma, eika toista ylityspaikkaa nakynyt mailla halmeilla. Lahkeet ylos ja hyiseen veteen taluttamaan. Pysahdyimme pieneen Intian asevoimien ravintolaan jarven laidalla ja tilasimme sapuskaa. Pangong, kahdessa maassa sijaitseva ja yli neljassa tonnissa sijaitseva jarvi oli syvan sininen. Jatkoimme ravittuina kohti Spangmikin kylaa jarven rantaa seuraillen ja siella taalla pysahdellen. Spangmikissa etsiydyimme kotoisaan majoitukseen paikallisen perheen luona ja suuntasimme Vanha Munkki kourassa istuskelemaan rantaan ruusupusikoiden alle nauttimaan Pangong jarven maisemista.

Riders on the storm
Nippusiteet vinkuen lahdimme aamupalan jalkeen ajamaan harmaaseen aamuun. Paatimme suunnata teetaukojen kautta tiedustelemaan Dakthokin luostaria, jossa munkit jarjestavat 30. paiva syntymapaivajuhlieni kunniaksi Tse Chu festivaalin. Nousu Chang Lahan oli hyinen ja tihkutti vetta. Saavuimme Dakthokiin, Saktin laitamilla, ja loysimme temppelimme. Paatimme jaada yoksi seuraavaan kylaan ja suuntasimme etsimaan hotellia Karusta. Hotellia ei loytynyt joten jatkoimme yha synkkenevan taivaan alla Thikseyn luostarikylaan, jossa luostarihotellin lampimat peitot olisivat odottaneet, ellei suolainen 5 euron hinta sankypaikasta per naama olisi ajanut meita takaisin myrskyn selkaan. Paatimme ajaa takaisin Lehiin, ja nopeasti. Tuuli yltyi ja vesipisarat piiskasivat naamaa. Vuoristotiella myrsky hiekkapuhalsi auringon polttamaa naamaani ja vesi silmakulmissa irvistelin lapi puhurin Lehiin. Oli aika palkita onnistunut perustamisajo kylmalla oluella.

Huomenna kolahtaa 26 vuotta mittariin. Virallisesti lahempana kolmea- kuin kahtakymmenta. Enfieldin nokka kaantyy siis kohti Dakthokia luostarijuhliin, ja juhlinnan jalkeen lahdemme suuntaamaan kohti Andamaanien saaristoa, tosin useamman kiertotien kautta... Kulkemisiin!

22.7.2009

Onnea kulkuri!

Location: Leh, Ladakh (Little Tibet), Jammu & Kashmir, India

”Suuri lahto on yhta tarkea kuin ensimmaiset rivit kirjassa.”
– Tove Jansson

Hyvaa merkkipaivaa maailma! Vuosi on nyt kulunut siita, kun heitin repun selkaani ja aloitin liftin kohti tuntematonta. Kulkurin elaman. Bussilla lapi Baltian, junalla Venajan. Telttailua Baikal jarvella, Paimentolaiselamaa Mongoliassa. Kiinan massiivisuus, Hong Kongin lumo. Laosin viidakot ja neljan tuhannen saaren rauha. Mekongin jokiseikkailu. Kambodzan ja Vietnamin lapi moottoripyoralla. Maailman korkeimmalla rautatiella Tiibetiin, ja trekkailua Nepalin Himalajalla. Nyt vuorossa Intia. 12 kuukautta, 14 maata. Eramaista viidakoihin ja vuorille. Peukalokyydista omaan veneeseen ja moottoripyoraan. Viranomaisongelmista uskomattomiin kokemuksiin. Nyt retkueessa mukana hyva ystava, ja edessa uusi vuosi ja uudet kujeet:

Delhin katoilla nautittujen salmiakkikossujen, ruisleivan ja kuivalihan jalkeen suuntasimme miehissa ostamaan bussiliput Manaliin. Linja-auto puski paakaupungista kaupungin laitamille jossa slummirotteloissa roskien keskella elavat ihmiset pesivat pyykkiaan likaisessa purossa, tai kuten Mark Twain hindun maaritteli: ”yrittivat rikkoa kivia hakkaamalla niita marilla vaatteilla.” Bussi kurvaili kohti Himachal Pradeshia yon yli, ja aamulla herattyani bussin tarinan ja muutaman bussin peralla istuneen inkkarinuoren lauluesitysten hairitsemasta unestani olimme vuoristossa. Lumihuippuiset vuoret tervehtivat horisontissa hypatessamme bussista. Otimme riksan vanhaan Manaliin, joka rihkamakojuistaan ja lankkariravintoloistaan huolimatta tarjosi viihtyisan ja hiljaisen vierasmajan jossa ladata pattereita Delhin hektisyyden jalkeen.

Hetken lepailyn ja lahikukkuloilla kevyen kappailyn jalkeen paatimme suunnata kairaan, vuorille. Oli aika lahta etsimaan luola, ja elamaan taas hetki keskella luontoa. Aloitin samana iltana luolamieskokeilun valmistelut tyhjennysharjoituksella. Seuraavana iltana olin lopettanut tyhjentamisen, ja oli Jarin vuoro aloittaa. Jari paatti hoitaa tyhjennyksen viela tehokkaammin tyhjentaen myos suun kautta. Perusteellinen tyhjentaminen vaati aikaa, joten kun Jari ei ollut selviytynyt tyhjennyksistaan kahden paivan aikana, paatin jatkaa valmisteluja suorittamalla maaston tiedustelua. Vuokrasin Enfieldin ja suuntasin pyoran kohti Rohtangin solaa silmaillen otollisen nakoisia kappailypaikkoja. Palaillessani takaisin Manaliin vastaani ajoi kaksi tayteen pakattua moottoripyoraa. Lankkarikuskit tervehtivat. Tervehdin takaisin, ja tunsin kateutta tietaen etta he olivat jatkamassa naissa upeissa vuristomaisemissa satoja kilometreja ja lukuisia paivia/viikkoja, ja minun taytyi palauttaa pratkani vuokraamoon samana iltana. Muistelin hetken nostalgisena Kaakkois-Aasian pyoraseikkailua.

Jari ei ollut taysin tervehtynyt, mutta paatimme lahta yrittamaan kairaan kaikesta huolimatta. Evaiden oston jalkeen kinasimme hetken taksikuskin kanssa ja suuntasimme kohti Kothin kylaa, jonka lahella kuulemani mukaan olisi vesiputouksia ja luolia, ja jossa muistelin tiedustelureissulla nahneeni majatalon jossa Jari voisi parannella jos olo pahenisi. Olo paheni. Emme loytaneet Kothista muistamaani majataloa, ja hetken kyselyn jalkeen varmistui etta kylan ainoa hotelli ei ollut viela valmis. Oli siis painuttava kairaan tai kaannyttava takaisin. Putouksille saimme ohjeita etta meidan tulisi jatkaa Kothista viela 4 kilometria tiella, ja painuttava sen jalkeen metsikkoon. Jarin olo ei ollut omiaan pieneen paivakavelyyn, joten liftasimme traktorin lavalle ja hyppasimme kyydista vasta kun traktorikuski vinkkaili meita kyydista ja osoitteli siltaa joen vastarannalle. Kiitimme kyydista ja kipusimme sillan yli ja lahdimme kapuamaan kairaan etsimaan yosijaa. Loysimme hetken kavelyn jalkeen kivikasan jonka alla oli vanhan nuotiopaikan jaannokset. Paatimme majoittua ensimmaiseksi yoksi naille sijoilleen ja jatkaa kipuamista seuraavana paivana.

Kerasin sylillisen markia puita ja aloin kyhailemaan tulia. Kun olin raapinut kaikki Intialaiset tikkuni katki ja lammitellyt ja hiillostanut sytot mustaksi paatin vuolla lisaa markia syttoja. Seuraavaksi raavin Jarin napparaa magnesiumtikkua ja tiputtelin kipinameria marille sytoille. Kaivoin sytkarini ja hiillostin loputkin sytot. Potkin tekeleeni paskaksi ja avasin tonnikalapurkin. Keitetaan ne teet sitten aamulla. Jari kompi makuupussiin ja mina vilttini mutkaan. Katselin hetken aikaa tahtia ja kuun sirppia ennen kuin nukahdin kivikatoksemme alle. Seuraavana paivana jatkoin tulentekoprojektiani, ja vaihdoin lahestymistaktiikkaa vaihtaen marat sytot kuiviin. Taktiikan muutos tuotti tulosta, ja aamupalaksi nautimme nuudelisoppaa ja Kiinalaista teeta. Pakkasimme reput ja lahdimme kapuamaan pienen puron vartta ylemmas kalliolle, joissa vesiputoukset solisivat alas kallioisilta jyrkanteilta. Kotkat kaartelivat mantyjen latvojen ylapuolella ylvaina ja heittivat valissa maahan mahtavia liitavia varjoja. Jalkani vieresta ponkaisi matkaan puolitoistametrinen paikallinen kyy, ja koska kyy- saati kobrapakkausta ei ollut mukana katselin vastaisuudessa hieman enemman jalkoihini.

Kipusimme solisevan vesiputouksen juurelle ja loysimme hieman enemman luolan kriteereihin sopivan onkalon ja kavimme taloksi. Tontti ei ollut paskempi: vesiputous suihkusi alas kalliolta, aurinko paistoi ja kotkat jatkoivat hiljaista liitelyaan taivaalla. Jari jatkoi parantelua lunkisti ottaen, mina puuhastelin. Rakensin keittopaikan ja vasasin ruoanlaittotulet. Riisia ja kuivalihaa, ja teeta. Hyva ruoka, parempi mieli. Ilta laskeutui ja istuskelimme tupakoiden ja paskaa jauhaen. Kaivoin viskipullon repustani. Tahdet tayttivat taivaan, ja kun silmat eivat enaa tahtoneet pysya auki kommin vilttini mutkaan ja nukahdin nuotion loimotukseen. Herasin keskella yota luullen olevani Suomalaisella klubikeikalla. Valot valkkyivat ja Jenni Vartiainen lauloi. Tajusin heranneeni ukkosmyrskyyn. Vasamat hakkasivat taivaalla, vetta tuli kuin aisaa, ja Jari katseli menoa makuupussistaan musiikkia kuunnellen. Valo- ja aanishow jatkui seuraavaan aamuun, ja paatimme lopettaa luolamieskokeilun tahan. Lahdimme tallustamaan synkan taivaan alla kohti Manalia.

Istuimme majatalon terassilla ja katselimme kiertavan kaarmeenlumoojan hanakasti esittelemia huumattuja kobria. Paatimme heittaa suunnittelun helvettiin ja olla taas spontaaneja. Manali oli rysa, ja vaikka ymparilla puuhattavaa ehka piisaisikin oli ilmassa lahtemisen tuntua. Oli siis lahdettava. Suunnitelmat uusiksi ja minibussi kohti Ladakhin maakuntaa, Pikku-Tiibetia, jo samana yona. Kipusimme bussiin sateisessa yossa ja 20 tunnin vuoristoratamatka kohti Lehia alkoi... Jatkuu ensi numerossa.

6.7.2009

Pelkoa ja inhoa uudessa Delhissa

Location: Paharganj, Delhi, India

Mark Twain kommentoi intialaisista etta he ovat ”Erikoinen kansa. Heille kaikki elama nayttaisi olevan pyhaa, paitsi ihmisen.”

Valissa kiukkua on nostattanut katsella kuinka Intialaiset kohtelevat huono osaisiaan. Mainitsinkin viime kirjoituksessani tienposkessa makaavaan ruumiin, joka ei herattanyt mielenkiintoa ohikulkijoissa. Mainitsen nyt toisen episodin. Katselin, kuinka nuori, ryysyinen poika kaupitteli pussitettua vetta helteessa. Leviksiin ja kauluspaitaan sonnustautunut tummien aurinkolasien taakse piiloutunut nuorukainen kaveli pojan ohi ja nappasi pojan vasusta vesipussin ja jatkoi matkaansa taakse vilkaisematta. Poika sai itkuraivarin ja juoksi rikkaan nuorukaisen peraan huutaen hindiksi etta miksi varastat vettani. Nuorukainen kaantyi, huusi ivalliseen savyyn pojalle etta luuletko ettei minulla ole vara maksaa vedestani? Nuorukainen kaivoi kourallisen kolikoita taskustaan ja nakkasi ne kadulle ja lahti nauraen pois. Itkuinen poika alkoi noukkia kolikoita maasta.

Delhissa kontrasteja loytyy. Connaught placen ostoskeskuksissa isomahaiset intiaanit kulkevat Burberryn kasseja kanniskellen, ja vanhan Delhin kujilla kodittomat, kerjalaiset ja raajattomat makaavat kusen hajuisilla jalkakaytavilla yrittaen selviytya helteesta ja nalasta. Pikkulapset repivat ohi kulkevaa reissumiesta kasista rahaa tai ruokaa kerjaten. Valissa tama vituttaa raskaasti. Enka tarkoita hihasta repimista ja kerjaamista, vaan sita etta ihmiset joutuvat elamaan nain. 2000 luvulla. Tassa voisi nyt puhua salaliittoteorioita ja sita kuinka rikollisliigat amputoivat katulapsia jotta he saisivat raajarikkoisina enemman saalia = enemman rahaa, mutta en viitsi. Jokainen tehkoon omat havaintonsa.

Tapasin Freddien sattumalta kadulla. Olimme vaihtaneet taman rennon brittihipin kanssa muutaman sanasen Nepalissa ja paatimme istua hieman iltaa. Pian bongasimme kadulta yhteisen tutun, Rajin. Raj oli heroiininarkomaani Nepalista jonka olimme molemmat tavanneet Kathmandussa. Mies tiedosti ongelmansa, ja mumisikin aina heroiinia nuuskatessaan kuinka han aikoo hakeutua katkaisuun. Ilmeisesti kuitenkin Intia oli houkutellut enemman kuin katkaisuhoito. Rajin seurassa oli Hiro, japanilainen hippi joka kantoi mukanaan suurta dzembea. Joimme muutamat virvoikkeet, ja paatimme suunnata istuskelemaan iltaa ja porisemaan mukavia Hiron ja Rajin hotellille. Hotellilla Hiro kaivoi pussillisen ketamiinia ja herrat vetivat viivaa Rajin vasatessa savuja valtavaan chilumiin. Mama, hotellin omistava herttainen vanha rouva haistoi charaksen makean tuoksun ja tuli ovelle kertomaan etta poikien kannattaisi jattaa sauhuttelu pois, silla poliisit ratsaavat mielellaan hotelleja iltasella. Raj sytytti suitsukkeen. Siirryimme katolle ihastelemaan yossa valkehtivaa kaupunkia. Keskustelu kaantyi Reptiileihin, nuihin inhottaviin ulkoavaruuden liskoihin, jotka muodonmuuttajina ovat soluttauneet ihmiskuntaan, ja jotka oikeasti kontrolloivat hallituksia, koska suurin osa paattajista on reptiileja. Nama neljannesta ulottuvuudesta tulevat paskiaiset myos imevat elinvoimaa meista, ja tulevaisuudessa tulevat kayttamaan meita myos fyysisena ruokana. Freddie oli varma etta eraan suosimamme ravintolan omistaja oli reptiili. Opin illan aikana paljon reptiileista. Kun liskojutut alkoivat piisata paatimme jattaa Rajin ja Hiron fiilistelemaan, ja poistuimme Freddien kanssa baariin nauttimaan laillisia paihdykkeita, ja tilasimme lasilliset Old Munk rommia.

Laittoman kaman lisaksi (Ganja tosin on laillista osissa pyhia kaupunkeja joissa babat karyyttavat chilumejaan temppeliaukioilla ja valtion Bhang shopit tarjoilevat bhang lasseja ja space cakeja) Intiasta loytyy mahtava valikoima laillisia piristeita. Nikotinistille tama on taivas. Bidi tupakka, lehteen kaaritty syopakaaryle maksaa muutamia sentteja ja maistuu teollisia tupakkeja paremmalta. Paan, betel pahkinaa, erinaisia mausteita ja joskus myos tupakkaa silsaltava pureskeltava on mita mainioin digestiivi, ja samalla mintun aromit raikastavat hengityksen betelin puuduttaessa poskia miellyttavasti. Mutta paras kaikista on ehdottomasti Khaini, intialainen nuuska. Nuuskamuikkusten ihmemaa Ruotsi haviaa tassa taiteenlajissa selvasti. Khaini on aromiltaan parempaa, ei valu yhta helposti kuin kolleegansa ja vaikutus kestaa pidempaan. Teollisen tupakan poltto onkin vahentynyt huimasti vaihtoehtoisten nikotiininlahteiden ansiosta. Eli lopettakaa ne Tukholman risteilyt ja hakekaa nuuskanne Intiasta.

Seuraavana paivana suuntasimme Freddien kanssa vanhaan Delhiin katselemaan meininkeja siella. Kavelimme hiekkakivisen Red Fortin ohi ja suuntasimme kiireiselle basaarille Jama Masjid moskeijan kupeessa. Urdu mantrat raikuivat, kebabit karisivat ja jopa tienviitat oli kirjoitettu arabiksi. Koska viimeviikot oli tullut vietettya miltei taysin vegen elamaa paatin sijoittaa muslimimattoon ja tilasin katukeittiosta paistettua riisia ja lammaskebabbia. Kebabbia jarsiessani aloin kuitenkin vaistamatta miettia katulihan vatsaystavallisyytta, ihan siitakin syysta etta akillinen lihansyonti vihanneskuurin jalkeen voi olla ruuansulatukselle raskasta vaikkei muuten pilalla olisikaan. Varmistaakseni seuraavan paivan Delhi bellyn ostin viela jalkiruuaksi pari tikkua hyvinkin arveluttavaa mehujaata ohi kulkeneelta jaatelo-wallahilta. Yllatys olikin suuri kun seuraavana paivana vatsavaivoista ei ollut tieotoakaan.

Astraalimatkailevan jengin lisaksi on tullut toki tavattua myos maanlaheisempaa porukkaa. Jenniin olin tutustunut Kathmandussa, ja tapasimme uudestaan Delhissa. Paatimme hieman luksustella, ja viinipullo, juusto ja hedelmat repussamme suuntasimme kartalla nakemaamme puistoon piknikille. Puisto oli massiivinen, luonnontilaan jatetty metsaalue Delhin sydamessa. Samoilimme metsittyneilla poluilla, ja kun kiva soppi pienten palmupuiden katveesta loytyi, istuuduimme nurmikolle nauttimaan evaista, lintujen laulusta ja puissa kipittavista oravista. Yllatykseksemme emme nahneet puistossa ristin sielua, ja tama meni yli ymmarryksen. Jos Delhista loytyi jotain nain kaunista ja rauhallista, luulisi sen olevan taynna ihmisia, mutta ei. Tapasimme ensimmaisen elavan sielun vasta matkallamme takaisin metroasemalle. Ilmaisimme nuorelle intiaanille ihmetyksemme kauniin puiston tyhjyydesta, ja herra kertoi etta paikalliset valttelivat puistoa, koska siella liikkui paljon varkaita... Paluumatkalla metron viiksekkaan vartijan lipeva ’Hello’ metallinpaljastimen piipatessa antoi viitteita siita etta miehella saattaisi olla vasemman jalan svengi. Epailykset vahvistuivat vartijan kopeloidessa innokkaasti haarojani kiellettyja esineita etsien. En nauttinut tilanteesta ihan yhta paljon.

Reilu puolitoistaviikkoinen on Delhiin ehdottomasti liikaa, mutta paatin kuitenkin pysya stadissa odottamassa Jaria. Viimehetken lennon vaihto sai Jarin myohastymaan viela paivalla, mutta yon aikana herran pitaisi saapua oven taakse kolkuttelemaan sikali mikali selviaa lentokentan sekavuudesta stadiin. Seinalle teippaamastani Intian kartasta olen hautonut sotasuunnitelmaa, ja aika hyvat aariviivat Intian valloitukselle on nyt olemassa. Eli jahka kossut on juotu ja ruisleivat ja salmiakit syoty painelemme Delhista asafp kohti pohjoista, Himachal Pradeshiin. Puskaradio kertoi, etta Manalin laheisyydesta loytyy luolia vesiputouksilta, ja jos nama luolat osoittauvat yhta upeiksi mita annoin itselleni kerrottavan japanilaisen tyttosen toimesta hotellini katolla nautiskellun viskipullon merkeissa, vietamme luolamiehen elamaa n maaran aikaa. Taalta matka jatkuu Jari (!!) nimisen kylan kautta kohti Lehia, Ladakhin maakuntaan. Tasta kohti Kashmiria ottamaan vahan pommia ja nauttimaan asuntoveneista, ja loppukesasta suunta kohti etelaa. Chennaista olisi tarkoitus napata paatti Andamaanin merelle, ja lahta Robinsoneiksi jollekkin autiolle saarelle. Mutta yksi asia on varma, hyvia, ja ennenkaikkia erilaisia kokemuksia pyritaan hakemaan!

Delhilainen parturikampaamo