Kohti Lohikaarmeiden maata

Location: Saga youth hostel, Beijing

Herasin varhain torstai aamuna potien pienta odottamisen tuottamaa krapulaa hyvastelemaan herttaiset ruotsalaisneidit joiden kanssa vietin edellisillan rupatellen ja juomapeleja pelaten. Aamu oli kolea, mutta kaunis. Lahdon aamu. Taskussani oli uusi lippu, Erlianiin, Kiinan rajakaupunkiin. Kansallisen lomaviikon myota Kiinan viranomaiset olivat sulkeneet rajan autoilta, vain suorat junat kiinaan paasivat lapi, joten lippuni Zamin Uudiin oli jaanyt arvottomaksi ja olin pakotettu ostamaan uuden lipun Kiinaan saakka. Junani lahti illalla kahdeksalta, joten minulla oli viela aikaa viimeiseen hyvaan tekoon. Pakkasin villapaitani, pitkat kalsarini ja Henrylta konfiskoimani ekstraviltin muovipussiin ja lahdin harhailemaan kaduille. Noin tunnin kuljeskelun jalkeen vastaani kaveli likainen ja raasyinen poika, kantaen sakillista keraysmuovipulloja. Huikkasin pojalle ja ojensin pussini sisallon. Poika hymyili, kiitti.

Illalla nostin reppuni harteilleni, kiitin guesthousen henkilokuntaa vieraanvaraisuudesta ja lahdin kohti rautatieasemaa. Seuraani liittyi Adi, Israelilainen jannu, joka oli joutunut samaan tilanteeseen kuin mina: Lippu vain Zamin Uudiin ja viisumi umpeutumassa perjantaina. Hyppasimme junaan ja huomasimme olevamme sattumalta samassa hytissa, jakaen sen mongolialaisen poliisi isan ja pojan kanssa jotka olivat niin ikaan matkalla Pekingiin.

Paasimme junasta perjantaina noin yhdentoista aikoihin. Vaistelimme asemalla kyttaavat taksin ja minibussin tyrkyttajat, jotka yllattaen olisivat tyytyneet samaan hintaan kuin valtion yobussi. Paatimme kuitenkin syoda hyvin ja viettaa muutaman tunnin Erlianissa ennen Pekingiin lahtoa, meidan ei tarvinnut olla siella tana iltana. Oli yllattavaa kuinka kiinalaiselta Erlian, vain kivenheiton paassa Mongoliasta oleva kaupunki tuntui. Mopot paristelivat, akkupyorat ja riksat polkivat kaduilla, aromit vaihtelivat herkullisen ruoan tuoksusta paskan lemahduksiin. Olimme todella Lohikaarmeiden maassa.

Lounaan ja lipunoston jalkeen istuskelimme pienella aukiolla linja-autoaseman lahella. Adi alkoi vasata meille kahvia ja kaivoi valtavasta repustaan sprii keittimen ja laittoi pannun kiehumaan. Paikallisten uteliaisuus herasi, ja pian huomasimme keittavamme kahvia noin 30 paisen yleison edessa. Ilmeisesti kahvia keittelevissa ulkomaalaisissa oli jotain ihmettelemisen arvoista. Kahvin jalkeen lahdin etsimaan kojua josta ostaa tupakkaa ja olut. Menin pieneen putiikkiin syrjaisella kujalla ja heratin kohtalaisen reaktion kauppiaissa ja muutamassa asiakkaassa. Oli kuin olisin ollut ensimmainen lansimaalainen joka koskaan astuu jalallaan tahan putiikkiin. Kaikki kattelivat, juttelivat innokkaasti kiinaksi, ja kaupan nuori,16-20 -vuotias, myymalaapulaistytto rapsi innokkaasti kuvia minusta kannykkakamerallaan, syoksyen lopulta kainalooni ja pyytamalla yhta asiakkaista ottamaan kuvan meista. Erikoisen kauppareissun jalkeen palasin hammentyneena asemalle odottelemaan bussia kylman olueni ja tupakka-askin kanssa.

Sleeper bus, yobussi, oli erikoinen tapaus. Sankyja oli kolmessa rivissa, kaksi paallekkain. Ei istumapaikkoja. Idea oli ehka ihan hyva, mutta toteutukselle en voinut antaa taysia pisteita. Mina en ole jattilainen, ja silti tuntui etta punkat oli suunniteltu keskikokoisen kaapion mittoihin sopiviksi. Itse kiinalaisillakin naytti olevan ongelmia sopia petiin. Kaiken lisaksi jouduin lusimaan bussin peralle keskiriville, missa moottoritilan tekema kohouma nosti punkkaani ylemmas, lahemmas ylapetia, eika minulla mitaan jakoja istua, vain maata ja yrittaa nukkua. Kaperryin sikioasentoon ja nukuin yllattavan hyvin, vain keskioisen ruokatauon tuottaman heratyksen katkoessani uneni.

Saavuimme Pekingiin kolmen aikoihin lauantain vastaisena yona. Niin minulla kuin Adillakaan ei ollut pienintakaan hajua missa pain Pekingia olimme, eika paikallisista ollut apua heidan kartanlukutaidottomuuden ja meidan puutteellisen mandariinin takia. Pimeat taksit toki lupasivat nakata meidat Tian'anmenin aukiolle vain 500 yuanin sopuhintaan.. Ohitimme tarjoukset vitsailemalla siita aikoivatko he vieda meida aukiolle helikopterilla vai mista 50 euron hinta oli peraisin. Tallustimme viereiselle tielle ja selvitimme sijaintimme miten kuten tienviittojen avulla. Olimme kaukana keskustasta. Heilautimme kadulta virallisen mittaritaksin ja pyysimme kuskia heittamaan meidat Taivaallisen rauhan aukiolle, ainoa paikka jonka kuljettaja meilta ymmarsi. Kiitin Adia matkaseurasta ja lahdin omille teilleni, marssimaan kohti hostelliani, katsellen samalla aukiolla tapahtuvaa lipunnostoseremoniaa sotilaineen ja soittokuntineen. Saavuin hostellille noin viiden aikoihin, heittaydyin selalleni sohavlle ja nukahdin.

Hearsin noin yhdeksan aikaan yleiseen halinaan. Kirjauduin hostelliin ja painelin suihkuun, olin sen tarpeessa. Suihkun jalkeen hain kioskista aamupalaa ja palasin aulaan herailemaan ja kuluttamaan aikaa kahteen saakka, jolloin olin internetin avustuksella sopinut tapaavani Stefanien, ruotsalaistyton jonka tapasin Mongoliassa. Odottaessani aulaan ilmestyi tuttu naama: Henry. Han oli menossa tapaamaan Stefanieta seka Nicoa ja Michelia (saksalaiskaverukset jotka niin ikaan tapasin Mongoliassa) yhden aikoihin, jonka jalkeen heidan oli ollut puhe tulla etsimaan minua. Tapasin koko troikan Kielletyn kaupungin liepeilla, josta suunnistimme lounalle. Tervetuloa Pekingiin, Matti.

Ravintolassa puutteellinen mandariinin taito kostautui uudemman kerran. Haslingin paatteeksi Nico oli onnistunut tilaamaan meille noin puoli ruokalistaa. Tarjoilija kantoi sapuskaa poytaan siihen tahtiin etta olin varma ettemme selviytyisi ruoista ikina.. Mahat pyoreina ja 60 yuania koyhempina lahdimme shoppailemaa, silla pojat tarvitsivat elektroniikkaa. Paikallinen piraattimarketti agressiivisesti kauppaavine myyjineen oli ahdistava, joten tyydyimme Stefanien kanssa istuskelemaan katolla olevassa puutarhassa, ihaillen tien toisella puolen lepailevaa Taivaan temppelia.

Illalla suunnistimme parin oluen siivittamina ja rohkaisemina yotorille maistelemaan herkkuja. Torilla myydaan normaalin katuruoan lisaksi "erikoisuuksia", jotka mita ilmeisemmin ovat siella vain turistien kauhistamista varten, eivat paikalliset niita oikeasti syo.. Gourmethetki arvioineen kronologisessa jarjestyksessa:

Ensimmaisena hiukopalana minun, Nicon ja Michelin herkkusuihin etsiytyi silkkitoukka. Maku, neutraali. Suuhun valuva tahna ja kova kuori epamiellyttavia suussa. Seuraava herkku oli pienet matoset. Maku, hyva, mausteinen, rapea. Ainoastaan liian pienia tayttamaan vatsaa. Kolmas ruokalaji oli hepokatit. Viulunvinguttajat olivat parempia kuin madot, rapeita, mausteisia, ruokaisia. Neljantena vuorossa olivat skorpparit. Loistavia! Kaytannossa hyonteiset, rasvassa ja mausteissa uppopaistettuna, ovat kuin mitka tahansa grillimaustetut sipsit. Pelleillessamme ruoalla, sirkan koivet ja skorpionin hannat suupielesta pilkottaen, kerasimme melkoisesti ihailevaa ja kauhistelevaa yleisoa. Hyonteisten jalkeen tarvittiin jotain ruokaisampaan. Merikarmes sopi hyvin. Maku, kana, mutta sitkea. Illan kruunasi tahti. Meritahti. Tuo merellinen kuusenkoriste maistui pahahkolta kalalta, eika kokoonsa nahden tarjonnut juurikaan syotavaa. Herkkuhetken jalkeen oli hyva nauttia viimeiset oluet sateen kastellessa jalkakytavaa, ja lahtea suunnistamaan kohti omaa pehmeata sankya.