Good morning Viet Nam!

Location: Internet cafe, Tinh Bien, Viet Nam

Mantereelle paastyani hyvastelin Olivian ja nappasin repun selkaani, ja hyppasin pyorani satulaan. Matka kohti Vietnamia, ja rajanylitysbyrokratiaa, alkoi. Kohteena raja Ha Tienissa, vajaan 40 kilometrin paassa Kepista. Saavuin rajalle puolenpaivan aikoihin, ja suuntasin hakemaan poistumisleimaa Kambodzan puolelta. Khmeerit olivat hyvin epailevaisia mahdollisuuksistani saada pyora Vietnamiin, ja jattivat passini leimaamatta, jos joutuisin palaamaan takaisin. Minulla ei ollut pienintakaan aikomusta palata, silla Kambodzan viisumini umpeutuisi tanaan. Suuntasin siis vietnamin tulliin, ja pyysin papereita pyoraani varten. Tullivirkailija oli epailevainen, ja totesi etten voi vieda pyoraa Vietnamiin. Mies teki muutaman puhelun, ja ojensi luurin minulle. Luurin toisessa paassa englantia auttavasti taitava upseeri selitti, etten voi ylittaa rajaa Ha Tieniin, koska raja on pieni, eika heilla ole mahdollisuutta kirjoittaa lupaa, mutta An Giangista tai Moc Baista voisin ylittaa ongelmitta. Moc baihin oli matkaa reilu 200 kilometria, joten paatin suunnata An Giangiin, jonne ystavallisen khmeer rajavartian karttaani piirtama 40 kilometrin oikoreitti veisi.

Hieman sapettuneena Vietnamin rajavartiolaitoksen kykenemattomyyteen paastaa minua lapi suuntasin hiekkateille mutkittelemaan tietani kohti An Giangia. Saavuin rajalle viimein kolmen aikoihin iltapaivasta, ja taas maastapoistumisleima jai saamatta, koska taallakaan khmeerit eivat uskoneet etta Vietnamilaiset paastaisivat pyoran lapi. Ilman leimaa ajoin Vietnamin tulliin, ja marssin sisalle ja nykaisin tulliupseeria hiasta. Tulliupseeri totesi huonolla englannillaan ykskantaan etten voi vieda pyoraa Vietnamiin... Koitin selittaa mita lahetysto oli sanonut, ja pyysin hanta hommaamaan paikalle jonkun joka puhuisi Englantia. Mies teki puhelun, ja pian hyvaa englantia puhuva, mutta yhta kusipaisen asenteen omaava tulliupseeri saapui, vain todetakseen etteivat he paasta pyoraani maahan. Kadenvaanto ja vasytystaistelu alkoi. Selitin selittamisen peraan kuinka lahetysto oli sanonut etta voin ylittaa rajan, ja kuinka myos Ha Tienin tulli oli sanonut etta voin ylittaa rajan taalta, mutta kynaniska totesi vain olevansa pahoillaan, mutten voisi vieda pyoraa Vietnamiin. Ei syyta, ei perusteluja, pelkka ei. Olin vasynyt, nalkainen, ja pinna alkoi kiristya. Pyysin saada soittaa vietnamin lahetystoon, jotta he voisivat kertoa saman minka olivat kertoneet minulle. Ei onnistunut, en saisi kayttaa puhelinta, ja lisaksi tulliupseeri yritti vaittaa ettei tiennyt lahetyston numeroa, ja ettei heilla ollut puhelinluetteloa saati internettia.. Taytta hevonpaskaa siis. Aloin todella hermostua, ja kaivoin taskustani muistiinpanovalineet ja aloin kirjoittaa miesten rinnassa roikkuvista ID korteista numeroita ylos. Miehet huomasivat mita tein, ja siirsivat korttinsa taskujen katkoon, jotten voisi kannella heista lahetystolle. En luovuttanut, minulla oli vain yksi suunta ja se oli Vietnam. Jatkoin kinaamista ja miesten piinaamista kunnes tulli sulkeutui, ja olin pakotettu palaamaan Kambodzaan. En halunnut maksaa rahaa viisumini yliajasta, joten pyysin Kambodzan tulliupseeria leimaamaan minut ulos maasta, jonka mies ystavallisyttaan tekikin, ja pyysi etten lahtisi rajakylaa kauemmaksi, silla olin nyt teknisesti olematta missaan maassa. Havisin taistelun, mutten sotaa, ja palasin Kambodzan rajakylaan etsimaan yopaikkaa ja latamaan voimiani huomisen uudelle taistelulle.

Aamulla tiedustelin internettia, jotta voisin soittaa lahetystoon ja kertoa, etta Vietnamin tulli yrittaa evata paasyni maahan ilman syyta. Sain vastaukseksi varman ehkan, etta lahin internet saattaisi loytya 40 kilometrin paasta. Paatin jattaa 80 kilometrin edestakaisen lenkin tekematta, ja painuin takaisin Vietnamin tulliin noin kahdeksan aikaan aamulla. Marssin sisaan, istuin alas, ja pyysin lupaa pyoralle. Siat totesivat saman ein kuin edellisiltanakin. Aloin vaatia syyta paasyni epaamiseen, ja pian englantia taitava kaveri oli taas paikalla, ilman ID korttiaan tietenkin. Pyysin syyta, ja mies totesi ettei Kambodzan kilvissa saa ajaa Vietnamissa. Osoitin jonona Vietnamin puolelle etenevaa skootterilaumaa, ja totesin etta puolet pyorista oli Kambodan kilvissa. Tulliupseeri yritti vaittaa, etta heilla on lupa paastaa vain rajan valittomassa laheisyydessa asuvat Kambodzalaiset, mutta heidatkin vain, jos he pysyvat An Giangin provinssissa. Osoitin kahta Phnom Penhin kilvissa olevaa pyoraa, ja kerroin, etta Phnom Penh ei ole rajakaupunki, ja jos he paasevat maahan, miksei minun, samoissa kilvissa oleva pyorani voi paasta. Mies sanoi tarkoittaneensa etta Kamodzalaisilla kilvilla paasee, mutta vain An Giangin provinssiin, josta ei ole asiaa poistua. Sanoin haluavani siis menna vain An Giangiin, en pidemmalle. Upseeri totesi ettei se onnistu, en voi vieda pyoraa Vietnamiin.. Kaivoin pyoran paperit ja kansainvalisen ajokorttini, tullimiehet myhailivat niille hyvaksyvasti, ja alkoivat kysella minne menisin Vietnamissa. Edistysta. Kerroin suunnitelmani, ja miesten mieli muuttui. Ei, emme paasta sinua rajan yli. Kaiken kusipaisyytensa keskella tullimiehet tarjosivat kuitenkin naamapunaisena huutavalle kulkurille ruokaa ja juomaa, mutta selitysta paasyni epaamiseen tai siihen miksen saisi soittaa mihinkaan he eivat antaneet. Kellon kaantyessa iltapaivaan herrat lopettivat kommunikoinnin kanssani. He eivat puhuneet enaa sanaakaan, eivat kuunnelleet mita sanoin, ja poistuivat koppeihinsa aina kun yritin menna puhumaan heille.

Tullin alkaessa sulkeutua koko paivan kestanyt sota kaantyi tulitaukoon, ja tullimiehet ehdottivat etta voisin menna Tinh Bienin rajakylaan, ilman passiani ja ilman moottoripyoraa. Tinh Bienissa olisi nettiyhteys ja puhelimia, jotta voisin soitella mihin haluan, mutta silti miehet vakuuttivat ettei kukaan voi auttaa minua saamaan pyoraa Vietnamiin. Marssin siis rajakylaan, etsiydyin majataloon, ja aloitin humalahakuisen juomisen. Huomenna olisi raskas paiva, sodan kolmas, ja toivottavasti ratkaiseva paiva.

Herasin varhain aamulla ilman krapulaa, silla juottoloita ei Tinh Bienista loytynyt, kahvilat tarjoilivat vain kahvia ja limua, ja kioskikaljan juominen loppui kaupan sulkeuduttua. Suuntasin yleisopuhelimeen ja otin yhteyden Phnom Penhiin. Rouva lahetystosta kertoi, ettei rajaviranomaisilla ollut mitaan syyta evata paasyani, kuten olin ounastellutkin, mutta han kertoi myos ettei voi auttaa minua enempaa, minun pitaa selvittaa sotku tullin kanssa, joka ei enaa suostunut edes kuuntelemaan minua. Marssin maahantulovirastoon, ja pyysin saada puhua jonkun englantia taitavan kanssa. Muutama puhelu, ja pian olin luurissa Lontoota hyvin taitavan maahantuloviranomaisen kanssa, joka niin ikaan totesi ettei ole mitaan estetta miksen voisi tulla maahan moottoripyoralla, mutta myos ettei heilla ollut valtuuksia myontaa lupaa, lupa heltiaisi tullista. Ideaalitilanteessahan nain olisi, mutta olin jo hyvin kaukana ideaalitilanteesta.. Seuraava puheluni suuntautui Suomen lahetystoon Hanoissa. He lupasivat selvitella sotkuni Hanoin tullin kanssa, ja ottavansa sahkopostitse yhteytta kun tietavat mita on tehtavissa. Kahden tunnin odottelun jalkeen ei sahkopostia ollut kuulunut, ja paatin painua piinaamaan tullia, pienen valheen kera.

Marssin takaisin tulliin, leveasti hymyillen ja tallakertaa ystavalliseen savyyn puhuen, itsevarmuutta tihkuen. Kerroin tulliupseerille, joka yritti olla huomioimatta minua, mutta alkoi kuunnella sanan "Suomen suurlahettilas" -jalkeen. Kerroin soittaneeni suomen lahetystoon, ja etta he olivat ottaneet yhteytta Hanoin tulliin ja maahantulovirastoon, jotka olivat kertoneet etta An Giangilla ei ole mitaan oikeutta evata paasyani, ja etta minun tulisi palata tulliin, kertoa tama heille, ja jos ei vielakaan mitaan tapahtuisi, kerata ID numerot kaikilta asioimiltani henkiloilta, ja toimittaa ne Hanoihin. Olin kokeillut vittuilua, tuloksetta. Olin jopa kayttanyt lahjontaa, joka sekaan ei toiminut. Mutta uhkailu tuntui tepsivan, silla hataantyneen kuuloinen kuiskailu tulli- ja rajamiesten valilla alkoi. Pian, edellispaivina englantia osaamattomat tullimiehet- ja naiset alkoivatkin puhua lontoota, ja pyysivat minua nayttamaan pyoran rekisteriotetta uudestaan. He ottivat rekisteriotteen, vertasivat tietoja pyoraani, ja totesivat etta voisin sittenkin vieda pyoran maahan. Pian passissani oli leima, ja hermostunutta hymya kasvoillaan kantavat tullimiehet hyvastelivat ivallisesti hymyilevan kulkurin matkaan, pyorineen.

Hankalien viranomaisten lisaksi olin jo saanut muutaman muunkin kokemuksen Vietnamista, ja nama kokemukset olivat, painvastoin kun kokemukseni byrokraateista, erittain positiivisia. Saapuessani Tinh Bienin laitamille edellispaivana, joukko tienlaidassa riisiviski ja ruokapiknikilla olevia paikallisia kutsui matkalaisen liittymaan seuraan, ja vieraanvaraisesti jakoivat ruokansa ja juomansa vasyneen ja likaisen kulkurin kanssa. Joukon vanhin, henkilokortin mukaan 93 vuotias valkohapsinen pappa kertoili kokemuksistaan sodasta, jossa han oli toiminut tulkkina Pohjois-Vietnamin joukoissa, muiden, auttavasti englantia taitavien nuorempien misten tulkatessa. Samoin illalla majatalolleni pain kavellessani joukko paikallisia kutsui minut illalliselle ja rupattelemaan, minun tilittaessani ongelmistani tullin kanssa. Niin ikaan huhut Vietnamin kalleudesta karisivat. Miltei kaikki oli halvempaa kuin naapureissaan Laosissa ja Kambodzassa, eivatka paikalliset, vastoin kuulemaani yrittaneet nhtaa ulkomaalaiselta tahtitieteellisia summia. Tai jos he niin tekivat, olivat paikallisten hinnat naurettavan halpoja, silla kokemukseni mukaan ruoka ja juoma (kun viimein paasin maksamaan ateriastani) irtosi yhteensa alle eurolla, jaakahvi paikallisesta "Strabucksista" lohkesi 20 sentin hintaan, ja tunti netissa maksoi niin ikaan 20 senttia.

Kolme paivaa haaskattuani suuntaan huomenissa kohti tuntematonta, ja aloitan persetta puuduttavan etenemiseni kohti pohjoista. Tuuli kasvoille, hiekkapolya silmiin ja kurkkuun, bensan ja pakokaasun katkua vaatteisiin, ja vapaus otsalohkoihin! Ensi kertaan siis.