Location: Internet cafe, Don Det, Si Pan Don, Lao P.D.R.
Peukalokyydin, songthaewin, ja paatin avustuksella paasin Si Pan Donille, ja otin tukikohdakseni Don Detin saaren, jossa etsiydyin bungaloviin Mekongin rannalla, tietysti auringonlaskun puolella saarta. Ripustin riippumattoni terassille, aloitin joen pinnan tuijottelun, ja tassahan olen maannut siita lahtien. Ainoina ultimaalista lepoa hairitsevina tekijoina toimivat pienimuotoisten saartentutkiskelureissujen lisaksi joulun sikajuhlat (lepaa rauhassa Fred) ja mantereen puolella jarjestetyt venekisat, ja vuosi vaihtunee rantapippaloiden merkeissa, paihdytteiden siivittamana. Tassa makaillessa onkin ollut hyva pohtia mennytta, ja tulevaa vuotta.
Paattyva vuosi oli muutoksien vuosi. Paatin lahtea. Lahdin, ja olen nyt elanyt kulkurin elamaa ilman pysyvaa kotia ja omaisuutta kohta puolisen vuotta. Kauas olen jo matkallani paassyt, paljon nahnyt ja kokenut, mutta paljon on viela nakematta ja kokematta.. Tahan asti kohokohtia ovat olleet ainakin Riiga, erityisesta syysta, telttailu baikaljarven rannoilla, nomadielama ja omatoimitrekki Mongoliassa, pienet Tiibetilaiskylat Sichuanissa, Yangzhoun ja etelakiinan pyorareissut, Laosin viidakot, ja 4000 saaren rauha. Monet uskomattomat ihmiset ja uudet ystavat. Opit ja kokemukset, niin maista ja kulttuureista, kuin itsesta. Paattyva vuosi on siis ollut aika jees..
Mutta aina voi parantaa, ja nyt hyvin levanneena on ollut aikaa miettia myos lupausta vuodelle 2009. Uudenvuoden lupaukseni onkin seikkailla enemman, ja varsinkin nain Laosin perusreitin jalkeen, pyrkia syvemmalle. Seuraava seikkailu onkin jo houkuttelevan lahella, rajan toisella puolen Kambodzassa. Eipa paljasteta yksityiskohtia viela, mutta kerrottakoon, etta ynnataan yhteen yksi kappale ostettu vene ja yksi Kambodzaa halkova joki niin siita kaiketi tulee jotakin..
Hyvaa uuttavuotta, Laos kuittaa.
31.12.2008
24.12.2008
15.12.2008
Voihan Paksa
Location: @d@m's internet cafe, Pakse, Lao P.D.R.
Saavuin Laosin paakaupunkiin Vientianeen illasta, auringonlaskun jalkeen. Seisoskelin keskella miljoonakaupungin valketta, ja mietin miten helvetissa loytaisin taalta Nikon, hepun jonka kanssa matkasimme hetken Mongoliassa, ja joka, kiitos internetin ihmeellisen maailman, oli ilmottanut oleilevansa Vientianessa. Siispa nettikahvilaan, adsl laulamaan ja hotellin nimi naamakirjan inboxista. Mies loytyi hetken harhailun jalkeen paivaunilta huoneestaan, ja yhdessa lahdimme metsastamaan edullista majapaikkaa, jota kaupungista ei tuntunut loytyvan.
Tahan valiin taytyykin todeta, etta vaikka Laos on yksi Aasian koyhimpia maita, se ei silti ole halpa maa. Bussikyyti maksaa mansikoita kermavaahdon kera, pratkan vuokra on suolainen, ja kulkuri joutuu syomaan vain katukeittioista rice and spice periaatteella pystyakseen jatkamaan matkaansa Laosin jalkeenkin. Mutta turismi on kuitenki se Laosin ykkos kirstunkasvattaja, joten taytyy ymmartaa etta meilta hyvatuloisilta rahojen ottaminen on ihan oikein, vaikka se valissa syljettaakin pikkurahalla kitkuttelevaa kulkijaa.
Tukikohdan loytymisen jalkeen oli aika katsostaa mita paakaupungilla on annettavaa matkailijalle. Tarpeelliset toimistot viisumin pidennysta varten loytyivat vaivatta, ja byrokratian paha kasi ei puuttunut anomukseeni, vaan uusi leima latkaistiin passiin paivan odottelulla. Virallisten laitosten lisaksi paakaupungista loytyy lisaa temppeleita pallisteltavaksi, mutta meidan kiinnostuksen kohteena oli kuitenkin joku muu: MAG (Mines Advisory Group).
Vusoien 1964-73 aikana jenkit kylvivat Laosiin reilut 2 miljonaa tonnia rajahteita, ihan vain estaakseen Pohjois Vietnamilaisten kayttamasta Laosia kulku-urana ja huoltoreittina. Tama tekee puoli tonnia rajahteita per asukas kyseisina vuosina, ja tasta syysta Laos onkin maailman pommitetuin valtio. No jottei siina olisi tarpeeksi, arviolta 30% naista pommeista ja rajahtamatta, ja nama UXOt (Unexploded Ordnance) muhivat edelleen Laosin maaperassa, aiheuttaen tanakin paivan, reilu 30 vuotta sodan jalkeen, puolisen sataa kuolemantapausta ja tuplasti enemman haavoittumisia per vuosi. Suurin osa UXO vahingoista sattuu luonnollisesti koyhalla maaseudulla, jossa viljelijat yrittavat laajentaa peltotiluksiaan tullakseen toimeen taysin omillaan, ja sitten raivaustoissa viidakkoveitsi kalahtaa UXOon. Toinen syy on suoraa seurausta UXO uhan aiheuttamasta pelosta, joka estaa maanviljelijoita laajentamaan tiluksiaan, ja se on romumetallikauppa. Lisatienestia saadakseen maanviljelijat joskus riskeeraavat henkensa ja yrittavat myyda vanhoja pomminhylsyja romumetalliksi, kuolettavin seurauksin. Ja ovatko jenkit siivoamassa taalla sotkujaan? Painvastoin, sama rypalepommitus jatkuu tana paivana Afganistanissa ja Irakissa.
Mutta organisaatiot kuten MAG tekevat hyvaa tyota kasvattaen tietamysta UXOista, etsien ja raivaten rajahteita, ja keraamalla maailman huomiota tahan epakohtaan. Kulkuri sanoo: Tue sinakin, ja tilaa edes T-paita. 10$ nimellisella hinnalla maksat jo miinanraivaajan puolen viikon palkan.
Mutta takaisin tahan hetkeen. Vientianesta paatin jatkaa etelaan, Thak Hekin pieneen kaupunkiin, jonka ympariston pitaisi olla vierailun arvoista. Koska busseilu on kallista, paatin yrittaa onneani peukalokyydilla ja lahdin tallustamaan reppuselassa tienvartta. Kavelin paatien vartta, tietoisena siita, etta mikali kyytia ei irtoaisi, olisi bussiasema 10 kilometrin paassa, ja voisin hypata paikallisbussiin kohti Thak Hekia. Tallustin hiekkapolyn keskella toista tuntia, vinkaten jokaiselle takaani tulevalle autolle, tuloksetta. Kukaan ei vaivautunut edes pysahtymaan tiedustelemaan mihin falang oli matkalla. Kilometreja kaveltyani nain tien laidalla lauman linja-autoja katoksissaan, ja luulin olevani bussiasemalla. Kavelin sisaan porteista, ja tajusin paikan olevan vain varikko. Varikon vartija tuli tiedustelemaan mihin olin matkalla. Vastasin, ja kerroin kavelevani etelaiselle bussiasemalle kyydin saadakseni. Mies hataantyi, ja totesi ettei bussini lahde etelaiselta asemalta, vaan aamutorin vieresta, kaupungista. Aurinko oli jo horisontissa, joten paatin kaantya takaisin jotten jaisi tyhjanpaalle ilman kyytia. Matkan takaisin yritin edelleen epatoivoisesti saada liftia, mutta ilmeisesti paakaupunkilaiset ovat yhta koppavia kuin kotomaassakin, eika kyytia herunut. Saavuin aamutorin bussiasemalle puoli viiden aikaan ja marssin lippuluukulle. Kerroin maaranpaani virkailijalle, joka totesi minun olevan vaaralla asemalla.. Viimeinen bussi lahtisi viidelta etelaiselta asemalta.. En halunnut riskeerata tuk tuk kyytia, koska en ehtisi todennakoisesti edes silla bussiini, joten olin pakotettu turvautumaan VIP bussin palveluun, silla en halunnut viettaa Vientianessa enaa uutta yota. Kavelin vanhalle majatalolleni ja kysyin hintaa Thak Hekiin. 190 000 kippia. Olin pyortya, ja kysyin mita maksaa kyyti aina Pakseen saakka. 190 000 kippia. VIP bussit matkaavat siis tietyn etapin, ja valille jaaminen maksaa yhta paljon kuin maarasemalle meneminen, eika avointa lippua suostuta kirjoittamaan, jotta matkaaja voisi samaan hintaan jatkaa valilta Pakseen. Paatin siis maksimoida vastineen rahalleni ja pettyneena ostin lipun Pakseen.
Luksuksisen bussimatkan jalkeen olin Champasakin provinssin pienessa paakaupungissa. Etsiydyin majataloon ja aloin suunnitella tulevaa. Moottoripyoraretki landelle saisi jaada, etelassa pratkan vuokrasta pyydettiin poikkeuksetta 8 euroa paivalta, summaa, jota en ollut valmis maksamaan. Niimpa paatin lahtea taas peukalokyytia metsastamaan, hitaasti kohti Si Phan Donia (4000 saarta) edeten. Muutaman viikon riippumattokuuri tekisi nyt hyvaa, ja parissa viikossa ehtii maniosti scouttailla sen parhaan mestan joulun ja uudenvuoden viettoon. Koska saarilla ei juuri sahkoa ole (voimakoneilla pari tuntia paivassa) tulen tuskin loytamaan kovin huikeita nettimahdollisuuksia, joten mahdollista on, etta seuraava postaus tuleekin sitten Kambodzasta ensi vuonna..
Saavuin Laosin paakaupunkiin Vientianeen illasta, auringonlaskun jalkeen. Seisoskelin keskella miljoonakaupungin valketta, ja mietin miten helvetissa loytaisin taalta Nikon, hepun jonka kanssa matkasimme hetken Mongoliassa, ja joka, kiitos internetin ihmeellisen maailman, oli ilmottanut oleilevansa Vientianessa. Siispa nettikahvilaan, adsl laulamaan ja hotellin nimi naamakirjan inboxista. Mies loytyi hetken harhailun jalkeen paivaunilta huoneestaan, ja yhdessa lahdimme metsastamaan edullista majapaikkaa, jota kaupungista ei tuntunut loytyvan.
Tahan valiin taytyykin todeta, etta vaikka Laos on yksi Aasian koyhimpia maita, se ei silti ole halpa maa. Bussikyyti maksaa mansikoita kermavaahdon kera, pratkan vuokra on suolainen, ja kulkuri joutuu syomaan vain katukeittioista rice and spice periaatteella pystyakseen jatkamaan matkaansa Laosin jalkeenkin. Mutta turismi on kuitenki se Laosin ykkos kirstunkasvattaja, joten taytyy ymmartaa etta meilta hyvatuloisilta rahojen ottaminen on ihan oikein, vaikka se valissa syljettaakin pikkurahalla kitkuttelevaa kulkijaa.
Tukikohdan loytymisen jalkeen oli aika katsostaa mita paakaupungilla on annettavaa matkailijalle. Tarpeelliset toimistot viisumin pidennysta varten loytyivat vaivatta, ja byrokratian paha kasi ei puuttunut anomukseeni, vaan uusi leima latkaistiin passiin paivan odottelulla. Virallisten laitosten lisaksi paakaupungista loytyy lisaa temppeleita pallisteltavaksi, mutta meidan kiinnostuksen kohteena oli kuitenkin joku muu: MAG (Mines Advisory Group).
Vusoien 1964-73 aikana jenkit kylvivat Laosiin reilut 2 miljonaa tonnia rajahteita, ihan vain estaakseen Pohjois Vietnamilaisten kayttamasta Laosia kulku-urana ja huoltoreittina. Tama tekee puoli tonnia rajahteita per asukas kyseisina vuosina, ja tasta syysta Laos onkin maailman pommitetuin valtio. No jottei siina olisi tarpeeksi, arviolta 30% naista pommeista ja rajahtamatta, ja nama UXOt (Unexploded Ordnance) muhivat edelleen Laosin maaperassa, aiheuttaen tanakin paivan, reilu 30 vuotta sodan jalkeen, puolisen sataa kuolemantapausta ja tuplasti enemman haavoittumisia per vuosi. Suurin osa UXO vahingoista sattuu luonnollisesti koyhalla maaseudulla, jossa viljelijat yrittavat laajentaa peltotiluksiaan tullakseen toimeen taysin omillaan, ja sitten raivaustoissa viidakkoveitsi kalahtaa UXOon. Toinen syy on suoraa seurausta UXO uhan aiheuttamasta pelosta, joka estaa maanviljelijoita laajentamaan tiluksiaan, ja se on romumetallikauppa. Lisatienestia saadakseen maanviljelijat joskus riskeeraavat henkensa ja yrittavat myyda vanhoja pomminhylsyja romumetalliksi, kuolettavin seurauksin. Ja ovatko jenkit siivoamassa taalla sotkujaan? Painvastoin, sama rypalepommitus jatkuu tana paivana Afganistanissa ja Irakissa.
Mutta organisaatiot kuten MAG tekevat hyvaa tyota kasvattaen tietamysta UXOista, etsien ja raivaten rajahteita, ja keraamalla maailman huomiota tahan epakohtaan. Kulkuri sanoo: Tue sinakin, ja tilaa edes T-paita. 10$ nimellisella hinnalla maksat jo miinanraivaajan puolen viikon palkan.
Mutta takaisin tahan hetkeen. Vientianesta paatin jatkaa etelaan, Thak Hekin pieneen kaupunkiin, jonka ympariston pitaisi olla vierailun arvoista. Koska busseilu on kallista, paatin yrittaa onneani peukalokyydilla ja lahdin tallustamaan reppuselassa tienvartta. Kavelin paatien vartta, tietoisena siita, etta mikali kyytia ei irtoaisi, olisi bussiasema 10 kilometrin paassa, ja voisin hypata paikallisbussiin kohti Thak Hekia. Tallustin hiekkapolyn keskella toista tuntia, vinkaten jokaiselle takaani tulevalle autolle, tuloksetta. Kukaan ei vaivautunut edes pysahtymaan tiedustelemaan mihin falang oli matkalla. Kilometreja kaveltyani nain tien laidalla lauman linja-autoja katoksissaan, ja luulin olevani bussiasemalla. Kavelin sisaan porteista, ja tajusin paikan olevan vain varikko. Varikon vartija tuli tiedustelemaan mihin olin matkalla. Vastasin, ja kerroin kavelevani etelaiselle bussiasemalle kyydin saadakseni. Mies hataantyi, ja totesi ettei bussini lahde etelaiselta asemalta, vaan aamutorin vieresta, kaupungista. Aurinko oli jo horisontissa, joten paatin kaantya takaisin jotten jaisi tyhjanpaalle ilman kyytia. Matkan takaisin yritin edelleen epatoivoisesti saada liftia, mutta ilmeisesti paakaupunkilaiset ovat yhta koppavia kuin kotomaassakin, eika kyytia herunut. Saavuin aamutorin bussiasemalle puoli viiden aikaan ja marssin lippuluukulle. Kerroin maaranpaani virkailijalle, joka totesi minun olevan vaaralla asemalla.. Viimeinen bussi lahtisi viidelta etelaiselta asemalta.. En halunnut riskeerata tuk tuk kyytia, koska en ehtisi todennakoisesti edes silla bussiini, joten olin pakotettu turvautumaan VIP bussin palveluun, silla en halunnut viettaa Vientianessa enaa uutta yota. Kavelin vanhalle majatalolleni ja kysyin hintaa Thak Hekiin. 190 000 kippia. Olin pyortya, ja kysyin mita maksaa kyyti aina Pakseen saakka. 190 000 kippia. VIP bussit matkaavat siis tietyn etapin, ja valille jaaminen maksaa yhta paljon kuin maarasemalle meneminen, eika avointa lippua suostuta kirjoittamaan, jotta matkaaja voisi samaan hintaan jatkaa valilta Pakseen. Paatin siis maksimoida vastineen rahalleni ja pettyneena ostin lipun Pakseen.
Luksuksisen bussimatkan jalkeen olin Champasakin provinssin pienessa paakaupungissa. Etsiydyin majataloon ja aloin suunnitella tulevaa. Moottoripyoraretki landelle saisi jaada, etelassa pratkan vuokrasta pyydettiin poikkeuksetta 8 euroa paivalta, summaa, jota en ollut valmis maksamaan. Niimpa paatin lahtea taas peukalokyytia metsastamaan, hitaasti kohti Si Phan Donia (4000 saarta) edeten. Muutaman viikon riippumattokuuri tekisi nyt hyvaa, ja parissa viikossa ehtii maniosti scouttailla sen parhaan mestan joulun ja uudenvuoden viettoon. Koska saarilla ei juuri sahkoa ole (voimakoneilla pari tuntia paivassa) tulen tuskin loytamaan kovin huikeita nettimahdollisuuksia, joten mahdollista on, etta seuraava postaus tuleekin sitten Kambodzasta ensi vuonna..
12.12.2008
Matkalle etelaan
Location: Internet cafe, Vientiane, Lao P.D.R.
Viidakkoseikkailun jalkeen jatkoimme taas harkakolmikossa, kohti etelaa. Hyppasimme bussiin kohti Luang Prabangin kaupunkia, joka kuuluu Unescon maailmanperintokohteisiin lukuisine temppeleinensa ja nahtavyyksinensa. Loysimme itsemme kauniista Laoslaisesta pikkukaupungista hamartyvassa illassa, ja koska oli 2.6, Laon kansallispaiva, paatimme lahta Nicon kanssa tutkimaan loytyisiko ymparistosta jotain juhlittavaa. Etsiydyimme kaupungin laidalle pienehkolle temppelialueelle, jonne meidan seireeninlaulun lailla houkutteli kansanmusiikin kirjo ja temppelin takaa kuuluva erikoinen mantralaulanta. Temppelin pihalla lukuisat kauppiaat myivat katuruokaa, oli peleja ja laikkeja, musiikki raikasi, ja yllatykseksemme olimme miltei ainoat ulkomaalaiset juhlissa. Ostimme oluet, ja katselimme, miten rastapainen hippi istui iloisessa transsissa muiden mantraajien keskella mikrofonin kiertaessa kadesta toiseen ja kummallisen lauluntapaisen kaikuessa ilmoilla. Hetken temppelipihan puuhia ihmeteltyamme siirryimme takaisin etupihalle, jossa kansanmusiikkiyhtye soitteli laulujaan, ja ilhmiset tanssivat ja joivat, liityimme mukaan. Pelasimme peleja, heitimme tikkaa, ja vietimme loistavaa aikaa paikallisten kanssa, kunnes puolenyon aikaan baarien tyhjetessa alkoi lansimaalaisten virta kayda kohti temppelia. Viihdyimme juhlissa viela tovin, ja suuntasimme yopuulle.
Aika Luang Prabangissa meni leppoisasti temppeleita kierrellen, ja lahialueen nahtavyyksia, vesiputouksia, tutkiskellessa. Rentoa ja helppoa eloa, josta ei paljon kirjoitettavaa nyt irtoa.
Luang Prabangista tarkoitukseni oli ottaa jokibotski alle kohti paakaupunkia Vientianea, josta jatkaisin etelaan, mutta Nico ja Michael saivat paani kaannettya ja nousin heidan kanssaan bussiin kohti Vang Viengia...
Vang Vieng. Entinen leppoisa pikkukyla kauniiden karst kalliomuodostelmien valissa, joen varressa. Nykyisin Silkka brittituristien juhlapaikka, jossa aamulla hypataan jokeen riistohintaan vuokratun sisarenkaan kanssa, ostetaan yksi olut, ajaudutaan ensimmaiseen rantabaariin, juodaan lisaa, ollaa neljannen baarin jalkeen niin humalassa ja huumeissa ettei joko kykene tai yksinkertaisesti ehdi jatkaa rauhallista lilluntaa kohti kylaa, ja otetaan Tuk Tuk alle.. Sitten seuravaana paivana maataan tienvarsikuppiloissa kankkusessa vahtaamassa aivottomana zombina Frendeja, "happy" pirteloita litkien. Kuulostaako hyvalta? No ei se niin kamala paikka ollut, ihan kivaahan se tubeilu oli, mutta jos etsit jotain muuta kuin bileita ja huumeita, loytyy Laosista ihan oikeasti parempiakin paikkoja.. Vang Viengista otinkin siis suunnan hyvinkin pikaisesti kohti kapitaalia, josta olisi nyt tarkoitus viisumin pidennyksen jalkeen jatkaa syvaan etelaan seikkailemaan! Ensi kertaan!
Viidakkoseikkailun jalkeen jatkoimme taas harkakolmikossa, kohti etelaa. Hyppasimme bussiin kohti Luang Prabangin kaupunkia, joka kuuluu Unescon maailmanperintokohteisiin lukuisine temppeleinensa ja nahtavyyksinensa. Loysimme itsemme kauniista Laoslaisesta pikkukaupungista hamartyvassa illassa, ja koska oli 2.6, Laon kansallispaiva, paatimme lahta Nicon kanssa tutkimaan loytyisiko ymparistosta jotain juhlittavaa. Etsiydyimme kaupungin laidalle pienehkolle temppelialueelle, jonne meidan seireeninlaulun lailla houkutteli kansanmusiikin kirjo ja temppelin takaa kuuluva erikoinen mantralaulanta. Temppelin pihalla lukuisat kauppiaat myivat katuruokaa, oli peleja ja laikkeja, musiikki raikasi, ja yllatykseksemme olimme miltei ainoat ulkomaalaiset juhlissa. Ostimme oluet, ja katselimme, miten rastapainen hippi istui iloisessa transsissa muiden mantraajien keskella mikrofonin kiertaessa kadesta toiseen ja kummallisen lauluntapaisen kaikuessa ilmoilla. Hetken temppelipihan puuhia ihmeteltyamme siirryimme takaisin etupihalle, jossa kansanmusiikkiyhtye soitteli laulujaan, ja ilhmiset tanssivat ja joivat, liityimme mukaan. Pelasimme peleja, heitimme tikkaa, ja vietimme loistavaa aikaa paikallisten kanssa, kunnes puolenyon aikaan baarien tyhjetessa alkoi lansimaalaisten virta kayda kohti temppelia. Viihdyimme juhlissa viela tovin, ja suuntasimme yopuulle.
Aika Luang Prabangissa meni leppoisasti temppeleita kierrellen, ja lahialueen nahtavyyksia, vesiputouksia, tutkiskellessa. Rentoa ja helppoa eloa, josta ei paljon kirjoitettavaa nyt irtoa.
Luang Prabangista tarkoitukseni oli ottaa jokibotski alle kohti paakaupunkia Vientianea, josta jatkaisin etelaan, mutta Nico ja Michael saivat paani kaannettya ja nousin heidan kanssaan bussiin kohti Vang Viengia...
Vang Vieng. Entinen leppoisa pikkukyla kauniiden karst kalliomuodostelmien valissa, joen varressa. Nykyisin Silkka brittituristien juhlapaikka, jossa aamulla hypataan jokeen riistohintaan vuokratun sisarenkaan kanssa, ostetaan yksi olut, ajaudutaan ensimmaiseen rantabaariin, juodaan lisaa, ollaa neljannen baarin jalkeen niin humalassa ja huumeissa ettei joko kykene tai yksinkertaisesti ehdi jatkaa rauhallista lilluntaa kohti kylaa, ja otetaan Tuk Tuk alle.. Sitten seuravaana paivana maataan tienvarsikuppiloissa kankkusessa vahtaamassa aivottomana zombina Frendeja, "happy" pirteloita litkien. Kuulostaako hyvalta? No ei se niin kamala paikka ollut, ihan kivaahan se tubeilu oli, mutta jos etsit jotain muuta kuin bileita ja huumeita, loytyy Laosista ihan oikeasti parempiakin paikkoja.. Vang Viengista otinkin siis suunnan hyvinkin pikaisesti kohti kapitaalia, josta olisi nyt tarkoitus viisumin pidennyksen jalkeen jatkaa syvaan etelaan seikkailemaan! Ensi kertaan!
Paluu viidakkoon
Location: Internet cafe, Vientiane, Lao P.D.R
Kylman moottoripyoramatkan jalkeen saavuimme Muang Singista takaisin Luang Nam Than kylaan, ja valmistauduimme henkisesti seuraavan paivan expeditioniin. Mina, Nico, Michael, Sakemannitytot Anne ja Kathrine, seka Aussivahvistus Ellie olimme vuokranneet pari opasta ja kajakit suunnataksemme syvalle viidakkoon Nam Han luonnonsuojelualueella. Seuraava aamu valkeni harmaana ja koleana, niinkuin olimme jo tottuneet aamumme Laosissa nakemaan, mutta toiveet olivat silti korkealla, ehkapa ilma kirkastuisi ennen kuin olisimme joessa kajakkeinemme. Oppaamme Xai ja Xeng nappasivat meidat Tuk Tukin kyytiin, ja lahdimme viileassa aamussa kohti Nam Tha joen vartta, josta kolmen paivan viidakkoseikkailu olisi tarkoitus aloittaa.
Paiva 1.
Pysahdyimme venevalkamassa, jossa Xai kipaisi viela hakemaan laheisesta kuppilasta ruokatarpeita reppuunsa lounasta varten. Illallisen nauttisimme viidakossa, alkuasukasheimon seurassa. Hyppasimme kajakeihin ja oppaidemme perassa lahdimme hitaasti meloen valumaan alavirtaa rauhallisen joen myotaillessa viljelysmaista viidakoksi muuttuvaa rantapengerta. Muutaman tunnin melomisen jalkeen edessamme avautui alkuasukaskyla. Laen Taen -heimo, Xai kertoi. Rantauduimme kylan venevalkamaan ja rannalla kayskentelevat ihmiset tervehtivat muukalaisia iloisin "Sabaidii":n. Kiertelimme pienta, muutamasta paalujen paalla seisovasta bambuhokkelista koostuvaa kylaa hetkisen, katsellen pienokaisia leikkimassa yleismaailmallista leikkia: Keppi ja vanne. Puolialastomat piltit kirmailivat pyoranrenkaiden perassa keppiensa kanssa, aikuisten puuhastellessa askareitaan, kuka viljelyksilla, kuka virkaten. Laen Thaen heimon naisissa silmaan pisti perinteisen vaatetuksen lisaksi yksi erikoisuus: Kulmakarvattomuus. Kyselin syyta Xailta, ja han kertoi naisten ajavan kulmakarvansa kun tulevat nainti-ikaan, yleensa 14-16 vuotiaina, jotta pojat tietavat heidan olevan kypsia avioliittoon. Istuimme hetken Xain kertoessa kylan elamasta. Laen Taen heimon juuret ovat Kiinassa, josta he satoja vuosia sitten laskeutuivat Nam Than korkeudelle viljelemaan maata ja elaimia. Kiinalaiset juuret nakyivat edelleen, silla vaikka Laen Thaen heimolaiset puhuivat Laon lisaksi omaa murrettaan, joka kuitenkin oli hyvin lahella Laoa, muistutti kirjoitettu kieli silti enemman Kiinaa kuin Laoa. Xai osti kylasta lisaa lounastarpeita, ja heimon naiset lahjoivat vieraita pienin koristeellisin pussukoin, jonka jalkeen hyvastelimme ystavalliset alkuasukkaat ja jatkoimme lounaspaikan etsiskelya.
Muutaman tunnin melonnan jalkeen rantauduimme hiekkaiselle sarkalle. Xeng katosi pusikkoon, ja palasi pian banaanipuun lehtien kanssa ja alkoi vasata poytaa Xain kaivaessa evaita repustaan. Banaaninlehdykoille alkoi ilmestya paljon vihanneksia, porsasta, chileja, bataattia ja tottakai sticky ricea, paikallista riisia. Sormilla joen varressa banaaninlehdilta yhta matkani parasta ateriaa syodessani, auringon paistaessa nyt pilvettomaksi muuttuneelta taivaalta mietin taas, kuinka voisin olla myos kylmassa pohjolassa, toissa seitsemasta neljaan, loskaa kiroten... En ollut.
Jatkoimme matkaamme siella taalla pienia koskia laskien alas Nam Than vartta, kun ohitimme Luonnon puistolle nimen antaneen Nam Ha joen uoman, ja aloimme olla lahella taman paivan maaranpaatamme, joen varrella asuvaa Kamu heimon kylaa. Rantauduimme kylaan ja lahdimme tervehtimaan kylapaallikkoa, joka oli tullut puolimatkaan vastaan kuultuaan Xain joelta pilliinsa vislaamat kutsut. Paallikko ohjasi vieraat pieneen bambubungaloviin, joka ilmeisesti oli varattu heimon vieraille. Kannoimme reppumme sisaan, ja oppaamme alkoivat valittomasti vasaamaan heimon naisten kanssa illallista, antaen meille nain aikaa tutstua kylaan ominpain. Samoilin hetken kylassa, joka ei juuri eronnut edellisesta, lukuunottamatta traditionaalisten vaatekappaleiden vahyytta. Kamut pukeutuivat mieluummin T-paitaan kuin saronkiin. Ohitin mudassa teutaroivia porsaita, ja vaistelin pienia jaloissa piipittavia kanoja. Tervehdin ulkona tulilla istuvaa perhetta, joka grillasi tikkujen nokassa rottia iltapalaksi. Nuotiolla istuva nuorukainen tervehti minua englanniksi, ja kysyi mista olin kotoisin. Vastasin, ja kysyin kuinka han puhui nuin sujuvaa englantia. Poika kertoi opiskelevansa isommassa kylassa, ja haaveilevansa paikasta yliopistossa. Poika kutsui minut sisaan, ja kaivoi kaapista pullon kotipolttoista, Lao Laoa. Istuimme hetken rupattelemassa kylasta riisiviskia litkien, kunnes mahani antoi alkaa merkkeja illallishimosta, ja hyvastelin nuorukaisen suunnaten bungalovilleni katsomaan josko illallinen jo odottelisi.
Pimenevassa illassa, kynttilan valossa, istuimme pienelle bambupoydalle katetun herkkuillalisen edessa oppaidemme, kylan vanhimman ja muutaman muun kylalaisen kanssa rupatellen ja ateriasta nauttien, kun Xeng tuli sisaan suuren saviruukun kanssa. Ruukku sisalsi Lao Haita, riisiviinia, jota nautitaan suoraan suuresta ruukusta pitkalla pillilla. Xeng kaatoi tilkan viinia lattialle, ja otti ryypyn. Xai kertoi ensimmaisen tilkan menevan aina talon hengelle, jottei henki pahastuisi. Kamut, kuten Laen Taenitkin ovat Animisteja, luonnonhenkiin uskovia ihmisia, joille hengista tarkein on talon henki, jota ei parane suututtaa. Pilli kiersi ringissa, ja aina oli otettava ryyppy, varsinkin jos olit mies, ethan halunnut suututtaa talon henkea. Istuimme jutustelemassa animismista ja heimon elamasta kunnes viini alkoi vieda voiton ja paatimme siirtya unille ohkaisille patjoillemme bungalovin nurkassa. Nukahdin sammakkokuoron rannaltakuuluvaan kurnutukseen pilkkopimeassa viidakon yossa.
Paiva 2.
Herasimme varhain Xain jo kokkaillessa aamupalaksi riisia ja kananmunia. Soimme ravitsevan aamiaisen ja pakkasimme riisinyytit ja kylan neitosten illalla valmistavat evaat reppuihimme ja lahdimme kajakkimme hyljaten tarpomaan kohti viidakon syovereita. Matkaa seuraavaan Kamu kylaan olisi noin 5-6 tunnin kavelyn verran. Paratiisilinnut raikasivat puissa kun jatimme solisevan Nam Tha joen taaksemme ja lahdimme Kamujen viljelysmaat ohittaen tunkeutumaan sademetsan syovereihin. Talsimme vehreyden keskella muutaman tunnin kun saavuimme sisarjoen, Nam Han varrelle. Joki oli ylitettava, mutta lautta, jota alkuasukkaat kayttivat joen ylitykseen oli toisella puolen. Michael vanhana makeanveden saukkona hylkasi hikiset vaatteensa ja hyppasi raikkaaseen veteen tavoitellen lauttaa joen toiselta puolen. Odotellessamme lautturiamme takaisin paatimme lounastaa vastarannan hiekkasarkalla, ja Xeng vanhana sissina sujahti taas metsan siimekseen etsimaan "ruokailuvalineita".
Jatkoimme lounaan jalkeen taivaltamme korkeiden puiden ja vihertavien pensaiden ja mutaisen maan seassa iilimatoja miten kuten onnistuneesti vaistellen (Michael ja Nico saivat osuutensa naiden nappasuiden ruokahalusta) poluntapaista seuraillen, kun eteemme avautui pieni laakso jonka keskella nakyi vanha nuotiopaikka. Paatimme pitaa tauon nuotiopaikalla. Istahdin alas ja kaivoin tupakkani esille, kun Xeng esitteli kadentaitojaan vasaamalla pienesta bambunpatkasta bongin. Piippu tayttyi napparasti vieressa solisevasta purosta, ja niimpa nautimme tupakkamme bambubongin roplattelun kompatessa viidakon muita aania.
Saavuimme seuraavaan Kamu kylaan aikaisin iltapaivalla. Kyla oli pienempi kuin edellinen, joka piti parinkymmenen bambumajansa sisalla 73 paista alkuasukasyhteisoa. Uudessa kylassamme majoja oli ehka puolet, joten laskeskelin pitkan matematiikan lubenter abrobaturillani asukkaitakin olevan korkeintaan nelisenkymmenta. Etsiydyimme oppaamme kanssa majaamme, ja paatimme pulahtaa peseytymaan raikkaaseen Nam Han. Uintireissulta palatessamme oli pihalle sytytetty nuotio, jonka eteen istahdimme rupattelemaan ja polttelemaan tupakkaa uudesta piipustani. Xai puuhasteli majan sisalla illallislisukkeiden kimpussa, kun yksi kylan naisista saapui komea kukko muassaan nuotiollemme esittelemaan illallisen paaruokalajia. Nainen viittoi menevansa majan taakse paastamaan illallsien paivilta, joten paatimme Nicon kanssa seurata. Olimmehan syomassa taman komean elikon, joten olisi tekopyhaa sulkea silmansa sen teurastukselta. Nainen nappasi maasta liaaninpatkan, solmien siihen lenkin, ja pujotti komeuden kukon kaulaan. Nainen kiristi lenkin ja ripusti helttaniekan majan seinustalle. Kukko yritti laulaa viimesen kiekuunsa, satki avuttomana parikymmentaminuuttia, kunnes silmat kaantyivat kuoppiensa sisaan elaman poistumisen merkiksi. Nainen saapui takaisin talon taakse kuuman veden kanssa, kalttasi ja hoyhensi kukon, ja lakoi pilkkoa illallistamme helpommin syotaviin osasiin.
Kukko maistui keitossa herkulliselta, vaikka tuon asken elavana nahneen komean kaverin syonti vahan omaatuntoa kolkuttikin. Mutta helttaniekka oli kuitenkin luomuinta luomua, ja kirmannut koko ikansa kanalauman ihannoinnin saattelemana vapaana pitkin viidakkokylan raitteja. Loistavan illallisen jalkeen poytaan ilmestyi taas pullo Lao Laoa, ja shotit alkoivat kiertaa talon hengelta vieraille. 40 prosenttinen riisiviina kihisi helttaan (ei, ei sen askeisen kukon.. kuvainnollisesti) ja paikalliset painelivat yopuulle meidan vieraiden jaadessa viela istuskelemaan pihanuotiolle toviksi.
Paiva 3.
Hyvastelimme aamupalan jalkeen kylan paallikon ja lahdimme jatkamaan marssiamme kohti sivistysta. Joen rannan mutaiset polut ja iilimadot muuttuivat jyrkaksi ylamaeksi, jota taivalsimme muutamantunnin, hikoillen, ja Luang Nam Thassa odottavista hedelmapirteloista unelmoiden. Luonastimme kallion paalla, valtavien puiden oksistojen valista siiviloityvan auringonvalon valkkeessa viimeista kertaa banaaninlehti poytana, ja ruokaa sormilla mahaamme mattaen. Tata tulisi ikava. Totta se on, ruoka maistuu paremmalta sormin syoden. Laskeuduttuamme alas ja seuraavan kylaan paastyamme olimme jo tien varressa, josta nappasimme Tuk Tukin takaisin kylaan, ravintolan eteen, huurteista, hyvinansaittua Lao-olutta nauttimaan.
PS: Kuvien lataaminen ei oikein ota hitaan nettiyhteyden takia tuulta alleen taalla Laosissa.. lisaillaan niita sitten myohemmin..
Kylman moottoripyoramatkan jalkeen saavuimme Muang Singista takaisin Luang Nam Than kylaan, ja valmistauduimme henkisesti seuraavan paivan expeditioniin. Mina, Nico, Michael, Sakemannitytot Anne ja Kathrine, seka Aussivahvistus Ellie olimme vuokranneet pari opasta ja kajakit suunnataksemme syvalle viidakkoon Nam Han luonnonsuojelualueella. Seuraava aamu valkeni harmaana ja koleana, niinkuin olimme jo tottuneet aamumme Laosissa nakemaan, mutta toiveet olivat silti korkealla, ehkapa ilma kirkastuisi ennen kuin olisimme joessa kajakkeinemme. Oppaamme Xai ja Xeng nappasivat meidat Tuk Tukin kyytiin, ja lahdimme viileassa aamussa kohti Nam Tha joen vartta, josta kolmen paivan viidakkoseikkailu olisi tarkoitus aloittaa.
Paiva 1.
Pysahdyimme venevalkamassa, jossa Xai kipaisi viela hakemaan laheisesta kuppilasta ruokatarpeita reppuunsa lounasta varten. Illallisen nauttisimme viidakossa, alkuasukasheimon seurassa. Hyppasimme kajakeihin ja oppaidemme perassa lahdimme hitaasti meloen valumaan alavirtaa rauhallisen joen myotaillessa viljelysmaista viidakoksi muuttuvaa rantapengerta. Muutaman tunnin melomisen jalkeen edessamme avautui alkuasukaskyla. Laen Taen -heimo, Xai kertoi. Rantauduimme kylan venevalkamaan ja rannalla kayskentelevat ihmiset tervehtivat muukalaisia iloisin "Sabaidii":n. Kiertelimme pienta, muutamasta paalujen paalla seisovasta bambuhokkelista koostuvaa kylaa hetkisen, katsellen pienokaisia leikkimassa yleismaailmallista leikkia: Keppi ja vanne. Puolialastomat piltit kirmailivat pyoranrenkaiden perassa keppiensa kanssa, aikuisten puuhastellessa askareitaan, kuka viljelyksilla, kuka virkaten. Laen Thaen heimon naisissa silmaan pisti perinteisen vaatetuksen lisaksi yksi erikoisuus: Kulmakarvattomuus. Kyselin syyta Xailta, ja han kertoi naisten ajavan kulmakarvansa kun tulevat nainti-ikaan, yleensa 14-16 vuotiaina, jotta pojat tietavat heidan olevan kypsia avioliittoon. Istuimme hetken Xain kertoessa kylan elamasta. Laen Taen heimon juuret ovat Kiinassa, josta he satoja vuosia sitten laskeutuivat Nam Than korkeudelle viljelemaan maata ja elaimia. Kiinalaiset juuret nakyivat edelleen, silla vaikka Laen Thaen heimolaiset puhuivat Laon lisaksi omaa murrettaan, joka kuitenkin oli hyvin lahella Laoa, muistutti kirjoitettu kieli silti enemman Kiinaa kuin Laoa. Xai osti kylasta lisaa lounastarpeita, ja heimon naiset lahjoivat vieraita pienin koristeellisin pussukoin, jonka jalkeen hyvastelimme ystavalliset alkuasukkaat ja jatkoimme lounaspaikan etsiskelya.
Muutaman tunnin melonnan jalkeen rantauduimme hiekkaiselle sarkalle. Xeng katosi pusikkoon, ja palasi pian banaanipuun lehtien kanssa ja alkoi vasata poytaa Xain kaivaessa evaita repustaan. Banaaninlehdykoille alkoi ilmestya paljon vihanneksia, porsasta, chileja, bataattia ja tottakai sticky ricea, paikallista riisia. Sormilla joen varressa banaaninlehdilta yhta matkani parasta ateriaa syodessani, auringon paistaessa nyt pilvettomaksi muuttuneelta taivaalta mietin taas, kuinka voisin olla myos kylmassa pohjolassa, toissa seitsemasta neljaan, loskaa kiroten... En ollut.
Jatkoimme matkaamme siella taalla pienia koskia laskien alas Nam Than vartta, kun ohitimme Luonnon puistolle nimen antaneen Nam Ha joen uoman, ja aloimme olla lahella taman paivan maaranpaatamme, joen varrella asuvaa Kamu heimon kylaa. Rantauduimme kylaan ja lahdimme tervehtimaan kylapaallikkoa, joka oli tullut puolimatkaan vastaan kuultuaan Xain joelta pilliinsa vislaamat kutsut. Paallikko ohjasi vieraat pieneen bambubungaloviin, joka ilmeisesti oli varattu heimon vieraille. Kannoimme reppumme sisaan, ja oppaamme alkoivat valittomasti vasaamaan heimon naisten kanssa illallista, antaen meille nain aikaa tutstua kylaan ominpain. Samoilin hetken kylassa, joka ei juuri eronnut edellisesta, lukuunottamatta traditionaalisten vaatekappaleiden vahyytta. Kamut pukeutuivat mieluummin T-paitaan kuin saronkiin. Ohitin mudassa teutaroivia porsaita, ja vaistelin pienia jaloissa piipittavia kanoja. Tervehdin ulkona tulilla istuvaa perhetta, joka grillasi tikkujen nokassa rottia iltapalaksi. Nuotiolla istuva nuorukainen tervehti minua englanniksi, ja kysyi mista olin kotoisin. Vastasin, ja kysyin kuinka han puhui nuin sujuvaa englantia. Poika kertoi opiskelevansa isommassa kylassa, ja haaveilevansa paikasta yliopistossa. Poika kutsui minut sisaan, ja kaivoi kaapista pullon kotipolttoista, Lao Laoa. Istuimme hetken rupattelemassa kylasta riisiviskia litkien, kunnes mahani antoi alkaa merkkeja illallishimosta, ja hyvastelin nuorukaisen suunnaten bungalovilleni katsomaan josko illallinen jo odottelisi.
Pimenevassa illassa, kynttilan valossa, istuimme pienelle bambupoydalle katetun herkkuillalisen edessa oppaidemme, kylan vanhimman ja muutaman muun kylalaisen kanssa rupatellen ja ateriasta nauttien, kun Xeng tuli sisaan suuren saviruukun kanssa. Ruukku sisalsi Lao Haita, riisiviinia, jota nautitaan suoraan suuresta ruukusta pitkalla pillilla. Xeng kaatoi tilkan viinia lattialle, ja otti ryypyn. Xai kertoi ensimmaisen tilkan menevan aina talon hengelle, jottei henki pahastuisi. Kamut, kuten Laen Taenitkin ovat Animisteja, luonnonhenkiin uskovia ihmisia, joille hengista tarkein on talon henki, jota ei parane suututtaa. Pilli kiersi ringissa, ja aina oli otettava ryyppy, varsinkin jos olit mies, ethan halunnut suututtaa talon henkea. Istuimme jutustelemassa animismista ja heimon elamasta kunnes viini alkoi vieda voiton ja paatimme siirtya unille ohkaisille patjoillemme bungalovin nurkassa. Nukahdin sammakkokuoron rannaltakuuluvaan kurnutukseen pilkkopimeassa viidakon yossa.
Paiva 2.
Herasimme varhain Xain jo kokkaillessa aamupalaksi riisia ja kananmunia. Soimme ravitsevan aamiaisen ja pakkasimme riisinyytit ja kylan neitosten illalla valmistavat evaat reppuihimme ja lahdimme kajakkimme hyljaten tarpomaan kohti viidakon syovereita. Matkaa seuraavaan Kamu kylaan olisi noin 5-6 tunnin kavelyn verran. Paratiisilinnut raikasivat puissa kun jatimme solisevan Nam Tha joen taaksemme ja lahdimme Kamujen viljelysmaat ohittaen tunkeutumaan sademetsan syovereihin. Talsimme vehreyden keskella muutaman tunnin kun saavuimme sisarjoen, Nam Han varrelle. Joki oli ylitettava, mutta lautta, jota alkuasukkaat kayttivat joen ylitykseen oli toisella puolen. Michael vanhana makeanveden saukkona hylkasi hikiset vaatteensa ja hyppasi raikkaaseen veteen tavoitellen lauttaa joen toiselta puolen. Odotellessamme lautturiamme takaisin paatimme lounastaa vastarannan hiekkasarkalla, ja Xeng vanhana sissina sujahti taas metsan siimekseen etsimaan "ruokailuvalineita".
Jatkoimme lounaan jalkeen taivaltamme korkeiden puiden ja vihertavien pensaiden ja mutaisen maan seassa iilimatoja miten kuten onnistuneesti vaistellen (Michael ja Nico saivat osuutensa naiden nappasuiden ruokahalusta) poluntapaista seuraillen, kun eteemme avautui pieni laakso jonka keskella nakyi vanha nuotiopaikka. Paatimme pitaa tauon nuotiopaikalla. Istahdin alas ja kaivoin tupakkani esille, kun Xeng esitteli kadentaitojaan vasaamalla pienesta bambunpatkasta bongin. Piippu tayttyi napparasti vieressa solisevasta purosta, ja niimpa nautimme tupakkamme bambubongin roplattelun kompatessa viidakon muita aania.
Saavuimme seuraavaan Kamu kylaan aikaisin iltapaivalla. Kyla oli pienempi kuin edellinen, joka piti parinkymmenen bambumajansa sisalla 73 paista alkuasukasyhteisoa. Uudessa kylassamme majoja oli ehka puolet, joten laskeskelin pitkan matematiikan lubenter abrobaturillani asukkaitakin olevan korkeintaan nelisenkymmenta. Etsiydyimme oppaamme kanssa majaamme, ja paatimme pulahtaa peseytymaan raikkaaseen Nam Han. Uintireissulta palatessamme oli pihalle sytytetty nuotio, jonka eteen istahdimme rupattelemaan ja polttelemaan tupakkaa uudesta piipustani. Xai puuhasteli majan sisalla illallislisukkeiden kimpussa, kun yksi kylan naisista saapui komea kukko muassaan nuotiollemme esittelemaan illallisen paaruokalajia. Nainen viittoi menevansa majan taakse paastamaan illallsien paivilta, joten paatimme Nicon kanssa seurata. Olimmehan syomassa taman komean elikon, joten olisi tekopyhaa sulkea silmansa sen teurastukselta. Nainen nappasi maasta liaaninpatkan, solmien siihen lenkin, ja pujotti komeuden kukon kaulaan. Nainen kiristi lenkin ja ripusti helttaniekan majan seinustalle. Kukko yritti laulaa viimesen kiekuunsa, satki avuttomana parikymmentaminuuttia, kunnes silmat kaantyivat kuoppiensa sisaan elaman poistumisen merkiksi. Nainen saapui takaisin talon taakse kuuman veden kanssa, kalttasi ja hoyhensi kukon, ja lakoi pilkkoa illallistamme helpommin syotaviin osasiin.
Kukko maistui keitossa herkulliselta, vaikka tuon asken elavana nahneen komean kaverin syonti vahan omaatuntoa kolkuttikin. Mutta helttaniekka oli kuitenkin luomuinta luomua, ja kirmannut koko ikansa kanalauman ihannoinnin saattelemana vapaana pitkin viidakkokylan raitteja. Loistavan illallisen jalkeen poytaan ilmestyi taas pullo Lao Laoa, ja shotit alkoivat kiertaa talon hengelta vieraille. 40 prosenttinen riisiviina kihisi helttaan (ei, ei sen askeisen kukon.. kuvainnollisesti) ja paikalliset painelivat yopuulle meidan vieraiden jaadessa viela istuskelemaan pihanuotiolle toviksi.
Paiva 3.
Hyvastelimme aamupalan jalkeen kylan paallikon ja lahdimme jatkamaan marssiamme kohti sivistysta. Joen rannan mutaiset polut ja iilimadot muuttuivat jyrkaksi ylamaeksi, jota taivalsimme muutamantunnin, hikoillen, ja Luang Nam Thassa odottavista hedelmapirteloista unelmoiden. Luonastimme kallion paalla, valtavien puiden oksistojen valista siiviloityvan auringonvalon valkkeessa viimeista kertaa banaaninlehti poytana, ja ruokaa sormilla mahaamme mattaen. Tata tulisi ikava. Totta se on, ruoka maistuu paremmalta sormin syoden. Laskeuduttuamme alas ja seuraavan kylaan paastyamme olimme jo tien varressa, josta nappasimme Tuk Tukin takaisin kylaan, ravintolan eteen, huurteista, hyvinansaittua Lao-olutta nauttimaan.
PS: Kuvien lataaminen ei oikein ota hitaan nettiyhteyden takia tuulta alleen taalla Laosissa.. lisaillaan niita sitten myohemmin..
1.12.2008
Laos
Location: Internet cafe, Luang Nam Tha, Laos
Paatin jatkaa matkaani Michaelin ja Nicon seurassa kunnes ajatukset reitista menevat ristiin. Matkasimme Jinhongista Menglaan, Laosin rajan tuntumassa sijaitsevaan kuhinakeskukseen. Meno oli kuin missa tahansa itseaan kunnioittavassa rajakaupungissa. Hotellit halpoja, ruoka hyvaa, olut halpaa, ja katukuva toisti kaavaa bordelli-kauppa-kampaamo-bordelli-ravintola-bordelli. Hyvin nukutun yon jalkeen otimme bussin rajalle. Meidat vastaanotti hyvin englantia taitava rajavirkailija, joka ystavallisyyttaan napsaisi viela viimeisen kuvan matkamiehista Kiinassa.
Kavelimme muutaman kilometrin Laosin puolelle rajaa, ja maahantuloviranomainen hiljaisessa kopissaan kysyi miten voisi auttaa. Totesimme etta viisumi tekisi hyvaa, silla olimme matkalla Laosiin. Mies leimasi passit, kerasi 35 jenkkidollarin kateismaksun, ja toivotti hyvaa matkaan, neuvoen meidat bussille kohti Luang Nam Thata, provinssin paa"kaupunkia". Vaihdoin viimeiset Kiinan rampylani Kipeiksi, ja kipusimme muodollisen viisumintarkastuksen jalkeen minibussiin.
Muutama ensimmainen paiva Laosissa meni uuteen maahan aklimitoituessa. Makoilua ravintoloiden pehmoisilla tyynyilla, tropiikin hedelmapirteloita nauttien ja hyvaa ruokaa syoden, valissa paivaunia ottaen. Aklimitoitumiskuurin jalkeen paatimme tutustua hieman uuteen ymparistoomme. Nicon ja Michaelin lisaksi mukaan tarttui Anne, saksalainen tytto jonka tapasimme illanistujaisissa yhdessa Nam Than ravintoloista. Vuokrasimme skootterit, 125 kuutiosenttimetria vapautta, ja lahdimme kohti Muang Singin kylaa, kultaisen kolmion entista oopiumpaakaupungia, 60 kilometria pohjoiseen.
Saavuimme Muang Singiin iltapaivalla ja etsiydyimme mukavaan bungaloviin kylan laidalla. Suuntasimme lounaalle yhteen lukuisista ravintoloista, kun kimppuumme kavi lauma vanhoja akha -heimon rouvia, koruja kaupitellen. Osoitimme epakiinnostuksemme koruihin, ja todellinen kaupittelun syy selvisi. Yksi rouvista kaivoi korupussukastaan nyssakan. Oopiumia. Tama traditionaalinen vuoristoheimojen laakkeena kayttama unikosta uutettu huume on edelleen epavirallisesti yksi Laosin suurimmista vientituotteista, ja maahan kohdistunut huumeturismi ei ainakaan vahenna taman kiistellyn kasvin viljelya. Kaikki te, jotka haluatte kokeilla isoa O:ta Laosissa, muistakaa yksi asia. Voit polttaa kerran, ja viikkojen kuluttua olet jo satojen kilometrien paasta paikallisista, joilta opiaattisi ostit. Mutta nama paikalliset kohtaavat saman houkutuksen paivasta toiseen vierailusi jalkeen. Todellisuus on etta riippuvaisuusluvut Laosissa ovat hurjat, ja yha useampi pohjoisen heimolaisista siirtyy oopiumin poltosta kovempiin aineisiin. Ole siis vastuullinen. Tastakin syysta muorit lahtivat luotamme ilman kauppoja, ja me jatkoimme Laabin syontia.
Suuntasimme mahat pulleina kiertelemaan pienempia akha kylia Muang Singin laitamilla. Pysaytimme skootterimme pienen tientapaisen paassa olevan luostarikoulun eteen. Pihalla lauma oransseihin kaapuihin sonnustautuneita lapsosia leikki sujuvaa shaolininnyrkkeilya vetavan vanhuksen kanssa, joka leikillaan muksi nuoria munkkeja ympariinsa, naurun raikaessa luostarin pihalla. Seisoimme porttien ulkopuolella katsellen vanhuksen ja lasten leikkeja, kun mies huomasi vierailijat. Vanhus viittoi meidat astumaan sisaan, ja suuntasimme portin lapi luostarin pihalle. Vanha munkki jatti lapset leikkimaan savuavan nuotion liepeille ja tervehti meita. Sabai dii. Mies viittoi mukaansa ja kuljetti meita ympari koristeellisen luostarin rakennuksia, ystavallinen hymy kasvoillaan opastaen meita luostarin tavoille ja rukoilemaan jumalhahmojen edessa. Kiersimme luostaria puolisen tuntia, yksinkertaisista nukkumatiloista keittioon, ja kirjaviin temppeleihin. Luostarikierroksen jalkeen vain Laoa taitava munkki viittoi meita mukaansa viereiseen pieneen kylaan. Ihmiset tuijottivat omituista saattuetta paalujen paalla seisovista bambutaloistaan kiinnostuneina, munkin kuljettaessa meita kaivolta toiselle, esitellen kylan omavaraista talousvesijarjestelmaa. Porsaat, lehmat, koirat ja kanat kirmasivat jaloissamme, ja seurasimme ystavallista vanhusta hanen yrittaessaan kertoa meille mitka kaivoista olivat hyvia, mitka jo kuivuneita. Vietimme iltapaivan munkin seurassa, ja auringon alakessa painua mailleen hyvastelimme ystavallisen vanhuksen ja suuntasimme takaisin pratkillemme.
Matkalla Muang Singiin kuulimme laheiselta pelloilta rumpujen pauketta ja innostuneita huutoja. Paatimme katsastaa mita oli tekeilla. Ajoimme skootterimme pellonlaitaan, jolla oli kaynnissa jalkapallo-ottelu, kotikyla vastaan vierailijat. Istahdimme paikallisten allistykseksi ruohikolle seuraamaan pelia, kysellen tilannetta. 0-0. Kannustimme hurjasti kotijoukkuetta, joka paljain jaloin pani kampoihin isommasta kylasta olevalle kunnon varusteissa pelaavalle tiimille. Aurinko painui mailleen, peli paattyi ratkaisemattomana. Otimme skootterimme ja palasimme bungaloviimme nauttimaan viilenevasta illasta ja kylmasta BeerLaosta.
Ensi kerralla: Paluu viidakkoon
Ps: Kuvien lataaminen ei onnistunut, lisaan ne tekstiin myohemmin..
Paatin jatkaa matkaani Michaelin ja Nicon seurassa kunnes ajatukset reitista menevat ristiin. Matkasimme Jinhongista Menglaan, Laosin rajan tuntumassa sijaitsevaan kuhinakeskukseen. Meno oli kuin missa tahansa itseaan kunnioittavassa rajakaupungissa. Hotellit halpoja, ruoka hyvaa, olut halpaa, ja katukuva toisti kaavaa bordelli-kauppa-kampaamo-bordelli-ravintola-bordelli. Hyvin nukutun yon jalkeen otimme bussin rajalle. Meidat vastaanotti hyvin englantia taitava rajavirkailija, joka ystavallisyyttaan napsaisi viela viimeisen kuvan matkamiehista Kiinassa.
Kavelimme muutaman kilometrin Laosin puolelle rajaa, ja maahantuloviranomainen hiljaisessa kopissaan kysyi miten voisi auttaa. Totesimme etta viisumi tekisi hyvaa, silla olimme matkalla Laosiin. Mies leimasi passit, kerasi 35 jenkkidollarin kateismaksun, ja toivotti hyvaa matkaan, neuvoen meidat bussille kohti Luang Nam Thata, provinssin paa"kaupunkia". Vaihdoin viimeiset Kiinan rampylani Kipeiksi, ja kipusimme muodollisen viisumintarkastuksen jalkeen minibussiin.
Muutama ensimmainen paiva Laosissa meni uuteen maahan aklimitoituessa. Makoilua ravintoloiden pehmoisilla tyynyilla, tropiikin hedelmapirteloita nauttien ja hyvaa ruokaa syoden, valissa paivaunia ottaen. Aklimitoitumiskuurin jalkeen paatimme tutustua hieman uuteen ymparistoomme. Nicon ja Michaelin lisaksi mukaan tarttui Anne, saksalainen tytto jonka tapasimme illanistujaisissa yhdessa Nam Than ravintoloista. Vuokrasimme skootterit, 125 kuutiosenttimetria vapautta, ja lahdimme kohti Muang Singin kylaa, kultaisen kolmion entista oopiumpaakaupungia, 60 kilometria pohjoiseen.
Saavuimme Muang Singiin iltapaivalla ja etsiydyimme mukavaan bungaloviin kylan laidalla. Suuntasimme lounaalle yhteen lukuisista ravintoloista, kun kimppuumme kavi lauma vanhoja akha -heimon rouvia, koruja kaupitellen. Osoitimme epakiinnostuksemme koruihin, ja todellinen kaupittelun syy selvisi. Yksi rouvista kaivoi korupussukastaan nyssakan. Oopiumia. Tama traditionaalinen vuoristoheimojen laakkeena kayttama unikosta uutettu huume on edelleen epavirallisesti yksi Laosin suurimmista vientituotteista, ja maahan kohdistunut huumeturismi ei ainakaan vahenna taman kiistellyn kasvin viljelya. Kaikki te, jotka haluatte kokeilla isoa O:ta Laosissa, muistakaa yksi asia. Voit polttaa kerran, ja viikkojen kuluttua olet jo satojen kilometrien paasta paikallisista, joilta opiaattisi ostit. Mutta nama paikalliset kohtaavat saman houkutuksen paivasta toiseen vierailusi jalkeen. Todellisuus on etta riippuvaisuusluvut Laosissa ovat hurjat, ja yha useampi pohjoisen heimolaisista siirtyy oopiumin poltosta kovempiin aineisiin. Ole siis vastuullinen. Tastakin syysta muorit lahtivat luotamme ilman kauppoja, ja me jatkoimme Laabin syontia.
Suuntasimme mahat pulleina kiertelemaan pienempia akha kylia Muang Singin laitamilla. Pysaytimme skootterimme pienen tientapaisen paassa olevan luostarikoulun eteen. Pihalla lauma oransseihin kaapuihin sonnustautuneita lapsosia leikki sujuvaa shaolininnyrkkeilya vetavan vanhuksen kanssa, joka leikillaan muksi nuoria munkkeja ympariinsa, naurun raikaessa luostarin pihalla. Seisoimme porttien ulkopuolella katsellen vanhuksen ja lasten leikkeja, kun mies huomasi vierailijat. Vanhus viittoi meidat astumaan sisaan, ja suuntasimme portin lapi luostarin pihalle. Vanha munkki jatti lapset leikkimaan savuavan nuotion liepeille ja tervehti meita. Sabai dii. Mies viittoi mukaansa ja kuljetti meita ympari koristeellisen luostarin rakennuksia, ystavallinen hymy kasvoillaan opastaen meita luostarin tavoille ja rukoilemaan jumalhahmojen edessa. Kiersimme luostaria puolisen tuntia, yksinkertaisista nukkumatiloista keittioon, ja kirjaviin temppeleihin. Luostarikierroksen jalkeen vain Laoa taitava munkki viittoi meita mukaansa viereiseen pieneen kylaan. Ihmiset tuijottivat omituista saattuetta paalujen paalla seisovista bambutaloistaan kiinnostuneina, munkin kuljettaessa meita kaivolta toiselle, esitellen kylan omavaraista talousvesijarjestelmaa. Porsaat, lehmat, koirat ja kanat kirmasivat jaloissamme, ja seurasimme ystavallista vanhusta hanen yrittaessaan kertoa meille mitka kaivoista olivat hyvia, mitka jo kuivuneita. Vietimme iltapaivan munkin seurassa, ja auringon alakessa painua mailleen hyvastelimme ystavallisen vanhuksen ja suuntasimme takaisin pratkillemme.
Matkalla Muang Singiin kuulimme laheiselta pelloilta rumpujen pauketta ja innostuneita huutoja. Paatimme katsastaa mita oli tekeilla. Ajoimme skootterimme pellonlaitaan, jolla oli kaynnissa jalkapallo-ottelu, kotikyla vastaan vierailijat. Istahdimme paikallisten allistykseksi ruohikolle seuraamaan pelia, kysellen tilannetta. 0-0. Kannustimme hurjasti kotijoukkuetta, joka paljain jaloin pani kampoihin isommasta kylasta olevalle kunnon varusteissa pelaavalle tiimille. Aurinko painui mailleen, peli paattyi ratkaisemattomana. Otimme skootterimme ja palasimme bungaloviimme nauttimaan viilenevasta illasta ja kylmasta BeerLaosta.
Ensi kerralla: Paluu viidakkoon
Ps: Kuvien lataaminen ei onnistunut, lisaan ne tekstiin myohemmin..
Etelaan
Location: Internet cafe, Luang Nam Tha, Laos
Nyt Laosiin siirtyneena on hyva ottaa lyhykainen yhteenveto Kiinasta. Ensiksikin Kiina on perkeleen iso. Kaksi kuukautta riitti pieneen pintaraapaisuun kaikesta siita, mita Lohikaarmeiden maalla on tarjota matkamiehelle. Pohjoisen kasakeista ja mongooleista suurkaupunkien loistoon, Tiibetin buddhalaisuudesta etelan thai -vahemmistoihin. Onneksi Kiinaan on helppo palata, ja sen kulkuri aikoo kaakkoisaasian turneen jalkeen tehdakin, silla Tiibetiin on paastava. Toiseksi Kiina on kapitalistisin kommunistivaltio koko maailmassa. Raha vie, ihmiset vikisevat. Kaikkea saa mista vain, mihin kellon aikaan tahansa, ja kaikki pyorii kolikon ymparilla, ehka lukuunottamatta niita muutamia "kadesta-suuhun" -omavaraisuudella elavia heimoja. Kolmanneksi, Kiina on helppo maa matkustaa. Ehka koko maailman kattavin rataverkosto yltaa lahes jokaiseen kolkkaan, ja minne kiskot eivat kuljeta, bussi vie. Kieli ei ole este, yleismaailmallinen kehonkieli puree taallakin (Tottakai muutama phutonguan murteen sana on hyva taitaa, mutta ilman fraasisanakirjaakin paasee pitkalle) Ja kaiken lisaksi junailu on halpaa, jos malttaa tinkia sangysta, ja tyytyy penkkiin kuten kotomaassakin matkatessa.
Kiina on myos maa, jossa matkamies kohtaa paljon asioita, jotka saattavat meista lankkareista tuntua oudoilta, typerilta, ja jopa vastenmielisilta. Listaampa tassa muutamia minua huvittaneita paikallisia erikoisuuksia satunnaisessa jarjestyksessa:
Rakiminen: Tama on ehka ensimmainen, joidenkin mielesta jopa vastenmielinen eroavaisuus lansimaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa. Kaikki lapsista aikuisiin, miehista naisiin ja vaarista muoriin syljeskelevat koko ajan ja kaikkialla. Rakiminen ei ole junttimaisuutta, vaan johtaa juurensa kiinalaisen laaketieteen uskomuksesta, jonka mukaan syljen nieleminen on epaterveellista. Antakaa siis klimppien lentaa, ja viis veisatkaa niista sarsseista ja muista kulkutaudeista!
Pienokaiset: Kiinalaiset lapset eivat pukeudu pampperssiin. Vauvojen alaosaa koristaa kesat talvet housut, joista haaramus en saksittu veks. Kun hata yllattaa, nama kylmahermoiset (tai talvella oakaraiset..) lapsoset antavat ykkosen tai kakkosen lentaa siististi jalkakaytavalla kyykkien.
Rookaaminen: No polttaahan sita allekirjoittanutkin, mutta Kiinalaisista miehista ainakin 90 prosenttia sytyttelee savukkeen vahintaan varttitunnin valein. Jos et polta, et ole mies. Ja jos poltat, polta ketjussa, niin teki Maokin.
Kyykkypaska-asento: Enka tarkoita nyt vessa-asioita. Kiinalaiset kuluttavat aikaansa kaduilla hengaillessaan tassa aarimmaisen epamukavassa kyykkyasennossa, lehtia lukien, tupakkia poltellen ja paskaa puhuen. Kulkurin jalat menevat maitohapoille jo tualetissa piipahtaessa..
Tuijottaminen: Olet aina ensimmainen lansimaalainen jonka paikallinen on elaissaan nahnyt.
Valokuvaaminen: Kiinalaisilla turisteilla on tietaakseni kilpailu, kuinka monta lansimaalaista he lomallaan nakivat. Ainakin uskoisin nain, silla kuvani kadullakavelysta aamupalalla istumiseen koristavat tallahaavaa kymmenia kiinalaisia perhealbumeja
"Meyou": Mitaan ei ole. Ei mitaan. Usko jo, ja mene pois...
Nyt Laosiin siirtyneena on hyva ottaa lyhykainen yhteenveto Kiinasta. Ensiksikin Kiina on perkeleen iso. Kaksi kuukautta riitti pieneen pintaraapaisuun kaikesta siita, mita Lohikaarmeiden maalla on tarjota matkamiehelle. Pohjoisen kasakeista ja mongooleista suurkaupunkien loistoon, Tiibetin buddhalaisuudesta etelan thai -vahemmistoihin. Onneksi Kiinaan on helppo palata, ja sen kulkuri aikoo kaakkoisaasian turneen jalkeen tehdakin, silla Tiibetiin on paastava. Toiseksi Kiina on kapitalistisin kommunistivaltio koko maailmassa. Raha vie, ihmiset vikisevat. Kaikkea saa mista vain, mihin kellon aikaan tahansa, ja kaikki pyorii kolikon ymparilla, ehka lukuunottamatta niita muutamia "kadesta-suuhun" -omavaraisuudella elavia heimoja. Kolmanneksi, Kiina on helppo maa matkustaa. Ehka koko maailman kattavin rataverkosto yltaa lahes jokaiseen kolkkaan, ja minne kiskot eivat kuljeta, bussi vie. Kieli ei ole este, yleismaailmallinen kehonkieli puree taallakin (Tottakai muutama phutonguan murteen sana on hyva taitaa, mutta ilman fraasisanakirjaakin paasee pitkalle) Ja kaiken lisaksi junailu on halpaa, jos malttaa tinkia sangysta, ja tyytyy penkkiin kuten kotomaassakin matkatessa.
Kiina on myos maa, jossa matkamies kohtaa paljon asioita, jotka saattavat meista lankkareista tuntua oudoilta, typerilta, ja jopa vastenmielisilta. Listaampa tassa muutamia minua huvittaneita paikallisia erikoisuuksia satunnaisessa jarjestyksessa:
Rakiminen: Tama on ehka ensimmainen, joidenkin mielesta jopa vastenmielinen eroavaisuus lansimaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa. Kaikki lapsista aikuisiin, miehista naisiin ja vaarista muoriin syljeskelevat koko ajan ja kaikkialla. Rakiminen ei ole junttimaisuutta, vaan johtaa juurensa kiinalaisen laaketieteen uskomuksesta, jonka mukaan syljen nieleminen on epaterveellista. Antakaa siis klimppien lentaa, ja viis veisatkaa niista sarsseista ja muista kulkutaudeista!
Pienokaiset: Kiinalaiset lapset eivat pukeudu pampperssiin. Vauvojen alaosaa koristaa kesat talvet housut, joista haaramus en saksittu veks. Kun hata yllattaa, nama kylmahermoiset (tai talvella oakaraiset..) lapsoset antavat ykkosen tai kakkosen lentaa siististi jalkakaytavalla kyykkien.
Rookaaminen: No polttaahan sita allekirjoittanutkin, mutta Kiinalaisista miehista ainakin 90 prosenttia sytyttelee savukkeen vahintaan varttitunnin valein. Jos et polta, et ole mies. Ja jos poltat, polta ketjussa, niin teki Maokin.
Kyykkypaska-asento: Enka tarkoita nyt vessa-asioita. Kiinalaiset kuluttavat aikaansa kaduilla hengaillessaan tassa aarimmaisen epamukavassa kyykkyasennossa, lehtia lukien, tupakkia poltellen ja paskaa puhuen. Kulkurin jalat menevat maitohapoille jo tualetissa piipahtaessa..
Tuijottaminen: Olet aina ensimmainen lansimaalainen jonka paikallinen on elaissaan nahnyt.
Valokuvaaminen: Kiinalaisilla turisteilla on tietaakseni kilpailu, kuinka monta lansimaalaista he lomallaan nakivat. Ainakin uskoisin nain, silla kuvani kadullakavelysta aamupalalla istumiseen koristavat tallahaavaa kymmenia kiinalaisia perhealbumeja
"Meyou": Mitaan ei ole. Ei mitaan. Usko jo, ja mene pois...
22.11.2008
Welcome to the Jungle
Location: Internet cafe, Jinhong, Yunnan, China
Ennen Laosiin siirtymista paatin ottaa hieman kosketusta uuteen elementtiin, jonka kanssa tulisin olemaan laheisissa valeissa tulevina viikkoina: Viidakkoon. Aamuvirkkuna henkilona herasin varhain bungalovistamme hyttysverkkoni alta, ja potkin ylos Michaelin ja Nicon. Oli ekspeditionin aika. Vuokrasimme fillarit pariksi paivaksi, ja huono kartta apunamme lahdimme tavoittelemaan noin kolmen tunnin ajomatkan paassa olevaa pienta kylaa, jonka ymparilla pitaisi kasvaa kohtalaista viidakkoa. Koska 90 prosenttia kylien nimista talla alueella on Mengjotain, emme olleet sataprosenttisen varmoja suunnasta paikallisilta ajo-ohjeiden kyselynkaan jalkeen, mutta ei sen valia, missa vaan kaupungin ulkopuolella olisi tutkittavaa.
Ketjut ratisten ajoimme nyt hiekka ja kivitieksi muuttunutta uraamme pitkin banaaniplantaasien ja trooppisen metsan dominoidessa maisemaa. Ohittelimme pienia kylia, ja ihmisten iloisuus yllatti kulkijat jalleen kerran. Miltei jokainen vastaantulija heitti iloisen tervehdyksen ja hymyn, mika lammitti mielta, kirkkaalta taivaalta porottavan auringon lammittaessa hikista kroppaa. "Noin kolmen tunnin ajomatka" osoittautui pian palturiksi, silla "tie" muuttui haastavammaksi joka kilometrilla, ja pyorat huusivat armoa meidan pakottaessamme ne kipumaan kivikkoista ylamakea veren maku suussa. Pyorista yksi antoi periksi. Nico pysahtyi akkiarvaamatta takanamme kiroillen, ja viskaten fillarinsa pusikkoon. Ketju oli katkennut. Olimme ohittaneet edellisen kylan noin tunti sitten, emmeka tienneet kuinka paljon matkaa seuraavaan olisi. Istuimme tien penkalle miettimaan vaihtoehtoja tupakka suupielessa, kun takaamme ramisteli tiililastia kuljettava kuormuri sankan polypilven saattelemana. Pysaytimme kuorma-auton, ja Nico naytti kuskille haverinsa, ja kysyi kyytia tvoittelemaamme kylaan. Kuski opasti nakkaamaan pyoran lavalle ja hyppaamaan kyytiin. Onnekas paskiainen. Olin hiesta lapimarka, ja edessa olisi viela ainakin saman verran poljettavaa kuin takana.
Jatkoimme siis Michaelin kanssa munamankeleillamme, Nicon huristellessa kuorma-auton kyydissa kuoppaisella viidakkopolullamme kohti piskuista kylaamme. Saavuimme kylaan nopeammin ja tuskattomammin kuin olimme odottaneet, silla viimeiset viitisen kilometria saimme lasketella perslihakset hellina alamakeen. Nico istuskeli tyytyvaisena pienen kaupan edustalla fillarinsa kanssa. Kurmurikuski oli jattanyt hanet paikallisen mopokorjaajan huostaan, joka veloituksetta ja hymyssasuin korjasi epaonnisen pyorailijan ketjun. Istahdimme kaupan edustalle ja ostimme kylmat juomat. Iltapaiva oli jo pitkalla, meidan pitaisi loytaa jostakin yosija.
Pienen pantomiimiesityksen jalkeen pikkumieheksi ristimamme viiksekas maajussi ohjasi meidat eraaseen taloon. Kipusimme terassille, jossa isantavaki pelasi mahjongia nappuloita paiskien. Kavi ilmi, etta saisimme nukkua heidan ylimaaraisessa huoneessa nimelliseen hintaan, ja Nico pitkana kaverina majoitettaisiin olohuoneseen isoisan kanssa. Nakkasin reppuni huoneemme nurkkaan, ja suuntasimme takaisin kylakaupalle ostamaan kylmat oluet. Mallasjuoma maistui uskomattoman hyvalle rankan pyorailyn jalkeen. Samoilimme hetken kylassamme, ja paikallisten avustuksella loysimme viidakkoon johtavan polun, jonka paasta pitaisi loytya vesiputous. Huominen suunnitelma oli siis valmis. Palasimme majataloomme, jossa hoyryava illallinen jo odotteli matkamiehia: Mausteista makkaraa, kurkkua, papuja ja kaalia, kyytipoikana tottakai riisi. Ehka eritoten nalan ja vasymyksen vuoksi nautimme yhden parhaista aterioistamme koko Kiinan matkan aikana, ja paatimme jatkaa iltaa terassilla muutaman oluen kera. Istuimme huurteiset kourassa paskaa jauhaen pimenevassa viidakon yossa. Meidan talomme oli ainoa valaistu koko kylassa, ja yon aanet koostuivat vain ja ainoastaan viidakosta kantautuvista elainten kirkunasta ja sirkkojen sirityksesta. Katselimme seinalla kipittavien gekkojen iltaisia metsastyspuuhia, kun viidakko alkoi antaa merkkeja laheisyydestaan. pienen oravan kokoinen hyppiva otus ilmestyi lattialankkujen alta lampun valoon, ja sai gekot valittomasti peraansa. Kokonsa ansiosta otus onnistui taistelemaan itsensa irti ahnaiden petojen kidoista ja loikki tiehensa takaisin lattialankkujen alle nuolemaan haavojaan. Olimme hieman pettyneita esityksen paattymisesta, kun kissan kokoinen rukoilijasirkka pyrahti poydallemme. Nicon kameran salamavalo saikaitti veijarin, joka lennahti seinalle, saaden gekot vuorostaan katoamaan kenkalaatikon taakse turvaan. Seurailimme sirkan sulavaa liikehdintaa, Nicon rapsiessa kuvia tasta upeasta pedosta. Sirkka seurasi kameran liikkeita katseellaan, ja asteli varmoin hyonteisenaskelin kenkien lomassa, valiten jokaisen liikkeen ja askeleen huolella, kuin kamera olisi ollut mahdollinen saalis, tai uhkaava peto. Sulava ja hallittu liikehdinta loi illuusian todella alykkaasta otuksesta. Sirkkahupimme paattyi massiivisen hyonteisen saadessa tarpeekseen meidan tiirailustamme, ja sirkka pyrahti takaisin pimeyteen, josta oli tullutkin.
Hyvin nukutun yon jalkeen herasimme varhain suunnataksemme hamahakkien ja muiden inhotusten sekaan viidakkoon. Hyvastelimme isantavaen aamupalan jalkeen ja lahdimme taittamaan kilometreja kohti viidakkoa. Polku alkoi kadota altamme banaaniplantaasien jalkeen, ja kiipesimme ylos kukkulaa joen taittaessa ohitsemme vasempaan. Emme olleet ollenkaan varmoja olimmeko oikealla "polulla". Oisen sateen takia mutainen maapohja oli liukas kuin hyvin oljytyn wokkipannun pohja, ja liukastelimme umpikujaan paadyttyamme takaisin alas, kohti joen vartta joka luultavasti johtaisi vesiputoukselle. Loysimme uuden polun, ja lahdimme seuraamaan sita sankan kasvillisuuden seassa. Miksen pakannut viidakkoveista reppuuni. Siella taalla puista tipaheti jotain niskaani, lehdet ja hamahakinseitit tahmivat kasvoja ja aina silloin talloin nimettomat pummimatkustajat piti vippailla pois lahkeista tai olkapailta.
Kompastelimme mutaisella poluntapaisella sankan kasvillisuuden ja viidakon aanien seassa kunnes kaukana alhaalla virtaavan joen solina alkoi peittya putouksen aaniin. Olimme lahella. Jatkoimme edelleen polulla, kun keskelta sankkaa viidakkoa eteemme avautui komea, kirkasta vetta syokseva putous. Istahdimme kiville ja nakkasimme hikiset vaatteemme kuivumaan ja suuntasimme uimaan raikkaaseen lampeen, putouksen jylistessa vieressa. Hypimme syvaan lampeen kivilta ja toivuimme hikisen taivalluksen rasituksista hetkessa. Rapikoimme kirkkaassa vedessa kunnes vilu alkoi hiipia vartaloon, ja paatimme suunnata takaisin kylaan, silla olimme ajatelleet pyorailla takaisin Jinhongiin viela tana iltana. Matkalla takasin viidakkopolullamme meita vastaan asteli paikallisen oppaan johdolla jenkkilainen nuorukainen. Vaihdoimme tervehdykset ja kerroimme putouksesta. Emme olleet enaa ainoat ulkomaalaiset taalla, hyva aika lahtea.
Palasimme kylaan samaa reittia kuin olimme tulleetkin ja otimme rakkaat fillarimme taas allemme. Edellispaivan alamaki oli nyt kivuttava ylos, ja viidakkovaelluksen vasyttamat kehomme huusivat armoa. Ja jotta paluumatka ei olisi ollut liian helppo, edellispaivan epaonni jatkui. Nicon kumi puhkesi, mutta onneksemme vasta Jinhongin esikaupunkialueelle paastyamme. Ostimme laheisesta kaupasta kylmat oluet, ja lahdimme taluttamaan pyoriamme kohti vuokraamoa.
Huomenna matka jatkuu lahemmas Laosin rajaa, jonka ylitan joskus ensi viikolla. Seuraavan kerran kirjoittelen siis laiskiaisten maasta, ehka riippumatossa Mekongin rannalla lilluen. Ensi kertaan siis!
Ps: Kuvien lataaminen nettiin on alkanut muodostua rasitteeksi, jota en halua. Ostamani piskuinen kovalevy toimii siis kuvieni sailontapaikkana, mutta tasta edes laitan muutaman otoksen aina sinne tanne tekstin sekaan. Pahoittelut tasta.
20.11.2008
Suunta muuttuu..
Location: Random Internet cafe, Jinhong, Yunnan, China
Oisen bussimatkan jalkeen saavuin Jinhongin kaupunkiin, etelaiseen Yunnanin maakuntaan. Astuin ulos bussista kosteaan tropiikin ilmaan, tahan kasvavaan Xishuangbannan kunnan paakaupunkiin, vain muutaman hikisen bussissa istuttavan tunnin paassa Laosin ja Burman rajasta, mahtavan Mekong joen rannalla. Lahdimme tallustamaan keskustaa kohti palmujen ymparoimaa jalkakaytavaa pitkin. Taman joskus Thaimaalle kuuluneen maaplantin vaesto koostui paaasiassa Dai kansasta, ja siella taalla vastaan kaveli miehia vain saronki lanteillaan. Mentaalisesti olin jo kaakkoisaasiassa.
Pienen samoilun jalkeen loysimme betonikolossien keskelta bambubungalovikylan, johon asetuimme asumaan toistaiseksi. Bungalovin terassilla tupakoidessani ja anansmehua litkiessani alkoi kulkurin mieli kaipaamaan tata tropiikin rauhaa. Rantaa, merta, lampoa, laiskuutta, hyvaa kirjaa, riippumattoa. Suunnitelmat, jos niita on ollutkaan, on tehty muuttuviksi. Pohjoinen ja Tiibet saisivat jaada, ainakin kevaaseen asti. Huomenna siirryn viidakkoon, ja jatkan matkaani ensi viikolla lahemmas rajaa, ja loikkaan Laosiin viettamaan joulua.
Oisen bussimatkan jalkeen saavuin Jinhongin kaupunkiin, etelaiseen Yunnanin maakuntaan. Astuin ulos bussista kosteaan tropiikin ilmaan, tahan kasvavaan Xishuangbannan kunnan paakaupunkiin, vain muutaman hikisen bussissa istuttavan tunnin paassa Laosin ja Burman rajasta, mahtavan Mekong joen rannalla. Lahdimme tallustamaan keskustaa kohti palmujen ymparoimaa jalkakaytavaa pitkin. Taman joskus Thaimaalle kuuluneen maaplantin vaesto koostui paaasiassa Dai kansasta, ja siella taalla vastaan kaveli miehia vain saronki lanteillaan. Mentaalisesti olin jo kaakkoisaasiassa.
Pienen samoilun jalkeen loysimme betonikolossien keskelta bambubungalovikylan, johon asetuimme asumaan toistaiseksi. Bungalovin terassilla tupakoidessani ja anansmehua litkiessani alkoi kulkurin mieli kaipaamaan tata tropiikin rauhaa. Rantaa, merta, lampoa, laiskuutta, hyvaa kirjaa, riippumattoa. Suunnitelmat, jos niita on ollutkaan, on tehty muuttuviksi. Pohjoinen ja Tiibet saisivat jaada, ainakin kevaaseen asti. Huomenna siirryn viidakkoon, ja jatkan matkaani ensi viikolla lahemmas rajaa, ja loikkaan Laosiin viettamaan joulua.
19.11.2008
Karstaa ja kukkuloita
Location: Random Internet cafe, Kunming, Yunnan, China
Tapasin Nicon ja Michaelin varhain sunnuntai aamuna Guilinin rautatieasemalla. Mukaani oli liittynyt myos Lisa, Islantilainen tytto, jonka tapasin hostellissa ja joka niin ikaan oli suuntaamassa Yangshuohon. Nousimme bussiin reppuinemme, ja linjuri lahti hiljalleen lipumaan kohti tata aktiviteettien mekkaa. Maisema alkoi muuttua Guilinin muutamasta kalkkikivikalliosta satoihin, ehka tuhansiin maisemaa dominoiviin karst -kalkkikivikalliomuodostelmiin, jotka kurottivat kohti taivaita, Li -joen lipuessa hiljalleen naiden jylhien kivifallosten valissa.
Yangshuossa meidat vastaanotti West streetin (lankkarikadun) kuhina ja kihina. Rihkamamyyjat, lankkariruokaa tarjoavat kymmenet ravintolat ja lukuisat majatalot houkuttelivat asiakkaita, ja hihasta repijoita riitti kuumailmapallolentokaupittelijoista kerjalaisiin. Vaistelimme riivaajat ja suuntasimme Monkey Janen viihtyisaan majataloon, hieman lankkarikadulta syrjassa, viihtyisalla pikkukujalla. Aurinko porotti pilvettomalta taivaalta, ja kattoterassilla virvoketta nauttiessamme paatimme aloittaa aktiviteettikimaran. Pois Yangshuon kuhinasta, ja luolailemaan laheiselle luolalle, josta pitaisi loytya myos mutakylpy... Kipusimme pikkubussiin, joka kyyditti meidat luolalle. Miltei aataminasussa lahdimme oppaan johdolla kompimaan ahtaaseen ja pimeaan luolaan, jossa stalagmiitit ja stalagtiitit kohosivat korkeuksiin, ja koputtelivat raksakypariamme katosta kasin. Pakollinen opas kertoili luolan historiaa, kuinka se oli toiminut pommisuojana japanilaisten pommittaessa kylapahasta, mutta historiikki ei tallahaavaa ollut ykkosena kiinnostuksen kohteissamme, oli aika likaisten leikkien. Toista tuntia luolassa pyorittyamme loysimme itsemme mutalammikon edesta. Sukelsin mutaan naamalleni, ja pienen pyoriskelyn jalkeen olin valmis kohtaamaan vaikka Predatorin. Varo vain Arska, sinulla on kilpailija.. Leikimme mudassa aikamme, kaataen lokaa toistemme niskaan ja liukuen kivilta alas likaiseen kylpyyn, kunnes tunsimme olevamme tarpeeksi likaisia palaamaan ihmisten ilmoille. Pikaisen vuoristopuropesun jalkeen suuntasimme kadun varteen odottelemaan bussiamme. Paatimme illallistaa viereisessa nuudelikojussa, ja ilta-auringon alkaessa painua mailleen mietimme, josko kivuta vieressa kohoavalle Moon Hilllille, jolle olimme kuulleen salaisen, ilmaisen reitin johtavan. Paatimme jattaa kalliokiipeilyn tuonnemmaksi, emme ehtisi huipulle ennen pimeaa. Kapusimme bussiimme, ja ajoimme takaisin Yangshuon vilinaan, kattoterassillemme kesayon lampoon, huurteista olutta nauttimaan.
Koska Yangshuo itsessaan ei tarjoa muuta, kuin hetkellista hedonismia, ja pakoa rasvaisesta kiinanruuasta lansimaisiin herkkuihin, paatimme viettaa itse kaupungissa niin vahan aikaa kuin suinkin mahdollista. Hyvin kaytetyn paristojenlatauspaivan jalkeen otimme suunnaksi Yadingin kylan. Lahdimme kavelemaan Li joen rannan tuntumassa alavirtaan, takasin kohti Yangshuota. Ymparillamme kohoavat karstakukkulat lumosivat kauneudellaan, ja siella taalla pelloillaan tyoskentelevat farmarit toivottelivat tervehdyksia meidan ohitellessa pienia kylia. Vanhoina porkkanavarkaina paatimme maistella hieman tuoreita kasvikunnantuotteita, ja luonnonantimia tihkuvista viljelmista mukaan matkaevaaksi tarttui taatusti tuoreita mandariineja, ja muutama chili tulisuutta tuomaan. Patikoimme kilometreja vehreissa maisemissa, kun kuulimme vesiputouksen jyllaavan jossain laheisyydessa. Suuntasimme aanta kohti, ja loysimme kalliolta komeasti laskevan putouksen. Oli tauon paikka. Heitin hiostavat vaatteeni pusikkoon ja syoksyin putoukselle, muiden seuratessa pian perassa. Rapikoimme joen pahasessa ja nautimme rentouttavasta luonnonsuihkustamme. Luonnonrauha valtasi mielen, muita patikoijia ei nakynyt mailla halmeilla, tama oli meidan maailmamme, Kasvillisuuden keskella, kalkkikivikallioden valissa. Jatkoimme matkaamme, silla taalla lautalla Li joen ylittaen, ja saavuimme XingPingiin auringonlaskun aikaan. Katselimme karstakallioden taakse vajoavaa aurinkoa 20 yuanin setelistakin tutuilla maisemilla, ja paatimme ottaa bussin takaisin Yangshuohun pimean laskeuduttua.
Seuraavana paivana aktiviteettikimarassa oli vuorossa Yangshuon aktiviteeteista se ehdoton ykkonen, fillari. Vuokrasimme pyorat lankkarikadulta, ja suuntasimme kohti teita tuntemattomia. Ajoimme kohti etelaa, valiten aina pienemman ja polyisemman tienhaaran. Pyorareittimme vei lapi massiivisten riisipeltojen, pienien kylapahasten, siella taalla Li joen rannan tuntumaan, ja taas takaisin riisipelloille, joilla farmarit korjasivat satoaan. Pienet viikatteet viuhuivat maalaisten kasissa, ja poljettavan jyvanerottimen ratina oli pyorien vikinan lisaksi ainoa aani taalla maaseudun rauhassa. Jos kayt Yangshuossa, pakene keskustan vilinaa. Maaseudulla ei kukaan katsonut sinua kavelevana kukkarona, eika yrittanyt myyda mitaan. Maanviljelijat olivat iloisia nahdessaan sinut, ja koulusta kotiin kulkevat lapset toivottelivat tervehdyksia pyoraillessasi ohi. Siella taalla kayskenteli vesipuhveli tai pari, vapaapaivasta nauttien, katsellen heimoveljeaan vetamassa auraa viereisella pellolla. Auringonlaskun aikaan olimme saavuttaneet pienen joenmutkan, jossa istuimme kaikessa hiljaisuudessa tuijottamassa kaukaisuuteen katoavaa tulipalloa. Seuraavat paivat sujuivat myos fillaroinnin merkeissa, ja joissa uiden aina hyvan paikan satuttua kohdalle. Tutkimme lahiseutua niin hyvin kuin kykenimme, valilla pyoria taluttaen tien kadotessa alta.
Oli viimeinen iltapaiva. Olimme paattaneet jatkaa matkaamme riisiterasseistaan kuuluisaan Longshengiin, Pinganin kylaan seuraavana aamuna. Apina-Jane, majatalomme omistava nuori neito pyysi minut, Nicon ja Michaelin mukaansa katsomaan auringonlaskua laheiselta teeveetornikukkulalta. Niimpa lahdimme neljastaan kapuamaan tata korkeaa ja jyrkkaa kalkkikivikalliota, kohdaten ylhaalla pienoisen esteen. Viranomaiset eivat ilmeisesti halunneet ulkopuolisia tornille, silla paikka oli ymparoity piikkilanka-aidoin ja rautaportein. Mutta sehan ei meita reippaita nuoria hidastanut. Etsimme, kunnes loysimme lehvien seasta pienen polun, jonka alta saatoimme pujahtaa aidan alitse. Vaistelimme piikkilankoja, ja kohta olimme taas polulla kohti huippua ja kohti teeveetornia. Valvontakameroiden luvatussa maassa oli ihmeellista huomata, ettei itse tornilla ollut yhtakaan isoveljea katselemassa. Istuimme tornin juurelle, aurinko oli juuri painumassa unilleen. Poltimme muutaman satkan, ja nautimme hiljaisesta rauhasta, kaupungin aanien kuuluessa hiljaisina kaukaa alhaalta.
Longsheng
Seuraavan paivan vietimme busseissa matkalla Pinganin kylaan, Pysahtyen Guilinissa ostamaan liput kohti Yunnania seuraavalle maanantaille. Saavuimme piskuiseen kylaamme illanhamarissa, vain huomataksemme, etta koko kylapahanen oli rakennettu pelkastaan turismia ajatellen. Portilla jouduimme pulittamaan 50 kwain sisaanpaasymaksun paastaksemme riisipelloille. Mita ihmetta? Kuka on kuullut, etta ulkopuolisilta veloitetaan paasymaksu kylaan? Kuvitteleppa turistien ilmetta heidan poistuessa Helsingista, ja Espoon juna-asemalla tiukanoloinen virkailija alkaa tivata paasylippuja.. Katkerin mielin luovuin viisikymppisestani, olinhan kuullut etta pellot olivat ehka sen arvoisia. Jatkoimme matkaamme pimeassa etsien majataloa. Huomasimme pian taman olevan turhaa, silla koko kyla koostui vain ja ainoastaan ravintoloista ja majataloista. Palveluntarjoajien lisaksi taalla ei asunut kukaan.. Kirjauduimme majataloon, nautimme illallista ja kavimme yopuulle, ehka huomiset riisipellot saisivat mielen kirkkaammaksi.
Herasimme varhain katsomaan auringonlaskua, vain todeten ilman olevan pilvinen. Painuimme takaisin punkkaan muutamaksi tunniksi, kunnes oli aika lahtea haikkailemaan kukkuloille, ja ihastelemaan Lohikaarmeen nikaman kauneutta. Riisipelloiksi muutetut kalliot olivat kieltamatta komeita, mutta tunnelmaa soi jokaisen vastaantulijan asenne matkailijaa kohtaan. Olit taas kaveleva kukkaro. Jokainen heimon nainen tarjoutui ilomielin esittelemaan kuuluisia pitkia hiuksiaan sinulle, kunhan maksat 5 kwaita, tai sitten yritti repia sinua hihasta kylaansa kalliille lounaalle. Veikkaampa, etta viela viisi-kymmenen vuotta sitten matkailija olisi otettu avosylin vastaan, naisten kilpaillen huomiostasi pitkilla hiuksillaan, ja kutsuen sinut perheensa luokse lounastamaan. Seuraava purnauksen kohde oli jokaisessa kylassa kohoavat uudet majatalon alut, ja Lohikaarmeen nikamalla kohoava uusi asfalttiten alku.. Paikka sai riittaa. Kaannyin takaisin kohti Pingania, istahdin yhdelle lukuisien ravintoloiden kattoterraseista ja tilasin oluen. Olin iloinen etta olisin huomenna matkalla kohti Yunnania.
Nyt kulkuri on Kunmingissa, pitstopilla ennen matkan jatkumista. Matka jatkuu ehka viela hetken Nicon ja Michaelin seurassa, silla myos he ovat suuntaamassa etelaan, kohti Vietnamia. Kesan lampo on kaikonnut jo taalta Yunnanin keskiosista, joten suunta vie jo tana iltana lahemmas Burman ja Laosin rajaa. Siella olisi tarkoitus etsia kyla, jota tursimi ei viela ole kaapannut syleilyynsa, ja samoilla hieman viidakossa malariahyttysia metsastellen. Ensi kertaan siis!
Tapasin Nicon ja Michaelin varhain sunnuntai aamuna Guilinin rautatieasemalla. Mukaani oli liittynyt myos Lisa, Islantilainen tytto, jonka tapasin hostellissa ja joka niin ikaan oli suuntaamassa Yangshuohon. Nousimme bussiin reppuinemme, ja linjuri lahti hiljalleen lipumaan kohti tata aktiviteettien mekkaa. Maisema alkoi muuttua Guilinin muutamasta kalkkikivikalliosta satoihin, ehka tuhansiin maisemaa dominoiviin karst -kalkkikivikalliomuodostelmiin, jotka kurottivat kohti taivaita, Li -joen lipuessa hiljalleen naiden jylhien kivifallosten valissa.
Yangshuossa meidat vastaanotti West streetin (lankkarikadun) kuhina ja kihina. Rihkamamyyjat, lankkariruokaa tarjoavat kymmenet ravintolat ja lukuisat majatalot houkuttelivat asiakkaita, ja hihasta repijoita riitti kuumailmapallolentokaupittelijoista kerjalaisiin. Vaistelimme riivaajat ja suuntasimme Monkey Janen viihtyisaan majataloon, hieman lankkarikadulta syrjassa, viihtyisalla pikkukujalla. Aurinko porotti pilvettomalta taivaalta, ja kattoterassilla virvoketta nauttiessamme paatimme aloittaa aktiviteettikimaran. Pois Yangshuon kuhinasta, ja luolailemaan laheiselle luolalle, josta pitaisi loytya myos mutakylpy... Kipusimme pikkubussiin, joka kyyditti meidat luolalle. Miltei aataminasussa lahdimme oppaan johdolla kompimaan ahtaaseen ja pimeaan luolaan, jossa stalagmiitit ja stalagtiitit kohosivat korkeuksiin, ja koputtelivat raksakypariamme katosta kasin. Pakollinen opas kertoili luolan historiaa, kuinka se oli toiminut pommisuojana japanilaisten pommittaessa kylapahasta, mutta historiikki ei tallahaavaa ollut ykkosena kiinnostuksen kohteissamme, oli aika likaisten leikkien. Toista tuntia luolassa pyorittyamme loysimme itsemme mutalammikon edesta. Sukelsin mutaan naamalleni, ja pienen pyoriskelyn jalkeen olin valmis kohtaamaan vaikka Predatorin. Varo vain Arska, sinulla on kilpailija.. Leikimme mudassa aikamme, kaataen lokaa toistemme niskaan ja liukuen kivilta alas likaiseen kylpyyn, kunnes tunsimme olevamme tarpeeksi likaisia palaamaan ihmisten ilmoille. Pikaisen vuoristopuropesun jalkeen suuntasimme kadun varteen odottelemaan bussiamme. Paatimme illallistaa viereisessa nuudelikojussa, ja ilta-auringon alkaessa painua mailleen mietimme, josko kivuta vieressa kohoavalle Moon Hilllille, jolle olimme kuulleen salaisen, ilmaisen reitin johtavan. Paatimme jattaa kalliokiipeilyn tuonnemmaksi, emme ehtisi huipulle ennen pimeaa. Kapusimme bussiimme, ja ajoimme takaisin Yangshuon vilinaan, kattoterassillemme kesayon lampoon, huurteista olutta nauttimaan.
Koska Yangshuo itsessaan ei tarjoa muuta, kuin hetkellista hedonismia, ja pakoa rasvaisesta kiinanruuasta lansimaisiin herkkuihin, paatimme viettaa itse kaupungissa niin vahan aikaa kuin suinkin mahdollista. Hyvin kaytetyn paristojenlatauspaivan jalkeen otimme suunnaksi Yadingin kylan. Lahdimme kavelemaan Li joen rannan tuntumassa alavirtaan, takasin kohti Yangshuota. Ymparillamme kohoavat karstakukkulat lumosivat kauneudellaan, ja siella taalla pelloillaan tyoskentelevat farmarit toivottelivat tervehdyksia meidan ohitellessa pienia kylia. Vanhoina porkkanavarkaina paatimme maistella hieman tuoreita kasvikunnantuotteita, ja luonnonantimia tihkuvista viljelmista mukaan matkaevaaksi tarttui taatusti tuoreita mandariineja, ja muutama chili tulisuutta tuomaan. Patikoimme kilometreja vehreissa maisemissa, kun kuulimme vesiputouksen jyllaavan jossain laheisyydessa. Suuntasimme aanta kohti, ja loysimme kalliolta komeasti laskevan putouksen. Oli tauon paikka. Heitin hiostavat vaatteeni pusikkoon ja syoksyin putoukselle, muiden seuratessa pian perassa. Rapikoimme joen pahasessa ja nautimme rentouttavasta luonnonsuihkustamme. Luonnonrauha valtasi mielen, muita patikoijia ei nakynyt mailla halmeilla, tama oli meidan maailmamme, Kasvillisuuden keskella, kalkkikivikallioden valissa. Jatkoimme matkaamme, silla taalla lautalla Li joen ylittaen, ja saavuimme XingPingiin auringonlaskun aikaan. Katselimme karstakallioden taakse vajoavaa aurinkoa 20 yuanin setelistakin tutuilla maisemilla, ja paatimme ottaa bussin takaisin Yangshuohun pimean laskeuduttua.
Seuraavana paivana aktiviteettikimarassa oli vuorossa Yangshuon aktiviteeteista se ehdoton ykkonen, fillari. Vuokrasimme pyorat lankkarikadulta, ja suuntasimme kohti teita tuntemattomia. Ajoimme kohti etelaa, valiten aina pienemman ja polyisemman tienhaaran. Pyorareittimme vei lapi massiivisten riisipeltojen, pienien kylapahasten, siella taalla Li joen rannan tuntumaan, ja taas takaisin riisipelloille, joilla farmarit korjasivat satoaan. Pienet viikatteet viuhuivat maalaisten kasissa, ja poljettavan jyvanerottimen ratina oli pyorien vikinan lisaksi ainoa aani taalla maaseudun rauhassa. Jos kayt Yangshuossa, pakene keskustan vilinaa. Maaseudulla ei kukaan katsonut sinua kavelevana kukkarona, eika yrittanyt myyda mitaan. Maanviljelijat olivat iloisia nahdessaan sinut, ja koulusta kotiin kulkevat lapset toivottelivat tervehdyksia pyoraillessasi ohi. Siella taalla kayskenteli vesipuhveli tai pari, vapaapaivasta nauttien, katsellen heimoveljeaan vetamassa auraa viereisella pellolla. Auringonlaskun aikaan olimme saavuttaneet pienen joenmutkan, jossa istuimme kaikessa hiljaisuudessa tuijottamassa kaukaisuuteen katoavaa tulipalloa. Seuraavat paivat sujuivat myos fillaroinnin merkeissa, ja joissa uiden aina hyvan paikan satuttua kohdalle. Tutkimme lahiseutua niin hyvin kuin kykenimme, valilla pyoria taluttaen tien kadotessa alta.
Oli viimeinen iltapaiva. Olimme paattaneet jatkaa matkaamme riisiterasseistaan kuuluisaan Longshengiin, Pinganin kylaan seuraavana aamuna. Apina-Jane, majatalomme omistava nuori neito pyysi minut, Nicon ja Michaelin mukaansa katsomaan auringonlaskua laheiselta teeveetornikukkulalta. Niimpa lahdimme neljastaan kapuamaan tata korkeaa ja jyrkkaa kalkkikivikalliota, kohdaten ylhaalla pienoisen esteen. Viranomaiset eivat ilmeisesti halunneet ulkopuolisia tornille, silla paikka oli ymparoity piikkilanka-aidoin ja rautaportein. Mutta sehan ei meita reippaita nuoria hidastanut. Etsimme, kunnes loysimme lehvien seasta pienen polun, jonka alta saatoimme pujahtaa aidan alitse. Vaistelimme piikkilankoja, ja kohta olimme taas polulla kohti huippua ja kohti teeveetornia. Valvontakameroiden luvatussa maassa oli ihmeellista huomata, ettei itse tornilla ollut yhtakaan isoveljea katselemassa. Istuimme tornin juurelle, aurinko oli juuri painumassa unilleen. Poltimme muutaman satkan, ja nautimme hiljaisesta rauhasta, kaupungin aanien kuuluessa hiljaisina kaukaa alhaalta.
Longsheng
Seuraavan paivan vietimme busseissa matkalla Pinganin kylaan, Pysahtyen Guilinissa ostamaan liput kohti Yunnania seuraavalle maanantaille. Saavuimme piskuiseen kylaamme illanhamarissa, vain huomataksemme, etta koko kylapahanen oli rakennettu pelkastaan turismia ajatellen. Portilla jouduimme pulittamaan 50 kwain sisaanpaasymaksun paastaksemme riisipelloille. Mita ihmetta? Kuka on kuullut, etta ulkopuolisilta veloitetaan paasymaksu kylaan? Kuvitteleppa turistien ilmetta heidan poistuessa Helsingista, ja Espoon juna-asemalla tiukanoloinen virkailija alkaa tivata paasylippuja.. Katkerin mielin luovuin viisikymppisestani, olinhan kuullut etta pellot olivat ehka sen arvoisia. Jatkoimme matkaamme pimeassa etsien majataloa. Huomasimme pian taman olevan turhaa, silla koko kyla koostui vain ja ainoastaan ravintoloista ja majataloista. Palveluntarjoajien lisaksi taalla ei asunut kukaan.. Kirjauduimme majataloon, nautimme illallista ja kavimme yopuulle, ehka huomiset riisipellot saisivat mielen kirkkaammaksi.
Herasimme varhain katsomaan auringonlaskua, vain todeten ilman olevan pilvinen. Painuimme takaisin punkkaan muutamaksi tunniksi, kunnes oli aika lahtea haikkailemaan kukkuloille, ja ihastelemaan Lohikaarmeen nikaman kauneutta. Riisipelloiksi muutetut kalliot olivat kieltamatta komeita, mutta tunnelmaa soi jokaisen vastaantulijan asenne matkailijaa kohtaan. Olit taas kaveleva kukkaro. Jokainen heimon nainen tarjoutui ilomielin esittelemaan kuuluisia pitkia hiuksiaan sinulle, kunhan maksat 5 kwaita, tai sitten yritti repia sinua hihasta kylaansa kalliille lounaalle. Veikkaampa, etta viela viisi-kymmenen vuotta sitten matkailija olisi otettu avosylin vastaan, naisten kilpaillen huomiostasi pitkilla hiuksillaan, ja kutsuen sinut perheensa luokse lounastamaan. Seuraava purnauksen kohde oli jokaisessa kylassa kohoavat uudet majatalon alut, ja Lohikaarmeen nikamalla kohoava uusi asfalttiten alku.. Paikka sai riittaa. Kaannyin takaisin kohti Pingania, istahdin yhdelle lukuisien ravintoloiden kattoterraseista ja tilasin oluen. Olin iloinen etta olisin huomenna matkalla kohti Yunnania.
Nyt kulkuri on Kunmingissa, pitstopilla ennen matkan jatkumista. Matka jatkuu ehka viela hetken Nicon ja Michaelin seurassa, silla myos he ovat suuntaamassa etelaan, kohti Vietnamia. Kesan lampo on kaikonnut jo taalta Yunnanin keskiosista, joten suunta vie jo tana iltana lahemmas Burman ja Laosin rajaa. Siella olisi tarkoitus etsia kyla, jota tursimi ei viela ole kaapannut syleilyynsa, ja samoilla hieman viidakossa malariahyttysia metsastellen. Ensi kertaan siis!
7.11.2008
Takaisin Kiinaan
Location: Backstreet Hostel, Guilin, China
Vietin keskiviikon junaa odotellessani istuskellen puistossa, ihmisia katsellen. Kipaisin kauppaan ostamaan evaita, ja hyppasin junaani kohti Guilinia. Kysyin vieressani istuvalta kiinalaiskaverilta mihin aikaan olisimme Guilinissa. Han kertoi olevansa menossa sinne itsekin joten han kertoisi kun olemme perilla. Juttelimme hetke, silla miehen englanti oli kohtalaisella tasolla ja saimme keskusteltua syvallisemmin kuin alkeellisella Putonghuan taidollani yleensa. Mies esittaytyi Guan Xu Liniksi. Han oli 25 vuotias ja asui Guilinissa yhdessa vaimonsa kanssa. Guan kutsui minut kylaan, ja lupauduin tottakai tulemaan. Saavuimme Guiliniin hyvin nukutun yon jalkeen seitseman aikoihin. Guan antoi puhelinnumeronsa, ja lupasin soittaa jahka olen asettunut johonkin hostelliin.
Hyppasin bussiin ja ajoin keskustaan. Guilin oli kaunis, kuten olin antanut itselleni kerrottavan, mutta ei luonnollisella tavalla. Koko kaupunki oli rakennettu turisteja varten, ja kaupunkia ymparoivan Li joen rannoilla nokottavat kalliot oli rakennettu tayteen nakoalapaikkoja, maksullisia tottakai, ja joenvarsi oli koristeltu mita varikkaammilla neonvaloharpakkeilla.. Kirjauduin Backstreet hostelliin, ja itseni seka pyykinpesun jalkeen paatin hieman samoilla uudessa kaupungissani. Menin kavelykadulle, joka kihisi pienia merkkivaateliikkeita, teetupia, kahviloita, lansimaist ruokaa. Ensivaikutelmani kaupungista ei ollut positiivinen. Samoillessani katuja tormasin hieromoon joka mainosti tunnin jalkahierontaa 25 kwailla. Paatin hemotella itseani ja kavelin sisaan. Istuessani mukavalla nojatuolilla kauniin Han kiinalaistyton kurittaessani jalkapohjiani hennoilla katosillaan, aloin pohtia ikuisuuskysymysta "aidosta Kiinasta", tuosta myyttisesta paikasta, jota jokainen reppuselkainen taalla yrittaa loytaa. Jyrkka mielipiteeni aiheesta: Minulle aito Kiina ei ole peltojen ymparoima pieni kyla, jossa riisihattuiset maanviljelijat tekevat askareitaan, kaukana Babylonin ikeesta, viereisen temppelin rukousmyllyjen ratinan ja munkkien rukousten luodessa rauhallista ilmapiiria teetuvassa istuskelevalle matkamiehelle. Taman paivan Kiina on aidoimmillaan sakenoivia kaupunkeja, turistilaumoja, kalliita hotelleja ja kaupunkien laidoilla slummeissa elavia koyhia, joita hallitus ei halua sinun nakevan. Niin mieluusti kuin minakin olisin ottanut hierontani 1700 -luvun Shanghaissa, hoyryisessa kylpylassa, paljussa lojuvien tiukkakatseisten kiinalaismerirosvojen valvovien silmien alla, ei se valitettavasti enaa ole mahdollista. 2000 -luvun kiinassa raha vie ja ihmiset vikisevat. Se purnauksesta. Taman paivan Kiinassakin voi silti matkailija nauttia koekmuksista. Kuka pakottaa menemaan katsomaan juuri sen elefanttikallion jonne tuhannet kiinalaisturistitkin menevat? Ota fillaritai auto alle, ja pakene laitakaupungille, tai jos kunto ja rohkeus antavat myoten, ulos koko kaupungista, ja varmasti koet jotain, jota punaisiin lippalakkeihin sonnustauneet turistit eivat. Tai hommaa kutsu paikallisen asukkaan kotiin.
Poistuin hieromosta yleisopuhelimelle ja soitin Guanille. Han lupasi tulla minua vastaan, ja sovimme treffipaikaksi rautatieaseman. Pienen etsiskelyn jalkeen Guan vaimineen loytyi. Vaihdoimme tervehdykset, Guan esitteli minut viehattavalle vaimolleen ja lahdimme kavelemaan kohti joen rantaa. Guan opasti minut kahlaamolle, jossa joki oli mahdollista ylittaa jalan. Nappasimme kengat jalastamme ja lahdimme kahlaamaan lampoiseen veteen, bambulauttojaan ohjastavien lauttureiden sekaan. Vastarannalla tapasimme Guanin ystavan, polttelimme tupakkaa, ja juttelimme Guanin tulkatessa. Ilta alkoi hamartaa ja nalka kurnia, ja Guan kysyi josko liittyisin hanen perheensa kanssa illalliselle. Suostuin ilomielin, ja Guan kertoi hanen aitinsa ja siskonsa jo kokkaavankin juhlaillallista, kuultuaan etta kylaan oli tulossa ulkomaalainen. Hyppasimme bussiin ja ajoimme kaupungin laidalle. Guanin esitteli minut aidilleen ja siskolleen, ja naytti kotiaan. Asunto oli iso mutta yksinkertainen. Keittiossa naiset valmistelivat illallista, me miehet siirryimme olohuoneeseen litkimaan teeta ja polttelemaan tupakkaa. Naiset alkoivat kantaa apetta poytaan. Herkkuillalliseen kuului paistettuja kasviksia, riisivellia, ja kalakeitto. Kalakeiton syominen puikoin oli minulle uusi kokemus, ja tiukkojen katseiden alla suorituspaneet olivat kovat. Onnistuin silti siirtelemaan tuliset kalanpalat ja tofut suuhuni, ja kampeamaan ruodot roska-astiaan miten kuten paikkoja sotkematta. Illallinen oli herkullinen, mitaan vaikeasti nieltavia ihmetyksia ei ollut tarjolla lankkarin kiusaksi. Soimme ja joimme oluet ja myos Guanin veli liittyi seuraamme. Ehka kiinan miesvaltaisuudesta johtuen naisia ei koskaan esitelty minulle nimelta, vaan jouduin aina itse kysymaan heidan nimiaan. Heikon Putonghuani takia nimet kaikkosivat unholaan miltei valittomasti ne kuultuani, mika on saali. Guanin veli oli naimisissa, tyttolapsen isa, joka poltti tupakkaa ketjussa tarjoten koko ajan vahvoja kiinalaisia savukkeita minulle. Guanin sisko puolestaan oli naimaton, ja sainkin kuulla vitsailuja kiinalaisista naimakaupoista pitkin iltaa. Kellon kaydessa kymmenta Guan vaimoineen lahti saattamaan minut hostellille. Joimme hostellin baarissa yhdet oluet, ja hyvastelin uudet ystavani.
Perjantai, sateinen paiva Guilinissa. Huvit: Hieronta ja hiustenleikkuu. Tarkoituksena olisi siirtya taalta huomisen jalkeen kohti Longshengin riisipeltoja, ja paeta kaupunkien vilinaa pienella haikille ymparoiviin pikkukyliin, asuen siella mista majoitusta vain loytaa. Nico ja Michel ovat myos matkalla Guiliniin mennakseen Yangzhuohun, joten luultavasti minakin suuntaan tanne kalliokiipeilijoiden mekkaan katselemaan kipuavia ihmisia ja nauttimaan rennosta elamasta. Aika nayttaa!
Hong Kong, tuo valkkyva miljoonakaupunki sai kukkaron ohenemaan, vaikka Pun ystavallisesti majoitti ja ruokki koyhat reissumiehet. Kaupungin miljoonat houkutukset, juustokakut ja jaakahvit vahaisimpina, pistivat silti budjetin koville, ja tiistaina viisumin saatuani olin huojentunut paastessani pois tasta muistojeni kaupungista. Hyvastelin ison H:n ja nousin junaan.
Paasin Guangzhouhun muutaman junan vaihdon jalkeen (HK:n dollarini olivat kayneet niin vahiin etten saanut lippua suoraan Guangzhouhun asti) ja suunnistin ensimmaiselle bongaamalleni hostellille kyselemaan huonetta ja mahdollista netin kayttoa. Pienen nettitutkimuksen jalkeen selvisi etteivat lokakuiset Kiinan tuonti ja vienti -messut olleet viela paattyneet, ja joka ikinen majatalo koko kaupungissa veloitti vahintaan tuplahintaa yopaikasta. Koska toin maahan vain itseni, ja veisin taalta kokemuksia katsoin, ettei messuilla ollut mitaan tarjottavaa minulle, joten paatin poistua Kantonista niin pian kuin mahdollista. Ostin lipun Guiliniin, jota olin kuullut hehkutettavan toisten matkaajien taholta. Lippu kourassa valmistuin henkisesti viettamaan yon puistossa poliiseja vaistellen, silla en ollut valmis maksamaan sataa kwaita majoituksesta, ja junani olisi vasta seuraavana iltapaivana. Asema-aukiolla kavellessani kimppuuni kavi lauma riivaajia hotelleja tarjoten. Paatin kokeilla kepilla jaata, ja yksi riivaajista lupasikin hoitaa minut hotelliin 50 kwailla. Lahdin miehen matkaan, ja han ohjasi minut pienella kujalla olevaan ransistyneeseen ja tomuiseen majataloon. Majatalon isanta antoi minulle kahdenhengen huoneen televisiolla, joka toimi. Lakanat olivat lahes siistit, ja suihku kaytavalla antoi jopa kuumaa vetta, joten katsoin tehneeni onnistuneet kaupat. Istuin aulaan ja sytytin tupakan. Katselin hetken seinalla juoksentelevan torakan puuhia, kun tajusin mahani kurnivan. Lahdin samoilemaan pimeita katuja kuppilaa etsien. Loysin itseni pian huitomassa eraan ravintolan nayteikkunaa yrittaen ilmaista etta halusin syoda kanaa. Kokki kompi keittiosta, ja kaivoi kurkustaan kakofonisen korinan saattelemana klimpin, jonka han lennatti lahes aanen nopeudella ravintolan betonilattialle. Kokki katsoi minuun kysyvasti, osoitin nayteikkunassa olevaa kanaa, ukko nyokkasi ja havisi keittioon. Hetken kuluttua kyseinen ikkunassa roikkunut kylma kana oli lautasellani, veitsella pilkottuna, jalkoineen, kynsineen, nokkineen. Tervetuloa kantonilaiseen keittioon.Vietin keskiviikon junaa odotellessani istuskellen puistossa, ihmisia katsellen. Kipaisin kauppaan ostamaan evaita, ja hyppasin junaani kohti Guilinia. Kysyin vieressani istuvalta kiinalaiskaverilta mihin aikaan olisimme Guilinissa. Han kertoi olevansa menossa sinne itsekin joten han kertoisi kun olemme perilla. Juttelimme hetke, silla miehen englanti oli kohtalaisella tasolla ja saimme keskusteltua syvallisemmin kuin alkeellisella Putonghuan taidollani yleensa. Mies esittaytyi Guan Xu Liniksi. Han oli 25 vuotias ja asui Guilinissa yhdessa vaimonsa kanssa. Guan kutsui minut kylaan, ja lupauduin tottakai tulemaan. Saavuimme Guiliniin hyvin nukutun yon jalkeen seitseman aikoihin. Guan antoi puhelinnumeronsa, ja lupasin soittaa jahka olen asettunut johonkin hostelliin.
Hyppasin bussiin ja ajoin keskustaan. Guilin oli kaunis, kuten olin antanut itselleni kerrottavan, mutta ei luonnollisella tavalla. Koko kaupunki oli rakennettu turisteja varten, ja kaupunkia ymparoivan Li joen rannoilla nokottavat kalliot oli rakennettu tayteen nakoalapaikkoja, maksullisia tottakai, ja joenvarsi oli koristeltu mita varikkaammilla neonvaloharpakkeilla.. Kirjauduin Backstreet hostelliin, ja itseni seka pyykinpesun jalkeen paatin hieman samoilla uudessa kaupungissani. Menin kavelykadulle, joka kihisi pienia merkkivaateliikkeita, teetupia, kahviloita, lansimaist ruokaa. Ensivaikutelmani kaupungista ei ollut positiivinen. Samoillessani katuja tormasin hieromoon joka mainosti tunnin jalkahierontaa 25 kwailla. Paatin hemotella itseani ja kavelin sisaan. Istuessani mukavalla nojatuolilla kauniin Han kiinalaistyton kurittaessani jalkapohjiani hennoilla katosillaan, aloin pohtia ikuisuuskysymysta "aidosta Kiinasta", tuosta myyttisesta paikasta, jota jokainen reppuselkainen taalla yrittaa loytaa. Jyrkka mielipiteeni aiheesta: Minulle aito Kiina ei ole peltojen ymparoima pieni kyla, jossa riisihattuiset maanviljelijat tekevat askareitaan, kaukana Babylonin ikeesta, viereisen temppelin rukousmyllyjen ratinan ja munkkien rukousten luodessa rauhallista ilmapiiria teetuvassa istuskelevalle matkamiehelle. Taman paivan Kiina on aidoimmillaan sakenoivia kaupunkeja, turistilaumoja, kalliita hotelleja ja kaupunkien laidoilla slummeissa elavia koyhia, joita hallitus ei halua sinun nakevan. Niin mieluusti kuin minakin olisin ottanut hierontani 1700 -luvun Shanghaissa, hoyryisessa kylpylassa, paljussa lojuvien tiukkakatseisten kiinalaismerirosvojen valvovien silmien alla, ei se valitettavasti enaa ole mahdollista. 2000 -luvun kiinassa raha vie ja ihmiset vikisevat. Se purnauksesta. Taman paivan Kiinassakin voi silti matkailija nauttia koekmuksista. Kuka pakottaa menemaan katsomaan juuri sen elefanttikallion jonne tuhannet kiinalaisturistitkin menevat? Ota fillaritai auto alle, ja pakene laitakaupungille, tai jos kunto ja rohkeus antavat myoten, ulos koko kaupungista, ja varmasti koet jotain, jota punaisiin lippalakkeihin sonnustauneet turistit eivat. Tai hommaa kutsu paikallisen asukkaan kotiin.
Poistuin hieromosta yleisopuhelimelle ja soitin Guanille. Han lupasi tulla minua vastaan, ja sovimme treffipaikaksi rautatieaseman. Pienen etsiskelyn jalkeen Guan vaimineen loytyi. Vaihdoimme tervehdykset, Guan esitteli minut viehattavalle vaimolleen ja lahdimme kavelemaan kohti joen rantaa. Guan opasti minut kahlaamolle, jossa joki oli mahdollista ylittaa jalan. Nappasimme kengat jalastamme ja lahdimme kahlaamaan lampoiseen veteen, bambulauttojaan ohjastavien lauttureiden sekaan. Vastarannalla tapasimme Guanin ystavan, polttelimme tupakkaa, ja juttelimme Guanin tulkatessa. Ilta alkoi hamartaa ja nalka kurnia, ja Guan kysyi josko liittyisin hanen perheensa kanssa illalliselle. Suostuin ilomielin, ja Guan kertoi hanen aitinsa ja siskonsa jo kokkaavankin juhlaillallista, kuultuaan etta kylaan oli tulossa ulkomaalainen. Hyppasimme bussiin ja ajoimme kaupungin laidalle. Guanin esitteli minut aidilleen ja siskolleen, ja naytti kotiaan. Asunto oli iso mutta yksinkertainen. Keittiossa naiset valmistelivat illallista, me miehet siirryimme olohuoneeseen litkimaan teeta ja polttelemaan tupakkaa. Naiset alkoivat kantaa apetta poytaan. Herkkuillalliseen kuului paistettuja kasviksia, riisivellia, ja kalakeitto. Kalakeiton syominen puikoin oli minulle uusi kokemus, ja tiukkojen katseiden alla suorituspaneet olivat kovat. Onnistuin silti siirtelemaan tuliset kalanpalat ja tofut suuhuni, ja kampeamaan ruodot roska-astiaan miten kuten paikkoja sotkematta. Illallinen oli herkullinen, mitaan vaikeasti nieltavia ihmetyksia ei ollut tarjolla lankkarin kiusaksi. Soimme ja joimme oluet ja myos Guanin veli liittyi seuraamme. Ehka kiinan miesvaltaisuudesta johtuen naisia ei koskaan esitelty minulle nimelta, vaan jouduin aina itse kysymaan heidan nimiaan. Heikon Putonghuani takia nimet kaikkosivat unholaan miltei valittomasti ne kuultuani, mika on saali. Guanin veli oli naimisissa, tyttolapsen isa, joka poltti tupakkaa ketjussa tarjoten koko ajan vahvoja kiinalaisia savukkeita minulle. Guanin sisko puolestaan oli naimaton, ja sainkin kuulla vitsailuja kiinalaisista naimakaupoista pitkin iltaa. Kellon kaydessa kymmenta Guan vaimoineen lahti saattamaan minut hostellille. Joimme hostellin baarissa yhdet oluet, ja hyvastelin uudet ystavani.
Perjantai, sateinen paiva Guilinissa. Huvit: Hieronta ja hiustenleikkuu. Tarkoituksena olisi siirtya taalta huomisen jalkeen kohti Longshengin riisipeltoja, ja paeta kaupunkien vilinaa pienella haikille ymparoiviin pikkukyliin, asuen siella mista majoitusta vain loytaa. Nico ja Michel ovat myos matkalla Guiliniin mennakseen Yangzhuohun, joten luultavasti minakin suuntaan tanne kalliokiipeilijoiden mekkaan katselemaan kipuavia ihmisia ja nauttimaan rennosta elamasta. Aika nayttaa!
2.11.2008
Chungkin express
Location: Jolly frog's travelers center, Chunkin Mansions, Hong Kong
Pienen pysahdyksen jalkeen lahdin kolisuttamaan kiskoja Kunmingista kohti Guangzhouta, ja junanvaihdon kautta Hong Kongiin. Viisumi oli umpeutumassa, joten paatin ottaa lahestyvan Kekrin juhlintapaikaksi taman sakenoivan kaupungin, jossa olen viettanyt laatuaikaa aiemminkin, edellisessa elamassani. Nousin junaani Kunmingissa puolen paivan aikaan ja etsiydyin penkilleni Hard Seater luokassa. Avasin pussin auringonkukan siemenia ja katselin ulkona vilisevaa maisemaa. Tunnit kuluivat ja syksyn varit jaivat taakse. Maa oli taas vehreaa, ja puusto alkoi vaihtua trooppisemmaksi banaanipuineen ja palmuineen. Kadonnut kesa oli loytymassa. Syodessani supermarketista evaaksi ostamiani kanankoipia pysahtyi juna pienella asemalla. Kyytiin nousi joukko miehia kantaen isoja bongeja, ja asettuen mukavasti vaunujen valiin tupakoimaan kuivista piipuistaan. Kessumiehen oli pakko paasta mukaan, ja menin kysymaan josko aijien tupakkaa sopisi maistella. Kutsu kavi rinkiin, ja ilta kului rattoisasti kessua piipuista poltellen ja valissa riisiviinaa maistellen.
Saavuin Hong Kongiin seuraavana iltapaivana. Lammin ja kostea ilma iskivat kasvoille junasta noustessani. Kadonnut kesa loytyi! Nakkasin valittomasti jalkojani kuukaisia hiostaneet Chuckit jalastani ja vaihdoin flipflopit lapsymaan. Suuntasin kohti Avenue of Starsia, silla minun oli puhe tavata myos Kiinasta tanne etsiytynyt Henry iltasella. Istahdin alas ja avasin 7-elevenista ostamani oluen, ja otin kulauksen sammuttaakseni janoni ja huuhdellakseni toista vuorokautta kestaneen matkustuksen tuottamat polyt kurkustani, kun saavutin kulminaatiopisteen kulkurin elamassani. Olin toki likainen ja raasyinen, ja istuessani katukivetyksella, oli rinkassa roikkuva hattuni kaannahtynyt suuaukko ylossuin, mutta silti seuraava tapahtumaketju kirvoitti hymyn kasvoilleni. Istuessani oluen ja tupakkani kanssa ohitseni kaveli kultaketjuihin sonnustautunut HongKongilaismies. Han katsahti minuun, kaivoi taskustaan kahdenkymmenen dollarin setelin, ja viskasi sen hattuuni samalla jotain kantoniksi lausahtaen. Pidatin nauruani, kiitin.
Tapasin Henryn ja Diegon, Argentiinalaisjannun jonka Henry oli tavannut junasta noustessaan, joskus hamaran laskeuduttua. Nostin reppuni selkaan, ja otimme suunnaksi yhden ehka hela maailman legendaarisimmista backpacker ghetoista: Chungkin mansionsin Nathan roadilla. Etsiydyimme yhteen kymmenista majataloista ja ahtauduimme pieneen kahden hengen huoneeseen, Henry ja Diego punkille, ja mina lusimaan lattialle torakoiden ja roskien sekaan. Asetuttuamme aloillemme uuteen viihtyisaan koloomme painelimme takaisin viliseville Tsim Sha Tsuin kaduille ja otimme suunnaksi yhden puistoista. Mietimme pitaisiko meidan yrittaa soittaa Nicolle ja Michaelille, joiden pitaisi ehka myos olla Hong Kongissa, kun paha joka mainittiin kaveli suoraan vastaan ja koko retkue oli koossa.. Pieni kaupunki.
Torstai aamun paatin omistaa vanhojen muisteluun ja tokkasin tikun silmaani. Ajoin metrolla Causeway Bayn asemalle, ja suuntasin Reagent Heightsiin, kolme vuotta sitten hetken kotinani toimineelle asunnolle. Tervehdin ovimiesta ja marssin respaan kysymaan josko saisin ajaa hissilla. Respa lahti mukaani ja nousimme hissiin. Going up, seventh floor. Mind the door Please. Laskeuduimme takaisin alas, kiitin ystavallista reseptionistia ja siirryin Causeway Bayn kirjaston kahvilaan. Tilasin tonnikalaleivan ja laten. Istahdin alas, haukkasin leivastani, horppasin kahvistani ja toivotin hiljaa terveiset kaupungille eraalta ihmiselta.
Halloween
Kaikkien pyhien paiva, kekri ja Halloween. Kolme juhlaa juhlittavaksi, yksi kaupunki, joka pystyy vastaamaan kaikkeen tahan kysyntaan. Suunnistimme Henryn kanssa ruotsalaiseen huonekaluliikkeeseen ja ostimme valkoiset lakanat. Oli aika askarrella asu. Pienten saksien viuhuttelun jalkeen Chungkin mansionista poistui kaksi kummitusta, hassuihin laseihin sonnustautuneet Saksanmiehet ja Diego. Suunnaksi Lan Kwai Fong ja tuntien jonotus poliisien tiukasti kontrolloimilla kujilla, punaviinia pillilla kaapuni lapi lipittaen. Paastyamme vihdoin syntien pesaan parkkeerasimme sikahintaisten baarien valissa lahteen lailla loistavan 7-elevenin eteen, ja aloitimme kioskikaljottelun. Baareihin voisimme menna tanssimaan tanakan humalatilan saavutettuamme, mutta siella oluen maisteluun ei yhdenkaan meidan kengannauhabudjetista irronnut dollareita.. Jutustelimme kanssakummittelijoiden kanssa, ja ihmettelimme kuinka paljon huomiota koko karnevaalin huonoimmat asut saivat paikallisten halutessa poseerata kanssamme valokuvissa. Vaentungos alkoi puolessa illassa olla liikaa vanhuksille, ja paatimmekin siirtya Wan Chaihin hieman hiljaisimmille vesille jatkamaan juhlintaan. Asunikin oli jo tehnyt napparan muunnoksen hiostavasta kummituskaavusta mukavasti ilmastoiduksi toogaksi. Fear and Loathing, pitka ilta, ja aamuauringossa lautalla takaisin Kowloonin puolelle omaan sankyyn nukkumaan.
Viisumia joudumme odottelemaan viela tiistaihin. Muutimme hyvin levatyn krapulapaivan jalkeen Punin, Henryn Liettuassa tapamaan Hong Kongilaisen luo, ja nautimme nyt vieraanvaraisuudesta hanen komeassa naapurustossa olevalla asunnollaan. Tarkoitus olisi viela tehda pikku biitsibreikki Lantaun saarelle, ja kun viisumi on kourassa, suunnata takaisin rajan tuolle puolen, ja jatkaa Kiinan valloitusta viela kun kesaa on jaljella.
Pienen pysahdyksen jalkeen lahdin kolisuttamaan kiskoja Kunmingista kohti Guangzhouta, ja junanvaihdon kautta Hong Kongiin. Viisumi oli umpeutumassa, joten paatin ottaa lahestyvan Kekrin juhlintapaikaksi taman sakenoivan kaupungin, jossa olen viettanyt laatuaikaa aiemminkin, edellisessa elamassani. Nousin junaani Kunmingissa puolen paivan aikaan ja etsiydyin penkilleni Hard Seater luokassa. Avasin pussin auringonkukan siemenia ja katselin ulkona vilisevaa maisemaa. Tunnit kuluivat ja syksyn varit jaivat taakse. Maa oli taas vehreaa, ja puusto alkoi vaihtua trooppisemmaksi banaanipuineen ja palmuineen. Kadonnut kesa oli loytymassa. Syodessani supermarketista evaaksi ostamiani kanankoipia pysahtyi juna pienella asemalla. Kyytiin nousi joukko miehia kantaen isoja bongeja, ja asettuen mukavasti vaunujen valiin tupakoimaan kuivista piipuistaan. Kessumiehen oli pakko paasta mukaan, ja menin kysymaan josko aijien tupakkaa sopisi maistella. Kutsu kavi rinkiin, ja ilta kului rattoisasti kessua piipuista poltellen ja valissa riisiviinaa maistellen.
Saavuin Hong Kongiin seuraavana iltapaivana. Lammin ja kostea ilma iskivat kasvoille junasta noustessani. Kadonnut kesa loytyi! Nakkasin valittomasti jalkojani kuukaisia hiostaneet Chuckit jalastani ja vaihdoin flipflopit lapsymaan. Suuntasin kohti Avenue of Starsia, silla minun oli puhe tavata myos Kiinasta tanne etsiytynyt Henry iltasella. Istahdin alas ja avasin 7-elevenista ostamani oluen, ja otin kulauksen sammuttaakseni janoni ja huuhdellakseni toista vuorokautta kestaneen matkustuksen tuottamat polyt kurkustani, kun saavutin kulminaatiopisteen kulkurin elamassani. Olin toki likainen ja raasyinen, ja istuessani katukivetyksella, oli rinkassa roikkuva hattuni kaannahtynyt suuaukko ylossuin, mutta silti seuraava tapahtumaketju kirvoitti hymyn kasvoilleni. Istuessani oluen ja tupakkani kanssa ohitseni kaveli kultaketjuihin sonnustautunut HongKongilaismies. Han katsahti minuun, kaivoi taskustaan kahdenkymmenen dollarin setelin, ja viskasi sen hattuuni samalla jotain kantoniksi lausahtaen. Pidatin nauruani, kiitin.
Tapasin Henryn ja Diegon, Argentiinalaisjannun jonka Henry oli tavannut junasta noustessaan, joskus hamaran laskeuduttua. Nostin reppuni selkaan, ja otimme suunnaksi yhden ehka hela maailman legendaarisimmista backpacker ghetoista: Chungkin mansionsin Nathan roadilla. Etsiydyimme yhteen kymmenista majataloista ja ahtauduimme pieneen kahden hengen huoneeseen, Henry ja Diego punkille, ja mina lusimaan lattialle torakoiden ja roskien sekaan. Asetuttuamme aloillemme uuteen viihtyisaan koloomme painelimme takaisin viliseville Tsim Sha Tsuin kaduille ja otimme suunnaksi yhden puistoista. Mietimme pitaisiko meidan yrittaa soittaa Nicolle ja Michaelille, joiden pitaisi ehka myos olla Hong Kongissa, kun paha joka mainittiin kaveli suoraan vastaan ja koko retkue oli koossa.. Pieni kaupunki.
Torstai aamun paatin omistaa vanhojen muisteluun ja tokkasin tikun silmaani. Ajoin metrolla Causeway Bayn asemalle, ja suuntasin Reagent Heightsiin, kolme vuotta sitten hetken kotinani toimineelle asunnolle. Tervehdin ovimiesta ja marssin respaan kysymaan josko saisin ajaa hissilla. Respa lahti mukaani ja nousimme hissiin. Going up, seventh floor. Mind the door Please. Laskeuduimme takaisin alas, kiitin ystavallista reseptionistia ja siirryin Causeway Bayn kirjaston kahvilaan. Tilasin tonnikalaleivan ja laten. Istahdin alas, haukkasin leivastani, horppasin kahvistani ja toivotin hiljaa terveiset kaupungille eraalta ihmiselta.
Halloween
Kaikkien pyhien paiva, kekri ja Halloween. Kolme juhlaa juhlittavaksi, yksi kaupunki, joka pystyy vastaamaan kaikkeen tahan kysyntaan. Suunnistimme Henryn kanssa ruotsalaiseen huonekaluliikkeeseen ja ostimme valkoiset lakanat. Oli aika askarrella asu. Pienten saksien viuhuttelun jalkeen Chungkin mansionista poistui kaksi kummitusta, hassuihin laseihin sonnustautuneet Saksanmiehet ja Diego. Suunnaksi Lan Kwai Fong ja tuntien jonotus poliisien tiukasti kontrolloimilla kujilla, punaviinia pillilla kaapuni lapi lipittaen. Paastyamme vihdoin syntien pesaan parkkeerasimme sikahintaisten baarien valissa lahteen lailla loistavan 7-elevenin eteen, ja aloitimme kioskikaljottelun. Baareihin voisimme menna tanssimaan tanakan humalatilan saavutettuamme, mutta siella oluen maisteluun ei yhdenkaan meidan kengannauhabudjetista irronnut dollareita.. Jutustelimme kanssakummittelijoiden kanssa, ja ihmettelimme kuinka paljon huomiota koko karnevaalin huonoimmat asut saivat paikallisten halutessa poseerata kanssamme valokuvissa. Vaentungos alkoi puolessa illassa olla liikaa vanhuksille, ja paatimmekin siirtya Wan Chaihin hieman hiljaisimmille vesille jatkamaan juhlintaan. Asunikin oli jo tehnyt napparan muunnoksen hiostavasta kummituskaavusta mukavasti ilmastoiduksi toogaksi. Fear and Loathing, pitka ilta, ja aamuauringossa lautalla takaisin Kowloonin puolelle omaan sankyyn nukkumaan.
Viisumia joudumme odottelemaan viela tiistaihin. Muutimme hyvin levatyn krapulapaivan jalkeen Punin, Henryn Liettuassa tapamaan Hong Kongilaisen luo, ja nautimme nyt vieraanvaraisuudesta hanen komeassa naapurustossa olevalla asunnollaan. Tarkoitus olisi viela tehda pikku biitsibreikki Lantaun saarelle, ja kun viisumi on kourassa, suunnata takaisin rajan tuolle puolen, ja jatkaa Kiinan valloitusta viela kun kesaa on jaljella.
27.10.2008
Kohti kesaa
Location: Cloudland, Kunming, Yunnan, China
Palataampa viela hetkeksi Litangiin.
Tanne massaturismin pitka kasi ei viela ollut yltanyt kunnolla. Ei liikaa kraasakojuja, lansimaista ruokaa, kymmenia majataloja ja niin edelleen. Ihmiset elivat omaa eloansa turisteista valittamatta. Kukaan ei ollut vailla rahaa valokuvista (joista kuitenkin yleensa kohteliaasti kieltaydyttiin) eika ollut tallaytynyt parhaimpiinsa vain poseeratakseen suljinta naksuttavalle kameralle. Perinteiset asut toki kuuluivat katukuvaan kuin hattu paahan, ja kannettavat rukouskojeet jauhoivat mantroja Buddhan kunniaksi kymmenissa kasissa. Minitraktorit parisivat ja kujilla kaytiin tiukkaa kauppaa paivittaisista tarve-esineista. Siella taalla kayskenteli laumastaan eksynyt jakki, ja siat tonkivat roskia koristeellisten talojen edustalla tyytyvaisesti rohkien.
Bussi, johon paatimme Rotemin heikon terveydentilan vuoksi ehtia, lahti noin neljan aikaan. Olimme lojumassa halvassa ravintolassa jakinsarviviskia nautiskelemassa, kun bussi parahti ohitsemme. Muutaman ripean juoksuaskelen jalkeen saavutimme kyytimme, ja olimme pehmeilla penkeilla katselemassa ohi vilistavaa jylhaa vuoristomaisemaa. Bussi kieriskeli serpentiniinitieta ylos ja alas, televisiossa pyorivien vanhojen kung-fu leffojen luodessa aanimaailmaa. Olimme Xianchengissa, pakollisessa pysakkikaupungissa matkalla Shangrilahan, hieman yhdeksan jalkeen. Bussi jatti meidat kadunvarteen, ja lahdimme etsiskelemaan paikkaa nakata reppu nurkkaan ja heittaytya seljallensa muutamaksi tunniksi. Vastaamme tuli herttainen vanha rouva elekielella kysellen josko tarvitsisimme yosijaa. Rouva ohjasi meidat fiiniin majataloon, josta saimme privaattihuoneen 40 kwailla. Selvitimme rouvalle olevamme matkalla Shangri-lahan, ja han lupasi tulla koputtelemaan oveen aamusella jotta ehdimme kyytiimme.
Perjantai aamu. Shangri-lan bussi paljastui vanhaksi rotiskoksi, jossa jalkatila saati lammitys olivat tuntemattomia kasitteita. Jouduimme takapenkille lusimaan. Aamu oli todella kolea joten kaperryin vilttiini parhaani mukaan ja yritin saada unen paasta kiinni. Edessani istuvat kaksi tiibetilaisrouvaa oksentelivat ikkunasta vuoronperaan, ja avonaisesta ikkunasta kayva veto tunkeutui ruumiin joka sopukkaan, ja bussin kolistellessa kuoppaisella hiekkatiella pompin takaloosterissa kuin vieteriukko. Nukkuminen saisi jaada haaveeksi. Naisten oksennellessa rytmikkaasti ikkunasta aloin viimein tajuamaan syyn siihen, miksei Kiinassa juuri koskaan nae naisia linja-autossa, ja jos nakee, he lahes poikkeuksetta oksentavat ainakin kerran matkan aikana. Ilmeisesti kiinalaiset naiset ovat taipuvaisia matkapahoinvoinnille.
Maisemat alkoivat vaihtua Litangin puuttomista ylangoista ja lumihuippuisista vuorista sankoiksi havupuumetsiksi ja jylhiksi kalliomuodostelmiksi. Ihastellessani ohi lipuvaa autiutta matkamme katkesi edessa lasinsirpaleiden keskella seisovan kuorma-auton taakse. Nousin bussista ihmettelemaan tilannetta. Kuormuri oli ottanut yhteen ison jakin kanssa, ja jakin omistaja huusi kiukkuisena kuorma-auton kuljettajalle, joka tomayksesta ja paallaan tuulilasin sarkemisesta huolimatta naytti olevan kunnossa. Jakkiparasta ei voinut sanoa samaa...
Shangri-la
Shangri-la, tuo tarinoiden paratiisi jossain himalajan katkoissa. Vuosien saatossa moni paikka on yrittanyt julistautua taksi tarujen ihmemaaksi, josta myos natsit aikoinaan olivat pakkomielteisen kiinnostuneita, ja yrittivat turhaan etsia tata taydellisten ihmisten asuinsijaa. Zhongdian Yunnanin maakunnassa paatti muutama vuosi takaperin etta juuri heidan kaupunkinsa on tama tarinoiden mekka, ja vaihtoi nimensa virallisesti Shangri-laksi. Kun saavuin vanhaan kaupunkiin en ollut ollenkaan varma ansaitsiko kaupunki nimensa. Rihkamakojuja oli joka puolella, ja kiinalaiset turistibussit porrasivat vanhan kaupungin parkkipaikan ymparistossa, kirtomatkaturistien harhaillessa kraasakujilla oppaan lipun perassa. Kaikesta tasta kaupallisuudesta huolimatta vanha kaupunki oli ensishokin jalkeen oikein viihtyisa paikka vain samoilla kujilla hyvaa ravintolaa ja yosijaa etsiessa. Kirjauduin Harmony nimiseen majataloon ja suuntasin kujan toisella puolen sijaitsevaan Raven nimiseen kapakkaan. Tilasin Dali -oluen ja jain kamiinan lampoon nautiskelemaan elamasta sateen ropistessa ikkunan takana katukivetykselle. Poytaani istahti aussipariskunta, Nick ja Lean, tilasimme lisaa olutta, oli aika humaltua iloisesti.
Ilmeisesti paskaisilla kasilla leivotut tsampakakkuset olivat pistaneet mahan kuralle ja varpusparvet liikkeelle, joten seuraava aamu meni vessassa ravaten ja imodiumia syoden. Paiva oli sateinen, ja harkitsin jo jatkavani matkaa Kunmingin kautta kohti Hong Kongin lampoa. Siirryin Raveniin lammittelemaan kylmettyneita ja markia koipiani ja tilasin teen. Paikan lampo ja viihtyisa atmosfaari saivat minut harkitsemaan jaamista viela yhdeksi yoksi, eihan minulla ollut kiire. Istuin paivan teeta litkien ja Sodankaynnin taitoa lueskellen. Iltapaivalla jo laimeaksi kaynyt tee vaihtui olueksi. Istuessani pehmoisella sohvalla myos Nick ja Lean ilmeistyivat markina kapakan kamiinan lampoon.
Sunnuntaina herasin valkoiseen aamuun. Yolla oli sadellut lunta, joka paivan valjetessa muuttui pikkuhiljaa rantasateeksi. Ostin lipun yobussiin kohti Kunmingia. Oli aika lahta etsimaan kesaa.
Kirjoitan nyt Kunmingista, ja taskussani on junalippu Guangzouhun, jossa nopean junanvaihdon jalkeen ylitan rajan nippanappa viisumin sallimissa rajoissa. Hong Kongissa vietetaan nyt ainakin kekri, ja haetaan uudet viisumit. Siella olisi myos tarkoitus nahda tuttu naama, Henry.
Ps: Kuvia on kertynyt melkoisesti, ja kunhan jossakin nopean yhteyden loydan, otan asiakseni omistaa aikaa parhaiden otosten siirtamiseksi sahkoiseen muotoon photobuckettiin
Palataampa viela hetkeksi Litangiin.
Tanne massaturismin pitka kasi ei viela ollut yltanyt kunnolla. Ei liikaa kraasakojuja, lansimaista ruokaa, kymmenia majataloja ja niin edelleen. Ihmiset elivat omaa eloansa turisteista valittamatta. Kukaan ei ollut vailla rahaa valokuvista (joista kuitenkin yleensa kohteliaasti kieltaydyttiin) eika ollut tallaytynyt parhaimpiinsa vain poseeratakseen suljinta naksuttavalle kameralle. Perinteiset asut toki kuuluivat katukuvaan kuin hattu paahan, ja kannettavat rukouskojeet jauhoivat mantroja Buddhan kunniaksi kymmenissa kasissa. Minitraktorit parisivat ja kujilla kaytiin tiukkaa kauppaa paivittaisista tarve-esineista. Siella taalla kayskenteli laumastaan eksynyt jakki, ja siat tonkivat roskia koristeellisten talojen edustalla tyytyvaisesti rohkien.
Bussi, johon paatimme Rotemin heikon terveydentilan vuoksi ehtia, lahti noin neljan aikaan. Olimme lojumassa halvassa ravintolassa jakinsarviviskia nautiskelemassa, kun bussi parahti ohitsemme. Muutaman ripean juoksuaskelen jalkeen saavutimme kyytimme, ja olimme pehmeilla penkeilla katselemassa ohi vilistavaa jylhaa vuoristomaisemaa. Bussi kieriskeli serpentiniinitieta ylos ja alas, televisiossa pyorivien vanhojen kung-fu leffojen luodessa aanimaailmaa. Olimme Xianchengissa, pakollisessa pysakkikaupungissa matkalla Shangrilahan, hieman yhdeksan jalkeen. Bussi jatti meidat kadunvarteen, ja lahdimme etsiskelemaan paikkaa nakata reppu nurkkaan ja heittaytya seljallensa muutamaksi tunniksi. Vastaamme tuli herttainen vanha rouva elekielella kysellen josko tarvitsisimme yosijaa. Rouva ohjasi meidat fiiniin majataloon, josta saimme privaattihuoneen 40 kwailla. Selvitimme rouvalle olevamme matkalla Shangri-lahan, ja han lupasi tulla koputtelemaan oveen aamusella jotta ehdimme kyytiimme.
Perjantai aamu. Shangri-lan bussi paljastui vanhaksi rotiskoksi, jossa jalkatila saati lammitys olivat tuntemattomia kasitteita. Jouduimme takapenkille lusimaan. Aamu oli todella kolea joten kaperryin vilttiini parhaani mukaan ja yritin saada unen paasta kiinni. Edessani istuvat kaksi tiibetilaisrouvaa oksentelivat ikkunasta vuoronperaan, ja avonaisesta ikkunasta kayva veto tunkeutui ruumiin joka sopukkaan, ja bussin kolistellessa kuoppaisella hiekkatiella pompin takaloosterissa kuin vieteriukko. Nukkuminen saisi jaada haaveeksi. Naisten oksennellessa rytmikkaasti ikkunasta aloin viimein tajuamaan syyn siihen, miksei Kiinassa juuri koskaan nae naisia linja-autossa, ja jos nakee, he lahes poikkeuksetta oksentavat ainakin kerran matkan aikana. Ilmeisesti kiinalaiset naiset ovat taipuvaisia matkapahoinvoinnille.
Maisemat alkoivat vaihtua Litangin puuttomista ylangoista ja lumihuippuisista vuorista sankoiksi havupuumetsiksi ja jylhiksi kalliomuodostelmiksi. Ihastellessani ohi lipuvaa autiutta matkamme katkesi edessa lasinsirpaleiden keskella seisovan kuorma-auton taakse. Nousin bussista ihmettelemaan tilannetta. Kuormuri oli ottanut yhteen ison jakin kanssa, ja jakin omistaja huusi kiukkuisena kuorma-auton kuljettajalle, joka tomayksesta ja paallaan tuulilasin sarkemisesta huolimatta naytti olevan kunnossa. Jakkiparasta ei voinut sanoa samaa...
Shangri-la
Shangri-la, tuo tarinoiden paratiisi jossain himalajan katkoissa. Vuosien saatossa moni paikka on yrittanyt julistautua taksi tarujen ihmemaaksi, josta myos natsit aikoinaan olivat pakkomielteisen kiinnostuneita, ja yrittivat turhaan etsia tata taydellisten ihmisten asuinsijaa. Zhongdian Yunnanin maakunnassa paatti muutama vuosi takaperin etta juuri heidan kaupunkinsa on tama tarinoiden mekka, ja vaihtoi nimensa virallisesti Shangri-laksi. Kun saavuin vanhaan kaupunkiin en ollut ollenkaan varma ansaitsiko kaupunki nimensa. Rihkamakojuja oli joka puolella, ja kiinalaiset turistibussit porrasivat vanhan kaupungin parkkipaikan ymparistossa, kirtomatkaturistien harhaillessa kraasakujilla oppaan lipun perassa. Kaikesta tasta kaupallisuudesta huolimatta vanha kaupunki oli ensishokin jalkeen oikein viihtyisa paikka vain samoilla kujilla hyvaa ravintolaa ja yosijaa etsiessa. Kirjauduin Harmony nimiseen majataloon ja suuntasin kujan toisella puolen sijaitsevaan Raven nimiseen kapakkaan. Tilasin Dali -oluen ja jain kamiinan lampoon nautiskelemaan elamasta sateen ropistessa ikkunan takana katukivetykselle. Poytaani istahti aussipariskunta, Nick ja Lean, tilasimme lisaa olutta, oli aika humaltua iloisesti.
Ilmeisesti paskaisilla kasilla leivotut tsampakakkuset olivat pistaneet mahan kuralle ja varpusparvet liikkeelle, joten seuraava aamu meni vessassa ravaten ja imodiumia syoden. Paiva oli sateinen, ja harkitsin jo jatkavani matkaa Kunmingin kautta kohti Hong Kongin lampoa. Siirryin Raveniin lammittelemaan kylmettyneita ja markia koipiani ja tilasin teen. Paikan lampo ja viihtyisa atmosfaari saivat minut harkitsemaan jaamista viela yhdeksi yoksi, eihan minulla ollut kiire. Istuin paivan teeta litkien ja Sodankaynnin taitoa lueskellen. Iltapaivalla jo laimeaksi kaynyt tee vaihtui olueksi. Istuessani pehmoisella sohvalla myos Nick ja Lean ilmeistyivat markina kapakan kamiinan lampoon.
Sunnuntaina herasin valkoiseen aamuun. Yolla oli sadellut lunta, joka paivan valjetessa muuttui pikkuhiljaa rantasateeksi. Ostin lipun yobussiin kohti Kunmingia. Oli aika lahta etsimaan kesaa.
Kirjoitan nyt Kunmingista, ja taskussani on junalippu Guangzouhun, jossa nopean junanvaihdon jalkeen ylitan rajan nippanappa viisumin sallimissa rajoissa. Hong Kongissa vietetaan nyt ainakin kekri, ja haetaan uudet viisumit. Siella olisi myos tarkoitus nahda tuttu naama, Henry.
Ps: Kuvia on kertynyt melkoisesti, ja kunhan jossakin nopean yhteyden loydan, otan asiakseni omistaa aikaa parhaiden otosten siirtamiseksi sahkoiseen muotoon photobuckettiin
23.10.2008
Takaovi Yunnaniin
Location: Random internet cafe, Litang, Sichuan, China
Nyt kun sita on lahempana Jumalaa kuin koskaan aikaisemmin (Litang, tiibetilaiskyla Sichuanin maakunnassa, 4000m merenpinnasta) on hyva kertoilla matkaa tahan asti.
Chengdussa minulle kavi vanhanaikaiset, ja joukko Israelilaisia, Gilad, Hadar ja Rotem kaappasivat minut kattoterassille juomaan olutta ja kiinalaista viskia. toinen tytoista, Rotem, kysyi suunnitelmistani, ja kerroin olevani lahdossa kohti Yunnania takaoven kautta. Takaovi on bussireitti vuoriston ja pienten tiibetilaiskylien kautta Shangrilahan, Yunnanin maakuntaan, ja vie minimissaan viitisen paivaa matkustaa. Reitti toki loytyy Matkaraamatuista, mutta sen vaihtelevan aukiolon (Kiinan viranomaiset evaavat joskus ulkomaalaisilta paasyn Sichuanin lansiosiin siina pelossa etta he yrittavat salakuljettaa itsensa Tiibetiin) takia kovin moni ei sita kayta. Itsekin kuulin vain kaksi viikkoa takaperin takaoven olevan kiinni, mutta paatin yrittaa. Rotem innostui suunnitelmasta ja kysyi voisiko liittya mukaan. Tottakai. Humalluimme terassilla ja kun sain tarpeekseni heprean kielikylvysta toivotin Rotemille hyvat yot, nahdaan aamulla aulassa.
Maanantaina lahdimme aamuhamarissa tallustamaan kohti bussiasemaa ja lunastimme liput Kangdingiin. Edessa oli kahdeksan tunnin ajelu vuoristoteilla. Kapusimme bussiin ja kaariydyimme viltteihin silla aamu oli kolea. Yritin jatkaa lyhyeksi jaaneita youniani ja nukahdinkin Rotemin tasaiseen rouskutukseen hanen syodessa auringonkukan siemenia, ja viereisen penkin tiibetilaisnuorukaisen epavireiseen laulantaan. Herasin bussin pysahtyessa lounastauolle. Kipusin ulos ja sytytin tupakan. Ostin katukuppilasta annoksen lihanyytteja lounaaksi. Lahjoitin evaaksi ostamani kuukakut Rotemille, silla han ei uskonnollisista syista syo porsasta. Possu on saastainen elain. Lounastauon jalkeen paatimme hieman tutustua vierustoveriimme. Gongu, juuri Filippiineilla maisterintutkinnon ymparistonsuojelussa suorittanut, juuret nomadiperheessa omaava tiibetilaisnuorukainen oli matkalla kotiinsa, pieneen kylaan Tiibetissa. Juttelimme niita naita, ja kerasimme arvokkaista vinkkeja paikoista missa kayda, ja hieman infoa mahdollisesta Tiibetiin paasysta. Matkamme katkesi keskenkaiken liikennesumaan. Autojono seisoi kapealla vuoristotiella, emmeka tienneet syyta pysaytykseen. Menimme ulos, ja istahdin kivelle tupakoimaan vuoristopuron solistessa selkani takana. Rotem leikitteli perhosten kanssa vieressani. Noin kahden tunnin odotuksen jalkeen jono vihdoin lahti liikkeelle. Pysaytyksen syykin selvisi, kuorma-auto oli yrittanyt parjata tien reunassa nokottavalle kivenlohkareelle. Havisi. Viivastyksesta turhautunut, torvea rakastava kuskimme ryhtyi ohittelemaan edella ajavia kapealla tiella, paikoissa, joissa en ikina unelmoisi ohittavani ketaan. Pitaako onnettomuuden tuottaman ajanhukan takia alkaa uhkarohkeaksi? Se tietaa vaan uusia onnettomuuksia ja uusia odotuksia..
Saavuimme Kangdingin pikkukaupunkiin noin viiden aikaan. Hyvastelimme uuden ystavamme ja lahdimme etsimaan halpaa hotellia. Kangding, vuoriston ymparoima ja vuolaasti virtaavan joen halkoma kaupunki henki tiibetilaisyytta, vaikka Suljetun maan rajalle olikin viela matkaa. Munkit punaisissa kaavuissaan ja hassuissa hatuissaan olivat katukuvassa yhta suuressa osassa kuin perinteiset tiibetilaiset pukineet ja hiuslaitteet. Kavellessamme jokea ylos minut yllatti sydaninfarktin partaalle kuitenkin parturiliikkeen kaiuttimista kuuluva musiikki. Jonnan ja Erinin nasaaliaanet lauloivat luuseriin rakastumisesta taalla, missa ainoat lansimaalaiset talla hetkella olimme me, ja jossa tuskin kukaan edes tiesi maasta nimelta Suomi..
Kirjauduimme Black Tent nimiseen majataloon ja lahdimme tutkimaan hieman uutta kaupunkiamme. Kaupunki oli piskuinen, sen kaveli paasta paahan noin vartista. Saavuimme keskusaukiolle, minne joukko ihmisia oli keraantynyt tanssimaan. Kymmenet naiset koreissa vaatteissaan toistivat koreografiaa musiikin soidessa taustalla. Tama oli paikallinen tapa, joka ilta ihmiset keraantyivat aukiolla tanssimaan ja pitamaan hauskaa. Tama ei ollut show turisteja varten. Katselimme tansseja haltioituneita, kunnes maha alkoi muistuttaa illallisen tarpeesta. Suuntasimme paikallisia vilisevaan ravintolaan, ja pikku kommunikointiongelmien jalkeen tilasimme jakkia, riisia, ja perunoita. Loistava ateria.
Aamu alkoi heratyskellon pettamisella ja missasimme bussimme Litangiin. Olisimme Kangdingissa siis toisenkin paivan. Aamupalan ja teen jalkeen paatimme hakea hetken henkisyytta, ja kipusimme laheiselle temppelille pyorittelemaan myllyja. Suitsukkeen savuisessa huoneessa munkki lausui aamurukouksiaan, ja istuin hetken hiljaa kuuntelemassa, kellon kilkatuksen saestaessa mantraa. Temppelilta palattuamme paatimme piipahtaa poliisiasemalla kyselemassa mahdollisuuksistamme lupiin Lhasaan, Tiibetiin. Vaikka olin jo kertonut Rotemille aikovani piipahtaa viela Hong Kongissa ennen Suljettuun maahan yrittamista, oli hanen pakkomielteisena paastava kysymaan josko luvat heltiaisivat, ja voisimme menna. Mikas siina, ei kysyminen mitaan maksa. Esitettya asiamme komisario Palmu viittoi meidat mukaansa. Kavelimme aseman pihalle, jossa han ohjasi meidat autoon. Istuimme kyytiin hieman epavarmoina. Joko han oli viemassa meita virastoon joka myontaa luvat, tai sitten olimme matkalla putkaan L-sanan lausumisesta.. Vankilan sijasta Palmu karautti auton ulkomaalaisasioita kasittelevan toimiston eteen. Menimme sisalle ja esitimme asiamme tiukan oloiselle virkailijattarelle. Rouva totesi akaisesti, etta meilla ei ollut mitaan asiaa Lhasaan ilman ryhmamatkaa Chengdusta. Piste. Lahdin ostamaan meille bussilippuja Litangiin seuraavalle aamulle. Matkalla poistin pikkuputiikista itselleni hatun, ja yritin kayda vilkaisemassa sahkopostini kaupungin suurimmassa, onneksi ei ainoassa, nettikahvilassa. Sisalle mentyani poika ojensi minulle englanninkielisen lapun jossa seisoi seuraavaa: Ulkomaalaisella ei ollut asiaa nettiin ilman network korttia, joka pitaisi anoa poliisilta.. Mutta poliisivaltiossakin on porsaanreikia, ja onnistuin loytamaan pienen harhailun jalkeen paikan jossa paasin nettiin ilman korttia. Matkalla takaisin majatalolle istahdin hetkeksi keskusaukiolle. Lauma ala-asteelaisia piiritti minut naureskelle ja "Laowai"ta huudellen. Illalla paatimme hieman luksustella, silla huomenna olisi edessa taas kahdeksasta kymmeneen tuntiin istuskelua linja-autossa. Otimme taksin kuumille lahteille. Paikka oli kylpyla, jossa 20 kwaita lunasti tunnin aikaa privaattihuoneessa, 40 asteisessa rikinkatkuisessa vedessa.
Keskiviikkoaamu. Herasin tallakertaa ilman kelloa 0535. Aamutoimien jalkeen otimme taksin bussiasemalle ja hyppasimme pieneen minibussiimme tavaroinemme. Jatimme Kangdingin taaksemme aamuauringon varjatessa edessa kohoavia lumihuippusia vuoria kullalla. Kuljettajamme, nuori kaveri, kuvitteli olevansa paivauniensa Tommi Makinen, ja omasi viela raskaamman kaasujalan kuin edellinen kuskimme, mutta auto poukkoili silti ilmeisen hallitusti osin paallystamattomalla, paikoin miltei viiteen tonniin kohoavalla vuoristotiella, tielle pudonneita irtolohkareita vaistellen. Nain jo sieluni silmin rotkon pohjalla palavan bussinraadon.. Ennen lounastaukoa poliisi pysaytti bussin, ja paasimme esittelemaan passejamme. Kytta kirjasi nimemme, passin- ja viisuminnumeromme ylos, toivotti hyvaa matkaa ja paasti bussin jatkamaan. Korkeus pisti vasyttamaan, ja lounaan jalkeen nuikuinkin suurimman osan matkasta. Herailin silloin talloin bussin ajessa toyssyyn, ja katselin vuorenrinteilla marehtivia jakkeja ja laumaansa paimentavia nomadeja.
Saavuimme Litangiin noin neljan aikoihin ja kirjauduimme Crane nimiseen majataloon. Olo oli hieman heikko ja paata sarki, ilta taytyi ottaa rauhallisesti korkeuteen totutellen ja vuoristotautia valtellen. Teimme pienen kierroksen kylassa ja etsiydyimme tiibetilaiseen raflaan illalliselle. Dalai Laman kuva roikkui ravintolan seinalla. Kuva, joka on kiinassa kielletty.. Tunsin olevani Tiibetissa.
Herasin aamulla pirteana ilman tietoakaan paansarysta. Hyppasin taksiin, silla olin kuullut etta kaupungin laidalla olisi hautajaiset, joihin paatin osallistua. Rotem ei lahtenyt, kahdesta syysta. Hautajaiset olivat naisilta kielletty, ja kyseessa olivat Bonilaiset Taivashautajaiset. Bonilainen, Buddhalaisuuden rinnalla elavan luonnonuskonnon hautajaisrituaalihan on seuraavanlainen: Poisnukkuneen miespuoliset omaiset ja rituaalin suorittava pappismies nousevat kalliolle, jossa vainaja saa viimeisen voitelun. Taman jalkeen ammattimainen ruumiinsilpoja alkaa leikkelemaan alastonta kalmoa pieniin osasiin, sujuvasti sisaelimia vuorenrinteille levitellen. Kun kuollut on kappaleina, katselevat omaiset hetken rukouksia ja rukousnouhoja ilmoille heitellen ja poistuvat kotiinsa, paastaen ymparilla porraavat kulkukoirat, korpit ja kotkat herkuttelemaan, ja palauttamaan poisnukkuneen takaisn elaman kiertokulkuun.
Kun paasin rituaali paikalle oli ilmassa painostava tunnelma. Lumi sateli hiljalleen maahan, korppien istuskellessa kivilla, ja kulkukoirien kantaessa luita suupielissaan. Pyorahdin alueen ymparilla ja katselin maassa lojuvia veitsia, kirveita ja luunpalasia, ja vuorille kohoavia rukousnauhaketjuja. Valitettavasti olin saanut vaaraa infoa, hautajaissaattuetta ei odottelusta huolimatta kuulunut, ja jouduin palaamaan takaisin kylaan tyhjin kasin. Mutta jos satut Litangiin yrita kayda katsomassa tama eriskummallinen ja hieman karmiva hautajaisrituaali, silla tama on ainoa paikka maailmassa, missa ulkomaalaisella on mahdollisuus osallistua katselemaan rituaalia.
Rotemin oireilevan vuoristotaudin takia jai pysahdyksemme Litangissa lyhyeksi, ja lahdemme jo tana iltana laskeutumaan kohti Xianchengia, jossa yovymme ennen Shangrilaahan ja Yunnanin maakuntaan siirtymista.
Nyt kun sita on lahempana Jumalaa kuin koskaan aikaisemmin (Litang, tiibetilaiskyla Sichuanin maakunnassa, 4000m merenpinnasta) on hyva kertoilla matkaa tahan asti.
Chengdussa minulle kavi vanhanaikaiset, ja joukko Israelilaisia, Gilad, Hadar ja Rotem kaappasivat minut kattoterassille juomaan olutta ja kiinalaista viskia. toinen tytoista, Rotem, kysyi suunnitelmistani, ja kerroin olevani lahdossa kohti Yunnania takaoven kautta. Takaovi on bussireitti vuoriston ja pienten tiibetilaiskylien kautta Shangrilahan, Yunnanin maakuntaan, ja vie minimissaan viitisen paivaa matkustaa. Reitti toki loytyy Matkaraamatuista, mutta sen vaihtelevan aukiolon (Kiinan viranomaiset evaavat joskus ulkomaalaisilta paasyn Sichuanin lansiosiin siina pelossa etta he yrittavat salakuljettaa itsensa Tiibetiin) takia kovin moni ei sita kayta. Itsekin kuulin vain kaksi viikkoa takaperin takaoven olevan kiinni, mutta paatin yrittaa. Rotem innostui suunnitelmasta ja kysyi voisiko liittya mukaan. Tottakai. Humalluimme terassilla ja kun sain tarpeekseni heprean kielikylvysta toivotin Rotemille hyvat yot, nahdaan aamulla aulassa.
Maanantaina lahdimme aamuhamarissa tallustamaan kohti bussiasemaa ja lunastimme liput Kangdingiin. Edessa oli kahdeksan tunnin ajelu vuoristoteilla. Kapusimme bussiin ja kaariydyimme viltteihin silla aamu oli kolea. Yritin jatkaa lyhyeksi jaaneita youniani ja nukahdinkin Rotemin tasaiseen rouskutukseen hanen syodessa auringonkukan siemenia, ja viereisen penkin tiibetilaisnuorukaisen epavireiseen laulantaan. Herasin bussin pysahtyessa lounastauolle. Kipusin ulos ja sytytin tupakan. Ostin katukuppilasta annoksen lihanyytteja lounaaksi. Lahjoitin evaaksi ostamani kuukakut Rotemille, silla han ei uskonnollisista syista syo porsasta. Possu on saastainen elain. Lounastauon jalkeen paatimme hieman tutustua vierustoveriimme. Gongu, juuri Filippiineilla maisterintutkinnon ymparistonsuojelussa suorittanut, juuret nomadiperheessa omaava tiibetilaisnuorukainen oli matkalla kotiinsa, pieneen kylaan Tiibetissa. Juttelimme niita naita, ja kerasimme arvokkaista vinkkeja paikoista missa kayda, ja hieman infoa mahdollisesta Tiibetiin paasysta. Matkamme katkesi keskenkaiken liikennesumaan. Autojono seisoi kapealla vuoristotiella, emmeka tienneet syyta pysaytykseen. Menimme ulos, ja istahdin kivelle tupakoimaan vuoristopuron solistessa selkani takana. Rotem leikitteli perhosten kanssa vieressani. Noin kahden tunnin odotuksen jalkeen jono vihdoin lahti liikkeelle. Pysaytyksen syykin selvisi, kuorma-auto oli yrittanyt parjata tien reunassa nokottavalle kivenlohkareelle. Havisi. Viivastyksesta turhautunut, torvea rakastava kuskimme ryhtyi ohittelemaan edella ajavia kapealla tiella, paikoissa, joissa en ikina unelmoisi ohittavani ketaan. Pitaako onnettomuuden tuottaman ajanhukan takia alkaa uhkarohkeaksi? Se tietaa vaan uusia onnettomuuksia ja uusia odotuksia..
Saavuimme Kangdingin pikkukaupunkiin noin viiden aikaan. Hyvastelimme uuden ystavamme ja lahdimme etsimaan halpaa hotellia. Kangding, vuoriston ymparoima ja vuolaasti virtaavan joen halkoma kaupunki henki tiibetilaisyytta, vaikka Suljetun maan rajalle olikin viela matkaa. Munkit punaisissa kaavuissaan ja hassuissa hatuissaan olivat katukuvassa yhta suuressa osassa kuin perinteiset tiibetilaiset pukineet ja hiuslaitteet. Kavellessamme jokea ylos minut yllatti sydaninfarktin partaalle kuitenkin parturiliikkeen kaiuttimista kuuluva musiikki. Jonnan ja Erinin nasaaliaanet lauloivat luuseriin rakastumisesta taalla, missa ainoat lansimaalaiset talla hetkella olimme me, ja jossa tuskin kukaan edes tiesi maasta nimelta Suomi..
Kirjauduimme Black Tent nimiseen majataloon ja lahdimme tutkimaan hieman uutta kaupunkiamme. Kaupunki oli piskuinen, sen kaveli paasta paahan noin vartista. Saavuimme keskusaukiolle, minne joukko ihmisia oli keraantynyt tanssimaan. Kymmenet naiset koreissa vaatteissaan toistivat koreografiaa musiikin soidessa taustalla. Tama oli paikallinen tapa, joka ilta ihmiset keraantyivat aukiolla tanssimaan ja pitamaan hauskaa. Tama ei ollut show turisteja varten. Katselimme tansseja haltioituneita, kunnes maha alkoi muistuttaa illallisen tarpeesta. Suuntasimme paikallisia vilisevaan ravintolaan, ja pikku kommunikointiongelmien jalkeen tilasimme jakkia, riisia, ja perunoita. Loistava ateria.
Aamu alkoi heratyskellon pettamisella ja missasimme bussimme Litangiin. Olisimme Kangdingissa siis toisenkin paivan. Aamupalan ja teen jalkeen paatimme hakea hetken henkisyytta, ja kipusimme laheiselle temppelille pyorittelemaan myllyja. Suitsukkeen savuisessa huoneessa munkki lausui aamurukouksiaan, ja istuin hetken hiljaa kuuntelemassa, kellon kilkatuksen saestaessa mantraa. Temppelilta palattuamme paatimme piipahtaa poliisiasemalla kyselemassa mahdollisuuksistamme lupiin Lhasaan, Tiibetiin. Vaikka olin jo kertonut Rotemille aikovani piipahtaa viela Hong Kongissa ennen Suljettuun maahan yrittamista, oli hanen pakkomielteisena paastava kysymaan josko luvat heltiaisivat, ja voisimme menna. Mikas siina, ei kysyminen mitaan maksa. Esitettya asiamme komisario Palmu viittoi meidat mukaansa. Kavelimme aseman pihalle, jossa han ohjasi meidat autoon. Istuimme kyytiin hieman epavarmoina. Joko han oli viemassa meita virastoon joka myontaa luvat, tai sitten olimme matkalla putkaan L-sanan lausumisesta.. Vankilan sijasta Palmu karautti auton ulkomaalaisasioita kasittelevan toimiston eteen. Menimme sisalle ja esitimme asiamme tiukan oloiselle virkailijattarelle. Rouva totesi akaisesti, etta meilla ei ollut mitaan asiaa Lhasaan ilman ryhmamatkaa Chengdusta. Piste. Lahdin ostamaan meille bussilippuja Litangiin seuraavalle aamulle. Matkalla poistin pikkuputiikista itselleni hatun, ja yritin kayda vilkaisemassa sahkopostini kaupungin suurimmassa, onneksi ei ainoassa, nettikahvilassa. Sisalle mentyani poika ojensi minulle englanninkielisen lapun jossa seisoi seuraavaa: Ulkomaalaisella ei ollut asiaa nettiin ilman network korttia, joka pitaisi anoa poliisilta.. Mutta poliisivaltiossakin on porsaanreikia, ja onnistuin loytamaan pienen harhailun jalkeen paikan jossa paasin nettiin ilman korttia. Matkalla takaisin majatalolle istahdin hetkeksi keskusaukiolle. Lauma ala-asteelaisia piiritti minut naureskelle ja "Laowai"ta huudellen. Illalla paatimme hieman luksustella, silla huomenna olisi edessa taas kahdeksasta kymmeneen tuntiin istuskelua linja-autossa. Otimme taksin kuumille lahteille. Paikka oli kylpyla, jossa 20 kwaita lunasti tunnin aikaa privaattihuoneessa, 40 asteisessa rikinkatkuisessa vedessa.
Keskiviikkoaamu. Herasin tallakertaa ilman kelloa 0535. Aamutoimien jalkeen otimme taksin bussiasemalle ja hyppasimme pieneen minibussiimme tavaroinemme. Jatimme Kangdingin taaksemme aamuauringon varjatessa edessa kohoavia lumihuippusia vuoria kullalla. Kuljettajamme, nuori kaveri, kuvitteli olevansa paivauniensa Tommi Makinen, ja omasi viela raskaamman kaasujalan kuin edellinen kuskimme, mutta auto poukkoili silti ilmeisen hallitusti osin paallystamattomalla, paikoin miltei viiteen tonniin kohoavalla vuoristotiella, tielle pudonneita irtolohkareita vaistellen. Nain jo sieluni silmin rotkon pohjalla palavan bussinraadon.. Ennen lounastaukoa poliisi pysaytti bussin, ja paasimme esittelemaan passejamme. Kytta kirjasi nimemme, passin- ja viisuminnumeromme ylos, toivotti hyvaa matkaa ja paasti bussin jatkamaan. Korkeus pisti vasyttamaan, ja lounaan jalkeen nuikuinkin suurimman osan matkasta. Herailin silloin talloin bussin ajessa toyssyyn, ja katselin vuorenrinteilla marehtivia jakkeja ja laumaansa paimentavia nomadeja.
Saavuimme Litangiin noin neljan aikoihin ja kirjauduimme Crane nimiseen majataloon. Olo oli hieman heikko ja paata sarki, ilta taytyi ottaa rauhallisesti korkeuteen totutellen ja vuoristotautia valtellen. Teimme pienen kierroksen kylassa ja etsiydyimme tiibetilaiseen raflaan illalliselle. Dalai Laman kuva roikkui ravintolan seinalla. Kuva, joka on kiinassa kielletty.. Tunsin olevani Tiibetissa.
Herasin aamulla pirteana ilman tietoakaan paansarysta. Hyppasin taksiin, silla olin kuullut etta kaupungin laidalla olisi hautajaiset, joihin paatin osallistua. Rotem ei lahtenyt, kahdesta syysta. Hautajaiset olivat naisilta kielletty, ja kyseessa olivat Bonilaiset Taivashautajaiset. Bonilainen, Buddhalaisuuden rinnalla elavan luonnonuskonnon hautajaisrituaalihan on seuraavanlainen: Poisnukkuneen miespuoliset omaiset ja rituaalin suorittava pappismies nousevat kalliolle, jossa vainaja saa viimeisen voitelun. Taman jalkeen ammattimainen ruumiinsilpoja alkaa leikkelemaan alastonta kalmoa pieniin osasiin, sujuvasti sisaelimia vuorenrinteille levitellen. Kun kuollut on kappaleina, katselevat omaiset hetken rukouksia ja rukousnouhoja ilmoille heitellen ja poistuvat kotiinsa, paastaen ymparilla porraavat kulkukoirat, korpit ja kotkat herkuttelemaan, ja palauttamaan poisnukkuneen takaisn elaman kiertokulkuun.
Kun paasin rituaali paikalle oli ilmassa painostava tunnelma. Lumi sateli hiljalleen maahan, korppien istuskellessa kivilla, ja kulkukoirien kantaessa luita suupielissaan. Pyorahdin alueen ymparilla ja katselin maassa lojuvia veitsia, kirveita ja luunpalasia, ja vuorille kohoavia rukousnauhaketjuja. Valitettavasti olin saanut vaaraa infoa, hautajaissaattuetta ei odottelusta huolimatta kuulunut, ja jouduin palaamaan takaisin kylaan tyhjin kasin. Mutta jos satut Litangiin yrita kayda katsomassa tama eriskummallinen ja hieman karmiva hautajaisrituaali, silla tama on ainoa paikka maailmassa, missa ulkomaalaisella on mahdollisuus osallistua katselemaan rituaalia.
Rotemin oireilevan vuoristotaudin takia jai pysahdyksemme Litangissa lyhyeksi, ja lahdemme jo tana iltana laskeutumaan kohti Xianchengia, jossa yovymme ennen Shangrilaahan ja Yunnanin maakuntaan siirtymista.
17.10.2008
Suunta muuttuu
Edited 18th of Oct
Location: Shuyuan guesthouse, Xi'an, China
Nousin junaani Beijingissa puolenyon aikaan suuntana Datong. Vaunuemanta ohjasi minut vaunuuni jossa hyppasin punkalleni ja aloin valmistautua yopuulle, kun Kiinalainen kaveri tuli rahjaamaan etta olin hanen punkallansa. Vaansimme hetken aikaa katta ja heiluttelimme lippujamme toisillemme kun vaunuemanta tuli pahoittelemaan. Han oli ohjannut minut vaaraan vaunuun. Punkka loytyi seuraavasta vaunusta. Ummistin silmani, sulkeuduin junan metelilta kuulokkeiden taakse ja nukahdin Deep Forestin rytmien tahtiin.
Saavuin Datongiin noin kuuden aikaan aamulla. Ilma oli jaatava. Tein nopean ratkaisun. Aikomukseni oli ollut viettaa aikaa Datongissa muutamia paivia, ja suunnata kohti Hohhotia, pysytellen hetken pohjoisessa ennen etelaan siirtymista. Paatin muuttaa suuntaa heti, kylmassa varjottely sai riittaa. Suunta etelaan, kohti Yunnania. Painelin lippuluukulle ja yritin ostaa lippua Xianiin heti seuraavalle paivalle. Xian olisi hyva paikka katkaista matka ja pitaa pieni pitstop. Kassaneiti totesi istumapaikkapyntooni "Mayo, mayo", ja ohjasi minut pois jonosta. Menin seuraavaan jonoon, jossa virkailija ei edes ymmartanyt mihin halusin menna. Kolmannessa jonossa paatin pelata varman paalle ja kaivoin lompakostani satunnaisen Xianissa sijaitsevan hostellin kayntikortin ja ojensin sen lipunmyyjalle. Virkailija kysyi sujuvalla englannilla halusinko Xianiin.. Kylla kiitos. Sain seisomapaikkaan oikeuttavan piljetin, kaikki muut vaihtoehdot oli loppuunmyyty.
Kirjauduin halpaan bisnesshotelliin rautatieaseman laheisyydessa. Paatin luksustella, silla huomenna edessani olisi 16 tuntia junassa, seisten.. Maksoin 60 kwaita privaattihuoneesta, kannoin tavarani polyiseen murjuuni ja otin suihkun paskaisessa ja homeisessa vessassa. Lahdin samoilemaan kaupungille katselemaan mita tarjottavaa Datongilla olisi. Painelin Rumputornille, ja lahdin samoilemaan markkinakaduille. Kuljin aikani paskan, roskien ja vihanneksia ja katuruokaa kaupittelevien myyjien ja kojujen seassa, vastaillen paikallisten iloisiin "Hello!" tervehdyksiin. Kaupungissa ei tuntunut olevan juurikaan mitaan erikoista nahtavaa, joten istuin eraan tempppelin eteen ja kaivoin paivakirjani laukusta ja aloin raapustaa. Ymparilleni alkoi keraantya vakea ihmettelemaan tekemisiani ja riipustin harakanvarpaita valkoisille sivuille tusinan silmaparin seuratessa olkani yli. Pian viereeni liimautui nuori tytto. Tytto, ChaunYuwei, oli 15 vuotias ylaasteelainen Datongista. Juttelimme hetken aikaa niita naika, ja tytto kysyi voisiko lahta mukaani, ja nayttamaan hieman paikkoja. Lahdimme kulkemaan pitkin Datongin katuja paamaarattomasti, siella taalla temppeleihin pujahdellen. Kyselin tytolta hieman uusia sanoja parantaakseni kehnoa mandaariniani, ja han opetti minua, kikatellen minun yrittaessa lausua sanoja. Kiitin ChaunYuweita turistikierroksesta, ja tytto kirmasi ihmisvilinaan.
Kuulin musiikkia viereisesta puistosta ja paatin katsastaa tilanteen. Puistoon oli keraantynyt joukko vanhuksia katsomaan ja kuulemaan kun traditionaalista musiikkia viuluin ja lyomasoittimin soittava ryhma musisoi. Istahdin kivelle ja sytytin tupakan. Seurasin esityksia noin tunnin, ja kaivoin kamerani ottaakseni muutaman kuvan. Viereeni ilmestyi vanhus, joka kaivoi taskustaan albumin ja alkoi esitella minulle vanhalla filmikamerallaan yhytyeesta ottamiaan kuvia vuosien varrelta. Pitkan linjan fani. Aurinko alkoi laskea ja vilu hiipia, joten palasin hotellilleni nauttimaan pitkista younista ennen seuraavan paivan junakoetusta.
Seuraavan aamuna lahdin hotellistani ei-niin-puhtailla ja valkeahkoilla lakanoilla viettamani yon jalkeen suuntana asema-aukio. Junani lahtoon oli reilusti aikaa, joten paatin hypata bussiin ja matkustaa 16km paassa kaupungista sijaitseville Yungangin luolille. Yungang, miltei kolmestasadasta luolasta koostuva kompleksi on Wei dynastian aikana rakennettu Buddhalaistemppeli, jonka luolat pitavat sisallaan noin 51.000 minimaalisen pienesta massiiviseen suuriin veistosta Buddhasta ja Boddhisatvasta ja uskonnollisesta symboliikasta. Ankesin itseni ohi turistibussien, taksien ja rihkamakauppiaiden kohti sisaankayntia ja kaivoin kamerani laukusta. Samoilu luolissa kesti parisen tuntia, nahtavaa riitti enka hairiintynyt edes turistiryhmien paljoudesta. Tallaisissa paikoissa et voi odottaa olevasi yksin. Palasin Datongiin ja istahdin asema-aukiolle ostamani oluen kanssa. Katselin ihmisia laukkuineen istuskelemassa aukiolla tai kiiruhtamassa junaansa. Koijarit tyrkyttivat aukion edessa takseja, ja vanha raasyinen nainen kaupitteli hoyrytettya maissia, monotonisesti samaa lausetta toistaen. Join olueni ja kavelin nettikahvilaan etsimaan hostelleja Xianista. Lounastin nuudelikeiton pikaruokalassa ja palasin takaisin aukiolle. Kuulin yha saman monotonisen naisen aanen toistavan myyntilausettaan. Montakohan maissintahkaa han oli tanaan myynyt? Ehka jotain ansaitakseen rahaa illallisriisiin, ehka ei mitaan.
Paikalliset rynnivat porttien auettua kohti junaa ilmeisesti hyvien paikkojen toivossa, joten paatin itsekin pidentaa askeltani, silla en halunnut joutua lusimaan vessan eteen 16 tunnin matkan ajaksi. Vaunun ovella ryysis oli hirmuinen, ja kyynarpaita sai kayttaa tosissaan paastakseen sisaan. Sain vallattua itselleni hyvan paikan vaunujen valista, tupakkatilasta. Laskin reppuni ja istuin epamukavasi kantamukseni paalle. Vaihdoin muutaman sanan kanssamatkustajieni kanssa, vain yksi heista oli matkalla Xianiin asti. Konduktoori kaveli ohitseni ja kysyi minne olin matkalla. Vastasin. Konnari viittoi seuraamaan perassa vaunuun, ja epavarmana paikkani menettamisen pelossa nostin reppuni ja lahdin seuraamaan. Konnari ohjasi minut tyhjalle istumapaikalle. Ajattelin taman olevan taas yksi ulkomaalaisen etuoikeuksista paikallisiin nahden. Eihan turistia kehtaa vaunujen valissa sikaosastolla pitaa. Nakkasin reppuni hattuhyllylle ja yritin puhua mukavia vierustovereille. Kun fraasit loppuivat kesken kaivoin soittimeni laukusta ja sulkeuduin kuulokkeiden taakse. Hetken kuluttua konduktoori tuli taas luokseni ja alkoi tivata lippuani. Naytin lippuni, ja konnari totesi ettei se riita istumapaikkaan, minun pitaisi maksaa. Kiitin konnaria helvetisti, hanhan minut tanne oli raahannut. Nappasin rinkkani ja lahdin artyneena takaisin vaunujen valiin toivoen etta siella olisi viela tilaa. Paikkani oli viety, mutta paikallisten nahdessa minun palaavan he tekivat tilaa ja paastivat minut alkuperaiselle paikalleni. Istuin takaisin repulleni ja auttavasti englantia osanneen matkustajan avustuksella naureskelimme yhdessa konnarin rahastusyritykselle. Ruokakarry ajoi ohitse, ostin nuudeleita ja oluen. Illan viiletessa veto vaunujen valissa kavi kylmaksi. Kaariydyin takkiin ja vilttiini ja yritin saada unta. Herailin vahan valia jalkojen puutumiseen tai kylmyyteen, ja jottei yo olisi ollut muutenkin tarpeeksi katkonainen, paatti konnari tokkia minut hereille aamuyosta vitsallaikseen rahasta..
Xi'an
Ensimmainen paiva Xianissa meni junamatkasta toipuen. Vietin paivan hostellissa teeta litkien ja tunkien vatsaani kahvilan rasvaisia lankkariherkkuja. Illalla vasymys oli voitettu ja paatin kayda alakerran baarissa nauttimassa ilmaisen olueni. Istuskellessani baarijakkaralla tormasin Tomoon, Japanilaiseen heppuun, jonka olin nahnyt viimeksi viikkoja sitten UB:ssa. Vaihdoimme kuulumiset, joimme muutaman oluen lisaa ja pelailimme biljardia.
Seuraavana paivana paatin tutustua pysakkikaupunkiini hieman paremmin. kavelimme Tomon kanssa Kellotornille ja sukelsimme muslimikorttelin syovereihin. Turistirihkamankojujen vaistelyn jalkeen alkoi alue muuttua herkkusuun paratiisiksi. Paljon katuruokaa, lammasvartaita, kebabbia, paikallisia erikoisuuksia. Lounastimme kojuista ja suuntasimme takaisin rihkamakojuille, silla tarvitsin uuden T-paidan Mongoliassa hukkaamani tilalle. Myyjat pyysivat paidasta luonnollisesti tahtitieteellisia summia, ja aggressiivisen tinkaamisen ja muutaman kojunvaihdon jalkeen onnistuin tappelemaan paidan itselleni 20 kwailla, missa oli silti noin puolet liikaa. Ostin viela tiikeribalsamia sarkevaan jalkaani ja palasimme hostellille.
Torstaina lahdin Jasminen ja Abbyn, kahden brittineidon kanssa katsastamaan Terrakotta armeijaa. Hyppasimme bussiin rautatieasemalla ja tunnin korottelyn jalkeen olimme museolla. Ostimme opiskelijaliput puoleenhintaan (uskomatonta, kuinka paljon rahaa saastaa vilauttamalla jotain kuvallista korttia ja hokemalla student, student..) ja saastamimmalle pennosilla paatimme menna loppuun asti ja ottaa oppaan kertoilemaan meille hautojen historiaa. "If you go tourist, go all the way.." Kiinan ensimmainen keisari, Qin Shi Huang, tiesi miten elaa ja kuolla. Mies joka yhdisti Kiinan kansat yhtenaiseksi valtioksi rakennutti kaksi Kiinan, ja jopa maailman suurimmista turistinahtavyyksista. Muurin ja maailman suurimman haudan. Ehkapa hemmottululahjana itselleen hyvasta tyosta kansojen yhdistamisesta.. En tarinoi sotilaista sen enempaa, kaykaa katsomassa jos Xianiin satutte, kierros oli mielenkiintoinen.
Suunnitelma suunnasta on elanyt paassani, ja huomenna hyppaan junaan kohti Chengdua, Sichuanin maakuntaan. Chengdusta lahden etenemaan kohti Yunnania takaoven kautta. Bussi Kandingiin, ja siita vuoristotautia uhmaten Litangiin, tiibetilaiskylaan 4000m korkeuteen. Litangista lahden aivo odeeman kourissa laskeutumaan kohti Xiangchengia, ja Shangrilaata, josta on tarkoitus suunnata Daliin nauttimaan kesasta. Aika kay vahiin, viisumissa on enaa kaksi viikkoa, joten luultavasti joudun pidentamaan viisumiani Shangrilassa, ja viivastamaan Hong Kongiin lahtoa viikolla parilla.
Tarina eksymisesta ja loytymisesta
Voi ankeroinen! Guesthousen lahjattomat pyykinpesijat onnistuivat hukkaamaan rakkaimman ja kalleimman omaisuuteni pyykkiani pestessaan. Huivini. Rakas kankaanpala on lojunut paassani nyt kolmisen kuukautta, ja ero on todella tuskainen. Henkilokunta pahoitteli ja tarjoutui maksamaan huivini, turha vaiva. Yritin epatoivoisesti etsia itselleni uutta vastaavaa, tuloksetta. Uskomatonta etta taman kokoisesta kaupungista ei loydy kangaskaupan kangaskauppaa. Lopulta, kahden paivan eron jalkeen menin viela kerran kysymaan pyykkituvasta saisinko tutkia ihmisten jattamia ratteja, ja silloin, kalleimpani loytyi. Loppu hyvin kaikki hyvin.
Location: Shuyuan guesthouse, Xi'an, China
Nousin junaani Beijingissa puolenyon aikaan suuntana Datong. Vaunuemanta ohjasi minut vaunuuni jossa hyppasin punkalleni ja aloin valmistautua yopuulle, kun Kiinalainen kaveri tuli rahjaamaan etta olin hanen punkallansa. Vaansimme hetken aikaa katta ja heiluttelimme lippujamme toisillemme kun vaunuemanta tuli pahoittelemaan. Han oli ohjannut minut vaaraan vaunuun. Punkka loytyi seuraavasta vaunusta. Ummistin silmani, sulkeuduin junan metelilta kuulokkeiden taakse ja nukahdin Deep Forestin rytmien tahtiin.
Saavuin Datongiin noin kuuden aikaan aamulla. Ilma oli jaatava. Tein nopean ratkaisun. Aikomukseni oli ollut viettaa aikaa Datongissa muutamia paivia, ja suunnata kohti Hohhotia, pysytellen hetken pohjoisessa ennen etelaan siirtymista. Paatin muuttaa suuntaa heti, kylmassa varjottely sai riittaa. Suunta etelaan, kohti Yunnania. Painelin lippuluukulle ja yritin ostaa lippua Xianiin heti seuraavalle paivalle. Xian olisi hyva paikka katkaista matka ja pitaa pieni pitstop. Kassaneiti totesi istumapaikkapyntooni "Mayo, mayo", ja ohjasi minut pois jonosta. Menin seuraavaan jonoon, jossa virkailija ei edes ymmartanyt mihin halusin menna. Kolmannessa jonossa paatin pelata varman paalle ja kaivoin lompakostani satunnaisen Xianissa sijaitsevan hostellin kayntikortin ja ojensin sen lipunmyyjalle. Virkailija kysyi sujuvalla englannilla halusinko Xianiin.. Kylla kiitos. Sain seisomapaikkaan oikeuttavan piljetin, kaikki muut vaihtoehdot oli loppuunmyyty.
Kirjauduin halpaan bisnesshotelliin rautatieaseman laheisyydessa. Paatin luksustella, silla huomenna edessani olisi 16 tuntia junassa, seisten.. Maksoin 60 kwaita privaattihuoneesta, kannoin tavarani polyiseen murjuuni ja otin suihkun paskaisessa ja homeisessa vessassa. Lahdin samoilemaan kaupungille katselemaan mita tarjottavaa Datongilla olisi. Painelin Rumputornille, ja lahdin samoilemaan markkinakaduille. Kuljin aikani paskan, roskien ja vihanneksia ja katuruokaa kaupittelevien myyjien ja kojujen seassa, vastaillen paikallisten iloisiin "Hello!" tervehdyksiin. Kaupungissa ei tuntunut olevan juurikaan mitaan erikoista nahtavaa, joten istuin eraan tempppelin eteen ja kaivoin paivakirjani laukusta ja aloin raapustaa. Ymparilleni alkoi keraantya vakea ihmettelemaan tekemisiani ja riipustin harakanvarpaita valkoisille sivuille tusinan silmaparin seuratessa olkani yli. Pian viereeni liimautui nuori tytto. Tytto, ChaunYuwei, oli 15 vuotias ylaasteelainen Datongista. Juttelimme hetken aikaa niita naika, ja tytto kysyi voisiko lahta mukaani, ja nayttamaan hieman paikkoja. Lahdimme kulkemaan pitkin Datongin katuja paamaarattomasti, siella taalla temppeleihin pujahdellen. Kyselin tytolta hieman uusia sanoja parantaakseni kehnoa mandaariniani, ja han opetti minua, kikatellen minun yrittaessa lausua sanoja. Kiitin ChaunYuweita turistikierroksesta, ja tytto kirmasi ihmisvilinaan.
Kuulin musiikkia viereisesta puistosta ja paatin katsastaa tilanteen. Puistoon oli keraantynyt joukko vanhuksia katsomaan ja kuulemaan kun traditionaalista musiikkia viuluin ja lyomasoittimin soittava ryhma musisoi. Istahdin kivelle ja sytytin tupakan. Seurasin esityksia noin tunnin, ja kaivoin kamerani ottaakseni muutaman kuvan. Viereeni ilmestyi vanhus, joka kaivoi taskustaan albumin ja alkoi esitella minulle vanhalla filmikamerallaan yhytyeesta ottamiaan kuvia vuosien varrelta. Pitkan linjan fani. Aurinko alkoi laskea ja vilu hiipia, joten palasin hotellilleni nauttimaan pitkista younista ennen seuraavan paivan junakoetusta.
Seuraavan aamuna lahdin hotellistani ei-niin-puhtailla ja valkeahkoilla lakanoilla viettamani yon jalkeen suuntana asema-aukio. Junani lahtoon oli reilusti aikaa, joten paatin hypata bussiin ja matkustaa 16km paassa kaupungista sijaitseville Yungangin luolille. Yungang, miltei kolmestasadasta luolasta koostuva kompleksi on Wei dynastian aikana rakennettu Buddhalaistemppeli, jonka luolat pitavat sisallaan noin 51.000 minimaalisen pienesta massiiviseen suuriin veistosta Buddhasta ja Boddhisatvasta ja uskonnollisesta symboliikasta. Ankesin itseni ohi turistibussien, taksien ja rihkamakauppiaiden kohti sisaankayntia ja kaivoin kamerani laukusta. Samoilu luolissa kesti parisen tuntia, nahtavaa riitti enka hairiintynyt edes turistiryhmien paljoudesta. Tallaisissa paikoissa et voi odottaa olevasi yksin. Palasin Datongiin ja istahdin asema-aukiolle ostamani oluen kanssa. Katselin ihmisia laukkuineen istuskelemassa aukiolla tai kiiruhtamassa junaansa. Koijarit tyrkyttivat aukion edessa takseja, ja vanha raasyinen nainen kaupitteli hoyrytettya maissia, monotonisesti samaa lausetta toistaen. Join olueni ja kavelin nettikahvilaan etsimaan hostelleja Xianista. Lounastin nuudelikeiton pikaruokalassa ja palasin takaisin aukiolle. Kuulin yha saman monotonisen naisen aanen toistavan myyntilausettaan. Montakohan maissintahkaa han oli tanaan myynyt? Ehka jotain ansaitakseen rahaa illallisriisiin, ehka ei mitaan.
Paikalliset rynnivat porttien auettua kohti junaa ilmeisesti hyvien paikkojen toivossa, joten paatin itsekin pidentaa askeltani, silla en halunnut joutua lusimaan vessan eteen 16 tunnin matkan ajaksi. Vaunun ovella ryysis oli hirmuinen, ja kyynarpaita sai kayttaa tosissaan paastakseen sisaan. Sain vallattua itselleni hyvan paikan vaunujen valista, tupakkatilasta. Laskin reppuni ja istuin epamukavasi kantamukseni paalle. Vaihdoin muutaman sanan kanssamatkustajieni kanssa, vain yksi heista oli matkalla Xianiin asti. Konduktoori kaveli ohitseni ja kysyi minne olin matkalla. Vastasin. Konnari viittoi seuraamaan perassa vaunuun, ja epavarmana paikkani menettamisen pelossa nostin reppuni ja lahdin seuraamaan. Konnari ohjasi minut tyhjalle istumapaikalle. Ajattelin taman olevan taas yksi ulkomaalaisen etuoikeuksista paikallisiin nahden. Eihan turistia kehtaa vaunujen valissa sikaosastolla pitaa. Nakkasin reppuni hattuhyllylle ja yritin puhua mukavia vierustovereille. Kun fraasit loppuivat kesken kaivoin soittimeni laukusta ja sulkeuduin kuulokkeiden taakse. Hetken kuluttua konduktoori tuli taas luokseni ja alkoi tivata lippuani. Naytin lippuni, ja konnari totesi ettei se riita istumapaikkaan, minun pitaisi maksaa. Kiitin konnaria helvetisti, hanhan minut tanne oli raahannut. Nappasin rinkkani ja lahdin artyneena takaisin vaunujen valiin toivoen etta siella olisi viela tilaa. Paikkani oli viety, mutta paikallisten nahdessa minun palaavan he tekivat tilaa ja paastivat minut alkuperaiselle paikalleni. Istuin takaisin repulleni ja auttavasti englantia osanneen matkustajan avustuksella naureskelimme yhdessa konnarin rahastusyritykselle. Ruokakarry ajoi ohitse, ostin nuudeleita ja oluen. Illan viiletessa veto vaunujen valissa kavi kylmaksi. Kaariydyin takkiin ja vilttiini ja yritin saada unta. Herailin vahan valia jalkojen puutumiseen tai kylmyyteen, ja jottei yo olisi ollut muutenkin tarpeeksi katkonainen, paatti konnari tokkia minut hereille aamuyosta vitsallaikseen rahasta..
Xi'an
Ensimmainen paiva Xianissa meni junamatkasta toipuen. Vietin paivan hostellissa teeta litkien ja tunkien vatsaani kahvilan rasvaisia lankkariherkkuja. Illalla vasymys oli voitettu ja paatin kayda alakerran baarissa nauttimassa ilmaisen olueni. Istuskellessani baarijakkaralla tormasin Tomoon, Japanilaiseen heppuun, jonka olin nahnyt viimeksi viikkoja sitten UB:ssa. Vaihdoimme kuulumiset, joimme muutaman oluen lisaa ja pelailimme biljardia.
Seuraavana paivana paatin tutustua pysakkikaupunkiini hieman paremmin. kavelimme Tomon kanssa Kellotornille ja sukelsimme muslimikorttelin syovereihin. Turistirihkamankojujen vaistelyn jalkeen alkoi alue muuttua herkkusuun paratiisiksi. Paljon katuruokaa, lammasvartaita, kebabbia, paikallisia erikoisuuksia. Lounastimme kojuista ja suuntasimme takaisin rihkamakojuille, silla tarvitsin uuden T-paidan Mongoliassa hukkaamani tilalle. Myyjat pyysivat paidasta luonnollisesti tahtitieteellisia summia, ja aggressiivisen tinkaamisen ja muutaman kojunvaihdon jalkeen onnistuin tappelemaan paidan itselleni 20 kwailla, missa oli silti noin puolet liikaa. Ostin viela tiikeribalsamia sarkevaan jalkaani ja palasimme hostellille.
Torstaina lahdin Jasminen ja Abbyn, kahden brittineidon kanssa katsastamaan Terrakotta armeijaa. Hyppasimme bussiin rautatieasemalla ja tunnin korottelyn jalkeen olimme museolla. Ostimme opiskelijaliput puoleenhintaan (uskomatonta, kuinka paljon rahaa saastaa vilauttamalla jotain kuvallista korttia ja hokemalla student, student..) ja saastamimmalle pennosilla paatimme menna loppuun asti ja ottaa oppaan kertoilemaan meille hautojen historiaa. "If you go tourist, go all the way.." Kiinan ensimmainen keisari, Qin Shi Huang, tiesi miten elaa ja kuolla. Mies joka yhdisti Kiinan kansat yhtenaiseksi valtioksi rakennutti kaksi Kiinan, ja jopa maailman suurimmista turistinahtavyyksista. Muurin ja maailman suurimman haudan. Ehkapa hemmottululahjana itselleen hyvasta tyosta kansojen yhdistamisesta.. En tarinoi sotilaista sen enempaa, kaykaa katsomassa jos Xianiin satutte, kierros oli mielenkiintoinen.
Suunnitelma suunnasta on elanyt paassani, ja huomenna hyppaan junaan kohti Chengdua, Sichuanin maakuntaan. Chengdusta lahden etenemaan kohti Yunnania takaoven kautta. Bussi Kandingiin, ja siita vuoristotautia uhmaten Litangiin, tiibetilaiskylaan 4000m korkeuteen. Litangista lahden aivo odeeman kourissa laskeutumaan kohti Xiangchengia, ja Shangrilaata, josta on tarkoitus suunnata Daliin nauttimaan kesasta. Aika kay vahiin, viisumissa on enaa kaksi viikkoa, joten luultavasti joudun pidentamaan viisumiani Shangrilassa, ja viivastamaan Hong Kongiin lahtoa viikolla parilla.
Tarina eksymisesta ja loytymisesta
Voi ankeroinen! Guesthousen lahjattomat pyykinpesijat onnistuivat hukkaamaan rakkaimman ja kalleimman omaisuuteni pyykkiani pestessaan. Huivini. Rakas kankaanpala on lojunut paassani nyt kolmisen kuukautta, ja ero on todella tuskainen. Henkilokunta pahoitteli ja tarjoutui maksamaan huivini, turha vaiva. Yritin epatoivoisesti etsia itselleni uutta vastaavaa, tuloksetta. Uskomatonta etta taman kokoisesta kaupungista ei loydy kangaskaupan kangaskauppaa. Lopulta, kahden paivan eron jalkeen menin viela kerran kysymaan pyykkituvasta saisinko tutkia ihmisten jattamia ratteja, ja silloin, kalleimpani loytyi. Loppu hyvin kaikki hyvin.
12.10.2008
Way of the Dragon
Location: Random internet cafe, Datong, China
Maantaina lahdin kohti Kiellettya kaupunkia, aikomuksenani suorittaa hieman turistipuuhastelua. Kun saavuin kaupungin porteille silmiini avautui tyrmaava naky. Loiston paivinaan Ming ja Qing dynastioiden aikana kaupunki piti porttiensa suojassa kotia keisariperheelle ja heidan tuhatpaiselle palveluskunnalleen. Tanaan kaupunkia asuttaa vahintaan yhta monta yhtenaisiin lippalakkeihin sonnustautunutta kiinalaisturistia paivassa. Mongolian autiuden jalkeen tuntui silkalta hulluudelta tunkeutua turistemereen ajelehtimaan virran mukana, tuijottelemaan sita samaa jonka tuhannet silmaparit ja digikamerat ikuistavat paivittain. Kielletty kaupunki pysyi tallakertaa kiellettyna. Hyppasin metroon ja ajoin Taivaan temppelille, jossa ostin piletin puistoon, mutta samasta syysta kuin Kaupungissakin, tyydyin ihailemaan temppelia etaalta puistosta. Nautin puiston rauhallisuudesta, kirjoittaen paivakirjaani ja katsellen samalla taivaalla seilaavaa leijaparvea.
Siirsin Beijingista lahtoani paivalla, silla tiistai meni mukavassa kohmelossa maaten, Nicon edellisillan synttarijuhlien seurauksena. Matkani jatkui siis keskiviikkona. Suurkaupunki turnee jatkui Beijingista kohti Tianjinia, satamakaupunkia puolentoistatunnin kiskojen kolisuttelun paassa paakaupungista. Ostin miehekkaasti seisomapaikan, ja hyppasin junaan vaunujen valiin, jossa istahdin rinkalleni ja pistin tupakaksi. Konduktoori tuli luokseni, sanoi jotain paksulla mandariinilla ja viittoili vaunun suuntaan. Otin rinkkani ja istuin tyhjalle penkille, katsoen konduktooriin kysyvasti. Hyvaksyvan nyokkayksen jalkeen istuin mukavasti Tianjiniin saakka, seisomapaikan hinnalla.
Tianjin
Tianjin tuntui oikelta kiinalta. Ihmiset tuijottivat, silla he eivat olleet tottuneet nakemaan turistia. Tianjin ei ole turistien suosiossa nahtavyyksien puutteen vuoksi, mutta minulle kelpasi ripaus oikeaa suurkaupunkia. Ostin asemalta kartan ja lahdin talsimaan hostelliani kohti. Vaikka riksakyyti tai taksi ei kamalasti kukkaroa koyhdyta, on ensimmaisen matkan taittaminen jalan uudessa kaupungissa mielestani se ykkosjuttu. Kaupungista saa jonkinlaisen lapileikkauksen, ja lisaksi, aina on hyva saastaa vahankin siina missa voi. Talsin Keltaisen joen vartta, ihmisten huudellessa "Hello" tai "Ni hao" peraani.
Hostellin loytymisen ja punkan lunastamisen jalkeen lahdin maleksimaan kaupungille. Palasin kadulle jonka olin ohittanut aiemmin hostellia etsiessani. Olin ollut huomaavinani kadulta risteavan pienia kujia joissa naytti olleen myyntikojua. Havaintoni osoittautui paikkaansapitavaksi: Kymmenet kujat taynna kojuja, joissa myytiin ihan mita vain nimelliseen hintaan. Sokkeloiset ja ahtaat kujat tuntuivat Beijingin shoppinghelvetin jalkeen juuri silta milta Kiinalaisten katukauppojen tuleekin tuntua. Kukaan ei tyrkyttanyt ja ahdisttelut Juuri Sinua, silla asiakaskunta koostui poikallisista, ei turisteista. Lisaksi hinnat alkoivat ilman tinkimistakin muro-osalla siita, mihin Beijingissa paasit tinkaamisen jalkeen. En tarvinut mitaan, joten paatin jattaa kujien tarkemman eksplooramisen huomiselle. Istahdin isomman kadun varteen tupakoimaan, ja katselemaan kuinka kolme nuorta markkinoi shampoota ohikulkijoille. Hetken istuttuani yksi myyjista, nuori tytto, uskaltautui juttelemaan minulle. Han kysyi kiinaksi puhuinko mandariinia. Vastasin etten puhunut. Tytto yritti takeltelevalla engalnnilla, ja sai ilmaistua vain muutaman tervehdyksen. Ymparillemme alkoi keraantya porukkaa mielenkiinnolla tilannetta seuraten. Yksi pojista kysyi mista olin kotoisin. Kysymys jonka olin oppinut jo tunnistamaan. Vastasin, ja yleinen alina ymmarryksen merkiksi alkoi. "Feenland, Feenland."
Herasin varhain hyvien younien jalkeen. Keitin itselleni teeta, ja parin kupillisen jalkeen herailtyani lahdin tallustamaan tutustumaan paremmin uuteen kotikaupunkiini. Suunnistin Drum towerin kautta vanhalle markkina-alueelle, toivoen loytavani sielta katukeittioita ja jotain jarkevaa silmashoppailtavaa.Toivoni karisi kun eteeni avautuivat kymmenet rihkamakojut myyjineen. Sinansa viihtyisilla kujilla maleksiessani mietin, kuka ostaa tata universaalia kraasaa, jota kaupitellaan maailman jokaisen turistinahtavyyden laheisyyydessa. Ilmeisesti joku, silla tarjonta tulee kysynnasta. Mutta mina en halunnut paperiviuhkaa, leijaa, jadekorua saati oopperanaamaria. Halusin ruokaa, mutta minun kysyntaani yritti vastata vain muutama ylihinnoiteltu leipomo. Otin suunnakseni ruokamarketin, mutta en odottanut liikoja silla paikka oli merkitty turistikarttaani nahtavyytena. Paikka osoittautui kauppahalliksi jossa kymmenet kojut tarjosivat kaikkea mahantaytetta teesta ja leivonnaisista uppopaistettuun meriruokaan. Vertailin hetken kuppiloiden hintoja ja totesin niiden olevan normitasoa. Menin yhteen ravintoloista, ja tilasin Gou Bu Lia, paikalliseen tapaan valmistettuja lihanyytteja. Suomalainen aksenttini on ilmeisesti vahva, silla myyja ymmarsi minun tilanneen friteerattua tofua hot platella. (Myos Henry oli saanut, ostaessaan lippua Datongiin, lipun Renqiuhin, jonne han paatti mielenkiinnosta kuitenkin menna) Kiinan hyva puoli ruaon suhteen on kuitenkin se, etta tulipa eteesi mita hyvansa, se lahes poikkeuksetta on herkkua.
Ruoan jalkeen ostin matkaevaaksi muutaman kuukakun ja paatin suunnistaa eilen loytamilleni ostoskujille. Samoilin kujilla tunteja ja ihmettelin mita kaikkea olikaan kaupan. Onnistuin loytamaan iha mita hyvansa, mutten niita kahta tuotetta jotka olisinkin voinut ostaa. T-paita (talvi teki tulojaan ja vaatevalikoima koostui lampimimmista ryysyista) ja jonglooripallot. Ostin pussillisen auringonkukan siemenia ja istuin kadun laitaan katselemaan ihmisia heidan shoppailessaan, samalla siemenia mutustaen.
Perjantai aamu. Kiehautin itselleni kupin teeta ja kysyin respalta tieta bussiasemalle. Heilautin kadunvarresta taksin ja pyysin safooria viemaan minut Hebein linja-autoasemalle. Ostin piletin Jixianiin ja hyppasin bussiini, edessani 3-4 tuntia istumista kohti Muuria. Ostin aamupalaksi eraalta pysakilta kyytiin hypanneelta kauppiaalta taytetyn letun. Rouskin platyn ja kyllaisena paatin jatkaa lyhyiksi jaaneita youniani. Jixianissa kuski ohjasi minut uuteen bussiin kohti Huangyanguania. Pikkubussini korotteli vuoriston lomassa lapi pienten kylien ja jylhien maisemien. Muuri alkoi haamottaa horisontissa. Hyppasin pois pysakillani ja maksoin tiskin takana vaijyvalle virkailijalle 50 kwain sisaanpaasymaksun. Muurille olisi tosin voinut hiipia mutkan kautta kukkuloiden takaa ilmaiseksikin, mutten viitsinyt, ja ehka se olisi ollut hieman epaeettistakin. Huangyan oli loistava paikka suorittaa puhemies Maon asettama kansalaisvelvollisuus. Taalla muurin pystyi viela saamaan lahes taysin omakseen, toisin kuin Beijingia lahinna olevissa spoteissa. Kipusin pitkin muuria jattaen ne muutamat kiinalaisturistit taakseni, ja pian kavelin ylhaisessa yksinaisyydessa katsellen edessani avautuvaa maisemaa ja vuoristossa kaarmeen lailla kiemurtelevaa muuria. Vietin muutaman tunnin kuljeskellen muurilla paamaarattomasti, ja vatsani alakessa ilmoitella lounaan skippaamisesta paatin, etta oli aika palata Jixianiin. Alhaalla vierelleni kaarsi minibussi ja avuksi englantia auttavasti puhuva kaveri. Han tulkkasi kuskin sanovan etta 40 kwailla han heittaisi minut kaupunkiin. Vastasin etta maksoin tanne tulemisesta 9 kwaita, samlla sormimerkilla numeroa kuskille nayttaen, ja etten maksaisi enempaa kyydista takaisin. Kuski nyokkasi ja kipusin kyytiin. Kuljettaja tarjosi savukkeen, ja istuimme vaitonaisina ketjussa poltellen aina Jixianiin saakka. Annoin kuskille kympin, kiitin ja lahdin.
Ostin lounaaksi pikkupurtavaa ja banaaneja katukioskeista ja etsiydyin bussiin kohti Tianjinia. Kirosin itseni siita, etta olin jattanyt tavarani Tianjiniin, silla olisin hyvin voinut yopya Jixianissa tai ottaa yobussin takaisin Beijingiin. Nyt edessani oli uusi 3-4 tuntia istumista. Puolimatkassa havahduin unestani karjumiseen. Bussin kaljupainen, iso kiinalainen rahastaja oli ilmeisen hermostunut jostakin. Mies rahjasi vuoroin kuskille, vuoroin matkustajille, ja huusi jopa uusille pysakilta nousseille matkustajille rahastaessaan heita. Valissa mies purki turhautuneisuuttaan lyomalla nyrkilla bussin kattoon. Ilmeisen huono paiva toissa. Erikoisen bussimatkan paatteeksi oli takaisin Tianjinissa. Bussi ei mennyt asemalle asti, eika minulla ollut hajuakaan siita missa olin. Paatin koettaa onneani ja hyppasin satunnaiseen bussiin siina toivossa, etta nakisin jonkin tutun maamerkin ikkunasta. Bussin ajaessa yha pienemmille ja pimeammille kujille paatin hypata kyydista ja vaihtaa vastakkaiseen suuntaan menevaan linjuriin. Onni ei potkaissut vielakaan, ja paatin hypata aikani koroteltyani kyyditsa ja etsia taksin. Hyppasin bussista hamarilla yomarkkinoilla. Tarjolla oli katuruokaa, ostoksia ja peleja renkaanheitosta purkinkaatoon. Pieni, noin 10 vuotias tytto toivotti minu sujuvalla englannilla tervetulleeksi Tianjiniin. Pelasin eran renkaanheittoa ja ruokailin. Etsin itsellen taksin ja hurautin vallyjen valiin.
Matka jatkuu
Suunnitelmani oli kayda viela muutamassa pohjoisen kaupungissa, ja ehka jossain kylassakin, ennen etelaan pakenemista. Ostin seisomapaikkaan oikeuttavan piletin takaisin Beijingiin, josta ajattelin keplotella itseni Datongiin. Istahdin kaytavalle reppuni paalle ja avasin Sun Tzun Sodankaynnin taidon. Puolenpaivan aikaan olin takaisin stadissa. Lounastin katukioskeista ja kulutin aikaani puistossa parin oluen kera ennen lipunoston yrittamista. Suuntasin iltapaivalla lansiasemalle ja kavelin lippuluukulle. Istumapaikkoja ei ollut tarjolla talle iltaa, enka yrityksestani huolimatta saanut seisomapaikkaa, joten jouduin tyytymaan 100 kwain arvoiseen lippuun makuuvaunussa. Juani lahtoon oli viela kuutisen tuntia, joten paatin suunnistaa Tiananmenin aukion laheisyydessa olevaan puistoon kuluttamaan aikaani. Mutta. Metroasemalla natsi lapivalaisija paatti, etten voisi nousta metroon Off hyttyssprayn kanssa. Olin raahannut kapulaa jo viikon ilman ongelmia ja yiritin ilmaista epauskoni natsille. Natsin linja pysyi. Tiedustelin, pelkasiko han kenties minun karkoittavan kaikki hyttyset metrosta? Tuloksetta. Luovutin, ja kysyin mika bussi meni aukiolle. Kiitin natsia kiinaksi, hymyilin, ja haistatin paskan kauniilla kotimaisella. Heilautin natsille hyvastit ja lahdin etsimaan bussia myrkytettavaksi..
Maantaina lahdin kohti Kiellettya kaupunkia, aikomuksenani suorittaa hieman turistipuuhastelua. Kun saavuin kaupungin porteille silmiini avautui tyrmaava naky. Loiston paivinaan Ming ja Qing dynastioiden aikana kaupunki piti porttiensa suojassa kotia keisariperheelle ja heidan tuhatpaiselle palveluskunnalleen. Tanaan kaupunkia asuttaa vahintaan yhta monta yhtenaisiin lippalakkeihin sonnustautunutta kiinalaisturistia paivassa. Mongolian autiuden jalkeen tuntui silkalta hulluudelta tunkeutua turistemereen ajelehtimaan virran mukana, tuijottelemaan sita samaa jonka tuhannet silmaparit ja digikamerat ikuistavat paivittain. Kielletty kaupunki pysyi tallakertaa kiellettyna. Hyppasin metroon ja ajoin Taivaan temppelille, jossa ostin piletin puistoon, mutta samasta syysta kuin Kaupungissakin, tyydyin ihailemaan temppelia etaalta puistosta. Nautin puiston rauhallisuudesta, kirjoittaen paivakirjaani ja katsellen samalla taivaalla seilaavaa leijaparvea.
Siirsin Beijingista lahtoani paivalla, silla tiistai meni mukavassa kohmelossa maaten, Nicon edellisillan synttarijuhlien seurauksena. Matkani jatkui siis keskiviikkona. Suurkaupunki turnee jatkui Beijingista kohti Tianjinia, satamakaupunkia puolentoistatunnin kiskojen kolisuttelun paassa paakaupungista. Ostin miehekkaasti seisomapaikan, ja hyppasin junaan vaunujen valiin, jossa istahdin rinkalleni ja pistin tupakaksi. Konduktoori tuli luokseni, sanoi jotain paksulla mandariinilla ja viittoili vaunun suuntaan. Otin rinkkani ja istuin tyhjalle penkille, katsoen konduktooriin kysyvasti. Hyvaksyvan nyokkayksen jalkeen istuin mukavasti Tianjiniin saakka, seisomapaikan hinnalla.
Tianjin
Tianjin tuntui oikelta kiinalta. Ihmiset tuijottivat, silla he eivat olleet tottuneet nakemaan turistia. Tianjin ei ole turistien suosiossa nahtavyyksien puutteen vuoksi, mutta minulle kelpasi ripaus oikeaa suurkaupunkia. Ostin asemalta kartan ja lahdin talsimaan hostelliani kohti. Vaikka riksakyyti tai taksi ei kamalasti kukkaroa koyhdyta, on ensimmaisen matkan taittaminen jalan uudessa kaupungissa mielestani se ykkosjuttu. Kaupungista saa jonkinlaisen lapileikkauksen, ja lisaksi, aina on hyva saastaa vahankin siina missa voi. Talsin Keltaisen joen vartta, ihmisten huudellessa "Hello" tai "Ni hao" peraani.
Hostellin loytymisen ja punkan lunastamisen jalkeen lahdin maleksimaan kaupungille. Palasin kadulle jonka olin ohittanut aiemmin hostellia etsiessani. Olin ollut huomaavinani kadulta risteavan pienia kujia joissa naytti olleen myyntikojua. Havaintoni osoittautui paikkaansapitavaksi: Kymmenet kujat taynna kojuja, joissa myytiin ihan mita vain nimelliseen hintaan. Sokkeloiset ja ahtaat kujat tuntuivat Beijingin shoppinghelvetin jalkeen juuri silta milta Kiinalaisten katukauppojen tuleekin tuntua. Kukaan ei tyrkyttanyt ja ahdisttelut Juuri Sinua, silla asiakaskunta koostui poikallisista, ei turisteista. Lisaksi hinnat alkoivat ilman tinkimistakin muro-osalla siita, mihin Beijingissa paasit tinkaamisen jalkeen. En tarvinut mitaan, joten paatin jattaa kujien tarkemman eksplooramisen huomiselle. Istahdin isomman kadun varteen tupakoimaan, ja katselemaan kuinka kolme nuorta markkinoi shampoota ohikulkijoille. Hetken istuttuani yksi myyjista, nuori tytto, uskaltautui juttelemaan minulle. Han kysyi kiinaksi puhuinko mandariinia. Vastasin etten puhunut. Tytto yritti takeltelevalla engalnnilla, ja sai ilmaistua vain muutaman tervehdyksen. Ymparillemme alkoi keraantya porukkaa mielenkiinnolla tilannetta seuraten. Yksi pojista kysyi mista olin kotoisin. Kysymys jonka olin oppinut jo tunnistamaan. Vastasin, ja yleinen alina ymmarryksen merkiksi alkoi. "Feenland, Feenland."
Herasin varhain hyvien younien jalkeen. Keitin itselleni teeta, ja parin kupillisen jalkeen herailtyani lahdin tallustamaan tutustumaan paremmin uuteen kotikaupunkiini. Suunnistin Drum towerin kautta vanhalle markkina-alueelle, toivoen loytavani sielta katukeittioita ja jotain jarkevaa silmashoppailtavaa.Toivoni karisi kun eteeni avautuivat kymmenet rihkamakojut myyjineen. Sinansa viihtyisilla kujilla maleksiessani mietin, kuka ostaa tata universaalia kraasaa, jota kaupitellaan maailman jokaisen turistinahtavyyden laheisyyydessa. Ilmeisesti joku, silla tarjonta tulee kysynnasta. Mutta mina en halunnut paperiviuhkaa, leijaa, jadekorua saati oopperanaamaria. Halusin ruokaa, mutta minun kysyntaani yritti vastata vain muutama ylihinnoiteltu leipomo. Otin suunnakseni ruokamarketin, mutta en odottanut liikoja silla paikka oli merkitty turistikarttaani nahtavyytena. Paikka osoittautui kauppahalliksi jossa kymmenet kojut tarjosivat kaikkea mahantaytetta teesta ja leivonnaisista uppopaistettuun meriruokaan. Vertailin hetken kuppiloiden hintoja ja totesin niiden olevan normitasoa. Menin yhteen ravintoloista, ja tilasin Gou Bu Lia, paikalliseen tapaan valmistettuja lihanyytteja. Suomalainen aksenttini on ilmeisesti vahva, silla myyja ymmarsi minun tilanneen friteerattua tofua hot platella. (Myos Henry oli saanut, ostaessaan lippua Datongiin, lipun Renqiuhin, jonne han paatti mielenkiinnosta kuitenkin menna) Kiinan hyva puoli ruaon suhteen on kuitenkin se, etta tulipa eteesi mita hyvansa, se lahes poikkeuksetta on herkkua.
Ruoan jalkeen ostin matkaevaaksi muutaman kuukakun ja paatin suunnistaa eilen loytamilleni ostoskujille. Samoilin kujilla tunteja ja ihmettelin mita kaikkea olikaan kaupan. Onnistuin loytamaan iha mita hyvansa, mutten niita kahta tuotetta jotka olisinkin voinut ostaa. T-paita (talvi teki tulojaan ja vaatevalikoima koostui lampimimmista ryysyista) ja jonglooripallot. Ostin pussillisen auringonkukan siemenia ja istuin kadun laitaan katselemaan ihmisia heidan shoppailessaan, samalla siemenia mutustaen.
Perjantai aamu. Kiehautin itselleni kupin teeta ja kysyin respalta tieta bussiasemalle. Heilautin kadunvarresta taksin ja pyysin safooria viemaan minut Hebein linja-autoasemalle. Ostin piletin Jixianiin ja hyppasin bussiini, edessani 3-4 tuntia istumista kohti Muuria. Ostin aamupalaksi eraalta pysakilta kyytiin hypanneelta kauppiaalta taytetyn letun. Rouskin platyn ja kyllaisena paatin jatkaa lyhyiksi jaaneita youniani. Jixianissa kuski ohjasi minut uuteen bussiin kohti Huangyanguania. Pikkubussini korotteli vuoriston lomassa lapi pienten kylien ja jylhien maisemien. Muuri alkoi haamottaa horisontissa. Hyppasin pois pysakillani ja maksoin tiskin takana vaijyvalle virkailijalle 50 kwain sisaanpaasymaksun. Muurille olisi tosin voinut hiipia mutkan kautta kukkuloiden takaa ilmaiseksikin, mutten viitsinyt, ja ehka se olisi ollut hieman epaeettistakin. Huangyan oli loistava paikka suorittaa puhemies Maon asettama kansalaisvelvollisuus. Taalla muurin pystyi viela saamaan lahes taysin omakseen, toisin kuin Beijingia lahinna olevissa spoteissa. Kipusin pitkin muuria jattaen ne muutamat kiinalaisturistit taakseni, ja pian kavelin ylhaisessa yksinaisyydessa katsellen edessani avautuvaa maisemaa ja vuoristossa kaarmeen lailla kiemurtelevaa muuria. Vietin muutaman tunnin kuljeskellen muurilla paamaarattomasti, ja vatsani alakessa ilmoitella lounaan skippaamisesta paatin, etta oli aika palata Jixianiin. Alhaalla vierelleni kaarsi minibussi ja avuksi englantia auttavasti puhuva kaveri. Han tulkkasi kuskin sanovan etta 40 kwailla han heittaisi minut kaupunkiin. Vastasin etta maksoin tanne tulemisesta 9 kwaita, samlla sormimerkilla numeroa kuskille nayttaen, ja etten maksaisi enempaa kyydista takaisin. Kuski nyokkasi ja kipusin kyytiin. Kuljettaja tarjosi savukkeen, ja istuimme vaitonaisina ketjussa poltellen aina Jixianiin saakka. Annoin kuskille kympin, kiitin ja lahdin.
Ostin lounaaksi pikkupurtavaa ja banaaneja katukioskeista ja etsiydyin bussiin kohti Tianjinia. Kirosin itseni siita, etta olin jattanyt tavarani Tianjiniin, silla olisin hyvin voinut yopya Jixianissa tai ottaa yobussin takaisin Beijingiin. Nyt edessani oli uusi 3-4 tuntia istumista. Puolimatkassa havahduin unestani karjumiseen. Bussin kaljupainen, iso kiinalainen rahastaja oli ilmeisen hermostunut jostakin. Mies rahjasi vuoroin kuskille, vuoroin matkustajille, ja huusi jopa uusille pysakilta nousseille matkustajille rahastaessaan heita. Valissa mies purki turhautuneisuuttaan lyomalla nyrkilla bussin kattoon. Ilmeisen huono paiva toissa. Erikoisen bussimatkan paatteeksi oli takaisin Tianjinissa. Bussi ei mennyt asemalle asti, eika minulla ollut hajuakaan siita missa olin. Paatin koettaa onneani ja hyppasin satunnaiseen bussiin siina toivossa, etta nakisin jonkin tutun maamerkin ikkunasta. Bussin ajaessa yha pienemmille ja pimeammille kujille paatin hypata kyydista ja vaihtaa vastakkaiseen suuntaan menevaan linjuriin. Onni ei potkaissut vielakaan, ja paatin hypata aikani koroteltyani kyyditsa ja etsia taksin. Hyppasin bussista hamarilla yomarkkinoilla. Tarjolla oli katuruokaa, ostoksia ja peleja renkaanheitosta purkinkaatoon. Pieni, noin 10 vuotias tytto toivotti minu sujuvalla englannilla tervetulleeksi Tianjiniin. Pelasin eran renkaanheittoa ja ruokailin. Etsin itsellen taksin ja hurautin vallyjen valiin.
Matka jatkuu
Suunnitelmani oli kayda viela muutamassa pohjoisen kaupungissa, ja ehka jossain kylassakin, ennen etelaan pakenemista. Ostin seisomapaikkaan oikeuttavan piletin takaisin Beijingiin, josta ajattelin keplotella itseni Datongiin. Istahdin kaytavalle reppuni paalle ja avasin Sun Tzun Sodankaynnin taidon. Puolenpaivan aikaan olin takaisin stadissa. Lounastin katukioskeista ja kulutin aikaani puistossa parin oluen kera ennen lipunoston yrittamista. Suuntasin iltapaivalla lansiasemalle ja kavelin lippuluukulle. Istumapaikkoja ei ollut tarjolla talle iltaa, enka yrityksestani huolimatta saanut seisomapaikkaa, joten jouduin tyytymaan 100 kwain arvoiseen lippuun makuuvaunussa. Juani lahtoon oli viela kuutisen tuntia, joten paatin suunnistaa Tiananmenin aukion laheisyydessa olevaan puistoon kuluttamaan aikaani. Mutta. Metroasemalla natsi lapivalaisija paatti, etten voisi nousta metroon Off hyttyssprayn kanssa. Olin raahannut kapulaa jo viikon ilman ongelmia ja yiritin ilmaista epauskoni natsille. Natsin linja pysyi. Tiedustelin, pelkasiko han kenties minun karkoittavan kaikki hyttyset metrosta? Tuloksetta. Luovutin, ja kysyin mika bussi meni aukiolle. Kiitin natsia kiinaksi, hymyilin, ja haistatin paskan kauniilla kotimaisella. Heilautin natsille hyvastit ja lahdin etsimaan bussia myrkytettavaksi..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)