Voihan Paksa

Location: @d@m's internet cafe, Pakse, Lao P.D.R.

Saavuin Laosin paakaupunkiin Vientianeen illasta, auringonlaskun jalkeen. Seisoskelin keskella miljoonakaupungin valketta, ja mietin miten helvetissa loytaisin taalta Nikon, hepun jonka kanssa matkasimme hetken Mongoliassa, ja joka, kiitos internetin ihmeellisen maailman, oli ilmottanut oleilevansa Vientianessa. Siispa nettikahvilaan, adsl laulamaan ja hotellin nimi naamakirjan inboxista. Mies loytyi hetken harhailun jalkeen paivaunilta huoneestaan, ja yhdessa lahdimme metsastamaan edullista majapaikkaa, jota kaupungista ei tuntunut loytyvan.

Tahan valiin taytyykin todeta, etta vaikka Laos on yksi Aasian koyhimpia maita, se ei silti ole halpa maa. Bussikyyti maksaa mansikoita kermavaahdon kera, pratkan vuokra on suolainen, ja kulkuri joutuu syomaan vain katukeittioista rice and spice periaatteella pystyakseen jatkamaan matkaansa Laosin jalkeenkin. Mutta turismi on kuitenki se Laosin ykkos kirstunkasvattaja, joten taytyy ymmartaa etta meilta hyvatuloisilta rahojen ottaminen on ihan oikein, vaikka se valissa syljettaakin pikkurahalla kitkuttelevaa kulkijaa.

Tukikohdan loytymisen jalkeen oli aika katsostaa mita paakaupungilla on annettavaa matkailijalle. Tarpeelliset toimistot viisumin pidennysta varten loytyivat vaivatta, ja byrokratian paha kasi ei puuttunut anomukseeni, vaan uusi leima latkaistiin passiin paivan odottelulla. Virallisten laitosten lisaksi paakaupungista loytyy lisaa temppeleita pallisteltavaksi, mutta meidan kiinnostuksen kohteena oli kuitenkin joku muu: MAG (Mines Advisory Group).

Vusoien 1964-73 aikana jenkit kylvivat Laosiin reilut 2 miljonaa tonnia rajahteita, ihan vain estaakseen Pohjois Vietnamilaisten kayttamasta Laosia kulku-urana ja huoltoreittina. Tama tekee puoli tonnia rajahteita per asukas kyseisina vuosina, ja tasta syysta Laos onkin maailman pommitetuin valtio. No jottei siina olisi tarpeeksi, arviolta 30% naista pommeista ja rajahtamatta, ja nama UXOt (Unexploded Ordnance) muhivat edelleen Laosin maaperassa, aiheuttaen tanakin paivan, reilu 30 vuotta sodan jalkeen, puolisen sataa kuolemantapausta ja tuplasti enemman haavoittumisia per vuosi. Suurin osa UXO vahingoista sattuu luonnollisesti koyhalla maaseudulla, jossa viljelijat yrittavat laajentaa peltotiluksiaan tullakseen toimeen taysin omillaan, ja sitten raivaustoissa viidakkoveitsi kalahtaa UXOon. Toinen syy on suoraa seurausta UXO uhan aiheuttamasta pelosta, joka estaa maanviljelijoita laajentamaan tiluksiaan, ja se on romumetallikauppa. Lisatienestia saadakseen maanviljelijat joskus riskeeraavat henkensa ja yrittavat myyda vanhoja pomminhylsyja romumetalliksi, kuolettavin seurauksin. Ja ovatko jenkit siivoamassa taalla sotkujaan? Painvastoin, sama rypalepommitus jatkuu tana paivana Afganistanissa ja Irakissa.

Mutta organisaatiot kuten MAG tekevat hyvaa tyota kasvattaen tietamysta UXOista, etsien ja raivaten rajahteita, ja keraamalla maailman huomiota tahan epakohtaan. Kulkuri sanoo: Tue sinakin, ja tilaa edes T-paita. 10$ nimellisella hinnalla maksat jo miinanraivaajan puolen viikon palkan.

Mutta takaisin tahan hetkeen. Vientianesta paatin jatkaa etelaan, Thak Hekin pieneen kaupunkiin, jonka ympariston pitaisi olla vierailun arvoista. Koska busseilu on kallista, paatin yrittaa onneani peukalokyydilla ja lahdin tallustamaan reppuselassa tienvartta. Kavelin paatien vartta, tietoisena siita, etta mikali kyytia ei irtoaisi, olisi bussiasema 10 kilometrin paassa, ja voisin hypata paikallisbussiin kohti Thak Hekia. Tallustin hiekkapolyn keskella toista tuntia, vinkaten jokaiselle takaani tulevalle autolle, tuloksetta. Kukaan ei vaivautunut edes pysahtymaan tiedustelemaan mihin falang oli matkalla. Kilometreja kaveltyani nain tien laidalla lauman linja-autoja katoksissaan, ja luulin olevani bussiasemalla. Kavelin sisaan porteista, ja tajusin paikan olevan vain varikko. Varikon vartija tuli tiedustelemaan mihin olin matkalla. Vastasin, ja kerroin kavelevani etelaiselle bussiasemalle kyydin saadakseni. Mies hataantyi, ja totesi ettei bussini lahde etelaiselta asemalta, vaan aamutorin vieresta, kaupungista. Aurinko oli jo horisontissa, joten paatin kaantya takaisin jotten jaisi tyhjanpaalle ilman kyytia. Matkan takaisin yritin edelleen epatoivoisesti saada liftia, mutta ilmeisesti paakaupunkilaiset ovat yhta koppavia kuin kotomaassakin, eika kyytia herunut. Saavuin aamutorin bussiasemalle puoli viiden aikaan ja marssin lippuluukulle. Kerroin maaranpaani virkailijalle, joka totesi minun olevan vaaralla asemalla.. Viimeinen bussi lahtisi viidelta etelaiselta asemalta.. En halunnut riskeerata tuk tuk kyytia, koska en ehtisi todennakoisesti edes silla bussiini, joten olin pakotettu turvautumaan VIP bussin palveluun, silla en halunnut viettaa Vientianessa enaa uutta yota. Kavelin vanhalle majatalolleni ja kysyin hintaa Thak Hekiin. 190 000 kippia. Olin pyortya, ja kysyin mita maksaa kyyti aina Pakseen saakka. 190 000 kippia. VIP bussit matkaavat siis tietyn etapin, ja valille jaaminen maksaa yhta paljon kuin maarasemalle meneminen, eika avointa lippua suostuta kirjoittamaan, jotta matkaaja voisi samaan hintaan jatkaa valilta Pakseen. Paatin siis maksimoida vastineen rahalleni ja pettyneena ostin lipun Pakseen.

Luksuksisen bussimatkan jalkeen olin Champasakin provinssin pienessa paakaupungissa. Etsiydyin majataloon ja aloin suunnitella tulevaa. Moottoripyoraretki landelle saisi jaada, etelassa pratkan vuokrasta pyydettiin poikkeuksetta 8 euroa paivalta, summaa, jota en ollut valmis maksamaan. Niimpa paatin lahtea taas peukalokyytia metsastamaan, hitaasti kohti Si Phan Donia (4000 saarta) edeten. Muutaman viikon riippumattokuuri tekisi nyt hyvaa, ja parissa viikossa ehtii maniosti scouttailla sen parhaan mestan joulun ja uudenvuoden viettoon. Koska saarilla ei juuri sahkoa ole (voimakoneilla pari tuntia paivassa) tulen tuskin loytamaan kovin huikeita nettimahdollisuuksia, joten mahdollista on, etta seuraava postaus tuleekin sitten Kambodzasta ensi vuonna..