Takaovi Yunnaniin

Location: Random internet cafe, Litang, Sichuan, China

Nyt kun sita on lahempana Jumalaa kuin koskaan aikaisemmin (Litang, tiibetilaiskyla Sichuanin maakunnassa, 4000m merenpinnasta) on hyva kertoilla matkaa tahan asti.

Chengdussa minulle kavi vanhanaikaiset, ja joukko Israelilaisia, Gilad, Hadar ja Rotem kaappasivat minut kattoterassille juomaan olutta ja kiinalaista viskia. toinen tytoista, Rotem, kysyi suunnitelmistani, ja kerroin olevani lahdossa kohti Yunnania takaoven kautta. Takaovi on bussireitti vuoriston ja pienten tiibetilaiskylien kautta Shangrilahan, Yunnanin maakuntaan, ja vie minimissaan viitisen paivaa matkustaa. Reitti toki loytyy Matkaraamatuista, mutta sen vaihtelevan aukiolon (Kiinan viranomaiset evaavat joskus ulkomaalaisilta paasyn Sichuanin lansiosiin siina pelossa etta he yrittavat salakuljettaa itsensa Tiibetiin) takia kovin moni ei sita kayta. Itsekin kuulin vain kaksi viikkoa takaperin takaoven olevan kiinni, mutta paatin yrittaa. Rotem innostui suunnitelmasta ja kysyi voisiko liittya mukaan. Tottakai. Humalluimme terassilla ja kun sain tarpeekseni heprean kielikylvysta toivotin Rotemille hyvat yot, nahdaan aamulla aulassa.

Maanantaina lahdimme aamuhamarissa tallustamaan kohti bussiasemaa ja lunastimme liput Kangdingiin. Edessa oli kahdeksan tunnin ajelu vuoristoteilla. Kapusimme bussiin ja kaariydyimme viltteihin silla aamu oli kolea. Yritin jatkaa lyhyeksi jaaneita youniani ja nukahdinkin Rotemin tasaiseen rouskutukseen hanen syodessa auringonkukan siemenia, ja viereisen penkin tiibetilaisnuorukaisen epavireiseen laulantaan. Herasin bussin pysahtyessa lounastauolle. Kipusin ulos ja sytytin tupakan. Ostin katukuppilasta annoksen lihanyytteja lounaaksi. Lahjoitin evaaksi ostamani kuukakut Rotemille, silla han ei uskonnollisista syista syo porsasta. Possu on saastainen elain. Lounastauon jalkeen paatimme hieman tutustua vierustoveriimme. Gongu, juuri Filippiineilla maisterintutkinnon ymparistonsuojelussa suorittanut, juuret nomadiperheessa omaava tiibetilaisnuorukainen oli matkalla kotiinsa, pieneen kylaan Tiibetissa. Juttelimme niita naita, ja kerasimme arvokkaista vinkkeja paikoista missa kayda, ja hieman infoa mahdollisesta Tiibetiin paasysta. Matkamme katkesi keskenkaiken liikennesumaan. Autojono seisoi kapealla vuoristotiella, emmeka tienneet syyta pysaytykseen. Menimme ulos, ja istahdin kivelle tupakoimaan vuoristopuron solistessa selkani takana. Rotem leikitteli perhosten kanssa vieressani. Noin kahden tunnin odotuksen jalkeen jono vihdoin lahti liikkeelle. Pysaytyksen syykin selvisi, kuorma-auto oli yrittanyt parjata tien reunassa nokottavalle kivenlohkareelle. Havisi. Viivastyksesta turhautunut, torvea rakastava kuskimme ryhtyi ohittelemaan edella ajavia kapealla tiella, paikoissa, joissa en ikina unelmoisi ohittavani ketaan. Pitaako onnettomuuden tuottaman ajanhukan takia alkaa uhkarohkeaksi? Se tietaa vaan uusia onnettomuuksia ja uusia odotuksia..

Saavuimme Kangdingin pikkukaupunkiin noin viiden aikaan. Hyvastelimme uuden ystavamme ja lahdimme etsimaan halpaa hotellia. Kangding, vuoriston ymparoima ja vuolaasti virtaavan joen halkoma kaupunki henki tiibetilaisyytta, vaikka Suljetun maan rajalle olikin viela matkaa. Munkit punaisissa kaavuissaan ja hassuissa hatuissaan olivat katukuvassa yhta suuressa osassa kuin perinteiset tiibetilaiset pukineet ja hiuslaitteet. Kavellessamme jokea ylos minut yllatti sydaninfarktin partaalle kuitenkin parturiliikkeen kaiuttimista kuuluva musiikki. Jonnan ja Erinin nasaaliaanet lauloivat luuseriin rakastumisesta taalla, missa ainoat lansimaalaiset talla hetkella olimme me, ja jossa tuskin kukaan edes tiesi maasta nimelta Suomi..

Kirjauduimme Black Tent nimiseen majataloon ja lahdimme tutkimaan hieman uutta kaupunkiamme. Kaupunki oli piskuinen, sen kaveli paasta paahan noin vartista. Saavuimme keskusaukiolle, minne joukko ihmisia oli keraantynyt tanssimaan. Kymmenet naiset koreissa vaatteissaan toistivat koreografiaa musiikin soidessa taustalla. Tama oli paikallinen tapa, joka ilta ihmiset keraantyivat aukiolla tanssimaan ja pitamaan hauskaa. Tama ei ollut show turisteja varten. Katselimme tansseja haltioituneita, kunnes maha alkoi muistuttaa illallisen tarpeesta. Suuntasimme paikallisia vilisevaan ravintolaan, ja pikku kommunikointiongelmien jalkeen tilasimme jakkia, riisia, ja perunoita. Loistava ateria.

Aamu alkoi heratyskellon pettamisella ja missasimme bussimme Litangiin. Olisimme Kangdingissa siis toisenkin paivan. Aamupalan ja teen jalkeen paatimme hakea hetken henkisyytta, ja kipusimme laheiselle temppelille pyorittelemaan myllyja. Suitsukkeen savuisessa huoneessa munkki lausui aamurukouksiaan, ja istuin hetken hiljaa kuuntelemassa, kellon kilkatuksen saestaessa mantraa. Temppelilta palattuamme paatimme piipahtaa poliisiasemalla kyselemassa mahdollisuuksistamme lupiin Lhasaan, Tiibetiin. Vaikka olin jo kertonut Rotemille aikovani piipahtaa viela Hong Kongissa ennen Suljettuun maahan yrittamista, oli hanen pakkomielteisena paastava kysymaan josko luvat heltiaisivat, ja voisimme menna. Mikas siina, ei kysyminen mitaan maksa. Esitettya asiamme komisario Palmu viittoi meidat mukaansa. Kavelimme aseman pihalle, jossa han ohjasi meidat autoon. Istuimme kyytiin hieman epavarmoina. Joko han oli viemassa meita virastoon joka myontaa luvat, tai sitten olimme matkalla putkaan L-sanan lausumisesta.. Vankilan sijasta Palmu karautti auton ulkomaalaisasioita kasittelevan toimiston eteen. Menimme sisalle ja esitimme asiamme tiukan oloiselle virkailijattarelle. Rouva totesi akaisesti, etta meilla ei ollut mitaan asiaa Lhasaan ilman ryhmamatkaa Chengdusta. Piste. Lahdin ostamaan meille bussilippuja Litangiin seuraavalle aamulle. Matkalla poistin pikkuputiikista itselleni hatun, ja yritin kayda vilkaisemassa sahkopostini kaupungin suurimmassa, onneksi ei ainoassa, nettikahvilassa. Sisalle mentyani poika ojensi minulle englanninkielisen lapun jossa seisoi seuraavaa: Ulkomaalaisella ei ollut asiaa nettiin ilman network korttia, joka pitaisi anoa poliisilta.. Mutta poliisivaltiossakin on porsaanreikia, ja onnistuin loytamaan pienen harhailun jalkeen paikan jossa paasin nettiin ilman korttia. Matkalla takaisin majatalolle istahdin hetkeksi keskusaukiolle. Lauma ala-asteelaisia piiritti minut naureskelle ja "Laowai"ta huudellen. Illalla paatimme hieman luksustella, silla huomenna olisi edessa taas kahdeksasta kymmeneen tuntiin istuskelua linja-autossa. Otimme taksin kuumille lahteille. Paikka oli kylpyla, jossa 20 kwaita lunasti tunnin aikaa privaattihuoneessa, 40 asteisessa rikinkatkuisessa vedessa.

Keskiviikkoaamu. Herasin tallakertaa ilman kelloa 0535. Aamutoimien jalkeen otimme taksin bussiasemalle ja hyppasimme pieneen minibussiimme tavaroinemme. Jatimme Kangdingin taaksemme aamuauringon varjatessa edessa kohoavia lumihuippusia vuoria kullalla. Kuljettajamme, nuori kaveri, kuvitteli olevansa paivauniensa Tommi Makinen, ja omasi viela raskaamman kaasujalan kuin edellinen kuskimme, mutta auto poukkoili silti ilmeisen hallitusti osin paallystamattomalla, paikoin miltei viiteen tonniin kohoavalla vuoristotiella, tielle pudonneita irtolohkareita vaistellen. Nain jo sieluni silmin rotkon pohjalla palavan bussinraadon.. Ennen lounastaukoa poliisi pysaytti bussin, ja paasimme esittelemaan passejamme. Kytta kirjasi nimemme, passin- ja viisuminnumeromme ylos, toivotti hyvaa matkaa ja paasti bussin jatkamaan. Korkeus pisti vasyttamaan, ja lounaan jalkeen nuikuinkin suurimman osan matkasta. Herailin silloin talloin bussin ajessa toyssyyn, ja katselin vuorenrinteilla marehtivia jakkeja ja laumaansa paimentavia nomadeja.

Saavuimme Litangiin noin neljan aikoihin ja kirjauduimme Crane nimiseen majataloon. Olo oli hieman heikko ja paata sarki, ilta taytyi ottaa rauhallisesti korkeuteen totutellen ja vuoristotautia valtellen. Teimme pienen kierroksen kylassa ja etsiydyimme tiibetilaiseen raflaan illalliselle. Dalai Laman kuva roikkui ravintolan seinalla. Kuva, joka on kiinassa kielletty.. Tunsin olevani Tiibetissa.

Herasin aamulla pirteana ilman tietoakaan paansarysta. Hyppasin taksiin, silla olin kuullut etta kaupungin laidalla olisi hautajaiset, joihin paatin osallistua. Rotem ei lahtenyt, kahdesta syysta. Hautajaiset olivat naisilta kielletty, ja kyseessa olivat Bonilaiset Taivashautajaiset. Bonilainen, Buddhalaisuuden rinnalla elavan luonnonuskonnon hautajaisrituaalihan on seuraavanlainen: Poisnukkuneen miespuoliset omaiset ja rituaalin suorittava pappismies nousevat kalliolle, jossa vainaja saa viimeisen voitelun. Taman jalkeen ammattimainen ruumiinsilpoja alkaa leikkelemaan alastonta kalmoa pieniin osasiin, sujuvasti sisaelimia vuorenrinteille levitellen. Kun kuollut on kappaleina, katselevat omaiset hetken rukouksia ja rukousnouhoja ilmoille heitellen ja poistuvat kotiinsa, paastaen ymparilla porraavat kulkukoirat, korpit ja kotkat herkuttelemaan, ja palauttamaan poisnukkuneen takaisn elaman kiertokulkuun.

Kun paasin rituaali paikalle oli ilmassa painostava tunnelma. Lumi sateli hiljalleen maahan, korppien istuskellessa kivilla, ja kulkukoirien kantaessa luita suupielissaan. Pyorahdin alueen ymparilla ja katselin maassa lojuvia veitsia, kirveita ja luunpalasia, ja vuorille kohoavia rukousnauhaketjuja. Valitettavasti olin saanut vaaraa infoa, hautajaissaattuetta ei odottelusta huolimatta kuulunut, ja jouduin palaamaan takaisin kylaan tyhjin kasin. Mutta jos satut Litangiin yrita kayda katsomassa tama eriskummallinen ja hieman karmiva hautajaisrituaali, silla tama on ainoa paikka maailmassa, missa ulkomaalaisella on mahdollisuus osallistua katselemaan rituaalia.

Rotemin oireilevan vuoristotaudin takia jai pysahdyksemme Litangissa lyhyeksi, ja lahdemme jo tana iltana laskeutumaan kohti Xianchengia, jossa yovymme ennen Shangrilaahan ja Yunnanin maakuntaan siirtymista.