Eesti, Eesti, Eesti, kaipaan sinne niin perkeleesti

Tanaan avaudun. Niinkuin kaikki tietavat, ei matkustelu ole pelkkaa palmun alla keikistelya mandoliini kourassa, tai vuoriston kupeessa maailman ihmeiden taivastelua. Joskus vituttaa, ja Hanoi on yksi niista paikoista joka sai V kayran ja verenpaineen nousemaan. Ensimmainen projekti stadiin saapuessa oli Kiinan viisumin anominen. Projekti kesti kolme paivaa. Ensimmaisena paivana lahetysto ei ollut tyytyvainen passikopioiden puuttumiseen, ja puutteellisesti taytettyyn anomukseen, ja vihdoin kaiken vaaditun haalittuani kello loi yksitoista, eivatka byrokraatit suostuneet ottamaan papereitani enaa vastaan. Kaskivat tulla huomenna uudestaan. Menin. Seuraavana paivana paperit kelpasivat, mutta kun byrokraatit kysaisivat milla asioilla olin Vietnamissa, eivat paperit kelvanneet enaa. Selitys: He myontavat viisumeita vain Vietnamissa tyoskenteleville. Kerroin kuinka naurettava selitys oli, sellaista pykalaa ei ole olemassa. Ei auttanut. Loin itseni sissilukkoon tiskille, ja sanoin etten lahde ennen kuin paperit ovat kasittelyssa ja minulla kuitti kourassa. Virkailija pyysi minua ystavallisesti poistumaan, mina totesin epaystavallisesti etta poistun kylla jahka han vastaanottaa viisumianomuksen ja antaa minulle kuitin jolla noutaa viisumi. Nainen viittoi vartijalle, joka tuli sanomaan etta nyt partanaama lahtee pihalle. Totesin ettei lahde. Mius alkoi riuhtoa minua kadesta, ei auttanut, ote tiskissa piti. Vartija luovutti ja meni pois, ja mina jatkoin virkailijan kanssa suunsoittoa. Pian vartija palasi, muttei vielakaan saanut liikutettua viisumia anovaa kulkuria tiskilta. Vartija poistui toistamiseen, mutta vain hakeakseen toisen vartijan. Kaksikko onnistui repimaan jo perkeletta huutavan partanaaman tiskilta, ja kantoivat pihalle. Ainakin muilla lahetystossa asioivilla oli hauskaa. Vaikka CV:ssani jo lukeekin "Hiekka maailman byrokratian rattaissa", onnistui Kiina tallakertaa lakaisemaan hiekan ulos lahetystonsa portista. Ei siis auttanut muu kuin myontaa tappio ja menna hakemaan viisumi matkatoimiston kautta, joilta tuplahinnan perimisen lisaksi kestaa tupla aika saada viisumi lahetystosta itse anottuun verrattuna. Olisin siis jumissa Hanoissa reilun viikon.

Suurimmaksi ongelmaksi Hanoissa koitui seuran loytaminen. Voi kuulostaa hassulta, taallahan turisteja piisaa, mutta ehka juuri tassa oli vika. 18 vuotiaat Ruotsalaisneidot ja humalassa huutavat Brittituristit eivat jostakin syysta ole henkiloita, joiden kanssa haluan avata keskustelua. Voi kuulostaa egoistiselta ja myos yleistamiselta, mutta kun aikaa Suomesta lahdosta on nyt kulunut 8 kuukautta, ja kokemuksia kertynyt runsaalla mitalla, on jotenkin hankala asettaa itsensa henkisesti samalle viivalle sellaisten henkiloiden kanssa joiden etukateen saadetty "round the world" matkan kohokohta oli tubeilu Vang Vienissa, tai bileet Koh Phanganilla.. Pannaan kulttuurishokin piikkiin. Shokki palata takaisin tahan Backpacker -meininkiin.

Seuraava ongelma. Zen ja moottoripyoran myynnin taito. Jo edellamainitusta syysta tarpeeksi seikkailun haluisia pyoranostoehdokkaita on hankala loytaa. Kyllahan kaikki pyoraa ihailevat, ja puhuvat kuinka olisi hienoa matkata minne ikina mieli vie, mutta eipa ole viela loytynyt sita joka rohkaisisi itseaan ja tekisi niin. Eli luultavasti pyoran avaimet kilahtavat Vietnamilaisen rajavartijan kouraan jahka ylitan Kiinaan. Aamen.

Lopetan avautumisen talta eraa, ei niin huonoa ettei jotain hyvaakin. Suunnitelma matkasta on kehittynyt paassani, ja suuntaan siis uuden passitarran saatuani pikimmiten Pekingiin saatamaan lupia Tiibetiin, ja tapaamaan Henrya. Toisin kuin harhaanjohtava Juice lainaus otsikossa, en kaipaa Eestiin, kaipaan vuorille. Takaisin sinne missa suden on helppo loytaa rauha ja vuoriston karuus ja yksinaisyys. Suunnitelma Tiibetin menosta on pyha kolminaisuus. En halua matkata kalliilla pakettimatkalla, vaan luovia oman tieni halki taman mystisen ja kiihoittavan maan korkealla taivaissa. Ensimmainen osa kolminaisuutta on laillinen tie: Luvan anominen pekingissa joko itsenaisesti tai hieman komissiota maksaen Tiibetilaisen matkatoimiston kautta, joka siis luovii pelkan luvan, ei pakettimatkaa. Sitten junalipun ostoon, Banco De Gaia soimaan, Last train to Lhasa. Jos tama ei onnistu, ja Kiinan kierot viranomaiset epaavat taas matkamiehilta paasyn ylangolle, otetaan kayttoon kolminaisuuden toinen osa: Laiton tie. Lahjotaan bussikuski salakuljettamaan viltilla ja hatulla naamioitunut matkalainen rajan yli. Jos tamakaan ei ota tuulta alleen, otetaan kayttoon kolminaisuuden viimeinen osa: Mielikuvituksen tie. Paakoppa kaljuksi, parta pois, punainen kaapu ylle, ja kumarruskavellen kohti rajaa. Aika nayttaa milla naista mennaan, vai loytyyko viela joku neljas ulottuvuus, mutta suunta on selva: Tiibet