Location: Monkey Jane's, Yangshuo, China
Joulun aatto vierahti mukavasti ankkaa syoden ja olutta juoden, myos Lumiukko muistettiin katsoa. Infected Mushroomin keikka jai kuitenkin valiin, ja suuntasimme Henryn kanssa White Rabbit nimiseen yokerhoon Sanlitunin sydamessa. Turhapa sita tarkemmin kuvailla, yleista humaltumista ja hamevaen hatyyttelya. Ilta paattyi toisista eksyen, ja Henryn kohtalo oli kallis taksimatka takaisin Huilonguaniin, minun tuhistessa Sanlitun hostellin sohvalla. Perus setti siis.
Pekingia riivaava tuuli sai pakkasen tuntumaan purevammalta mita se oli, joten paatin suunnata etelammaksi uutta vuotta viettamaan. Henry ei houkutteluista huolimata innostunut ajatuksesta eestaas junailusta, joten lippukassalta tarttui mukaan vain yksi piljetti. Luonnollisesti tiskilta tarjottiin istumapaikkapyyntoon "mayyoa", joten kohtalokseni koitui siis 24 tuntia seisomapaikalla. Turha varmaan sanoa etta junamatka oli perseesta.
Guilinin juna-asemalla suunnitelmani takin heivaamisesta ensimmaiseen roskakoriin romuttuivat huomatessani etta keli ei ollut juuri stadia lampimampi. Takki pysyy siis viela hetken paalla. Hyppasin bussiin kohti Yangshuota. Kelasin, etta Yangshuo olisi jokatapauksessa erinomainen paikka rakettijuhlaan: Backpacker helvetissa olisi mita luultavammin jengia joiden kanssa juhlia, ja jos ei, niin kekkerit menisivat mukavasti vanhan tutun Monkey Janen kanssa olutta juoden ja beer pongia hanen majatalossaan pelaillen.
Eli tassa sita odotellaan illan grillijuhlaa ja jokivarren rakettishowta. Olut maistuu hyvalta, ja vanhana tuttuna se tulee viela ale hintaan, eli kukkarokaan ei koyhdy juhlinnasta liikaa.
Sitten pikku pohdinta kuluneesta vuodesta. Ei voi kuin muistella kyynel silmakulmassa kaikkia seikkailuja mita on tullut koettua. Puolitoista vuotta on maailmaa nyt tallattu, ja silti tuntuu, etta ne seikkailuista suurimmat ovat viela edessa. Kutkuttava ajatus. Uudenvuoden lupaukseni: Jatka samaan malliin. Lisaksi lupaan etsia uudestaan sen kipinan, mika on nyt ollut pari viimeisinta, haasteista kuukautta hieman hukassa. Tahan on laake jo mietittyna, mutta en paljasta sita viela, koska tuppaan vaihtamaan suunnitelmia useammin kuin sukkiani.
2009 oli uskomaton vuosi, mutta tavoitteena on etta 2010 pistaisi viela paremmaksi. Hyvaa uutta vuotta kaikille, missa ikina olettekaan! Uusi vuosi, uudet kujeet, uudet suunnat, uudet maat. Janna nahda mita tuleman pitaa.
Kulkuri lopettaa papattien paukkeeseen ja menee tilaamaan uuden oluen, kippis!
JK: Ei vielakaan kuvia, kiitos Kiinan Palomuurin
22.12.2009
The Nightmare Before Christmas
Location: Beijing, China
Bishkekista lahteminen osoittautui haastavammaksi kuin olin kuvitellut. Menin bostailemaan Osh bazaarille hyvissa ajoin ennen auringonnousua, jotta ehtisin ensiksi tayttyviin minibusseihin. Saapuessani bazaarin asema oli autio, lukuunottamatta yhta kimppataksia, jonka kuljettaja vaitti etteivat minibussit enaa kulkeneet liiallisen lumen ja jaan takia. Vaite osoittautui todeksi, silla parin tunnin odottelun jalkeen en ollut nahnyt ainuttakaan minibussia, jonka tuulilasia olisivat koristaneet kyrilliset kirjaimet O ja SH. Paatin siis ottaa mita oli tarjolla, ja lupauduin taksimatkaan, kunhan taksi ensin tayttyisi muista matkustajista. Huono ja kylma keli olivat ajaneet ihmiset koteihinsa, eika kukaan tuntunut olevan halukas matkaamaan reilun 12 tunnin matkaa, lapi vuorten. Kello oli kaksi kun taksi viimein tayttyi, ja aloitin hintaneuvottelut kuskin kanssa. Tiesin, etta kaypa hinta matkasta oli 900 - 1000 somia, mutta kuski ei antanut tingata alle 1300, vaittaen etta muutkin matkustajat maksoivat saman, mika tietysti oli taytta kukkua. Kuski tiesi ahdinkoni, jos en ottaisi hanen tarjoustaan, en matkustaisi Oshiin tanaan. Niimpa ei auttanut kuin kaivaa kuvetta. Taksikuskit, maailman vittumaisimmat rosvot.
Lunta vuorilla todellakin oli, ja jaata. En tiennyt omasiko kuski kitkarenkaita, nastoja kumeissa ei ainakaan ollut. Eipa silti, maisemat olivat kuitenkin taas kerran kohdallaan. Kivutessamme silloin talloin pilvien paremmalle puolelle avautui alla oleva vuoristomaisema lentokoneperspektiivista, ymparoivien huippujen pilkottaen pilvimeresta. Ei voinut kuin nauttia kyydista, ja maisemista.
Kellon kaydessa puoltayota aloin toivoa etta jaiset tiet olisivat hidastaneet matkaamme neljalla, viidella tunnilla, jotta saastyisin hotellin haeskelulta oisessa pikkukaupungissa. Toiveeni ei kuitenkaan kaynyt toteen, ja saavuimme perille puoli kolmen aikaan. Ei auttanut kuin alkaa harhailemaan kylmassa ja pimeassa kaupungissa, silla hotelli jonka eteen kuskini minut pudotti oli pikkaisen turhan kallis makuuni yon maksaessa halvimmassa huoneessa saman minka olin juuri pulittanut taksimatkastani. Lahdin siis liukastelemaan LP:n mustavalkoinen ja epatarkka kartta kourassani oisille kujille. Loysin tieni viimein halvimmalle hotellille. Vaikka Oshista loytyikin edullinen, Bishkekin South Guesthousen tyylinen privaatti majatalo, epailin vahvasti kenenkaan avaavan ovea minulle aamu kolmelta, joten paatin etsia paikan unilta herattyani, ja tyytya yohon hotellissa.
Koputin pimean Alay hotellin oveen, ja tiirailin sisaan sytkarini taskulampun kanssa (onko parempaa keksintoa kuin led valolla varustettu tupakansytytin?) Hetken ovea hakattuani kompi nuori reseptionisti avaamaan. Syy toiminnan hitauteen paljastui nopeasti: Reseptionisti ja yovartijan virkaa toimittava poliisi, joka alkoi leuhkia minulle olevansa Spetznaz, olivat paattaneet nopeuttaa yon tuntien kulumista tyhjennellen paria pulloa vodkaa. Kirjauduin sisaan, ja ennen kuin paasin nukkumaan jouduin viela istumaan hetken shotteja poliisin kanssa kiskoen, joka antoi minulle kannykkanumeronsa, ja kaski soittaa jos mitaan ongelmia Oshissa ilmenisi; han tulisi salamana paikalle ja pieksisi kaikki vaivaajani uskomattomilla spetznaz kyvyillaan. Niimpa niin, shotti alas, kiitos ja kumarrus, mina lahden nyt nukkumaan.
Herattyani lahdin etsiytymaan Osh Guesthouseen. Yritin soittaa respan puhelimesta, mutta numero oli vaihtunut sitten matkaoppaani julkaisun, joten ei muuta kuin kokeilemaan kepilla jaata. Kavelin lapi jo vilkkaaksi kayneen bazaarin, ja katselin vesi kielella herkullisia makkaroita ja tuoreita leipia. Minun aamupalani olisi kovaksi kaynyt leipa ja mansikkahillon jamat jotka makasivat repussani edellispaivan taksimatkan jaanteina. Loysin majatalon kohtuu helpolla pienen kerrostalon sokkeloista, ja oveen oli jopa kirjailtu pienella sanat Osh GH loytamista helpottamaan. Soitin ovikelloa, mutta kukaan ei avannut. Ovessa roikkui lappu, jossa oli puljun omistajan, Daniyarin, puhelinnumero. Riipustaessani numeroa ylos, sattui Daniyar kuitenkin palaamaan kauppareissultaan, ja saastyin matkalta yleisopuhelimelle. Majatalossa ei ollut muita, ja Daniyar majoitti minut kakkos asuntoonsa, viereisen oven takana. Sain siis oman ison yksion vajaaseen neljaan euroon yo, tukikohta pariksi seuraavaksi paivaksi oli loytynyt.
Keli oli talvinen, lunta satoi, ja jalkakaytavat olivat liukkaita. Pihamaan lapset leikkivat lumessa, mutta koska olen jo valitettavasti kasvanut ulos lumienkeleista ja lyhtyjen rakentelusta, paatin kayttaa nuoskaista kelia tekosyyna internetkahvilassa istuskeluun.
Istuessani myohemmin pienessa ravintolassa sain taas muistutuksen siita matkustelun yhdesta huonoimmista puolista. Kusetuksesta. Ruokalistan mukaan tilaamani nuudelisoppa kustansi 50 somia, ja litran kola 40 (pienempia ei tarjoilijan mukaan ollut) Ainoa artikkeli jota menussa ei nakynyt oli soppani kyytipojaksi tarjoiltu leipa. Aterioituani ojensin tarjoilijalle silean 200 setelin. Tarjoilija antoi vaihtorahat: 40 somia. Olihan kallis leipa, tai sitten tarjoilijatar paatti auttaa itseaan mojovalla tipilla. Olin liian vasynyt edes tekemaan asiasta numeroa, joten annoin nuorelle naiselle vain vihaisen katseen ja painuin pihalle ovet paukkuen. Vitutti ja vasytti. Matkavasymys painoi selkeasti paalle, ja halusin vain olla jo Pekingissa kylma olut kourassa lataamassa paristojani ja miettimassa seuraavaa siirtoa. Valissa oli kuitenkin viela Irkeshtamin sola, ja sen takana pitka matka rautakukon kyydissa.
Vahampa tiesin, etta edessa olisi yksi ikimuistoisimmista rajanylityksista.
Lahdin jatkamaan aamusella lahemmas rajaa, Sary Tashin kylaa, jossain Tian Shan vuoriston katkoissa. Etsiydyin bussiasemalle, ja hetken harhailun ja taksikuskien naurettaville hintapyynnoille hermostumisen jalkeen pulla Uaz –minibussi kohti maaranpaatani loytyi, ja ahtauduin reppuineni takapenkille. Vuoristo alkoi heti Oshin ulkopuolella, ja Uaz kiemurteli lumisella tiella hitaasti, mutta nelivetoisen varmasti. Katselin jaista maisemaa ikkunan lapi, ja annoin mielen vaellella.
Aurinko oli jo painumassa huippujen taa kun astuin ulos Uazista lumiseen kylaan. Pakkanen jaadytti hengutyshuurut partaani valittomasti, kavellessani pienen kylan raittia yosijaa etsiskellen. Kyla oli hiljainen, missaan ei juuri nakynyt elaman merkkeja, mita nyt muutama kuorma-auto taittoi verkkaisesti matkaa kylan kohti rajaa. Huominen kyytini, mietin.
loysin pian pienen majatalon, ja astuin sisaan vastaanottavaan lampoon. Kiltti vanha rouva kysyi soisinko illallista ja aamupalaa, ja koska arvasin mita olisi illalliseksi, ja minka tahteet aamupalaksi, tyydyin vain yhteen annokseen plovta. Repussani oli leipaa ja juustoa aamupalaksi. Plovt nieltyani rouva ohjasi minut viereiseen huoneeseen, jonne han oli sijannut patjan perheen poikien kanssa. Pojat vahtasivat dvd:lta jotain venajaksi dubattua fantasiaelokuvaa. Paatahtena heilui nahkaiseen tabardiin sonnustautunut Jason Statham. Vaikka herra hyva toimintanayttelija onkin, ei bastardimiekan heiluttelu oikein sopinut repertuaariin. Kaansin siis kylkea ja nukahdin lampiman peiton alle.
Aamu oli kolea, ja aurinko viela piilossa huippujen takana kun lahdin kompimaan lampoisesta majatalosta uinuvaan kylaan. Hetken odottelun jalkeen nain lahestyvan rekan valot, ja aloin huiskuttaa kattani. Lumi pollysi naamalleni rekan kaasuttaessa ohi, hidastamatta. Kaarin kaulaliinaa tiukemmalle ja jatkoin odottelua. Pian toinen rekka lahestyi, ja huiskutin. Rekka ajoi ohi, mutta pian nain jarruvalojen syttyvan ja juoksin auton peraan. Nuori poika avasi oven vankarin puolelta, ja kommin kyytiin. Kuski, keski-ikainen Uzbekki, esittaytyi Zurichiksi. Vankari oli hanen poikansa. Zurich lupasi kyydin rajalle, ja rekka aloitti kulkunsa lapi valkoisen vuoriston. Nouseva aurinko varjasi loputonta valkoisuutta punaisella kullalla. Mursin itselleni palan leipaa ja juustoa, ja sytytin tupakan.
Saavuimme rajalle parin tunnin korottelyn jalkeen. Kiitin kyydista, huiskautin hyvastit, ja tallustin suorittamaan maastapoistumisvelvollisuuksiani. Huomasin lauman ihmisia jonottamassa leimojaan, ja bongasin lansimaiset piirteet omaavan herran jonosta. Toivotin huomenet ja liityin jonoon. Xavi, espanjalainen matkamies oli valinnut liftin sijasta bussin Oshista Kashgariin, vaihtoehdon jonka olin hylannyt sen tylsyyden ja kalliuden takia. Kyydista kun piti pulittaa 70 dollaria. Kuultuaan kuinka helppoa kyydin saanti oli ollut, alkoi Xavi katua paatostaan, mutta koska lippu oli ostettu ja yksi yo bussissa lusittu, paatti han matkata lopunkin matkasta bussinsa punkalla maaten. Jutellessamme ja jonottaessamme yksi rajavartioista huomasi reppuselkaisen kulkurin, ja koska en kuulunut bussilastiin, sain erikoiskohtelun ja herra kavaisi noutamassa minulle maastapoistumisleiman ja ohjasi sitten uuteen rekkaan, kaskien kuskia viemaan minut ei-kenenkaan-maan lapi Kiinan puolelle. Kipusin koppiin, kiitin kuskia, ja korottelin kolme kilometria Kiinan ensimmaiselle tarkastuspisteelle.
Paasin esittelemaan taas vesipiippuni toimintaa ja kokoamista tullimiehille. Artikkeli, josta tullimiehet ovat olleet joka rajalla erittain kiinnostuneita. Eivat pahassa mielessa, kukaan heista ei ole ehdottanut etta ehka se on kontrabandien polttamista varten, ovat vain olleet aidon kiinnostuneita kuinka piippu toimii. Kun olin kertonut piipunpolttoprosessin hiilien lammitysta myoten, ei herra enaa jaksanut olla kiinnostunut reppuni lopusta sisallosta, vaan pyysi pakkaamaan, ja ohjasi jalleen uuteen rekkaan, joka veisi minut lopun matkaa maahantulotarkastukseen.
Immigrationista selvittyani kavelin pihalle. Hymyilytti, jostakin syysta Kiinaan tuleminen on aina kuin saapuisi kotiin. Vaihdoin loput sumini Kiinan rampyloihin raja-aseman edessa karkkyvilta Uiguureilta, ja lahdin kyselemaan kimppataksin hintaa. Paras tarjous jonka taksimiehilta sain oli 200 rampylaa, parikymmenta euroa, autosta Kashgariin. Kerroin kuitenkin haluavani jakaa kustannukset, ja paatin odottaa josko muita kyytilaisia ilmaantuisi. Istuskellessani repullani, ohi ajoi lava-auto, jossa istui kaksi Han kiinalaista. Auto pysahtyi, Uiguuri kuski veivasi ikkunan auki, ja kysyi olinko matkalla Kashgariin. Sinnehan mina, joten kipusin kyytiin. Yritin udella mita kyyti kustanstaisi, mutta niin kiinalaiset kuin uiguurigaan ei ymmartanyt mita olin vailla, joten paatin vain pitaa huolen etten jaa kyydista ensimmaisena, jotta naan mita kiinalaiset kyydista pulittaisivat. Kinkit tarjosivat luonnollisesti tupakkaa, ja matka savuisessa autossa alkoi. Olimme jo lumirajan alapuolella, kamelit kayskentelivat laiskasti tien laidalla.
Nautin rajanylityksen ja kyytien saannin helppoudesta, ja mietin, kuinka koukussa olinkaan tahan hommaan, matkustukseen. Ei edes Betty Ford saa minua enaa parannettua. Mietin silti tauon paikkaa, ja haaveilin lampoisesta Kaakkois-Aasiasta.
200 kilometria Kashgariin meni nopeasti, tupakkia ketjussa poltellen, ja huonoa kiinaani harjoittaen. Kiinalaiset olivat matkalla rautatieasemalle, joten kuski suhasi sinne ennen kuin veisi minut takaisin keskustaan. Kavi kuin nyrkki silmaan. Steissilla kinkit iskivat herralle kouraan 200 rampylaa kumpainenkin. Hammastys oli suuri, jopa pettymyksen omainen, silla olisin saanutoman auton samaan hintaan, mutta minkas teit. Saavuttuamme keskustaan kysaisin kuskilta voisinko maksaa dollareilla, rampylani eivat riittaisi. Kuskille tama passasi hyvin. kaivoin rahavyostani 20 dollaria, ja koitin vaittaa ettei minulla ollut enempaa. Kuski ei ollut iloinen, ja tiesi vaihtokurssin hyvin, summassa oli kymppi liian vahan. Vakuuttelin herralle ettei minulla ollut enempaa, mutta rahavyota kaivaessani oli han huomannut ne muutamat irtodollarit jotka lojuivat rahavyoni pohjalla. Kaivoin dollarit, kaikki nelja, ja kuski oli iloinen. 24 dollaria, matkani Oshista kashgariin maksoi siis yhteensa reilu kolmisen kymmenta taalaa, eli alle puolet bussin hinnasta, diili oli siis hyva, ja kokemuksena ehdottomasti parempi.
Kavelin Bishkekissa suosituksia saaneeseen Chini Bagh hotelliin, paikkaan, jonne olin opastanut myos Xavin, kunhan hanen bussinsa saapuisi perille. Dormitorio sisalsi kolme sankya, suihkun ja wc:n. Hotelli oli puhdas ja halpa, ymmarsin hyvin miksi japsit olivat tata suositelleet. Otin suihkun ja lahdin alas ostamaan kaljaa, ja matkalla kulmakauppaan nain Xavin kavelemassa kohti hotellia pienen paivareppunsa kanssa. Kerroin missa huoneessa olin, Xavi meni kirjautumaan sisaan, ja mina jatkoin kohti kaljaostoksia.
Seuraavana aamuna suuntasimme steissille ostamaan liput Urumiin. Minulla oli hoppu Pekingiin, ja Xavilla Laosiin, jonne han oli menossa tapaamaan ystavaansa, joten paatimme etta yksi paiva Kashgariin saisi riittaa. Vaeltelimme vanhassa kaupungissa, rapsimme kuvia, ja loysimme tiemme torille. Koska olin hajottanut leathermanini puukon jo intiassa, ja matkannut sen jalkeen vain pienen hedelmaveitsen kanssa, paatin aseistaa itseni uudelleen, silla uiguurit tekivat hyvia puukkoja. Eivathan ne lapin leukun veroisia ole, mutta kasityona tehty puukko on aina tehdasversiota parempi. Kauppa torilla ei ilmeisesti luistanut turhan hyvin, silla puukkokauppias tinkasi itsensa alas 160 yuanista viiteenkymppiin ilman, etta jouduin tekemaan minkaanlaista vastatarjousta. Herra ei vaikuttanut tyytyvaiselta hintaan, mutta halusi silti myyda puukon minulle, hinnalla milla hyvansa. Hyvan ostoksen paatteeksi suuntasimme kalliiseen kahvilaan. Tama on se juttu mika naurattaa matkustuksessa paljon: Sita tinkaa kadulla 1,5 yuanin kebabeista, ja sitten kavelee ostamaan 25 yuanin kahvin... Mutta pakko sanoa etta moccha latte maistui. Loysimme illalla viela pienen pubin, ja aloimme kiskoa olutta Kashgarin viimeisen illan kunniaksi.
Ehka olen alkanut nauttimaan luksustelusta hieman liikaa, silla aamulla Hard Seat osastolle kompiessani aloin kirota nopeasti piheyttani. Varsinkin vierailtuani puolityhjassa ja siistissa Sleeper osastossa, jossa Xavi majaili. Konduktoori ajoi minut kuitenkin nopeasti takaisin sikaosastolleni, ja ahtauduin epamukavalle penkille, ja kirosin ahtailla ja taysilla kaytavilla kirmaavia uiguurilapsia. Lahdin ravintolavaunuun juomaan kaljaa, ja paatin matkustaa Pekingiin sleeper luokassa.
30 tuntia kovaa penkkia ei antanut paljoa unta, mutta Urumqiin paastyamme paatin silti jatkaa Pekingiin jo saman illan junalla. Xavi paatti jaada tutustumaan kaupunkiin pariksi paivaksi, joten huikkasimme hyvastit. Ehka nahdaan Kaasiassa. Kahden vuorokauden express junan punkkalippu oli suolaisen hintainen, 60 euroa, mutta puhtaalle punkkaosastolle paastyani tiesin etta paatos oli oikea. 70 tuntia kovaa penkkia yhtasoittoa olisi liikaa niin psyykkeelle kuin fysiikalle. Ostin pari olutta ohi kurvaavasta tarjoilukarrysta, ja kaljat juotuani kommin ylapunkkaani. Sanky tuntui taivaalliselta.
Aamusella matkaseuranani olevat kiinalaiset kavivat juttusille, vaikka englantia herrat Hou Jian, Mack Yu, Yulim Wu ja Hali eivat juuri puhuneetkaan. Kaljaa kiinalaiset tykkaavat kumminkin juoda, ja niin tykkaan minakin, ja kultaisen nektarin nauttiminen alkoi jo alkupaivasta. parin oluen nousuissa herrat paattivat opettaa minulle perikiinalaisen korttipelin, jota Mack Yu kutsui nimella ”Cheeky Boss”. Hakkasimme siis korttia, joimme kaljaa, ja kaljojen loputtua vaihdoimme panoksettoman kortinlyonnin juomapeliksi, ja haviaja kulautteli paskan makuisia mutta vahvoja riisiiviinashotteja rangaistukseksi huonosta pelista. Onneksi havisin eniten, silla veikkaan etta viinapaani on kohtuudella parempi kuin pienten kiinalaisten, joten kukaan ei aitinyt liian kovaan humalaan.
Junamatka meni nopeasti hyvassa seurassa, ja saavuttuani Pekingiin hyvastelin matkakumppanini ja suuntasin kohti metroa. Olin sopinut tapaavani henryn LiShuiQiaon starbucksissa, josta voisin ilmoittaa saapumisestani sahkopostilla. Sain istua moccha frappucinoni kanssa komisen tuntia ennen kuin Henry saapui noutaamaan reissun rahjaamaan matkamiehen kahvilasta. Henryn uusi kamppa on komea, eika lainkaan niin kylma kuin edellinen. Kylla nuilla englannin opettajilla kelpaa.
Eli taalla ollaan, jouluostoksia on tehty kovasti (sain sen uuden musiikkisoittimenkin...) ja aatto menee luultavasti Infected Mushroomin tahtiin Banana clubilla heiluessa. Mihin tasta, ja milloin, kuka tietaa. Nauttikaa pyhista, ja syokaa kinkkua. Mina joudun tyytymaan ankkaan. Joulua!
JK: Blogger kun on kiinassa bannissa, en jaksa taistella kuvien kanssa, laittelen ne sitten myohemmin....
Bishkekista lahteminen osoittautui haastavammaksi kuin olin kuvitellut. Menin bostailemaan Osh bazaarille hyvissa ajoin ennen auringonnousua, jotta ehtisin ensiksi tayttyviin minibusseihin. Saapuessani bazaarin asema oli autio, lukuunottamatta yhta kimppataksia, jonka kuljettaja vaitti etteivat minibussit enaa kulkeneet liiallisen lumen ja jaan takia. Vaite osoittautui todeksi, silla parin tunnin odottelun jalkeen en ollut nahnyt ainuttakaan minibussia, jonka tuulilasia olisivat koristaneet kyrilliset kirjaimet O ja SH. Paatin siis ottaa mita oli tarjolla, ja lupauduin taksimatkaan, kunhan taksi ensin tayttyisi muista matkustajista. Huono ja kylma keli olivat ajaneet ihmiset koteihinsa, eika kukaan tuntunut olevan halukas matkaamaan reilun 12 tunnin matkaa, lapi vuorten. Kello oli kaksi kun taksi viimein tayttyi, ja aloitin hintaneuvottelut kuskin kanssa. Tiesin, etta kaypa hinta matkasta oli 900 - 1000 somia, mutta kuski ei antanut tingata alle 1300, vaittaen etta muutkin matkustajat maksoivat saman, mika tietysti oli taytta kukkua. Kuski tiesi ahdinkoni, jos en ottaisi hanen tarjoustaan, en matkustaisi Oshiin tanaan. Niimpa ei auttanut kuin kaivaa kuvetta. Taksikuskit, maailman vittumaisimmat rosvot.
Lunta vuorilla todellakin oli, ja jaata. En tiennyt omasiko kuski kitkarenkaita, nastoja kumeissa ei ainakaan ollut. Eipa silti, maisemat olivat kuitenkin taas kerran kohdallaan. Kivutessamme silloin talloin pilvien paremmalle puolelle avautui alla oleva vuoristomaisema lentokoneperspektiivista, ymparoivien huippujen pilkottaen pilvimeresta. Ei voinut kuin nauttia kyydista, ja maisemista.
Kellon kaydessa puoltayota aloin toivoa etta jaiset tiet olisivat hidastaneet matkaamme neljalla, viidella tunnilla, jotta saastyisin hotellin haeskelulta oisessa pikkukaupungissa. Toiveeni ei kuitenkaan kaynyt toteen, ja saavuimme perille puoli kolmen aikaan. Ei auttanut kuin alkaa harhailemaan kylmassa ja pimeassa kaupungissa, silla hotelli jonka eteen kuskini minut pudotti oli pikkaisen turhan kallis makuuni yon maksaessa halvimmassa huoneessa saman minka olin juuri pulittanut taksimatkastani. Lahdin siis liukastelemaan LP:n mustavalkoinen ja epatarkka kartta kourassani oisille kujille. Loysin tieni viimein halvimmalle hotellille. Vaikka Oshista loytyikin edullinen, Bishkekin South Guesthousen tyylinen privaatti majatalo, epailin vahvasti kenenkaan avaavan ovea minulle aamu kolmelta, joten paatin etsia paikan unilta herattyani, ja tyytya yohon hotellissa.
Koputin pimean Alay hotellin oveen, ja tiirailin sisaan sytkarini taskulampun kanssa (onko parempaa keksintoa kuin led valolla varustettu tupakansytytin?) Hetken ovea hakattuani kompi nuori reseptionisti avaamaan. Syy toiminnan hitauteen paljastui nopeasti: Reseptionisti ja yovartijan virkaa toimittava poliisi, joka alkoi leuhkia minulle olevansa Spetznaz, olivat paattaneet nopeuttaa yon tuntien kulumista tyhjennellen paria pulloa vodkaa. Kirjauduin sisaan, ja ennen kuin paasin nukkumaan jouduin viela istumaan hetken shotteja poliisin kanssa kiskoen, joka antoi minulle kannykkanumeronsa, ja kaski soittaa jos mitaan ongelmia Oshissa ilmenisi; han tulisi salamana paikalle ja pieksisi kaikki vaivaajani uskomattomilla spetznaz kyvyillaan. Niimpa niin, shotti alas, kiitos ja kumarrus, mina lahden nyt nukkumaan.
Herattyani lahdin etsiytymaan Osh Guesthouseen. Yritin soittaa respan puhelimesta, mutta numero oli vaihtunut sitten matkaoppaani julkaisun, joten ei muuta kuin kokeilemaan kepilla jaata. Kavelin lapi jo vilkkaaksi kayneen bazaarin, ja katselin vesi kielella herkullisia makkaroita ja tuoreita leipia. Minun aamupalani olisi kovaksi kaynyt leipa ja mansikkahillon jamat jotka makasivat repussani edellispaivan taksimatkan jaanteina. Loysin majatalon kohtuu helpolla pienen kerrostalon sokkeloista, ja oveen oli jopa kirjailtu pienella sanat Osh GH loytamista helpottamaan. Soitin ovikelloa, mutta kukaan ei avannut. Ovessa roikkui lappu, jossa oli puljun omistajan, Daniyarin, puhelinnumero. Riipustaessani numeroa ylos, sattui Daniyar kuitenkin palaamaan kauppareissultaan, ja saastyin matkalta yleisopuhelimelle. Majatalossa ei ollut muita, ja Daniyar majoitti minut kakkos asuntoonsa, viereisen oven takana. Sain siis oman ison yksion vajaaseen neljaan euroon yo, tukikohta pariksi seuraavaksi paivaksi oli loytynyt.
Keli oli talvinen, lunta satoi, ja jalkakaytavat olivat liukkaita. Pihamaan lapset leikkivat lumessa, mutta koska olen jo valitettavasti kasvanut ulos lumienkeleista ja lyhtyjen rakentelusta, paatin kayttaa nuoskaista kelia tekosyyna internetkahvilassa istuskeluun.
Istuessani myohemmin pienessa ravintolassa sain taas muistutuksen siita matkustelun yhdesta huonoimmista puolista. Kusetuksesta. Ruokalistan mukaan tilaamani nuudelisoppa kustansi 50 somia, ja litran kola 40 (pienempia ei tarjoilijan mukaan ollut) Ainoa artikkeli jota menussa ei nakynyt oli soppani kyytipojaksi tarjoiltu leipa. Aterioituani ojensin tarjoilijalle silean 200 setelin. Tarjoilija antoi vaihtorahat: 40 somia. Olihan kallis leipa, tai sitten tarjoilijatar paatti auttaa itseaan mojovalla tipilla. Olin liian vasynyt edes tekemaan asiasta numeroa, joten annoin nuorelle naiselle vain vihaisen katseen ja painuin pihalle ovet paukkuen. Vitutti ja vasytti. Matkavasymys painoi selkeasti paalle, ja halusin vain olla jo Pekingissa kylma olut kourassa lataamassa paristojani ja miettimassa seuraavaa siirtoa. Valissa oli kuitenkin viela Irkeshtamin sola, ja sen takana pitka matka rautakukon kyydissa.
Vahampa tiesin, etta edessa olisi yksi ikimuistoisimmista rajanylityksista.
Lahdin jatkamaan aamusella lahemmas rajaa, Sary Tashin kylaa, jossain Tian Shan vuoriston katkoissa. Etsiydyin bussiasemalle, ja hetken harhailun ja taksikuskien naurettaville hintapyynnoille hermostumisen jalkeen pulla Uaz –minibussi kohti maaranpaatani loytyi, ja ahtauduin reppuineni takapenkille. Vuoristo alkoi heti Oshin ulkopuolella, ja Uaz kiemurteli lumisella tiella hitaasti, mutta nelivetoisen varmasti. Katselin jaista maisemaa ikkunan lapi, ja annoin mielen vaellella.
Aurinko oli jo painumassa huippujen taa kun astuin ulos Uazista lumiseen kylaan. Pakkanen jaadytti hengutyshuurut partaani valittomasti, kavellessani pienen kylan raittia yosijaa etsiskellen. Kyla oli hiljainen, missaan ei juuri nakynyt elaman merkkeja, mita nyt muutama kuorma-auto taittoi verkkaisesti matkaa kylan kohti rajaa. Huominen kyytini, mietin.
loysin pian pienen majatalon, ja astuin sisaan vastaanottavaan lampoon. Kiltti vanha rouva kysyi soisinko illallista ja aamupalaa, ja koska arvasin mita olisi illalliseksi, ja minka tahteet aamupalaksi, tyydyin vain yhteen annokseen plovta. Repussani oli leipaa ja juustoa aamupalaksi. Plovt nieltyani rouva ohjasi minut viereiseen huoneeseen, jonne han oli sijannut patjan perheen poikien kanssa. Pojat vahtasivat dvd:lta jotain venajaksi dubattua fantasiaelokuvaa. Paatahtena heilui nahkaiseen tabardiin sonnustautunut Jason Statham. Vaikka herra hyva toimintanayttelija onkin, ei bastardimiekan heiluttelu oikein sopinut repertuaariin. Kaansin siis kylkea ja nukahdin lampiman peiton alle.
Aamu oli kolea, ja aurinko viela piilossa huippujen takana kun lahdin kompimaan lampoisesta majatalosta uinuvaan kylaan. Hetken odottelun jalkeen nain lahestyvan rekan valot, ja aloin huiskuttaa kattani. Lumi pollysi naamalleni rekan kaasuttaessa ohi, hidastamatta. Kaarin kaulaliinaa tiukemmalle ja jatkoin odottelua. Pian toinen rekka lahestyi, ja huiskutin. Rekka ajoi ohi, mutta pian nain jarruvalojen syttyvan ja juoksin auton peraan. Nuori poika avasi oven vankarin puolelta, ja kommin kyytiin. Kuski, keski-ikainen Uzbekki, esittaytyi Zurichiksi. Vankari oli hanen poikansa. Zurich lupasi kyydin rajalle, ja rekka aloitti kulkunsa lapi valkoisen vuoriston. Nouseva aurinko varjasi loputonta valkoisuutta punaisella kullalla. Mursin itselleni palan leipaa ja juustoa, ja sytytin tupakan.
Saavuimme rajalle parin tunnin korottelyn jalkeen. Kiitin kyydista, huiskautin hyvastit, ja tallustin suorittamaan maastapoistumisvelvollisuuksiani. Huomasin lauman ihmisia jonottamassa leimojaan, ja bongasin lansimaiset piirteet omaavan herran jonosta. Toivotin huomenet ja liityin jonoon. Xavi, espanjalainen matkamies oli valinnut liftin sijasta bussin Oshista Kashgariin, vaihtoehdon jonka olin hylannyt sen tylsyyden ja kalliuden takia. Kyydista kun piti pulittaa 70 dollaria. Kuultuaan kuinka helppoa kyydin saanti oli ollut, alkoi Xavi katua paatostaan, mutta koska lippu oli ostettu ja yksi yo bussissa lusittu, paatti han matkata lopunkin matkasta bussinsa punkalla maaten. Jutellessamme ja jonottaessamme yksi rajavartioista huomasi reppuselkaisen kulkurin, ja koska en kuulunut bussilastiin, sain erikoiskohtelun ja herra kavaisi noutamassa minulle maastapoistumisleiman ja ohjasi sitten uuteen rekkaan, kaskien kuskia viemaan minut ei-kenenkaan-maan lapi Kiinan puolelle. Kipusin koppiin, kiitin kuskia, ja korottelin kolme kilometria Kiinan ensimmaiselle tarkastuspisteelle.
Paasin esittelemaan taas vesipiippuni toimintaa ja kokoamista tullimiehille. Artikkeli, josta tullimiehet ovat olleet joka rajalla erittain kiinnostuneita. Eivat pahassa mielessa, kukaan heista ei ole ehdottanut etta ehka se on kontrabandien polttamista varten, ovat vain olleet aidon kiinnostuneita kuinka piippu toimii. Kun olin kertonut piipunpolttoprosessin hiilien lammitysta myoten, ei herra enaa jaksanut olla kiinnostunut reppuni lopusta sisallosta, vaan pyysi pakkaamaan, ja ohjasi jalleen uuteen rekkaan, joka veisi minut lopun matkaa maahantulotarkastukseen.
Immigrationista selvittyani kavelin pihalle. Hymyilytti, jostakin syysta Kiinaan tuleminen on aina kuin saapuisi kotiin. Vaihdoin loput sumini Kiinan rampyloihin raja-aseman edessa karkkyvilta Uiguureilta, ja lahdin kyselemaan kimppataksin hintaa. Paras tarjous jonka taksimiehilta sain oli 200 rampylaa, parikymmenta euroa, autosta Kashgariin. Kerroin kuitenkin haluavani jakaa kustannukset, ja paatin odottaa josko muita kyytilaisia ilmaantuisi. Istuskellessani repullani, ohi ajoi lava-auto, jossa istui kaksi Han kiinalaista. Auto pysahtyi, Uiguuri kuski veivasi ikkunan auki, ja kysyi olinko matkalla Kashgariin. Sinnehan mina, joten kipusin kyytiin. Yritin udella mita kyyti kustanstaisi, mutta niin kiinalaiset kuin uiguurigaan ei ymmartanyt mita olin vailla, joten paatin vain pitaa huolen etten jaa kyydista ensimmaisena, jotta naan mita kiinalaiset kyydista pulittaisivat. Kinkit tarjosivat luonnollisesti tupakkaa, ja matka savuisessa autossa alkoi. Olimme jo lumirajan alapuolella, kamelit kayskentelivat laiskasti tien laidalla.
Nautin rajanylityksen ja kyytien saannin helppoudesta, ja mietin, kuinka koukussa olinkaan tahan hommaan, matkustukseen. Ei edes Betty Ford saa minua enaa parannettua. Mietin silti tauon paikkaa, ja haaveilin lampoisesta Kaakkois-Aasiasta.
200 kilometria Kashgariin meni nopeasti, tupakkia ketjussa poltellen, ja huonoa kiinaani harjoittaen. Kiinalaiset olivat matkalla rautatieasemalle, joten kuski suhasi sinne ennen kuin veisi minut takaisin keskustaan. Kavi kuin nyrkki silmaan. Steissilla kinkit iskivat herralle kouraan 200 rampylaa kumpainenkin. Hammastys oli suuri, jopa pettymyksen omainen, silla olisin saanutoman auton samaan hintaan, mutta minkas teit. Saavuttuamme keskustaan kysaisin kuskilta voisinko maksaa dollareilla, rampylani eivat riittaisi. Kuskille tama passasi hyvin. kaivoin rahavyostani 20 dollaria, ja koitin vaittaa ettei minulla ollut enempaa. Kuski ei ollut iloinen, ja tiesi vaihtokurssin hyvin, summassa oli kymppi liian vahan. Vakuuttelin herralle ettei minulla ollut enempaa, mutta rahavyota kaivaessani oli han huomannut ne muutamat irtodollarit jotka lojuivat rahavyoni pohjalla. Kaivoin dollarit, kaikki nelja, ja kuski oli iloinen. 24 dollaria, matkani Oshista kashgariin maksoi siis yhteensa reilu kolmisen kymmenta taalaa, eli alle puolet bussin hinnasta, diili oli siis hyva, ja kokemuksena ehdottomasti parempi.
Kavelin Bishkekissa suosituksia saaneeseen Chini Bagh hotelliin, paikkaan, jonne olin opastanut myos Xavin, kunhan hanen bussinsa saapuisi perille. Dormitorio sisalsi kolme sankya, suihkun ja wc:n. Hotelli oli puhdas ja halpa, ymmarsin hyvin miksi japsit olivat tata suositelleet. Otin suihkun ja lahdin alas ostamaan kaljaa, ja matkalla kulmakauppaan nain Xavin kavelemassa kohti hotellia pienen paivareppunsa kanssa. Kerroin missa huoneessa olin, Xavi meni kirjautumaan sisaan, ja mina jatkoin kohti kaljaostoksia.
Seuraavana aamuna suuntasimme steissille ostamaan liput Urumiin. Minulla oli hoppu Pekingiin, ja Xavilla Laosiin, jonne han oli menossa tapaamaan ystavaansa, joten paatimme etta yksi paiva Kashgariin saisi riittaa. Vaeltelimme vanhassa kaupungissa, rapsimme kuvia, ja loysimme tiemme torille. Koska olin hajottanut leathermanini puukon jo intiassa, ja matkannut sen jalkeen vain pienen hedelmaveitsen kanssa, paatin aseistaa itseni uudelleen, silla uiguurit tekivat hyvia puukkoja. Eivathan ne lapin leukun veroisia ole, mutta kasityona tehty puukko on aina tehdasversiota parempi. Kauppa torilla ei ilmeisesti luistanut turhan hyvin, silla puukkokauppias tinkasi itsensa alas 160 yuanista viiteenkymppiin ilman, etta jouduin tekemaan minkaanlaista vastatarjousta. Herra ei vaikuttanut tyytyvaiselta hintaan, mutta halusi silti myyda puukon minulle, hinnalla milla hyvansa. Hyvan ostoksen paatteeksi suuntasimme kalliiseen kahvilaan. Tama on se juttu mika naurattaa matkustuksessa paljon: Sita tinkaa kadulla 1,5 yuanin kebabeista, ja sitten kavelee ostamaan 25 yuanin kahvin... Mutta pakko sanoa etta moccha latte maistui. Loysimme illalla viela pienen pubin, ja aloimme kiskoa olutta Kashgarin viimeisen illan kunniaksi.
Ehka olen alkanut nauttimaan luksustelusta hieman liikaa, silla aamulla Hard Seat osastolle kompiessani aloin kirota nopeasti piheyttani. Varsinkin vierailtuani puolityhjassa ja siistissa Sleeper osastossa, jossa Xavi majaili. Konduktoori ajoi minut kuitenkin nopeasti takaisin sikaosastolleni, ja ahtauduin epamukavalle penkille, ja kirosin ahtailla ja taysilla kaytavilla kirmaavia uiguurilapsia. Lahdin ravintolavaunuun juomaan kaljaa, ja paatin matkustaa Pekingiin sleeper luokassa.
30 tuntia kovaa penkkia ei antanut paljoa unta, mutta Urumqiin paastyamme paatin silti jatkaa Pekingiin jo saman illan junalla. Xavi paatti jaada tutustumaan kaupunkiin pariksi paivaksi, joten huikkasimme hyvastit. Ehka nahdaan Kaasiassa. Kahden vuorokauden express junan punkkalippu oli suolaisen hintainen, 60 euroa, mutta puhtaalle punkkaosastolle paastyani tiesin etta paatos oli oikea. 70 tuntia kovaa penkkia yhtasoittoa olisi liikaa niin psyykkeelle kuin fysiikalle. Ostin pari olutta ohi kurvaavasta tarjoilukarrysta, ja kaljat juotuani kommin ylapunkkaani. Sanky tuntui taivaalliselta.
Aamusella matkaseuranani olevat kiinalaiset kavivat juttusille, vaikka englantia herrat Hou Jian, Mack Yu, Yulim Wu ja Hali eivat juuri puhuneetkaan. Kaljaa kiinalaiset tykkaavat kumminkin juoda, ja niin tykkaan minakin, ja kultaisen nektarin nauttiminen alkoi jo alkupaivasta. parin oluen nousuissa herrat paattivat opettaa minulle perikiinalaisen korttipelin, jota Mack Yu kutsui nimella ”Cheeky Boss”. Hakkasimme siis korttia, joimme kaljaa, ja kaljojen loputtua vaihdoimme panoksettoman kortinlyonnin juomapeliksi, ja haviaja kulautteli paskan makuisia mutta vahvoja riisiiviinashotteja rangaistukseksi huonosta pelista. Onneksi havisin eniten, silla veikkaan etta viinapaani on kohtuudella parempi kuin pienten kiinalaisten, joten kukaan ei aitinyt liian kovaan humalaan.
Junamatka meni nopeasti hyvassa seurassa, ja saavuttuani Pekingiin hyvastelin matkakumppanini ja suuntasin kohti metroa. Olin sopinut tapaavani henryn LiShuiQiaon starbucksissa, josta voisin ilmoittaa saapumisestani sahkopostilla. Sain istua moccha frappucinoni kanssa komisen tuntia ennen kuin Henry saapui noutaamaan reissun rahjaamaan matkamiehen kahvilasta. Henryn uusi kamppa on komea, eika lainkaan niin kylma kuin edellinen. Kylla nuilla englannin opettajilla kelpaa.
Eli taalla ollaan, jouluostoksia on tehty kovasti (sain sen uuden musiikkisoittimenkin...) ja aatto menee luultavasti Infected Mushroomin tahtiin Banana clubilla heiluessa. Mihin tasta, ja milloin, kuka tietaa. Nauttikaa pyhista, ja syokaa kinkkua. Mina joudun tyytymaan ankkaan. Joulua!
JK: Blogger kun on kiinassa bannissa, en jaksa taistella kuvien kanssa, laittelen ne sitten myohemmin....
9.12.2009
The right attitude to rain
Location: Bishkek, Kyrgyzstan
Niin, viela taalla. Taytyy tunnustaa etta vaikka kirpputorilta loytyikin oliivinvihrea SA villapaita, hairitsee holotna silti sen verran etta paatin nyt kuitenkin jattaa trekkikenkien nauhat vaihtamatta, enka suunnannut vuoristoon paleltumaan ja nakemaan nalkaa. Eli itsenaisyyspaiva meni venalaista vodkaa nappaillen (Finlandiaakin lahikaupan viinahyllylla toki oli, mutta koska isanmaallisuus olisi maksanut kymmenen kertaa enemman, jatin ostamatta) ja japsien kanssa muumeista ja Sibeliuksesta turisten. Mutta mikapa se siina, koko homman jujuhan on, etta sita on vapaa tekemaan just sita mika sattuu huvittamaan, ja nyt huvitti laiskotella, kokkailla hyvaa ruokaa (naudan sisafile maksaa laheisella bazaarilla pari euroa kilo), lipitella teeta, ja lukaista pari kirjaa. Ja suunnitella tulevaa ja pohtia menneita. Ja kun vuoret nyt kuitenkin nakyvat parvekkeella tupakkia poltellessa, ei siitakaan elementista tarvinut kokonaan luopua.
Menneista, eli Stanien kiekauksesta summa summarumia. Keski-Aasia on kiehtova, ja haastava paikka matkustaa. Ongelmia on kielen, transportaation ja viisumibyrokratian suhteen, ja kateista joutuu valissa kantamaan pelottavankin suuria summia kerralla, ottomaattien vahyyden vuoksi. Myos talvi oli ehka vahan kenkku aika tulla tanne, silla lumi ja pakkanen haittaa trekkailua ja paimentolaiset eivat hengaile kesalaitumillaan jurtissaan tammanmaitokiljua juoden. Silti Keski-Aasiasta jai maku, etta revanssia naillekin tonteille taytyy joskus ottaa. Tosin ensikerralla ostan varmasti Ladan, jotta kulkemiseen saa oman tahdin ja vapauden. Etenkin ihmisten lampo, siita taliban taistelijan nakoisesta rattipaisesta ja partaisesta afgaanista siihen vanhaan baabushkaan. Taalla on tervetullut olo. Myos maisemat ovat henkeasalpaavia, hiekka-aavikoista korkeisiin vuoristoihin, ja moskeijoiden mosaiikkikoristuksiin. Ruoka on vaihdellen hyvaa ja huonoa. Kuola valuu vielakin kun ajattelen niita Heratin tirisevia lihakepakkoja lampiman leivan ja vihrean teen kera. Toisaalta taas ajatus siita etta joudun luultavasti viela ammentamaan useamman lautasellisen plovta, ja haaleaa nuudelisoppaa, laghmania, ennen kuin olen Kiinassa, ei naurata. Ja koska Turkestanissa turismi on viela lapsenkengissaan, sita oikeasti nauttii muita reissumiehia tavatessaan, mahdollisuudesta vaihdella matkatarinoita ja turista niita naita oluen kanssa. Ja kun muut lankkarit alkaa tympimaan, sita on nopeasti taas yksinaan omilla tonteillaan. Islamistisen maailman eri variaatiot aariryhmittymista liberaaliin neuvostoislamiin ovat kaikessa kirjavuudessaan kiinnostavat: Hotellin katolla auringonlaskun iltarukouskutsujen kuuntelusta keskipaivan vodkasessioihin muslimien kanssa.
Eli Keski-Aasiaan ei ehka kannata tulla jos matkustuskokemus rajoittuu Thaimaan reppureinokeskittymiin, muuten voi menna sormi suuhun nopeasti, kun kukaan ei ole pureksimassa reissua nielaisuvalmiiksi puolestasi. Mutta jos haluaa koluta niita vahemman tallattuja polkuja ja on valmis epamukavuuksiin, ja on sujut oman itsensa kanssa matkustelusta, niin ihan heti en parempaa laania keksi.
Mutta nyt kun Kiinan viisumi on hanskassa, on aika jatkaa matkaa. Huomenissa siis kimppataksia metsastelemaan, ja piinaava rymistely kohti Oshia voi alkaa. Oshista suuntaan viikonlopun paatteeksi Sary Tashiin, nukun yon jossain teetuvan nurkassa, ja aloitan aamusella liftihommat kohti Irkeshtamin solaa, ja Kiinan kansantasavallan rajaa. Pukille terveisia (lahjuksiksi voi tuoda vaikka uuden musiikkisoittimen; Creative Zen and the art of mp3 player misplacing), etta Joulua vietetaan Pekingissa, Henryn kanssa jouluankkaa mutustellen, ja ennen kuin vuosi vaihtuu tiikeriksi, olisi ajatus olla taas liikkeella.
Ai niin, sain japseilta itsenaisyyspaivalahjaksi kuivatun vastan. Ei se koivua ole, mutta ajaa kai asiansa. Pitaa koittaa etsiskella matkalla viela sauna, niin paasee vihtomaan reissuhiet helvettihin.
Tulevasta sen verran, etta ajatus on muotoutunut sille tasolle etta koska matkakassa alkaa olla veronpalautuksista huolimatta kohta puolityhja, on aika alkaa suuntaamaan kohti Australian mannerta, ja tyohommia. Pikkuhiljaa, silla valissa on viela kohtalaisen monta maata, ja yksi merikin pitaisi jollakin konstilla ylittaa ennen kuin sita on Ozin ihmemaassa. Julkisissa lusiminen alkaa jo puistattaa sen verran pahasti, etta kunhan Kiinasta on junailtu takaisin Kaasiaan, on aika hypata taas oman kulkupelin puikkoihin, olkoonkin se sitten mopo, tuk tuk, tai vesipuhveli. Pitaa tosin tutkailla etta minka maan kilvissa saa ajella niinkin pitkalle kuin Indonesiaan, ja jaako puhveli karanteeniin Singaporessa? Reittiakin pitaa viela mietiskella, silla jos Myanmarin suurlahetysto ei vedattanyt vanhaa puumaa, on maaraja Kiinasta Burmaan tanapaivana kiinni, ja Siiamiin taytyy suunnata ottaen revanssia vaikka Laosin kanssa.
Raportoidaan taas kunhan olen Pekingissa. Niinkuin edellisessa kirjoituksessa mainitsin, ei Xinjiangissa ole internettia, joten paivittelyt saavat odottaa kunnes rautakukko on kuljettanut minut Kashgarista Kiellettyyn Kaupunkiin. Tassapa tama talta eraa. Keski-Aasia lopettaa sanoihin, jotka Marco Polo lausui kuolinvuoteellaan, kun hanelta koitettiin tivata josko han on hieman liioitellut matkatarinoitaan: ”En ole kertonut teille puoliakaan siita mita olen nahnyt.”
Niin, viela taalla. Taytyy tunnustaa etta vaikka kirpputorilta loytyikin oliivinvihrea SA villapaita, hairitsee holotna silti sen verran etta paatin nyt kuitenkin jattaa trekkikenkien nauhat vaihtamatta, enka suunnannut vuoristoon paleltumaan ja nakemaan nalkaa. Eli itsenaisyyspaiva meni venalaista vodkaa nappaillen (Finlandiaakin lahikaupan viinahyllylla toki oli, mutta koska isanmaallisuus olisi maksanut kymmenen kertaa enemman, jatin ostamatta) ja japsien kanssa muumeista ja Sibeliuksesta turisten. Mutta mikapa se siina, koko homman jujuhan on, etta sita on vapaa tekemaan just sita mika sattuu huvittamaan, ja nyt huvitti laiskotella, kokkailla hyvaa ruokaa (naudan sisafile maksaa laheisella bazaarilla pari euroa kilo), lipitella teeta, ja lukaista pari kirjaa. Ja suunnitella tulevaa ja pohtia menneita. Ja kun vuoret nyt kuitenkin nakyvat parvekkeella tupakkia poltellessa, ei siitakaan elementista tarvinut kokonaan luopua.
Menneista, eli Stanien kiekauksesta summa summarumia. Keski-Aasia on kiehtova, ja haastava paikka matkustaa. Ongelmia on kielen, transportaation ja viisumibyrokratian suhteen, ja kateista joutuu valissa kantamaan pelottavankin suuria summia kerralla, ottomaattien vahyyden vuoksi. Myos talvi oli ehka vahan kenkku aika tulla tanne, silla lumi ja pakkanen haittaa trekkailua ja paimentolaiset eivat hengaile kesalaitumillaan jurtissaan tammanmaitokiljua juoden. Silti Keski-Aasiasta jai maku, etta revanssia naillekin tonteille taytyy joskus ottaa. Tosin ensikerralla ostan varmasti Ladan, jotta kulkemiseen saa oman tahdin ja vapauden. Etenkin ihmisten lampo, siita taliban taistelijan nakoisesta rattipaisesta ja partaisesta afgaanista siihen vanhaan baabushkaan. Taalla on tervetullut olo. Myos maisemat ovat henkeasalpaavia, hiekka-aavikoista korkeisiin vuoristoihin, ja moskeijoiden mosaiikkikoristuksiin. Ruoka on vaihdellen hyvaa ja huonoa. Kuola valuu vielakin kun ajattelen niita Heratin tirisevia lihakepakkoja lampiman leivan ja vihrean teen kera. Toisaalta taas ajatus siita etta joudun luultavasti viela ammentamaan useamman lautasellisen plovta, ja haaleaa nuudelisoppaa, laghmania, ennen kuin olen Kiinassa, ei naurata. Ja koska Turkestanissa turismi on viela lapsenkengissaan, sita oikeasti nauttii muita reissumiehia tavatessaan, mahdollisuudesta vaihdella matkatarinoita ja turista niita naita oluen kanssa. Ja kun muut lankkarit alkaa tympimaan, sita on nopeasti taas yksinaan omilla tonteillaan. Islamistisen maailman eri variaatiot aariryhmittymista liberaaliin neuvostoislamiin ovat kaikessa kirjavuudessaan kiinnostavat: Hotellin katolla auringonlaskun iltarukouskutsujen kuuntelusta keskipaivan vodkasessioihin muslimien kanssa.Eli Keski-Aasiaan ei ehka kannata tulla jos matkustuskokemus rajoittuu Thaimaan reppureinokeskittymiin, muuten voi menna sormi suuhun nopeasti, kun kukaan ei ole pureksimassa reissua nielaisuvalmiiksi puolestasi. Mutta jos haluaa koluta niita vahemman tallattuja polkuja ja on valmis epamukavuuksiin, ja on sujut oman itsensa kanssa matkustelusta, niin ihan heti en parempaa laania keksi.
Mutta nyt kun Kiinan viisumi on hanskassa, on aika jatkaa matkaa. Huomenissa siis kimppataksia metsastelemaan, ja piinaava rymistely kohti Oshia voi alkaa. Oshista suuntaan viikonlopun paatteeksi Sary Tashiin, nukun yon jossain teetuvan nurkassa, ja aloitan aamusella liftihommat kohti Irkeshtamin solaa, ja Kiinan kansantasavallan rajaa. Pukille terveisia (lahjuksiksi voi tuoda vaikka uuden musiikkisoittimen; Creative Zen and the art of mp3 player misplacing), etta Joulua vietetaan Pekingissa, Henryn kanssa jouluankkaa mutustellen, ja ennen kuin vuosi vaihtuu tiikeriksi, olisi ajatus olla taas liikkeella.
Ai niin, sain japseilta itsenaisyyspaivalahjaksi kuivatun vastan. Ei se koivua ole, mutta ajaa kai asiansa. Pitaa koittaa etsiskella matkalla viela sauna, niin paasee vihtomaan reissuhiet helvettihin.
Tulevasta sen verran, etta ajatus on muotoutunut sille tasolle etta koska matkakassa alkaa olla veronpalautuksista huolimatta kohta puolityhja, on aika alkaa suuntaamaan kohti Australian mannerta, ja tyohommia. Pikkuhiljaa, silla valissa on viela kohtalaisen monta maata, ja yksi merikin pitaisi jollakin konstilla ylittaa ennen kuin sita on Ozin ihmemaassa. Julkisissa lusiminen alkaa jo puistattaa sen verran pahasti, etta kunhan Kiinasta on junailtu takaisin Kaasiaan, on aika hypata taas oman kulkupelin puikkoihin, olkoonkin se sitten mopo, tuk tuk, tai vesipuhveli. Pitaa tosin tutkailla etta minka maan kilvissa saa ajella niinkin pitkalle kuin Indonesiaan, ja jaako puhveli karanteeniin Singaporessa? Reittiakin pitaa viela mietiskella, silla jos Myanmarin suurlahetysto ei vedattanyt vanhaa puumaa, on maaraja Kiinasta Burmaan tanapaivana kiinni, ja Siiamiin taytyy suunnata ottaen revanssia vaikka Laosin kanssa.
Raportoidaan taas kunhan olen Pekingissa. Niinkuin edellisessa kirjoituksessa mainitsin, ei Xinjiangissa ole internettia, joten paivittelyt saavat odottaa kunnes rautakukko on kuljettanut minut Kashgarista Kiellettyyn Kaupunkiin. Tassapa tama talta eraa. Keski-Aasia lopettaa sanoihin, jotka Marco Polo lausui kuolinvuoteellaan, kun hanelta koitettiin tivata josko han on hieman liioitellut matkatarinoitaan: ”En ole kertonut teille puoliakaan siita mita olen nahnyt.”
4.12.2009
The Rescue Artist
Location: Bishkek, Kyrgyzstan
Konsulin terveiset olivat etta tarvitsen Kiinan viisumia varten kutsun. Syy tahan on tietysti rajan takana makaava Xinjiangin maakunta, jossa Uiguurit ja Han-Kiinalaiset ottivat verisesti yhteen muutama kuukausi takaperin.
Kiina teki niinkuin lapsiaan rankaiseva isa, ja sulki internetin ja kannykan ainakin loppuvuodeksi. Huoneeseesi siita! Lisaksi isukki tykkaa kyttyraa jos kaverit tulevat kylailemaan ja katsomaan miten paikan paalla menee.
Eli Kiina ei halua tursiteja palloilemaan Xinjiangiin, ja on tiukentanut viisumisaannoksiaan naapuroivissa paikoissa, kuten Kirgiisiassa. Konsuli kuitenkin tyytyi siihen, etta liittaisin anomukseen kopiot lentolipuista Pekingiin ja tositteen hotellivarauksesta paakaupungissa, todistaakseni etten ole menossa maitse rajan yli Xinjiangin maakuntaan.
Ongelmallisenhan tasta teki se fakta, etta olin juurikin menossa maitse rajan yli Xinjiangin maakuntaan, en lentamassa yhtaan mihinkaan.
Illalla selasin viimeiset sivut Edward Dolnickin kirjasta The Rescue Artist. Kirja kertoo Edward Munchin Huudon varkauksesta Lillehammerin talviolympialaisten avauspaivana, ja sivuaa aiheissaan myos taide- ja rahavaarennoksia. Kirjan innoittaman paatin itsekin poiketa hetkeksi lavealle tielle...
Paatin tehda lippuni itse.
Valelentojen hommaamisesta minulla oli jo kokemusta Mongoliasta, saman maan viisumia varten, mutta koska matkatoimistojen kautta lippujen varaaminen, ja varaustositteen saamisen jalkeen peruminen maksaa jokatapauksessa rahaa, ja asian selittaminen vain venajaa ja kirgiisiaa puhuvalle virkailijalle on miltei mahdotonta, paatin aloittaa uran kansainvalisena vaarentajana.
Astelin internetkahvilaan, ja kysyin toimiko printteri. Toimi. Valitsin suomalaisen lentojen varauskoneen jolla etsin lennon sopivalle paivalle Bishkekista Beijingiin, Tashkentin kautta. Niin, nykypaivanahan lento nakyy luottokortin vinguttamisen jalkeen vain varmistussahkopostina, joka pitaa muassaan lento-ohjelman ja varausnumeron, joten tallaisen askartelin MS Paintin avustuksella. Jatetaan nyt kertomatta tarkemmin, en halua ottaa vastuuta siita jos Kiinan Kirgiisian suurlahetystoon alkaa tulvia itse piirusteltuja lentovarauksia, ja joku viela onnistuu saamaan itsensa satimeen tai saa porttikiellon koko kansantasavaltaan.
Samoin hotellivarauksen tein vanhasta hostellivarausvahvistuksesta, vain paivamaarat muuttaen.
Dokumenttien kanssa marssin lahetystoon, ja paperit tutkittuaan konsuli nakkasi kapalaani kuitin, johon kirjasi paivamaaran viisumin noutoa varten.
Sen pituinen se. Ja jatetaan se jeesustelu sikseen, jookos? Vaikka vaarentaminen kenkkua onkin, niin eihan se kaytannossa ole sen kummempi temppu kuin oikeasti niiden lentojen varaaminen, ja varmistusviestin jalkeen lentojen peruminen. Valehtelua kumpainenkin.
Nyt siis odotellaan taas viisumia, mutta vaikka kommuunin omaisessa majatalossa hengailu ja Bishkekin kahviloissa istuskelu maistuukin yllattavan hyvalle, koitan ottaa itseani niskasta kiinni ja suunnata lumisille huipuille, jos nyt edes pariksi paivaksi. Eikai Kirgiisiaan asti kannata tulla vain teeta juomaan?
Konsulin terveiset olivat etta tarvitsen Kiinan viisumia varten kutsun. Syy tahan on tietysti rajan takana makaava Xinjiangin maakunta, jossa Uiguurit ja Han-Kiinalaiset ottivat verisesti yhteen muutama kuukausi takaperin.
Kiina teki niinkuin lapsiaan rankaiseva isa, ja sulki internetin ja kannykan ainakin loppuvuodeksi. Huoneeseesi siita! Lisaksi isukki tykkaa kyttyraa jos kaverit tulevat kylailemaan ja katsomaan miten paikan paalla menee.
Eli Kiina ei halua tursiteja palloilemaan Xinjiangiin, ja on tiukentanut viisumisaannoksiaan naapuroivissa paikoissa, kuten Kirgiisiassa. Konsuli kuitenkin tyytyi siihen, etta liittaisin anomukseen kopiot lentolipuista Pekingiin ja tositteen hotellivarauksesta paakaupungissa, todistaakseni etten ole menossa maitse rajan yli Xinjiangin maakuntaan.
Ongelmallisenhan tasta teki se fakta, etta olin juurikin menossa maitse rajan yli Xinjiangin maakuntaan, en lentamassa yhtaan mihinkaan.
Illalla selasin viimeiset sivut Edward Dolnickin kirjasta The Rescue Artist. Kirja kertoo Edward Munchin Huudon varkauksesta Lillehammerin talviolympialaisten avauspaivana, ja sivuaa aiheissaan myos taide- ja rahavaarennoksia. Kirjan innoittaman paatin itsekin poiketa hetkeksi lavealle tielle...
Paatin tehda lippuni itse.
Valelentojen hommaamisesta minulla oli jo kokemusta Mongoliasta, saman maan viisumia varten, mutta koska matkatoimistojen kautta lippujen varaaminen, ja varaustositteen saamisen jalkeen peruminen maksaa jokatapauksessa rahaa, ja asian selittaminen vain venajaa ja kirgiisiaa puhuvalle virkailijalle on miltei mahdotonta, paatin aloittaa uran kansainvalisena vaarentajana.
Astelin internetkahvilaan, ja kysyin toimiko printteri. Toimi. Valitsin suomalaisen lentojen varauskoneen jolla etsin lennon sopivalle paivalle Bishkekista Beijingiin, Tashkentin kautta. Niin, nykypaivanahan lento nakyy luottokortin vinguttamisen jalkeen vain varmistussahkopostina, joka pitaa muassaan lento-ohjelman ja varausnumeron, joten tallaisen askartelin MS Paintin avustuksella. Jatetaan nyt kertomatta tarkemmin, en halua ottaa vastuuta siita jos Kiinan Kirgiisian suurlahetystoon alkaa tulvia itse piirusteltuja lentovarauksia, ja joku viela onnistuu saamaan itsensa satimeen tai saa porttikiellon koko kansantasavaltaan.
Samoin hotellivarauksen tein vanhasta hostellivarausvahvistuksesta, vain paivamaarat muuttaen.
Dokumenttien kanssa marssin lahetystoon, ja paperit tutkittuaan konsuli nakkasi kapalaani kuitin, johon kirjasi paivamaaran viisumin noutoa varten.
Sen pituinen se. Ja jatetaan se jeesustelu sikseen, jookos? Vaikka vaarentaminen kenkkua onkin, niin eihan se kaytannossa ole sen kummempi temppu kuin oikeasti niiden lentojen varaaminen, ja varmistusviestin jalkeen lentojen peruminen. Valehtelua kumpainenkin.
Nyt siis odotellaan taas viisumia, mutta vaikka kommuunin omaisessa majatalossa hengailu ja Bishkekin kahviloissa istuskelu maistuukin yllattavan hyvalle, koitan ottaa itseani niskasta kiinni ja suunnata lumisille huipuille, jos nyt edes pariksi paivaksi. Eikai Kirgiisiaan asti kannata tulla vain teeta juomaan?
2.12.2009
Long Road to Bishkek
Location: Bishkek, Kirgiz Respublika
Varoitus: Seuraava artikkeli on kirjoitettu alkoholin vaikutuksen alaisena.
Viikko Samarkandissa vierahti nopeasti, ja vieraannutin itseni pariin otteeseen teepannusta tai kaljakolpakosta tekemalla ekskursioita pitkin kaupunkia. Koska olin silkkitiella, paatin tutustua tahan materiaaliin, ja matoistaan kuuluun Keski-Aasiaan hieman paremmin, ja suuntasin Nielsin ja Justinin, Bahodirin majatalossa tapaamieni reissumiesten kanssa, paikalliseen silkkimattokutimoon. Abdullah, paikan pomo, joka muuten puhuu suht sujuvasti 12 kielta opasti meita pitkin tehdasta (ilmaiseksi) esitellen matonkudontaa silkin varjaysprosessista itse punontaan, joka kestaa yleensa 1-2 vuotta per matto, riippuen maton kimpussa haarivien tyolaisten maarasta. Mattoja kutovat tytot kutsuivat minutkin kokeilemaan milta solmujen nyplays tuntuu, ja voinkin nyt ylpeana kertoa olevani aika haka mattojen kudonnassa, ja etta joku rahalla ladattu turisti tai iso-kiho kantaa olohuoneeseensa silkkimaton johon olen tekaissut ainakin 10 solmua! Ehka palaan takaisin kun matkakassa on huvennut, silla tyoolot nayttivat olevan hyvalla tasolla: tyota saa tehda juuri sita tahtia kuin haluaa silla palkka tulee neliosenttimetrien, ei tuntien perusteella, ja keskipalkka neidoilla oli noin 200-250 yhdysvaltain taalaa kuukaudessa, mika vastaa opettajan kuukausiansiota.
Illat kuluivat yleensa oluen ja Al-Jazeeran englanninkielisen uutiskanavan parissa, tai jos kaukosaadin toimi, mahdollisesti BBC:n tai Euronewsin tahtiin. Yksikaan uutistoimisto ei listannut Turkestania saatiedotuksiinsa, mika veti olon aika unohdetuksi. Gavin, Iranin viisumiaan odotteleva Walesilainen, joka edellisessa elamassaan on tyoskennellyt muunmuassa Vapaamuurarien killassa, mutta ei osannut salaista kadenpuristusta, koska se opetetaan vain jasenille, tykkasi oluesta yhta paljon kuin allekirjoittanut, joten pikkutunnit kuluivat yleensa hanen kanssaan maailmaa parantessa. Lempiaiheeseeni natiivien englanninpuhujien kanssa, eli miksi ananas on pineapple, kun melkein kaikilla muilla kielilla se on ananas, Gavin ei halunnut ottaa vastuuta, joten olen edelleen syntipukkia ja selitysta vailla. Toinen pohdiskelun aihe oli ameriikan intiaaneilta peritty vastakulttuurien suosima hiustyyli: Tuleeko ”irokeesi” irokeeseilta, vai mohikaaneilta (eng: mohawk). Vaikka olimme maankolkassa jossa henkilon etnisyyden voi paatella hatun perusteella (ihan totta!) paatimme etta dilemma oli rasistinen ja tukkatyylia loytyi luultavasti molemmista intiaaniheimoista.
Tiistai koitti, ja paatin palata Tashkentiin seuraavan paivan viisumin noutoa varten. Niin paattivat myos Justin ja Gavin, ja Niels suuntasi vastakkaiseen suuntaan kohti Bukharaa. Komikkona asetuimme juna-aseman dormitorion ollessa taynna luksus sviittiin, josta jouduimme pulittamaan 10 dollaria per nuppi, mutta olipahan suihku, ja viela lammin sellainen, joten yhdeksi yoksi pikku luksustelu ei tuntunut pahalta. Aamulla olisimme taas juna-aseman dormissa. Dormiin muutettuani suuntasin lahetystoon ja noudin viisumini, Justin nappasi junan kohti Termizia ja Gavin ei saanut Iranin viisumiaan vielakaan. Siispa surujuhlan ja minun uuden viisumini kunniaksi kutsui steissin pystybaari. Tashkentin juna-asema on mahtava, taalta saa kaiken sangysta internettiin, joten tarvetta poiketa muualle ei juuri ole.
Kostea yo johti krapulaiseen aamuun, ja paatin rankaista itseani suuntaamalla Andijaniin, Ferganan laaksoon lahemmas Kyrgyzstanin rajaa. Kimppataksi loytyi, mutta sen tayttymista jouduin odottelemaan viisi tuskaista tuntia, tupakkia poltellen ja ruisleipaa ja juustoa mutustellen.
Andijan on portti Kyrgyzstaniin, omaten kolme rajanylityspaikkaa, isoimman ollessa Oshiin, seuraavan Jalal-abadiin ja kolmannen Shamaldishaihin, nain kertoi matkaraamattuni. Koska isot rajanylityspaikat ovat tylsia, ja olin matkalla pohjoiseen, paakaupunki Bishkekiin, paatin valita pohjoisimman mahdollisimman, Urgunkench – Shamaldisai –raja-aseman. Jos en ole viela kertonut, on matkaraamattuni vuodelta 2004, joten apu jaa lahinna karttojen tasolle, kaikki muu tieto on auttamattomasti vanhentunutta, ja niin oli myos tieto raja-asemasta. Parin tunnin taksiajelun paatteeksi astuin ulos pienelle, hylatyn nakoiselle raja-asemalle, jossa minua tervehti lauma lampaita. Vaistin lampaat, tervehdin paimenta, ja norkoilin raja-aseman laheisyydessa etsien maahantuloviranomaisia. Hetken patsastelun jalkeen Tuntematon Sotilas huomasi minut, ja suuntasi luokseni. Nuori univormu kertoi etta raja oli suljettu, ja uusi rajan-ylityspaikka oli 15 kilometrin paassa. Olin jo valmistautunut pitkaan kavelyyn, kun poika kertoi soittavansa minulle taksin. Polttelimme tupakkia, puhuimme paskalla venajalla niita naita, ja odottelimme taksia. Kuski saapui, ja rupesi inttamaan etta rajalle oli 35 kilometria, ei 15, ja nyhti kyydista 6 dollaria. Matkaa oli 15 kilometria, ei ainakaan enempaa kuin 20, joten annoin kuskille vitosen, pienempaa taalan setelia en omannut, ja summini olivat huvenneet edelliseen taksiin Urgunkenchiin.
Raja oli suoraviivainen, ei rekisteroinnin todistamista, pikainen tavaratarkastus, ja tullitositteen taytto. Astuin uuteen maahan, Kirgiisian tasavaltaan. Kyrgyzstanin puolella, ei-kenenkaan-maan jalkeen loysin kaksi pienta hokkelia, jotka edustivat raja-asemaa. Koputin toiseen ovista, ja hetken odottelun jalkeen uninen luutnantti avasi oven, ja hetken viisumiani ihmeteltyaan leimasi sen, ja kysyi miten aijoin paasta stadiin. Kerroin liftaavani. Luti toivotti onnea, ja palasi unilleen. kavelin tien laitaan, kylla, rajalla ei ollut rajakylaa, vain tie, ja ojensin kateni.
Liftaaminen keski-Aasiassa on joko helvetin helppoa tai taysin mahdotonta, riippuu miten asiaa katsoo. lahes jokainen auto poimii sinut kyytiinsa, mutta jokainen myos odottaa kyydista maksua, niin paikallisislta kuin lankkareiltakin. Bussien vahyyden takia ”liftaaminen” onkin yleisin matkustapa, jaettujen taksien lisaksi. Kyytini nakkasi minut Shamaldisain kylaan, jossa aloin kysella mahdollista kyytia Bishkekiin. Yksi taksi loytyikin, mutta koska elimme jo ehtoota kertoi kuski ettei han lahtisi ennen kuin seuraavana aamuna, ja voisin viettaa yon hanen luonaan.
Vaihdoin taaloja paikalliseen valuuttaan, somiin, pienessa rahanvaihtopisteessa, jonka omistaja tykkasi harjoittaa rajoitettua venajaani isolla kadella. Venaja on muuten helppo kieli ymmartaa, lahes kaikki sanat loytyvat stadin slangista, tai vanhan kansan murteista.
Safoorini kyyditti minut kotoisaan asuntoonsa kylan laitamilla, vanhassa neuvostotyylisessa asuintalossa, jossa vaimo jo odottikin vierasta hoyryavine kattiloineen. Vieraalle tarjottiin erikoisillallinen: plovta. Vaikka plov ei ole pahaa, on se todella tylsa ruoka, ja koska 80% syomisistasi koostuu plovsta, olisi paikallaan, jos joku tarjoaisi jotain muuta. Olenkin jo nahnyt painajaisia siita kun Kashgarissa astun hienoon kiinalaiseen ravintolaan, ja tarjoilijatar kertoo kuinka onnekas olen: ”Meilla on tanaan perinteinen keski-Aasialainen menu; plov! Miksi itket?”
Nautimme siis plov illallisen, ja katsoimme jalkiruuaksi Kirgiisialaisen elokuvan, jonka juonessa pysyin mukana sen verran etta hyvasta ja kunniallisesta pojasta tuli sydansurujen takia huumediileri ja kovis, joka joutui kuitenkin diileri”kaveriensa” pettamaksi ja hakkaamaksi, ja joka kosti koko homman, muttei tainnut saada tyttoa, koska tama makasi kaareissa sairaalassa ennen kuin lopputekstit alkoivat rullata. Surullinen elokuva.
Aamiaisen jalkeen (eilisen plovn rippeet) suhasimme keskustaan ja poimimme kyytiin loput 3 matkustajaa, ja lahdimme kohti stadia. Vaikka nostalgisoin vanhojen neuvosto-Zigulien peraan, olin silti iloinen farmari volkkarin jalkatilasta ja ilmastoinnista. Pysahdyimme Tashkomuriin shoppailemaan, tai puolet matkustajista tekivat. Mina ja nuori kirgiisi, joka oli matkalla stadiin tapaamaan tyttoystavaansa suuntasimme ottamaan aamusnapsit ja nauttimaan savustettua kalaa zakuskaksi. Kun kanssamatkustajamme palasivat ostoksiltaan, kipusimme takaisin volkkariin ja aloimme nautiskella lumisista vuoristomaisemista.
Puolimatkassa paasin huumepoliisin syynattavaksi, ja toisin kuin naapurinsa Uzbekistanin kohteliaat mutta silti raivostuttvan usein paperita kyttaavat univormut oli tama kaveri toista maata. Ei tullut pyyntoja, vaan reppua kaivettiin kovalla kadella, ja levittipa herra tic tac rasianikin pientareelle kasiteltyaan sita liian kovakouraisesti kontrabandeja etsiessaan. Saatuani passini takaisin matka jatkui kohti lumisia huippuja. Taytyy sanoa, etta vuoret ovat elementtini: mikaan ei tunnu niin vapauttavalta ja niin hyvalta kuin korkeiden, lumisten vuorien katselu. Silloin sita tuntee itsensa pieneksi, ja maalliset murheet katoavat. Vuorien katselussa on vaan sita jotain.
Saavuimme Bishekiin illan suussa, pimean laskeuduttua. Safoori pudotti minut kaupungin laitamille, josta nappasin toisen taksin kohti Sakura hostellia, reppureinojen suosimaa majataloa. Sakura oli kuitenkin suljettu koska talvella tanne ei juuri kukaan tule, joten olin pakotettu aseuttamaan yoksi Ak Sai –hotelliin. Annan hotellille kurjimman ja likaisimman luojan hylkaamaan kolkan arvonimen. 5 dollaria paskaisesta huoneesta jaetulla, paskaisemmalla wc:lla ilman suihkua oli liikaa, joten seuraavana aamuna suuntasin etelaiselle esikaupunkialueelle ja South majataloon.
Eli nyt majaan taalla, kommuunin omaisessa majatalossa kaupungin laitamilla. Laitoin juuri Kiinan viisumianomuksen vetamaan (kommervenkeista ja byrokraattien pyorittelysta lisaa ensi numerossa). Bishkek, kaymisastian sekoitussauvan mukaan nimetty paakaupunki ei ole kurjempi paikka viisumin odotteluun. Majatalo on leppoisa, Internetkahvilat soittavat Nightwishia ja The Rasmusta, ja hintataso on edullinen. Toisin kuin huhut kertoivat, oli lunta vain vuorilla, joten Kirgiisiaa tulee ehkapa koluttua suunniteltua enemman, ja ehka se paimentolaisperhe jurttineenkin jostakin loytyy. Mutta askel kerrallaan, raportoidaan lisaa kun lisaa raportoitavaa on. Hajotaan siis talven loskaan tallakertaa yhdessa, te siella, mina taalla: Bishkek vaikenee ja kaataa loput Belenkaja vodkat motin pohjalle.
”To alcohol: The cause of, and the answer to, all of life’s problems”
-Homer J. S.
Varoitus: Seuraava artikkeli on kirjoitettu alkoholin vaikutuksen alaisena.
Viikko Samarkandissa vierahti nopeasti, ja vieraannutin itseni pariin otteeseen teepannusta tai kaljakolpakosta tekemalla ekskursioita pitkin kaupunkia. Koska olin silkkitiella, paatin tutustua tahan materiaaliin, ja matoistaan kuuluun Keski-Aasiaan hieman paremmin, ja suuntasin Nielsin ja Justinin, Bahodirin majatalossa tapaamieni reissumiesten kanssa, paikalliseen silkkimattokutimoon. Abdullah, paikan pomo, joka muuten puhuu suht sujuvasti 12 kielta opasti meita pitkin tehdasta (ilmaiseksi) esitellen matonkudontaa silkin varjaysprosessista itse punontaan, joka kestaa yleensa 1-2 vuotta per matto, riippuen maton kimpussa haarivien tyolaisten maarasta. Mattoja kutovat tytot kutsuivat minutkin kokeilemaan milta solmujen nyplays tuntuu, ja voinkin nyt ylpeana kertoa olevani aika haka mattojen kudonnassa, ja etta joku rahalla ladattu turisti tai iso-kiho kantaa olohuoneeseensa silkkimaton johon olen tekaissut ainakin 10 solmua! Ehka palaan takaisin kun matkakassa on huvennut, silla tyoolot nayttivat olevan hyvalla tasolla: tyota saa tehda juuri sita tahtia kuin haluaa silla palkka tulee neliosenttimetrien, ei tuntien perusteella, ja keskipalkka neidoilla oli noin 200-250 yhdysvaltain taalaa kuukaudessa, mika vastaa opettajan kuukausiansiota.
Illat kuluivat yleensa oluen ja Al-Jazeeran englanninkielisen uutiskanavan parissa, tai jos kaukosaadin toimi, mahdollisesti BBC:n tai Euronewsin tahtiin. Yksikaan uutistoimisto ei listannut Turkestania saatiedotuksiinsa, mika veti olon aika unohdetuksi. Gavin, Iranin viisumiaan odotteleva Walesilainen, joka edellisessa elamassaan on tyoskennellyt muunmuassa Vapaamuurarien killassa, mutta ei osannut salaista kadenpuristusta, koska se opetetaan vain jasenille, tykkasi oluesta yhta paljon kuin allekirjoittanut, joten pikkutunnit kuluivat yleensa hanen kanssaan maailmaa parantessa. Lempiaiheeseeni natiivien englanninpuhujien kanssa, eli miksi ananas on pineapple, kun melkein kaikilla muilla kielilla se on ananas, Gavin ei halunnut ottaa vastuuta, joten olen edelleen syntipukkia ja selitysta vailla. Toinen pohdiskelun aihe oli ameriikan intiaaneilta peritty vastakulttuurien suosima hiustyyli: Tuleeko ”irokeesi” irokeeseilta, vai mohikaaneilta (eng: mohawk). Vaikka olimme maankolkassa jossa henkilon etnisyyden voi paatella hatun perusteella (ihan totta!) paatimme etta dilemma oli rasistinen ja tukkatyylia loytyi luultavasti molemmista intiaaniheimoista.
Tiistai koitti, ja paatin palata Tashkentiin seuraavan paivan viisumin noutoa varten. Niin paattivat myos Justin ja Gavin, ja Niels suuntasi vastakkaiseen suuntaan kohti Bukharaa. Komikkona asetuimme juna-aseman dormitorion ollessa taynna luksus sviittiin, josta jouduimme pulittamaan 10 dollaria per nuppi, mutta olipahan suihku, ja viela lammin sellainen, joten yhdeksi yoksi pikku luksustelu ei tuntunut pahalta. Aamulla olisimme taas juna-aseman dormissa. Dormiin muutettuani suuntasin lahetystoon ja noudin viisumini, Justin nappasi junan kohti Termizia ja Gavin ei saanut Iranin viisumiaan vielakaan. Siispa surujuhlan ja minun uuden viisumini kunniaksi kutsui steissin pystybaari. Tashkentin juna-asema on mahtava, taalta saa kaiken sangysta internettiin, joten tarvetta poiketa muualle ei juuri ole.
Kostea yo johti krapulaiseen aamuun, ja paatin rankaista itseani suuntaamalla Andijaniin, Ferganan laaksoon lahemmas Kyrgyzstanin rajaa. Kimppataksi loytyi, mutta sen tayttymista jouduin odottelemaan viisi tuskaista tuntia, tupakkia poltellen ja ruisleipaa ja juustoa mutustellen.
Andijan on portti Kyrgyzstaniin, omaten kolme rajanylityspaikkaa, isoimman ollessa Oshiin, seuraavan Jalal-abadiin ja kolmannen Shamaldishaihin, nain kertoi matkaraamattuni. Koska isot rajanylityspaikat ovat tylsia, ja olin matkalla pohjoiseen, paakaupunki Bishkekiin, paatin valita pohjoisimman mahdollisimman, Urgunkench – Shamaldisai –raja-aseman. Jos en ole viela kertonut, on matkaraamattuni vuodelta 2004, joten apu jaa lahinna karttojen tasolle, kaikki muu tieto on auttamattomasti vanhentunutta, ja niin oli myos tieto raja-asemasta. Parin tunnin taksiajelun paatteeksi astuin ulos pienelle, hylatyn nakoiselle raja-asemalle, jossa minua tervehti lauma lampaita. Vaistin lampaat, tervehdin paimenta, ja norkoilin raja-aseman laheisyydessa etsien maahantuloviranomaisia. Hetken patsastelun jalkeen Tuntematon Sotilas huomasi minut, ja suuntasi luokseni. Nuori univormu kertoi etta raja oli suljettu, ja uusi rajan-ylityspaikka oli 15 kilometrin paassa. Olin jo valmistautunut pitkaan kavelyyn, kun poika kertoi soittavansa minulle taksin. Polttelimme tupakkia, puhuimme paskalla venajalla niita naita, ja odottelimme taksia. Kuski saapui, ja rupesi inttamaan etta rajalle oli 35 kilometria, ei 15, ja nyhti kyydista 6 dollaria. Matkaa oli 15 kilometria, ei ainakaan enempaa kuin 20, joten annoin kuskille vitosen, pienempaa taalan setelia en omannut, ja summini olivat huvenneet edelliseen taksiin Urgunkenchiin.
Raja oli suoraviivainen, ei rekisteroinnin todistamista, pikainen tavaratarkastus, ja tullitositteen taytto. Astuin uuteen maahan, Kirgiisian tasavaltaan. Kyrgyzstanin puolella, ei-kenenkaan-maan jalkeen loysin kaksi pienta hokkelia, jotka edustivat raja-asemaa. Koputin toiseen ovista, ja hetken odottelun jalkeen uninen luutnantti avasi oven, ja hetken viisumiani ihmeteltyaan leimasi sen, ja kysyi miten aijoin paasta stadiin. Kerroin liftaavani. Luti toivotti onnea, ja palasi unilleen. kavelin tien laitaan, kylla, rajalla ei ollut rajakylaa, vain tie, ja ojensin kateni.Liftaaminen keski-Aasiassa on joko helvetin helppoa tai taysin mahdotonta, riippuu miten asiaa katsoo. lahes jokainen auto poimii sinut kyytiinsa, mutta jokainen myos odottaa kyydista maksua, niin paikallisislta kuin lankkareiltakin. Bussien vahyyden takia ”liftaaminen” onkin yleisin matkustapa, jaettujen taksien lisaksi. Kyytini nakkasi minut Shamaldisain kylaan, jossa aloin kysella mahdollista kyytia Bishkekiin. Yksi taksi loytyikin, mutta koska elimme jo ehtoota kertoi kuski ettei han lahtisi ennen kuin seuraavana aamuna, ja voisin viettaa yon hanen luonaan.
Vaihdoin taaloja paikalliseen valuuttaan, somiin, pienessa rahanvaihtopisteessa, jonka omistaja tykkasi harjoittaa rajoitettua venajaani isolla kadella. Venaja on muuten helppo kieli ymmartaa, lahes kaikki sanat loytyvat stadin slangista, tai vanhan kansan murteista.
Safoorini kyyditti minut kotoisaan asuntoonsa kylan laitamilla, vanhassa neuvostotyylisessa asuintalossa, jossa vaimo jo odottikin vierasta hoyryavine kattiloineen. Vieraalle tarjottiin erikoisillallinen: plovta. Vaikka plov ei ole pahaa, on se todella tylsa ruoka, ja koska 80% syomisistasi koostuu plovsta, olisi paikallaan, jos joku tarjoaisi jotain muuta. Olenkin jo nahnyt painajaisia siita kun Kashgarissa astun hienoon kiinalaiseen ravintolaan, ja tarjoilijatar kertoo kuinka onnekas olen: ”Meilla on tanaan perinteinen keski-Aasialainen menu; plov! Miksi itket?”
Nautimme siis plov illallisen, ja katsoimme jalkiruuaksi Kirgiisialaisen elokuvan, jonka juonessa pysyin mukana sen verran etta hyvasta ja kunniallisesta pojasta tuli sydansurujen takia huumediileri ja kovis, joka joutui kuitenkin diileri”kaveriensa” pettamaksi ja hakkaamaksi, ja joka kosti koko homman, muttei tainnut saada tyttoa, koska tama makasi kaareissa sairaalassa ennen kuin lopputekstit alkoivat rullata. Surullinen elokuva.Aamiaisen jalkeen (eilisen plovn rippeet) suhasimme keskustaan ja poimimme kyytiin loput 3 matkustajaa, ja lahdimme kohti stadia. Vaikka nostalgisoin vanhojen neuvosto-Zigulien peraan, olin silti iloinen farmari volkkarin jalkatilasta ja ilmastoinnista. Pysahdyimme Tashkomuriin shoppailemaan, tai puolet matkustajista tekivat. Mina ja nuori kirgiisi, joka oli matkalla stadiin tapaamaan tyttoystavaansa suuntasimme ottamaan aamusnapsit ja nauttimaan savustettua kalaa zakuskaksi. Kun kanssamatkustajamme palasivat ostoksiltaan, kipusimme takaisin volkkariin ja aloimme nautiskella lumisista vuoristomaisemista.
Puolimatkassa paasin huumepoliisin syynattavaksi, ja toisin kuin naapurinsa Uzbekistanin kohteliaat mutta silti raivostuttvan usein paperita kyttaavat univormut oli tama kaveri toista maata. Ei tullut pyyntoja, vaan reppua kaivettiin kovalla kadella, ja levittipa herra tic tac rasianikin pientareelle kasiteltyaan sita liian kovakouraisesti kontrabandeja etsiessaan. Saatuani passini takaisin matka jatkui kohti lumisia huippuja. Taytyy sanoa, etta vuoret ovat elementtini: mikaan ei tunnu niin vapauttavalta ja niin hyvalta kuin korkeiden, lumisten vuorien katselu. Silloin sita tuntee itsensa pieneksi, ja maalliset murheet katoavat. Vuorien katselussa on vaan sita jotain.
Saavuimme Bishekiin illan suussa, pimean laskeuduttua. Safoori pudotti minut kaupungin laitamille, josta nappasin toisen taksin kohti Sakura hostellia, reppureinojen suosimaa majataloa. Sakura oli kuitenkin suljettu koska talvella tanne ei juuri kukaan tule, joten olin pakotettu aseuttamaan yoksi Ak Sai –hotelliin. Annan hotellille kurjimman ja likaisimman luojan hylkaamaan kolkan arvonimen. 5 dollaria paskaisesta huoneesta jaetulla, paskaisemmalla wc:lla ilman suihkua oli liikaa, joten seuraavana aamuna suuntasin etelaiselle esikaupunkialueelle ja South majataloon.Eli nyt majaan taalla, kommuunin omaisessa majatalossa kaupungin laitamilla. Laitoin juuri Kiinan viisumianomuksen vetamaan (kommervenkeista ja byrokraattien pyorittelysta lisaa ensi numerossa). Bishkek, kaymisastian sekoitussauvan mukaan nimetty paakaupunki ei ole kurjempi paikka viisumin odotteluun. Majatalo on leppoisa, Internetkahvilat soittavat Nightwishia ja The Rasmusta, ja hintataso on edullinen. Toisin kuin huhut kertoivat, oli lunta vain vuorilla, joten Kirgiisiaa tulee ehkapa koluttua suunniteltua enemman, ja ehka se paimentolaisperhe jurttineenkin jostakin loytyy. Mutta askel kerrallaan, raportoidaan lisaa kun lisaa raportoitavaa on. Hajotaan siis talven loskaan tallakertaa yhdessa, te siella, mina taalla: Bishkek vaikenee ja kaataa loput Belenkaja vodkat motin pohjalle.
”To alcohol: The cause of, and the answer to, all of life’s problems”-Homer J. S.
21.11.2009
Teetauko
Location: Samarkand, Uzbekistan
Alkuun pahoittelut, olen ollut hieman laiska. Tama johtaa siihen, etta taman paivaisesta tekstista tulee pitka.
Khiva – Bukhara
Valitettavasti tana paivana vanha kaupunki, muurein ymparoity Ichon-Qala on steriili ja suuri ulkoilmamuseo. Astelin muurien sisaan lansiportista, ja vanha baabushka santasi peraani tivaten paasymaksua. Paasymaksun hinnalla sai sentaan viettaa muurien sisapuolella niin pitkaan kuin huvitti, mutta silti sisaanpaasymaksu oli naurettavan suuri, ja kamerasta piti pulittaa ekstraa. Harmitusta lisasi majapaikan etsimisen jalkeen suoritettu pikku ekskursio, jonka aikana selvisi, etta olin valinnut neljasta portista sen ainoan jolla paasymaksuja tivattiin...
Kirjauduin Mizroboshi nimiseen Punkka&Purtava majataloon, josta reilulla 10 taalalla irtosi peti dormitoriosta ja aamupala plus illallinen. Isanta oli leppoisa mies. Illantullen ukko tunki taskuuni kasan rahaa, ja opasti viinakaupalle. Vaimo ei snapsien nauttimisesta tykannyt, joten suunnitelma oli etta mina kayn kaupassa, isanta kustantaa viinakset, ja sitten pelaillaan shakkia ja naukkaillaan naukkuja ”tupakkatauoilla” huoneessani.
Kiertelin seuraavan paivan pitkin vanhan Khivan kujia tutkien medressoja, vanhoja caravanseraita ja moskeijoita. Vaikka koreat mosaiikit ja korkeat minaretrit sinallaan silmaa miellyttivatkin, ja henki majatalossa oli leppoisa (toisena iltana kumottiin viinaksia tuplaten edellisiltaan nahden, ja havisin shakissa muutaman kerran lisaa) paatin jattaa Khivan taakseni ja jatkaa seuraavana paivana Bukharaan, silkkitien pyhimpaan kaupunkiin.
Bussimatka oli pitka, ja radion huudattama Uzbekilainen iskelmamusiikki ei kohdellut korvia hellasti, joten taas kerran olin hieman sapettunut oman transportaation puutteesta. Ah ja voih sita vapautta jos olisi oma paku, Lada, tai edes se Ural moottoripyora. Teltta, makuupussi, trangia, pikanuudeleita ja hieman lampimampi keli. Tai jos tuon musiikin saisi edes hitusen pienemmalle.
Bussi dumppasi minut reppuineni kyydistaan jossain Bukharan laitamilla, ja alkoi kadenvaanto aina yhta ahneiden taksikuskien kanssa. Pohjoisen holotna alkoi helpottaa hieman, mutta illat ja yot olivat silti kylmia. Tartuin ensimmaisen nakemani B&B majatalon tarjoukseen, ja vaantaydyin Lyabi-Hauzilla, vanhan kaupungin keskella makaavan altaan laidalla nautitun illasen jalkeen vallyjen valiin.
Tyydyin maleksimaan vanhan kaupungin kujilla, mika on aina mukavampaa kuin nahtavyyksien pallistely. Ihmisten katselu heidan arkiaskareissaan, ja itsensa totaalinen eksyttaminen sokkeloisilla kujilla saa paivan kulumaan mukavasti ja nopeasti. Kujilla samoillessani kaksi aijaa kutsuivat minut napsuille. Istuskelimme pienessa keittiossa, kohottelimme maljaa, ja nappailimme zakuskaa: Leipaa, lammasta, sipulia ja tomaattimurskaa. Kun pullo tyhjeni hyvastelin ystavalliset vanhukset ja aloin noushumalassa etsiskella tieta kotiin. Koti loytyi hetken harhailun jalkeen, ja istahdin Lyabi Hauzin eraaseen kuppilaan oluselle. Vodka on siita vittumainen juoma, etta sen kanssa mopo karkaa rotkoon hyvinkin helposti, ja varsinkin venalaisen vodkan kanssa. Niinhan siina sitten kavi etta ostin marketista pullollisen lisaa, ja vietin illan facebookissa humalassa chattaillen, ja eraalle australialaiselle tytolle liikoja lupaillen...
Samarkand – Tashkent
“We travel not for trafficking alone, By hotter winds our fiery hearts are fanned. For lust of knowing what should not be known, We take the golden road to Samarkand”
- James Elroy Flecker
Herasin hyvaan krapulaan, ja aamupalan aikana paatin etta oli aika jatkaa matkaa. Kurvasin steissille illansuussa, ja ostin piletin yojunaan kohti Samarkandia. Junaan paastyani, minut huomasi lauma meluavia teineja, jotka tottakai ankesivat niin lahelle istumaan kuin mahdollista, koetellen hermojani, ja heratellen minua vahan valia typerilla kysymyksilla, rakaisesti nauraen. Tartuin pojista pisinta rinnuksista ja raahasin hanet ovelle, ja heivasin riivaajani ulos, katsellen kun ruho pomppi pitkin piennarta... Herasin unesta uuteen naputukseen ja kysymykseen ”Hei herra, haluatko auringonkukan siememia? Hahahahaha!” Jatin ennenunen toteuttamatta ja tyydyin kiroilemaan kovaan aaneen kotimaisella ja mulkoilin poikia uhkaavasti, joka tehosi ihan yhta hyvin, ja sain viimein nukkua lopun yota rauhassa.
Samarkandissa etsiydyin matkaraamatun suosittelemaan majataloon, jossa ystavallinen isanta ohjasi minut suoraan pursuilevaan aamiaispoytaan. Ahdoin vatsani tayteen, vaihdoin muutaman sanan uniltaan herailevien ja aamupalalle saapuvien pyorailijoiden kanssa, ja suuntasin etsimaan pankkia. Kateinen oli taas lopussa, kiitos Turkmenistanin odottamattoman kalliuden, eika Uzbekistaniakaan nyt ihan halvaksi voi haukkua.
Pankkeja Samrkandissa kylla oli, jopa ottomaatteja. Mutta jalkimmaisiset eivat yleensa hyvaksyneet ulkomaalaisia kortteja, ja jos hyvaksyivat niissa a) ei ollut rahaa 2) masiina ei ollut edes paalla. Lampsin suoraan Uzbekistan National Pankkiin, ja menin visatiskille, jossa avulias neito kertoi ettei visatiski ole auki tanaan. Vasta maanantaina. Tivasin vastaan, siinahan neito istui, pasianssia koneellan pelaillen, tottakai han voisi antaa minulle rahaa, silla olin pers auki. Neito totesi ettei se ollut hanen ongelmansa, ja kaski tulla maanantaina uudestaan. Yritin muutamaa muuta pankkia, joiden kortinlukijat olivat ilmeisesti Timurin hallinnon aikaisia, ja usean epaonnistuneen yhteydenoton jalkeen luovutin. Muutama toimivalla kortinlukijalla varustettu pankki loytyi, mutta nama huolivat vain Mastercardia, eivat Visaa.
Minkas tassa siis voi muuta kuin istahtaa alas, ottaa kuppi teeta, nakata savuke huuleen ja nauraa itsellensa. Taas pennittomana Aasian illassa.
Tein siis ainoan asian minka pystyin ennen maanantaita hoitamaan. Kaytin loput rahani tupakkaan ja kaljaan, ja aloin istua iltaa parin brittipyorailijan kanssa. Pyorailijoita on tullut tavattua talla maailman kolkalla paljon. Iranissa tsygailijoita tuli vastaan siella taalla, suurin osa matkalla kohti Kiinaa Intian kautta, ja taalla Uzbekistanissa varsinkin vastakkaiseen ilmansuuntaan, eli eurooppaan palailevia maailmanymparifillaroijia tulee nahtya.
Irlantilainen Simon oli ystavansa kanssa palailemassa kohti kotoista eurooppaa pallukanymparipyorailyltaan. Vaikka suurinosa tapaamistani pyorailijoista vetaa taysin omakustanteisesti, olivat nama kaverukset onnekkaasti KTM:n sponssin alla. (Munamnkeleista diggaavalle kaimalleni vinkkia, ja muille saman lajin harrastajille myos: Eikun sponssihakemus kehiin, satulalaukut telineisiin, ja maailmalle. Maailmanymparipyorailyn kriteereina on muuten ekvaattorin suuntaisen liikkeen lisaksi sen molemmilla puolin kaynti, ja 29 000 kilometria). Britti Rob taas oli harvoja tahan vuodenaikaan tata kautta kohti Kiinaa polkevia. Itseasiassa matkasuunnitelma oli suunnata Intiaan talvea pakoon, mutta Kiinan ja Pakistanin kautta. Herralla oli hieman hoppu, silla Karakoramin valtatie, tai ainakin raja Kiinasta Pakistaniin suljetaan marraskuun lopulla.
Taytyy sanoa etta olin hieman kateellinen. Matka, on oikeasti aina se maaranpaata makeampi osuus, ja kun alla on oma menopeli, tama pitaa varsinkin paikkansa. Ihan sama kuinka komeita ne Samarkandin Registanin meddressat ovat, tie sinne oli varmasti kokemuksena upeampi, random kotimajoituksineen ja teltassa hytistyine oineen kaasukeittimella pussikeittoja lammitellessa. Todettakoon kuitenkin samaan hengenvetoon etta nostan hattua kaikille jotka sotkevat ympari maailman tsygalla. Sanon suoraan etta minusta ei siihen olisi.
Maanantai koitti ja paasin taas taydentamaan kateiskassani. Dollarit taskussani etsiydyin bazaarille ja vaihdoin muutaman kympin isoon tukkuun paikallista rahaa. Samarkandissa pallisteltavaa riittaisi, mutta sinisia kupoleja, minaretteja ja timurilaisia mosaiikkeja oli tullut vahdattua jo yliannostukseen asti, joten paatin vetaa henkea ja istuskella pari paivaa ihan rauhassa teekuppi kourassa ja tupakka suupielessa. Kun matkaparistot olivat latautuneet otin suunnaksi paakaupungn. Viisumi Kyrgystaniin oli laitettava tulille.
Yonjuna pudotti minut asemalle auringonnousun aikaan, ja nakattuani reppuni aseman hotelliin, joka taitaa muuten olla stadin halvin majapaikka, lahdin kohti Kyrgystanin lahetystoa. Tashkent taitaa olla Turkestanin stadeista ainut mtreopoli sanan varsinaisessa merkityksessa, ja neuvostometroista olen pitanyt aina. Asemat ovat upeita, ja maan alle kompiminen on automaattinen aikahyppy CCCP:n loiston aikoihin. Asemien kiiltava marmori ja kattokruunut eivat olleet ainut muisto neuvostoliiton loiston ajoista. Passia paasi esittelemaan lukutaidottomille miliiseille metrotunneleissa vahan valia, joka koetteli hermoja. Teki mieli ajaa parta ja tukka ja ajatella synkkia asioita jotta nayttaisin vahan enemman venalaiselta eika dokumentteja tarvitsisi kaivaa joka ikisen junan vaihdon aikana univormujen pallisteltavaksi. Vanhoina hyvina aikoina miliisi kuulemma tykkasi kerata matkaajilta lahjuksia kovalla kadella, passin syynaamisen lisaksi, mutta onneksi tama asia on saatu rotiin ja enaa suurimpana riesana on vain mahdollinen junan missaaminen. Tyotaanhan he vain tekevat, minka sille voi etta joissakin maissa poliisi on huonosti koulutettu ja alipalkattu, ja joutuu tekemaan tyopaivastaan, ja itsestaan, tarkeamman tuntuisen hatyyttelemalla turisteja. Sapettaa se silti.
Kyrgystanin lahetystossa homma sujui hyvin. Viisumi oli suolaisen hintainen, 71,40 dollaria, ja odotusaika viikko, mutta onneksi seta konsuli kuitenkin antoi minun pitaa passini kasittelyn ajan, kun hoksasin kysya etta miten helvetissa mina matkustan metrolla jos passini on taalla, ja papereita kyttaavat miliisit vaanivat joka kulmalla.
Illansuussa hotellille palattuani tapasin Jean-Cristoffin, matkamiehen, joka oli tulossa sielta minne mina olin menossa. JC kertoi etta olin auttamattomasti myohassa. Hanen ollessaan Kyrgstanissa, oli lunta ollut jo niin paljon etta bussit eivat enaa kulkeneet Bishkek-Osh valia. Eli jo matka rajalta stadiin saattaa olla seikkailu sinansa. Janna nahda miten kay...
Koska Tashkent oli tylsa ja kallis paatin hypata uudestaan junaan ja palata Samarkandiin. Suunnitelma onkin istuskella tassa teeta lipitellen kunnes Kyrgystanin tarran voi noutaa, ja aloittaa lumimyrskyja uhmaava matka kohti Bishkekia Ferganan laakson kautta, ja kun Kiinan viisumi on paakaupungissa hoidettu, aloittaa matka kohti Oshia, josta olisi tarkoitus liftailla kuorma-autojen kyydissa Kashgariin, Kiinaan. Miten matkaa taitetaan, jaa nahtavaksi, jos huhut lumen maarasta osoittautuvat todeksi. Ehka pitaa alkaa katselemaan hyvaa koiravaljakkoa... Mutta siihen saakka kohotellaan teekuppia ja nautiskellaan elamasta, silkkitiesta, ja maailmasta.
Alkuun pahoittelut, olen ollut hieman laiska. Tama johtaa siihen, etta taman paivaisesta tekstista tulee pitka.
Khiva – Bukhara
Parin marshrutnoe taksin kyydittamana saavuin Khivaan, kaupunkiin, jonka historian kerrotaan alkaneen jo vanhan testamentin aikoina kun Nooan poika loysi taalta kaivon. Sittemmin kaupunkia ovat hallinnoineet useammat khaanit, ja vaikka Khiva ei koskaan saavuttanut samanlaista suuruutta Silkkitien kauppakaupungeista kuin Bukhara ja Samarkand, oli kaupunki aikoinaan Turkestanin orjakaupan keskus.
Valitettavasti tana paivana vanha kaupunki, muurein ymparoity Ichon-Qala on steriili ja suuri ulkoilmamuseo. Astelin muurien sisaan lansiportista, ja vanha baabushka santasi peraani tivaten paasymaksua. Paasymaksun hinnalla sai sentaan viettaa muurien sisapuolella niin pitkaan kuin huvitti, mutta silti sisaanpaasymaksu oli naurettavan suuri, ja kamerasta piti pulittaa ekstraa. Harmitusta lisasi majapaikan etsimisen jalkeen suoritettu pikku ekskursio, jonka aikana selvisi, etta olin valinnut neljasta portista sen ainoan jolla paasymaksuja tivattiin...
Kirjauduin Mizroboshi nimiseen Punkka&Purtava majataloon, josta reilulla 10 taalalla irtosi peti dormitoriosta ja aamupala plus illallinen. Isanta oli leppoisa mies. Illantullen ukko tunki taskuuni kasan rahaa, ja opasti viinakaupalle. Vaimo ei snapsien nauttimisesta tykannyt, joten suunnitelma oli etta mina kayn kaupassa, isanta kustantaa viinakset, ja sitten pelaillaan shakkia ja naukkaillaan naukkuja ”tupakkatauoilla” huoneessani. Kiertelin seuraavan paivan pitkin vanhan Khivan kujia tutkien medressoja, vanhoja caravanseraita ja moskeijoita. Vaikka koreat mosaiikit ja korkeat minaretrit sinallaan silmaa miellyttivatkin, ja henki majatalossa oli leppoisa (toisena iltana kumottiin viinaksia tuplaten edellisiltaan nahden, ja havisin shakissa muutaman kerran lisaa) paatin jattaa Khivan taakseni ja jatkaa seuraavana paivana Bukharaan, silkkitien pyhimpaan kaupunkiin.Bussimatka oli pitka, ja radion huudattama Uzbekilainen iskelmamusiikki ei kohdellut korvia hellasti, joten taas kerran olin hieman sapettunut oman transportaation puutteesta. Ah ja voih sita vapautta jos olisi oma paku, Lada, tai edes se Ural moottoripyora. Teltta, makuupussi, trangia, pikanuudeleita ja hieman lampimampi keli. Tai jos tuon musiikin saisi edes hitusen pienemmalle.
Bussi dumppasi minut reppuineni kyydistaan jossain Bukharan laitamilla, ja alkoi kadenvaanto aina yhta ahneiden taksikuskien kanssa. Pohjoisen holotna alkoi helpottaa hieman, mutta illat ja yot olivat silti kylmia. Tartuin ensimmaisen nakemani B&B majatalon tarjoukseen, ja vaantaydyin Lyabi-Hauzilla, vanhan kaupungin keskella makaavan altaan laidalla nautitun illasen jalkeen vallyjen valiin.
Tyydyin maleksimaan vanhan kaupungin kujilla, mika on aina mukavampaa kuin nahtavyyksien pallistely. Ihmisten katselu heidan arkiaskareissaan, ja itsensa totaalinen eksyttaminen sokkeloisilla kujilla saa paivan kulumaan mukavasti ja nopeasti. Kujilla samoillessani kaksi aijaa kutsuivat minut napsuille. Istuskelimme pienessa keittiossa, kohottelimme maljaa, ja nappailimme zakuskaa: Leipaa, lammasta, sipulia ja tomaattimurskaa. Kun pullo tyhjeni hyvastelin ystavalliset vanhukset ja aloin noushumalassa etsiskella tieta kotiin. Koti loytyi hetken harhailun jalkeen, ja istahdin Lyabi Hauzin eraaseen kuppilaan oluselle. Vodka on siita vittumainen juoma, etta sen kanssa mopo karkaa rotkoon hyvinkin helposti, ja varsinkin venalaisen vodkan kanssa. Niinhan siina sitten kavi etta ostin marketista pullollisen lisaa, ja vietin illan facebookissa humalassa chattaillen, ja eraalle australialaiselle tytolle liikoja lupaillen...
Samarkand – Tashkent
“We travel not for trafficking alone, By hotter winds our fiery hearts are fanned. For lust of knowing what should not be known, We take the golden road to Samarkand”
- James Elroy Flecker
Herasin hyvaan krapulaan, ja aamupalan aikana paatin etta oli aika jatkaa matkaa. Kurvasin steissille illansuussa, ja ostin piletin yojunaan kohti Samarkandia. Junaan paastyani, minut huomasi lauma meluavia teineja, jotka tottakai ankesivat niin lahelle istumaan kuin mahdollista, koetellen hermojani, ja heratellen minua vahan valia typerilla kysymyksilla, rakaisesti nauraen. Tartuin pojista pisinta rinnuksista ja raahasin hanet ovelle, ja heivasin riivaajani ulos, katsellen kun ruho pomppi pitkin piennarta... Herasin unesta uuteen naputukseen ja kysymykseen ”Hei herra, haluatko auringonkukan siememia? Hahahahaha!” Jatin ennenunen toteuttamatta ja tyydyin kiroilemaan kovaan aaneen kotimaisella ja mulkoilin poikia uhkaavasti, joka tehosi ihan yhta hyvin, ja sain viimein nukkua lopun yota rauhassa.
Samarkandissa etsiydyin matkaraamatun suosittelemaan majataloon, jossa ystavallinen isanta ohjasi minut suoraan pursuilevaan aamiaispoytaan. Ahdoin vatsani tayteen, vaihdoin muutaman sanan uniltaan herailevien ja aamupalalle saapuvien pyorailijoiden kanssa, ja suuntasin etsimaan pankkia. Kateinen oli taas lopussa, kiitos Turkmenistanin odottamattoman kalliuden, eika Uzbekistaniakaan nyt ihan halvaksi voi haukkua.
Pankkeja Samrkandissa kylla oli, jopa ottomaatteja. Mutta jalkimmaisiset eivat yleensa hyvaksyneet ulkomaalaisia kortteja, ja jos hyvaksyivat niissa a) ei ollut rahaa 2) masiina ei ollut edes paalla. Lampsin suoraan Uzbekistan National Pankkiin, ja menin visatiskille, jossa avulias neito kertoi ettei visatiski ole auki tanaan. Vasta maanantaina. Tivasin vastaan, siinahan neito istui, pasianssia koneellan pelaillen, tottakai han voisi antaa minulle rahaa, silla olin pers auki. Neito totesi ettei se ollut hanen ongelmansa, ja kaski tulla maanantaina uudestaan. Yritin muutamaa muuta pankkia, joiden kortinlukijat olivat ilmeisesti Timurin hallinnon aikaisia, ja usean epaonnistuneen yhteydenoton jalkeen luovutin. Muutama toimivalla kortinlukijalla varustettu pankki loytyi, mutta nama huolivat vain Mastercardia, eivat Visaa.Minkas tassa siis voi muuta kuin istahtaa alas, ottaa kuppi teeta, nakata savuke huuleen ja nauraa itsellensa. Taas pennittomana Aasian illassa.
Tein siis ainoan asian minka pystyin ennen maanantaita hoitamaan. Kaytin loput rahani tupakkaan ja kaljaan, ja aloin istua iltaa parin brittipyorailijan kanssa. Pyorailijoita on tullut tavattua talla maailman kolkalla paljon. Iranissa tsygailijoita tuli vastaan siella taalla, suurin osa matkalla kohti Kiinaa Intian kautta, ja taalla Uzbekistanissa varsinkin vastakkaiseen ilmansuuntaan, eli eurooppaan palailevia maailmanymparifillaroijia tulee nahtya.Irlantilainen Simon oli ystavansa kanssa palailemassa kohti kotoista eurooppaa pallukanymparipyorailyltaan. Vaikka suurinosa tapaamistani pyorailijoista vetaa taysin omakustanteisesti, olivat nama kaverukset onnekkaasti KTM:n sponssin alla. (Munamnkeleista diggaavalle kaimalleni vinkkia, ja muille saman lajin harrastajille myos: Eikun sponssihakemus kehiin, satulalaukut telineisiin, ja maailmalle. Maailmanymparipyorailyn kriteereina on muuten ekvaattorin suuntaisen liikkeen lisaksi sen molemmilla puolin kaynti, ja 29 000 kilometria). Britti Rob taas oli harvoja tahan vuodenaikaan tata kautta kohti Kiinaa polkevia. Itseasiassa matkasuunnitelma oli suunnata Intiaan talvea pakoon, mutta Kiinan ja Pakistanin kautta. Herralla oli hieman hoppu, silla Karakoramin valtatie, tai ainakin raja Kiinasta Pakistaniin suljetaan marraskuun lopulla.
Taytyy sanoa etta olin hieman kateellinen. Matka, on oikeasti aina se maaranpaata makeampi osuus, ja kun alla on oma menopeli, tama pitaa varsinkin paikkansa. Ihan sama kuinka komeita ne Samarkandin Registanin meddressat ovat, tie sinne oli varmasti kokemuksena upeampi, random kotimajoituksineen ja teltassa hytistyine oineen kaasukeittimella pussikeittoja lammitellessa. Todettakoon kuitenkin samaan hengenvetoon etta nostan hattua kaikille jotka sotkevat ympari maailman tsygalla. Sanon suoraan etta minusta ei siihen olisi.
Maanantai koitti ja paasin taas taydentamaan kateiskassani. Dollarit taskussani etsiydyin bazaarille ja vaihdoin muutaman kympin isoon tukkuun paikallista rahaa. Samarkandissa pallisteltavaa riittaisi, mutta sinisia kupoleja, minaretteja ja timurilaisia mosaiikkeja oli tullut vahdattua jo yliannostukseen asti, joten paatin vetaa henkea ja istuskella pari paivaa ihan rauhassa teekuppi kourassa ja tupakka suupielessa. Kun matkaparistot olivat latautuneet otin suunnaksi paakaupungn. Viisumi Kyrgystaniin oli laitettava tulille.
Yonjuna pudotti minut asemalle auringonnousun aikaan, ja nakattuani reppuni aseman hotelliin, joka taitaa muuten olla stadin halvin majapaikka, lahdin kohti Kyrgystanin lahetystoa. Tashkent taitaa olla Turkestanin stadeista ainut mtreopoli sanan varsinaisessa merkityksessa, ja neuvostometroista olen pitanyt aina. Asemat ovat upeita, ja maan alle kompiminen on automaattinen aikahyppy CCCP:n loiston aikoihin. Asemien kiiltava marmori ja kattokruunut eivat olleet ainut muisto neuvostoliiton loiston ajoista. Passia paasi esittelemaan lukutaidottomille miliiseille metrotunneleissa vahan valia, joka koetteli hermoja. Teki mieli ajaa parta ja tukka ja ajatella synkkia asioita jotta nayttaisin vahan enemman venalaiselta eika dokumentteja tarvitsisi kaivaa joka ikisen junan vaihdon aikana univormujen pallisteltavaksi. Vanhoina hyvina aikoina miliisi kuulemma tykkasi kerata matkaajilta lahjuksia kovalla kadella, passin syynaamisen lisaksi, mutta onneksi tama asia on saatu rotiin ja enaa suurimpana riesana on vain mahdollinen junan missaaminen. Tyotaanhan he vain tekevat, minka sille voi etta joissakin maissa poliisi on huonosti koulutettu ja alipalkattu, ja joutuu tekemaan tyopaivastaan, ja itsestaan, tarkeamman tuntuisen hatyyttelemalla turisteja. Sapettaa se silti.
Kyrgystanin lahetystossa homma sujui hyvin. Viisumi oli suolaisen hintainen, 71,40 dollaria, ja odotusaika viikko, mutta onneksi seta konsuli kuitenkin antoi minun pitaa passini kasittelyn ajan, kun hoksasin kysya etta miten helvetissa mina matkustan metrolla jos passini on taalla, ja papereita kyttaavat miliisit vaanivat joka kulmalla.Illansuussa hotellille palattuani tapasin Jean-Cristoffin, matkamiehen, joka oli tulossa sielta minne mina olin menossa. JC kertoi etta olin auttamattomasti myohassa. Hanen ollessaan Kyrgstanissa, oli lunta ollut jo niin paljon etta bussit eivat enaa kulkeneet Bishkek-Osh valia. Eli jo matka rajalta stadiin saattaa olla seikkailu sinansa. Janna nahda miten kay...
Koska Tashkent oli tylsa ja kallis paatin hypata uudestaan junaan ja palata Samarkandiin. Suunnitelma onkin istuskella tassa teeta lipitellen kunnes Kyrgystanin tarran voi noutaa, ja aloittaa lumimyrskyja uhmaava matka kohti Bishkekia Ferganan laakson kautta, ja kun Kiinan viisumi on paakaupungissa hoidettu, aloittaa matka kohti Oshia, josta olisi tarkoitus liftailla kuorma-autojen kyydissa Kashgariin, Kiinaan. Miten matkaa taitetaan, jaa nahtavaksi, jos huhut lumen maarasta osoittautuvat todeksi. Ehka pitaa alkaa katselemaan hyvaa koiravaljakkoa... Mutta siihen saakka kohotellaan teekuppia ja nautiskellaan elamasta, silkkitiesta, ja maailmasta. 11.11.2009
Halk, Watan, Türkmenbashi!
Location: Ichon-Qala, Khiva, Uzbekistan
Turkemenistanissa reppua pengottiin hyvinkin tarkkaan, tayteltiin muutama tullitosite ja maksettiin maastapoistumiskortti pieneen pankkikonttoriin. Tama lysti puraisi budjetista 13 dollaria. Rajavirkailijat olivat tiukkoja, mutta kovan kuoren alla paistoi huumori, ja lappaa heiteltiin puolin ja toisin. Vaikka viisumi itsessaan oli vain 6 paivan transit ilman mitaan erikoisehtoja, oli reitti kuitenkin lyotava lukkoon ja se kirjattiin maastapoistumiskorttiin: Mary, Ashgabat, Konye-Urgench, Uzbekistan. Reitilta poikkeaminen luultavasti saattaisi ongelmiin viranomaisten kanssa, mutta mihinpa kuudessa paivassa kerkeaa poikkeamaankaan... Vaihdoin valuuttaa pienessa pankkikonttorissa maahantuloviraston kyljessa. Turkmenistanin valuutta manat oli uudistettu, uuden manatin kurssi oli 2,85 manaattia taalaa kohden, ja 5000 vanhaa manaattia yhta uutta manaattia kohden. Tarpeeksi sekavaa minulle.
Kinasteltuani aikani ahneiden taksikuskien kanssa paatin ottaa junan Gushgin rajakaupungista Maryyn. Hinta ei huimannut paata, reilu dollari 320 kilometrin junakyydista. Junaan paastyani huomasin kuitenkin ettei myoskaan vauhti huimannut paata hintaa enempaa. Onneksi mp3 soittimen akku oli taynna ja repussa evasta, silla puolen paivan aikaan startannut juna saapui Maryyn 22.30. Paatin jatkaa paakaupunkiin heti seuaavana aamuna.
Eli summa summarum. Turkestan, eli Keski-Aasia on taysin mahdollista matkustaa hommailemalla viisumit matkan varrella, mutta se syo aikaa, ja rahaa. Ja varsinkin hermoja. Hotel Ashgabatin kalliissa 35 taalaa yolta kustantavassa huoneessa tuli kirottua koko homma muutamaan otteeseen, ja mietittya onko reissu kaiken taman paskan, kuivamustesodan ja paperinpyorittelyn arvoista.
On se. Vaikka Iranissa ja nyt Turkmenistanissa vastukset voittivat maarassaan palkkiot, oli Silkkitien kelkka kaantymassa kohti voittoa. Astuin rajan yli Uzbekistaniin, ja otin kimppataksin, joka muuten on bussien vahyyden ja hitauden vuoksi paras, joskin hitusen bussia kalliimpi, tapa matkustaa Turkestanissa, kohti Nukusin kaupunkia.
Rahanippu taskussani suuntasin torille etsimaan vaatetusta. Kiinalaiset Dolce & Gabbana untuvatakkikopiot vaisteltyani loysin kirpputoriosaston, ja hymyileva rouva myi minulle kaytetyn nahkarotsin hintaan 2 euroa. Ei ehka maailman kaunein takki, hieman liian isokin se on, mutta pyyntihintaan nahden ei voi valittaa. Juhlistin hyvaa ostosta pienessa chaikhanassa tirisevan shaslikin ja muutaman oluen ja vodkashotin kera. Halpa alkoholi maistui.
Palasimme Moynaqista Nukusiin iltasella, ja pakasin reppuni siirtyakseni seuraavana aamuna Silkkitieni seuraavaan etappiin. Khivaan.
Aamu oli hieman kolea, olihan vuodenaika vaihtumassa talveen, kun kavelin hotellilta Heratin paakadulle etsimaan kyytia Turkmenistanin rajalle. Lyhyen taksikyydin jalkeen oikea takapiha, jolta kimppataksit rajakaupunkiin porrasivat loytyi, ja ahtauduin jo tayteen HiAceen reppuineni. Matkaa rajalle oli hieman reilu 200 kilometria, lapi eramaan. Puolimatkassa takarengas puhkesi, kuin Allahin merkkina jalkojen oikaisutauon pakollisuudesta. Kuski rupesi etsimaan tunkkia, ja mina katselin tien toisella puolen aasilla ratsastelevaa paimenta, ja polttelin tupakkia.
Rajamuodollisuuksiin kuului talla kertaa gumruk, eraanlainen tullivero, jonka maksaminen vaati reissua rajalta toimistoon, ja toimistolta maksutositteen kanssa pankkiin ja takaisin. Koyhdyin gumrukista 11 dollaria. Teet horpattyani hyvastelin ystavallisen rajavartijan ja jatkoin matkaani Turkmenistanin puolelle rajaa. Oli aika jattaa Afganistan taakse.
Turkemenistanissa reppua pengottiin hyvinkin tarkkaan, tayteltiin muutama tullitosite ja maksettiin maastapoistumiskortti pieneen pankkikonttoriin. Tama lysti puraisi budjetista 13 dollaria. Rajavirkailijat olivat tiukkoja, mutta kovan kuoren alla paistoi huumori, ja lappaa heiteltiin puolin ja toisin. Vaikka viisumi itsessaan oli vain 6 paivan transit ilman mitaan erikoisehtoja, oli reitti kuitenkin lyotava lukkoon ja se kirjattiin maastapoistumiskorttiin: Mary, Ashgabat, Konye-Urgench, Uzbekistan. Reitilta poikkeaminen luultavasti saattaisi ongelmiin viranomaisten kanssa, mutta mihinpa kuudessa paivassa kerkeaa poikkeamaankaan... Vaihdoin valuuttaa pienessa pankkikonttorissa maahantuloviraston kyljessa. Turkmenistanin valuutta manat oli uudistettu, uuden manatin kurssi oli 2,85 manaattia taalaa kohden, ja 5000 vanhaa manaattia yhta uutta manaattia kohden. Tarpeeksi sekavaa minulle.Kinasteltuani aikani ahneiden taksikuskien kanssa paatin ottaa junan Gushgin rajakaupungista Maryyn. Hinta ei huimannut paata, reilu dollari 320 kilometrin junakyydista. Junaan paastyani huomasin kuitenkin ettei myoskaan vauhti huimannut paata hintaa enempaa. Onneksi mp3 soittimen akku oli taynna ja repussa evasta, silla puolen paivan aikaan startannut juna saapui Maryyn 22.30. Paatin jatkaa paakaupunkiin heti seuaavana aamuna.
Keski-Aasiassa pian yha tutummaksi tuleva ”mihin helvettiin olen oikein tullut”-fiilis iski heti bussista rautatieaseman aukiolle astuttuani. Ashgabat oli kuin uusi-Stalinistinen Disneyland. Korkeita ja koreita, lehtikullalla somistettuja monumentinomaisia virastotaloja ja aukioita oli joka puolella. Naita lavistivat leveat tiet, ja roskattomat jalkakaytavat, lukuisine pikku puistoineen jotka oli trimmattu kynsisaksilla. Ihmiset astelivat yhtenevissa vaatteissa, ja jokaisella kulmalla seisoi poliisi tarkasti prassatyssa univormussa. Samoilin alas katuja ja etsin hotellia, ihmetellen entisen diktaattori/presidentti Niyazovin, seka hanen seuraajansa patsaita, ja satoja suihkulahteita.
Keskella kaupunkia seisoi ehka monumenteista naurettavin: Korkea torni, jonka nokassa seisova Niyazovin patsas kaantyi moottorin ansiosta paivan aikana 360 astetta, niin, etta presidentin naamaa oli aina kohti aurinkoa.
Joidenkin rakennusten kuvaaminne oli kielletty, joidenkin ei, vaikka selvaa syyta ei valttamatta ollut havaittavissa. Joskus jopa liian pitka pysahtyminen ”vaarassa” paikassa sai poliisin vislailemaan ja juoksemaan peraan nyrkkia puiden. Kaupunki tuntui niin tekemalla tehdylta, etta epailin jopa illalla kaupungin ylla lentavaa satojen, ehka tuhansien mustien lintujen parvea jarjestetyksi naytokseksi.
”Astua kiellettyyn Turkestaniin ilman papereita? Ennemmin vierailisin Paholaisen ja hanen anoppinsa luona Helvetissa.” Nain kirjoitti Gustav Kris kirjassaan Alone in the Forbidden Land vuonna 1939. Voin nyt sanoa etta yhdyn tahan mielipiteeseen. Vaikka passista loytyi viisumi Uzbekistaniin, oli siihen painettua paivamaaraa muutettava aikaisemmaksi, joka tiesi reissua konsulin puheille, ja 3 paivan hermoja raastavaa kaden vaantoa niinkin mitattoman asian takia. Tama pilasi Turkmenistanin reissun taysin, silla kun konsuli viimein suostui lyomaan uudet paivamaarat viisumiini, oli Turkmenistanin visaani jaljella enaa paiva. Siispa jouduin jattamaan reissun Dervazan kaasukraatereille valiin, ja suihkimaan suoraan kimppataksilla lapi Kara Kum aavikon Konye-Urgenchin rajakaupunkiin.
Eli summa summarum. Turkestan, eli Keski-Aasia on taysin mahdollista matkustaa hommailemalla viisumit matkan varrella, mutta se syo aikaa, ja rahaa. Ja varsinkin hermoja. Hotel Ashgabatin kalliissa 35 taalaa yolta kustantavassa huoneessa tuli kirottua koko homma muutamaan otteeseen, ja mietittya onko reissu kaiken taman paskan, kuivamustesodan ja paperinpyorittelyn arvoista.On se. Vaikka Iranissa ja nyt Turkmenistanissa vastukset voittivat maarassaan palkkiot, oli Silkkitien kelkka kaantymassa kohti voittoa. Astuin rajan yli Uzbekistaniin, ja otin kimppataksin, joka muuten on bussien vahyyden ja hitauden vuoksi paras, joskin hitusen bussia kalliimpi, tapa matkustaa Turkestanissa, kohti Nukusin kaupunkia.
Syksy antoi periksi talven tielta, ja elohopea oli ainakin oman perstuntuman mukaan hitusen pakkasen puolella, joten vilttiin kaariytynyt matkamies tarvitsi kipeasti lisavaatetusta. Otin punkan Hotel Nukusista, ja vaihdoin rahaa hotellin tiskilla. 50 yhdysvaltain taalaani muuttuivat kasittamattomaksi kasaksi summia. Virallinen vaihtosuhde on 1500 summia per taala, mutta tiskin alta vaihtamalla kurssin voi saada jopa 1900 summiin taalaa kohden. Setelit ovat paksuja ja suurimman setelin ollessa 1000 ja yleisimman ollessa 500, kertyy rahan vaihdon jalkeen taskuun mieleton kontti kateista.
Rahanippu taskussani suuntasin torille etsimaan vaatetusta. Kiinalaiset Dolce & Gabbana untuvatakkikopiot vaisteltyani loysin kirpputoriosaston, ja hymyileva rouva myi minulle kaytetyn nahkarotsin hintaan 2 euroa. Ei ehka maailman kaunein takki, hieman liian isokin se on, mutta pyyntihintaan nahden ei voi valittaa. Juhlistin hyvaa ostosta pienessa chaikhanassa tirisevan shaslikin ja muutaman oluen ja vodkashotin kera. Halpa alkoholi maistui.Tapasin hotellilla toisenkin matkamiehen, brittilaisen Michaelin, jolla oli sama suunta. Paatimme siis aamusella ottaa miehissa taksin ja suunnata Moynaqiin, entiseen Aralin meren satamakaupunkiin katselemaan ”merellisia maisemia”. Taksille tuli hintaa 20 taalaa per ukko paivan reissusta. Ei paha. 200 kilometrin matka Moynaqiin kului pysahtynytta maisemaa ikkunasta ihmetellen. Ruskan varit koristivat tien varren puita. Vanha kameli marehti keltaisia lehtia. Vuohipaimen ratsasteli aasillaan, ja puuvillapellon laidalla seisoi vanha, sivuvaunullinen Ural moottoripyora. Aika oli pysahtynyt jonnekkin viime vuosisadan alkuun.
Moynaqissa outousmittari varahti lisaa, kun patikoimme lapi pienen kylan ja alas ”rannalle”. Alati kutistuva Aral jatti nama rannat vuosikymmenia sitten, ja pysaytti koko kylapahasen niille sijoilleen. Hiekka-aavikko, entinen merenpohja, jatkui silman kantamattomiin, ja hiekalla seisoivat Moynaqin ihmeellisin ”nahtavyys”. Vanhat kalastusalukset, jotka nyt makasivat keskella hiekkaeramaata. Naky oli outo, aavemainen hiljaisuus rikkoutui vain suolaisen tuulen suhinaan.
Palasimme Moynaqista Nukusiin iltasella, ja pakasin reppuni siirtyakseni seuraavana aamuna Silkkitieni seuraavaan etappiin. Khivaan.
1.11.2009
Are you experienced?
Location: Herat, Afghanistan
Luultavasti jokaisella Afganistaniin matkaavalla yksi motiiveista on ”sotaturismi”. Valokuvat kaupungin lapi vyoryvista tankeista, jenkkisotilaista ja Hiluxin katolle kiinnitettya konekivaaria heiluttelevista rattipaista. Tai ainakin minun kohdallani oli nain. Homma oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Todellisuudessa sotilaiden maara, ainakin Heratissa, on kohtalaisen vahainen. Toki kaupungin lapi vyoryvat panssarivaunut ja ISAF saattueet jenkkisotilaineen tuli nahtya pariinkin kertaan, mutta ehka ymmarrettavastakin syysta nama saattueet ajavat kaupungin lapi talla pohjassa, ja minun reaktioaika yhdistettyna kamerani kaynnistykseen tarvittavaan aikaan johti siihen etta sain vain kuvia epatarkoista peravaloista.
ANP, Afghanistan National Police
En onnistunut loytamaan vaihtoehtoista kyytia Jamin minaretille, enka ollut ilmeisesti tarpeeksi rohkea tai tyhma ottaakseni paikallisbussia Obeyhin, ja yrittamaan siita sitten eteenpain milla kyydilla hyvansa. Vietin siis viikonlopun kuvaten peravaloja ja istuskellen teetuvissa, mika ei sekaan huono vaihtoehto ollut. Vaikka yleensa samassa kaupungissa vietettava viikko on alkanut sylettamaan hyvinkin nopeasti, oli Afganistanissa olossa kuitenkin se oma jannityksensa joka piti mielenkiintoa ylla.
Samilsan, kulttuuriprjoketifirman kuljettaja jonka tapasin alkuviikosta kolkutti eilen illalla oveeni, kysellen olinko viela lahdossa Chaghcherangiin. Sanotaan, etta harmittaa hieman. Kun Samilsan lupasi ottaa minut mukaansa, ajattelin lupauksen olevan lahinna kohteliaisuus, enka ottanut hanta kovinkaan tosissaan. Jamin minaretti ja matka lapi paimentolaisten ja kapinallisten maan jaa siis talla kertaa kokematta, jo hankitun Turkmenistanin viisumin takia.
Aika tehda siis lupaus. Iranissa tuli maristua seikkailujen puutteesta, ja nyt sellainen kolkutti ovelle, mutta tuli eparoitya. Eli siis seuraavalla kerralla kun mahdollisuus koputtelee olkapaalle, tartu siihen!
Matka Silkkitiella jatkuu. Huomenna suuntaan rajalle, ja yritan ehtia lapi suuren maan 6 paivan transit viisumilla. Reitti kulkekoon rajalta Ashgabadin paakaupunkiin, jossa ihmetellaan Keski-Aasian Pohjois-Korean ja sen edesmenneen diktaattorin persoonallisuuskulttia, ja suunnataan sitten lapi Karakumin aavikon, josta pitaisi loytya muutama mielenkiintoinen seisahduspaikka, kohti Uzbekistanin rajaa! Pysykaa kanavalla.
Luultavasti jokaisella Afganistaniin matkaavalla yksi motiiveista on ”sotaturismi”. Valokuvat kaupungin lapi vyoryvista tankeista, jenkkisotilaista ja Hiluxin katolle kiinnitettya konekivaaria heiluttelevista rattipaista. Tai ainakin minun kohdallani oli nain. Homma oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Todellisuudessa sotilaiden maara, ainakin Heratissa, on kohtalaisen vahainen. Toki kaupungin lapi vyoryvat panssarivaunut ja ISAF saattueet jenkkisotilaineen tuli nahtya pariinkin kertaan, mutta ehka ymmarrettavastakin syysta nama saattueet ajavat kaupungin lapi talla pohjassa, ja minun reaktioaika yhdistettyna kamerani kaynnistykseen tarvittavaan aikaan johti siihen etta sain vain kuvia epatarkoista peravaloista.
ANP, Afghanistan National PoliceEn onnistunut loytamaan vaihtoehtoista kyytia Jamin minaretille, enka ollut ilmeisesti tarpeeksi rohkea tai tyhma ottaakseni paikallisbussia Obeyhin, ja yrittamaan siita sitten eteenpain milla kyydilla hyvansa. Vietin siis viikonlopun kuvaten peravaloja ja istuskellen teetuvissa, mika ei sekaan huono vaihtoehto ollut. Vaikka yleensa samassa kaupungissa vietettava viikko on alkanut sylettamaan hyvinkin nopeasti, oli Afganistanissa olossa kuitenkin se oma jannityksensa joka piti mielenkiintoa ylla.
Samilsan, kulttuuriprjoketifirman kuljettaja jonka tapasin alkuviikosta kolkutti eilen illalla oveeni, kysellen olinko viela lahdossa Chaghcherangiin. Sanotaan, etta harmittaa hieman. Kun Samilsan lupasi ottaa minut mukaansa, ajattelin lupauksen olevan lahinna kohteliaisuus, enka ottanut hanta kovinkaan tosissaan. Jamin minaretti ja matka lapi paimentolaisten ja kapinallisten maan jaa siis talla kertaa kokematta, jo hankitun Turkmenistanin viisumin takia.Aika tehda siis lupaus. Iranissa tuli maristua seikkailujen puutteesta, ja nyt sellainen kolkutti ovelle, mutta tuli eparoitya. Eli siis seuraavalla kerralla kun mahdollisuus koputtelee olkapaalle, tartu siihen!
Matka Silkkitiella jatkuu. Huomenna suuntaan rajalle, ja yritan ehtia lapi suuren maan 6 paivan transit viisumilla. Reitti kulkekoon rajalta Ashgabadin paakaupunkiin, jossa ihmetellaan Keski-Aasian Pohjois-Korean ja sen edesmenneen diktaattorin persoonallisuuskulttia, ja suunnataan sitten lapi Karakumin aavikon, josta pitaisi loytya muutama mielenkiintoinen seisahduspaikka, kohti Uzbekistanin rajaa! Pysykaa kanavalla.
29.10.2009
Warzone safety
Location: Herat, Afghanistan
Saavuttuani Mashadiin hyppasin kimppataksiin ja suuntasin Torbat-e-Jamin pikkukaupunkiin lahemmas rajaa. Kaupungissa oli yksi hotelli, ja esiteltyani viimeisia rialejenai, hotellin omistaja suostui antamaan tuntuvan alennuksen yopaikasta ja ruaasta.
Aamun valjettua nousin bussiin kohti Islam-Qalan rajaa ja Taybadin rajakaupunkia. Bussissa viereeni istuutui afgaani, joka ei puhunut englantia mutta ilmaisi opastavansa minut rajalle ja lapi tarkastuspisteiden. Liimauduin aijan paidanhelmaan, ja Taybadiin saavuttuamme kipusin hanen perassaan kimppataksiin. Saavuimme rajalle, ja ylitys oli yksi suoraviivaisimmista. Leima Iranin puolelta, leima Afganistanin puolelta, ja ulos.
Vain muutaman askeleen Afganistanin puolelle otettuani iski karu todellisuus aisteihin. Ryysyiset sotaorvot kavivat kimppuuni kuin hyeenalauma. Eras pienista tytoista roikkui lahkeessani eika paastanyt irti, edes lahkeen revettya kahtia. Tein tietani paattavaisesti kohti raja-aseman laitamilla kyttaavia takseja. Ankesin yhteen takseista, ja veivasin ikkunan kiinni, puristaen tusinan hapuilevia kasia lasin ja ikkunankarmin valiin, kunnes kadet vetaytyivat. Lukitsin oven perassani, ja aloin neuvotella kuskin kanssa. Kuski kertoi hinnaksi 300 afgaania, 6 dollaria per henki. Auto oli mielestani taynna, kolme takana, yksi edessa, mutta kuski ei tehnyt lahtoa. Iranilainen opiskelija, joka oli matkalla Kabuliin anomaan opiskeluviisumia Yhdysvaltoihin kertoi, etta ahne kuski halusi meidan maksavan lisaa, tai muuten ottaisimme lisaa kyytilaisia. Kerroin kuskille etta minulla oli tasan 6 dollaria rahaa, ja minulta han ei enempaa saisi. Niimpa otimme lisaa matkustajia.
Lahdimme viimein matkaan, 4 takana, 3 plus kuski edessa. Mietin, miten helvetissa kuski pystyi kontrolloimaan ajokkia jakaen etupenkin ja vaihekepin matkustajien kanssa. Nytkahdellen vanha corolla kuitenkin kurvasi tielle, ja lahdimme kohti Heratia. Iman, iranilainen opiskelija kysyi mita ihmetta tein Afganistanissa. Kerroin olevani turisti. Iman nauroi, han ei voinut kasittaa miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti tulla tahan luojan hylkaamaan kolkkaan. Taytyy myontaa, etta hetken mietin samaa itsekin.
Tunnelma oli jannittynyt. Afganistan oli iskenyt normeille heti rajan ylitettyani, eika antanut periksi. Tien laidalla tankkien romut muistuttivat missa sita oltiin. Karujen mutatiilisten pikkukylien kaduilla ei nakynyt ristin sielua. Katselin pientareella makaavia valkoisiksi maalattuja kivia. Valkoinen tarkoitti etta alue oli raivattu miinoista.
Eramaa jatkui loputtomana ymparillamme corollan kiitaessa 200 kilometrin taivaltaan. Liikennemerkki varoitti kameleista, joita samoili siella taalla tien laitamilla. Ohitimme lukuisia, raskaasti aseistettuja tarkastuspisteita, joissa ANP:n korruptoituneet poliisit tarkistelivat papereita.yhdessa ANA:n, Afganistanin asevoimien kanssa. Yllatyksekseni en nahnyt ainuttakaan ISAF:in sotilasta.
Musalla kompleksin juopuneita tehtaanpiippuja muistuttavat minaretit toivottivat minut tervetulleeksi Heratiin muutanan tunnin puuduttavan istuskelun jalkeen. Islmaistisen maailman ehka kuuluisimman naisen, Gowhar Shadin rakennuttama kompleksi oli ehka aikanaan yksi komeimmista Islamistisista rakennuksista, mutta nyt uhkaavissa kulmissa seisovat rapistuneet minaretit nayttivat masentavilta. Yhden tornin ylaosassa oli ammottava reika iskeytyneesta kranaatista.
Kaivoin reppuni taksin perakontista ja lahdin patikoimaan alas katua kohti perjantaimoskeijaa, ja Jaam hotellia. Yllatyksekseni kukaan ei tuntunut kiinnittavan juurikaan huomiota reppuselassa kulkevaan valkonaamaan. Ohitin bazaarin, jossa kauppiaat myivat pienista karryistaan mita vain keittiotarpeista paskaisiin vaatteisiin. Loysin hotellin, ja kirjauduin sisaan. Yllatyksekseni virkailija kertoi passini tarkistettuaan taalla olleen jonkun toisenkin hullun suomalaisen vain muutama viikko sitten. Vaikka hotelli olikin ehka Heratin halvin, jouduin pulittamaan huoneestani silti 12 dollaria yo. Varustelu oli kuitenkin kohdallaan, hintaan kuului jopa oma rukousmatto!
Paastyani eroon repustani, suuntasin perjantaimoskeijalle. 800 vuotias rakennus oli yksi kauneimmista nakemistani, ja astelin lapi pienen puutarhan sisaan harmooniselle ja hiljaiselle sisapihalle. Tahan asti paalimmainen tunne oli ollut jannitys, ja pelko, mutta moskeijan sisapihalla istuessani ja muutaman valkopartaisen ja –turbaanisen herran rukouksia seuraillessani alkoi jannitys kadota ja rentouduin.
Palasin hotellilleni ja kipusin katolle kuuntelemaan auringonlaskuun kantautuvia rukouksia, ja sytytin vesipiippuni. Pian hotellin omistaja liittyi seuraani. Istuimme katolla, joimme teeta, ja katselimme iltaan kayvaa kupunkia sankkojen savukiekuroiden lapi.
Aamulla Herat ei enaa tuntunut uhkaavalta. Kayskentelin lapi hitaasti avautuvien kojujen, soin aamiaseksi muutamat kebabit vihrean teen kera, ja katselin kadulla alkavaa elamaa. Olin ehka sotaa kayvassa maassa, mutta arki kulki taalla kuten missa tahansa muuallakin. Kavelin AIB pankkiin, kaupungin ainoaan ottomaatin omistavaan rahalaitokseen, ja latasin rahavyoni tayteen dollareita vastaisuuden varalle, ja tukun afgaaneja kayttovaroiksi. Vietin paivan kayskennellen kaduilla, istuskellen teetuvissa, ihmetellen bazaareilla. En enaa nahnyt juurikaan naisten naamatauluja. Suurinosa vastakkaisen sukupuolen edustajista kulki sinisessa, kaiken peittavassa burkhassa. Poikkeuksena erittain nuoret ja vanhat, joista jalkimmaiset suosivat mustaa kaapua.
Muutama englantia taitava paikallinen kavi silloin talloin juttusille, mutta muuten heratin edelleen hyvin vahan huomiota tai kiinnostusta paikallisissa. Jututtamani henkilot olettivat suoraan, etta tyoskentelin Afganistanissa, ja kerrottuani olevani turisti, he yllattyivat. Aloin nahda kuinka vahan matkaajia maa veti talla haavaa puoleensa. Talla oli huonot puolensa. Oppaaseeni merkittya turisti-infoa ei enaa ollut, ja kyytien hommaaminen Heratin ulkopuolelle tuntui mahdottomalta. Hotellin henkilokunta kertoi etten voisi missaan nimessa matkustaa Mazar-e-Sarifiin maitse, silla valissa sijaitsevassa Badghisin provinssissa riehuivat heimosodat. Homma olisi siis a) hengen vaarallista, b) tyssaisi luultavasti ensimmaiselle poliisin tarkastuspisteelle. Samoin Kandaharin kautta kulkeva tie Kabuliin oli pois suljettu mahdollisuus. Helmand on Talebanin kovinta aluetta, ja pitaa sisassaan myos maan suurimat unikkoviljelmat.
Ainoa mahdollinen reitti minulle olisi siis ns. keskitie. Olematon tieosuus, joku kulkee lyhyempaa, mutta karumpaa reittia Heratista Kabuliin, ja pitaa matkansa varrellaan muutaman Afganistanin upeimman nahtavyyden. Jam minaretti, Band-e-Amirin jarvet, ja Bamiyanin tuhotut buddhapatsaat. Ongelma talla reitilla on olematon julkinen liikenne, ja mahdollinen Taleban toiminta. Kyselin jeepin ja kuskin vuokraa Jam minaretille ja takaisin, mutta 300 dollarin hinta kahden paivan reissusta oli liikaa. Illalla hotellissani teeta litkiessa tapasin kuitenkin kuljettajan, joka oli lahdossa Chagcheraniin viikon kuluttua, ja lupasi ottaa minut kyytiinsa jos olisin viela mestoilla. Herra kertoi tuntevansa alueella vaikutavat Taleban paallikot, ja sanoi etta kanssaan minulla ei olisi hataa. Viikko Heratissa tuntui kuitenkin liian pitkalta odotukselta.
Oli siis tehtava tiukkoja paatoksia. Voisin aina lentaa, mutta koska matkan teema on matkustaa maitse, en halunnut rikkoa periaatettani viela. Varsinkaan silkkitiellani, jonka halusin ehdottamasti taittaa maitse. En myoskaan halunnut oleskella Afganistanissa liian pitkaan, silla vaalit, joita Taleban on avokatisesti luvannut terrorisoida, alkavat piakkoin.
Seuraava operaatio oli siis Turkmenistanin viisumi. Kutsu transit viisumia varten oli viimein kolahtanut sahkopostiini, ja marssin lahetystoon hakemaan tarraani. Varoituksen sana lienee paikallaan. Kutsun kanssa homma hoitui hetkessa, mutta ilman kutsua homma voi olla hankalaa ja aikaa vievaa vain daria ja turkmenia puhuvien virkailijoiden kanssa. Maahanastumispaiva oli lyotava lukkoon viisumia varten. Paatin astua Turkmenistaniin 2. marraskuuta. Tama antaisi muutaman paivan aikaa suihkia Heratin ulkopuolelle jos tilaisuus tulisi vastaan. Jos ei, viettaisin aikaani teetuvissa ja kebabkojuissa, ja vanhankaupungin kujilla. Katsotaan miten kay.
Ja loppukevennykseksi aiheeseen sopiva, mukailtu lainaus hyvasta elokuvasta:
My life fades. The vision dims. All that remains are memories. I remember a time of chaos. Ruined dreams. This wasted land. But most of all, I remember The Wanderer. The man we called "Matti". To understand who he was, you have to go back to another time. When the world was powered by the black fuel. And the desert sprouted great cities of pipe and steel. Gone now, swept away. For reasons long forgotten, two mighty warrior tribes went to war and touched off a blaze which engulfed them all. Without fuel, they were nothing. They built a house of straw. The thundering machines sputtered and stopped. Their leaders talked and talked and talked. But nothing could stem the avalanche. Their world crumbled. The cities exploded. A whirlwind of looting, a firestorm of fear. Men began to feed on men. On the roads it was a white line nightmare. Only those mobile enough to scavenge, brutal enough to pillage would survive. The gangs took over the highways, ready to wage war for a tank of juice. And in this maelstrom of decay, ordinary men were battered and smashed. Men like Matti. The wanderer Matti. In the roar of an engine, he lost everything. And became a shell of a man, a burnt out, desolate man, a man haunted by the demons of his past, a man who wandered out into the wasteland. And it was here, in this blighted place, that he learned to live again...
Mad Matti, The Road Wanderer (pic: Vietnam)
Saavuttuani Mashadiin hyppasin kimppataksiin ja suuntasin Torbat-e-Jamin pikkukaupunkiin lahemmas rajaa. Kaupungissa oli yksi hotelli, ja esiteltyani viimeisia rialejenai, hotellin omistaja suostui antamaan tuntuvan alennuksen yopaikasta ja ruaasta.
Aamun valjettua nousin bussiin kohti Islam-Qalan rajaa ja Taybadin rajakaupunkia. Bussissa viereeni istuutui afgaani, joka ei puhunut englantia mutta ilmaisi opastavansa minut rajalle ja lapi tarkastuspisteiden. Liimauduin aijan paidanhelmaan, ja Taybadiin saavuttuamme kipusin hanen perassaan kimppataksiin. Saavuimme rajalle, ja ylitys oli yksi suoraviivaisimmista. Leima Iranin puolelta, leima Afganistanin puolelta, ja ulos.
Vain muutaman askeleen Afganistanin puolelle otettuani iski karu todellisuus aisteihin. Ryysyiset sotaorvot kavivat kimppuuni kuin hyeenalauma. Eras pienista tytoista roikkui lahkeessani eika paastanyt irti, edes lahkeen revettya kahtia. Tein tietani paattavaisesti kohti raja-aseman laitamilla kyttaavia takseja. Ankesin yhteen takseista, ja veivasin ikkunan kiinni, puristaen tusinan hapuilevia kasia lasin ja ikkunankarmin valiin, kunnes kadet vetaytyivat. Lukitsin oven perassani, ja aloin neuvotella kuskin kanssa. Kuski kertoi hinnaksi 300 afgaania, 6 dollaria per henki. Auto oli mielestani taynna, kolme takana, yksi edessa, mutta kuski ei tehnyt lahtoa. Iranilainen opiskelija, joka oli matkalla Kabuliin anomaan opiskeluviisumia Yhdysvaltoihin kertoi, etta ahne kuski halusi meidan maksavan lisaa, tai muuten ottaisimme lisaa kyytilaisia. Kerroin kuskille etta minulla oli tasan 6 dollaria rahaa, ja minulta han ei enempaa saisi. Niimpa otimme lisaa matkustajia.
Lahdimme viimein matkaan, 4 takana, 3 plus kuski edessa. Mietin, miten helvetissa kuski pystyi kontrolloimaan ajokkia jakaen etupenkin ja vaihekepin matkustajien kanssa. Nytkahdellen vanha corolla kuitenkin kurvasi tielle, ja lahdimme kohti Heratia. Iman, iranilainen opiskelija kysyi mita ihmetta tein Afganistanissa. Kerroin olevani turisti. Iman nauroi, han ei voinut kasittaa miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti tulla tahan luojan hylkaamaan kolkkaan. Taytyy myontaa, etta hetken mietin samaa itsekin.Tunnelma oli jannittynyt. Afganistan oli iskenyt normeille heti rajan ylitettyani, eika antanut periksi. Tien laidalla tankkien romut muistuttivat missa sita oltiin. Karujen mutatiilisten pikkukylien kaduilla ei nakynyt ristin sielua. Katselin pientareella makaavia valkoisiksi maalattuja kivia. Valkoinen tarkoitti etta alue oli raivattu miinoista.
Eramaa jatkui loputtomana ymparillamme corollan kiitaessa 200 kilometrin taivaltaan. Liikennemerkki varoitti kameleista, joita samoili siella taalla tien laitamilla. Ohitimme lukuisia, raskaasti aseistettuja tarkastuspisteita, joissa ANP:n korruptoituneet poliisit tarkistelivat papereita.yhdessa ANA:n, Afganistanin asevoimien kanssa. Yllatyksekseni en nahnyt ainuttakaan ISAF:in sotilasta.
Musalla kompleksin juopuneita tehtaanpiippuja muistuttavat minaretit toivottivat minut tervetulleeksi Heratiin muutanan tunnin puuduttavan istuskelun jalkeen. Islmaistisen maailman ehka kuuluisimman naisen, Gowhar Shadin rakennuttama kompleksi oli ehka aikanaan yksi komeimmista Islamistisista rakennuksista, mutta nyt uhkaavissa kulmissa seisovat rapistuneet minaretit nayttivat masentavilta. Yhden tornin ylaosassa oli ammottava reika iskeytyneesta kranaatista.Kaivoin reppuni taksin perakontista ja lahdin patikoimaan alas katua kohti perjantaimoskeijaa, ja Jaam hotellia. Yllatyksekseni kukaan ei tuntunut kiinnittavan juurikaan huomiota reppuselassa kulkevaan valkonaamaan. Ohitin bazaarin, jossa kauppiaat myivat pienista karryistaan mita vain keittiotarpeista paskaisiin vaatteisiin. Loysin hotellin, ja kirjauduin sisaan. Yllatyksekseni virkailija kertoi passini tarkistettuaan taalla olleen jonkun toisenkin hullun suomalaisen vain muutama viikko sitten. Vaikka hotelli olikin ehka Heratin halvin, jouduin pulittamaan huoneestani silti 12 dollaria yo. Varustelu oli kuitenkin kohdallaan, hintaan kuului jopa oma rukousmatto!
Paastyani eroon repustani, suuntasin perjantaimoskeijalle. 800 vuotias rakennus oli yksi kauneimmista nakemistani, ja astelin lapi pienen puutarhan sisaan harmooniselle ja hiljaiselle sisapihalle. Tahan asti paalimmainen tunne oli ollut jannitys, ja pelko, mutta moskeijan sisapihalla istuessani ja muutaman valkopartaisen ja –turbaanisen herran rukouksia seuraillessani alkoi jannitys kadota ja rentouduin.
Palasin hotellilleni ja kipusin katolle kuuntelemaan auringonlaskuun kantautuvia rukouksia, ja sytytin vesipiippuni. Pian hotellin omistaja liittyi seuraani. Istuimme katolla, joimme teeta, ja katselimme iltaan kayvaa kupunkia sankkojen savukiekuroiden lapi.
Aamulla Herat ei enaa tuntunut uhkaavalta. Kayskentelin lapi hitaasti avautuvien kojujen, soin aamiaseksi muutamat kebabit vihrean teen kera, ja katselin kadulla alkavaa elamaa. Olin ehka sotaa kayvassa maassa, mutta arki kulki taalla kuten missa tahansa muuallakin. Kavelin AIB pankkiin, kaupungin ainoaan ottomaatin omistavaan rahalaitokseen, ja latasin rahavyoni tayteen dollareita vastaisuuden varalle, ja tukun afgaaneja kayttovaroiksi. Vietin paivan kayskennellen kaduilla, istuskellen teetuvissa, ihmetellen bazaareilla. En enaa nahnyt juurikaan naisten naamatauluja. Suurinosa vastakkaisen sukupuolen edustajista kulki sinisessa, kaiken peittavassa burkhassa. Poikkeuksena erittain nuoret ja vanhat, joista jalkimmaiset suosivat mustaa kaapua.
Muutama englantia taitava paikallinen kavi silloin talloin juttusille, mutta muuten heratin edelleen hyvin vahan huomiota tai kiinnostusta paikallisissa. Jututtamani henkilot olettivat suoraan, etta tyoskentelin Afganistanissa, ja kerrottuani olevani turisti, he yllattyivat. Aloin nahda kuinka vahan matkaajia maa veti talla haavaa puoleensa. Talla oli huonot puolensa. Oppaaseeni merkittya turisti-infoa ei enaa ollut, ja kyytien hommaaminen Heratin ulkopuolelle tuntui mahdottomalta. Hotellin henkilokunta kertoi etten voisi missaan nimessa matkustaa Mazar-e-Sarifiin maitse, silla valissa sijaitsevassa Badghisin provinssissa riehuivat heimosodat. Homma olisi siis a) hengen vaarallista, b) tyssaisi luultavasti ensimmaiselle poliisin tarkastuspisteelle. Samoin Kandaharin kautta kulkeva tie Kabuliin oli pois suljettu mahdollisuus. Helmand on Talebanin kovinta aluetta, ja pitaa sisassaan myos maan suurimat unikkoviljelmat.
Ainoa mahdollinen reitti minulle olisi siis ns. keskitie. Olematon tieosuus, joku kulkee lyhyempaa, mutta karumpaa reittia Heratista Kabuliin, ja pitaa matkansa varrellaan muutaman Afganistanin upeimman nahtavyyden. Jam minaretti, Band-e-Amirin jarvet, ja Bamiyanin tuhotut buddhapatsaat. Ongelma talla reitilla on olematon julkinen liikenne, ja mahdollinen Taleban toiminta. Kyselin jeepin ja kuskin vuokraa Jam minaretille ja takaisin, mutta 300 dollarin hinta kahden paivan reissusta oli liikaa. Illalla hotellissani teeta litkiessa tapasin kuitenkin kuljettajan, joka oli lahdossa Chagcheraniin viikon kuluttua, ja lupasi ottaa minut kyytiinsa jos olisin viela mestoilla. Herra kertoi tuntevansa alueella vaikutavat Taleban paallikot, ja sanoi etta kanssaan minulla ei olisi hataa. Viikko Heratissa tuntui kuitenkin liian pitkalta odotukselta.
Oli siis tehtava tiukkoja paatoksia. Voisin aina lentaa, mutta koska matkan teema on matkustaa maitse, en halunnut rikkoa periaatettani viela. Varsinkaan silkkitiellani, jonka halusin ehdottamasti taittaa maitse. En myoskaan halunnut oleskella Afganistanissa liian pitkaan, silla vaalit, joita Taleban on avokatisesti luvannut terrorisoida, alkavat piakkoin.Seuraava operaatio oli siis Turkmenistanin viisumi. Kutsu transit viisumia varten oli viimein kolahtanut sahkopostiini, ja marssin lahetystoon hakemaan tarraani. Varoituksen sana lienee paikallaan. Kutsun kanssa homma hoitui hetkessa, mutta ilman kutsua homma voi olla hankalaa ja aikaa vievaa vain daria ja turkmenia puhuvien virkailijoiden kanssa. Maahanastumispaiva oli lyotava lukkoon viisumia varten. Paatin astua Turkmenistaniin 2. marraskuuta. Tama antaisi muutaman paivan aikaa suihkia Heratin ulkopuolelle jos tilaisuus tulisi vastaan. Jos ei, viettaisin aikaani teetuvissa ja kebabkojuissa, ja vanhankaupungin kujilla. Katsotaan miten kay.
Ja loppukevennykseksi aiheeseen sopiva, mukailtu lainaus hyvasta elokuvasta:My life fades. The vision dims. All that remains are memories. I remember a time of chaos. Ruined dreams. This wasted land. But most of all, I remember The Wanderer. The man we called "Matti". To understand who he was, you have to go back to another time. When the world was powered by the black fuel. And the desert sprouted great cities of pipe and steel. Gone now, swept away. For reasons long forgotten, two mighty warrior tribes went to war and touched off a blaze which engulfed them all. Without fuel, they were nothing. They built a house of straw. The thundering machines sputtered and stopped. Their leaders talked and talked and talked. But nothing could stem the avalanche. Their world crumbled. The cities exploded. A whirlwind of looting, a firestorm of fear. Men began to feed on men. On the roads it was a white line nightmare. Only those mobile enough to scavenge, brutal enough to pillage would survive. The gangs took over the highways, ready to wage war for a tank of juice. And in this maelstrom of decay, ordinary men were battered and smashed. Men like Matti. The wanderer Matti. In the roar of an engine, he lost everything. And became a shell of a man, a burnt out, desolate man, a man haunted by the demons of his past, a man who wandered out into the wasteland. And it was here, in this blighted place, that he learned to live again...
Mad Matti, The Road Wanderer (pic: Vietnam)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)