Warzone safety

Location: Herat, Afghanistan

Saavuttuani Mashadiin hyppasin kimppataksiin ja suuntasin Torbat-e-Jamin pikkukaupunkiin lahemmas rajaa. Kaupungissa oli yksi hotelli, ja esiteltyani viimeisia rialejenai, hotellin omistaja suostui antamaan tuntuvan alennuksen yopaikasta ja ruaasta.

Aamun valjettua nousin bussiin kohti Islam-Qalan rajaa ja Taybadin rajakaupunkia. Bussissa viereeni istuutui afgaani, joka ei puhunut englantia mutta ilmaisi opastavansa minut rajalle ja lapi tarkastuspisteiden. Liimauduin aijan paidanhelmaan, ja Taybadiin saavuttuamme kipusin hanen perassaan kimppataksiin. Saavuimme rajalle, ja ylitys oli yksi suoraviivaisimmista. Leima Iranin puolelta, leima Afganistanin puolelta, ja ulos.

Vain muutaman askeleen Afganistanin puolelle otettuani iski karu todellisuus aisteihin. Ryysyiset sotaorvot kavivat kimppuuni kuin hyeenalauma. Eras pienista tytoista roikkui lahkeessani eika paastanyt irti, edes lahkeen revettya kahtia. Tein tietani paattavaisesti kohti raja-aseman laitamilla kyttaavia takseja. Ankesin yhteen takseista, ja veivasin ikkunan kiinni, puristaen tusinan hapuilevia kasia lasin ja ikkunankarmin valiin, kunnes kadet vetaytyivat. Lukitsin oven perassani, ja aloin neuvotella kuskin kanssa. Kuski kertoi hinnaksi 300 afgaania, 6 dollaria per henki. Auto oli mielestani taynna, kolme takana, yksi edessa, mutta kuski ei tehnyt lahtoa. Iranilainen opiskelija, joka oli matkalla Kabuliin anomaan opiskeluviisumia Yhdysvaltoihin kertoi, etta ahne kuski halusi meidan maksavan lisaa, tai muuten ottaisimme lisaa kyytilaisia. Kerroin kuskille etta minulla oli tasan 6 dollaria rahaa, ja minulta han ei enempaa saisi. Niimpa otimme lisaa matkustajia.

Lahdimme viimein matkaan, 4 takana, 3 plus kuski edessa. Mietin, miten helvetissa kuski pystyi kontrolloimaan ajokkia jakaen etupenkin ja vaihekepin matkustajien kanssa. Nytkahdellen vanha corolla kuitenkin kurvasi tielle, ja lahdimme kohti Heratia. Iman, iranilainen opiskelija kysyi mita ihmetta tein Afganistanissa. Kerroin olevani turisti. Iman nauroi, han ei voinut kasittaa miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti tulla tahan luojan hylkaamaan kolkkaan. Taytyy myontaa, etta hetken mietin samaa itsekin.

Tunnelma oli jannittynyt. Afganistan oli iskenyt normeille heti rajan ylitettyani, eika antanut periksi. Tien laidalla tankkien romut muistuttivat missa sita oltiin. Karujen mutatiilisten pikkukylien kaduilla ei nakynyt ristin sielua. Katselin pientareella makaavia valkoisiksi maalattuja kivia. Valkoinen tarkoitti etta alue oli raivattu miinoista.

Eramaa jatkui loputtomana ymparillamme corollan kiitaessa 200 kilometrin taivaltaan. Liikennemerkki varoitti kameleista, joita samoili siella taalla tien laitamilla. Ohitimme lukuisia, raskaasti aseistettuja tarkastuspisteita, joissa ANP:n korruptoituneet poliisit tarkistelivat papereita.yhdessa ANA:n, Afganistanin asevoimien kanssa. Yllatyksekseni en nahnyt ainuttakaan ISAF:in sotilasta.

Musalla kompleksin juopuneita tehtaanpiippuja muistuttavat minaretit toivottivat minut tervetulleeksi Heratiin muutanan tunnin puuduttavan istuskelun jalkeen. Islmaistisen maailman ehka kuuluisimman naisen, Gowhar Shadin rakennuttama kompleksi oli ehka aikanaan yksi komeimmista Islamistisista rakennuksista, mutta nyt uhkaavissa kulmissa seisovat rapistuneet minaretit nayttivat masentavilta. Yhden tornin ylaosassa oli ammottava reika iskeytyneesta kranaatista.

Kaivoin reppuni taksin perakontista ja lahdin patikoimaan alas katua kohti perjantaimoskeijaa, ja Jaam hotellia. Yllatyksekseni kukaan ei tuntunut kiinnittavan juurikaan huomiota reppuselassa kulkevaan valkonaamaan. Ohitin bazaarin, jossa kauppiaat myivat pienista karryistaan mita vain keittiotarpeista paskaisiin vaatteisiin. Loysin hotellin, ja kirjauduin sisaan. Yllatyksekseni virkailija kertoi passini tarkistettuaan taalla olleen jonkun toisenkin hullun suomalaisen vain muutama viikko sitten. Vaikka hotelli olikin ehka Heratin halvin, jouduin pulittamaan huoneestani silti 12 dollaria yo. Varustelu oli kuitenkin kohdallaan, hintaan kuului jopa oma rukousmatto!

Paastyani eroon repustani, suuntasin perjantaimoskeijalle. 800 vuotias rakennus oli yksi kauneimmista nakemistani, ja astelin lapi pienen puutarhan sisaan harmooniselle ja hiljaiselle sisapihalle. Tahan asti paalimmainen tunne oli ollut jannitys, ja pelko, mutta moskeijan sisapihalla istuessani ja muutaman valkopartaisen ja –turbaanisen herran rukouksia seuraillessani alkoi jannitys kadota ja rentouduin.

Palasin hotellilleni ja kipusin katolle kuuntelemaan auringonlaskuun kantautuvia rukouksia, ja sytytin vesipiippuni. Pian hotellin omistaja liittyi seuraani. Istuimme katolla, joimme teeta, ja katselimme iltaan kayvaa kupunkia sankkojen savukiekuroiden lapi.

Aamulla Herat ei enaa tuntunut uhkaavalta. Kayskentelin lapi hitaasti avautuvien kojujen, soin aamiaseksi muutamat kebabit vihrean teen kera, ja katselin kadulla alkavaa elamaa. Olin ehka sotaa kayvassa maassa, mutta arki kulki taalla kuten missa tahansa muuallakin. Kavelin AIB pankkiin, kaupungin ainoaan ottomaatin omistavaan rahalaitokseen, ja latasin rahavyoni tayteen dollareita vastaisuuden varalle, ja tukun afgaaneja kayttovaroiksi. Vietin paivan kayskennellen kaduilla, istuskellen teetuvissa, ihmetellen bazaareilla. En enaa nahnyt juurikaan naisten naamatauluja. Suurinosa vastakkaisen sukupuolen edustajista kulki sinisessa, kaiken peittavassa burkhassa. Poikkeuksena erittain nuoret ja vanhat, joista jalkimmaiset suosivat mustaa kaapua.

Muutama englantia taitava paikallinen kavi silloin talloin juttusille, mutta muuten heratin edelleen hyvin vahan huomiota tai kiinnostusta paikallisissa. Jututtamani henkilot olettivat suoraan, etta tyoskentelin Afganistanissa, ja kerrottuani olevani turisti, he yllattyivat. Aloin nahda kuinka vahan matkaajia maa veti talla haavaa puoleensa. Talla oli huonot puolensa. Oppaaseeni merkittya turisti-infoa ei enaa ollut, ja kyytien hommaaminen Heratin ulkopuolelle tuntui mahdottomalta. Hotellin henkilokunta kertoi etten voisi missaan nimessa matkustaa Mazar-e-Sarifiin maitse, silla valissa sijaitsevassa Badghisin provinssissa riehuivat heimosodat. Homma olisi siis a) hengen vaarallista, b) tyssaisi luultavasti ensimmaiselle poliisin tarkastuspisteelle. Samoin Kandaharin kautta kulkeva tie Kabuliin oli pois suljettu mahdollisuus. Helmand on Talebanin kovinta aluetta, ja pitaa sisassaan myos maan suurimat unikkoviljelmat.

Ainoa mahdollinen reitti minulle olisi siis ns. keskitie. Olematon tieosuus, joku kulkee lyhyempaa, mutta karumpaa reittia Heratista Kabuliin, ja pitaa matkansa varrellaan muutaman Afganistanin upeimman nahtavyyden. Jam minaretti, Band-e-Amirin jarvet, ja Bamiyanin tuhotut buddhapatsaat. Ongelma talla reitilla on olematon julkinen liikenne, ja mahdollinen Taleban toiminta. Kyselin jeepin ja kuskin vuokraa Jam minaretille ja takaisin, mutta 300 dollarin hinta kahden paivan reissusta oli liikaa. Illalla hotellissani teeta litkiessa tapasin kuitenkin kuljettajan, joka oli lahdossa Chagcheraniin viikon kuluttua, ja lupasi ottaa minut kyytiinsa jos olisin viela mestoilla. Herra kertoi tuntevansa alueella vaikutavat Taleban paallikot, ja sanoi etta kanssaan minulla ei olisi hataa. Viikko Heratissa tuntui kuitenkin liian pitkalta odotukselta.

Oli siis tehtava tiukkoja paatoksia. Voisin aina lentaa, mutta koska matkan teema on matkustaa maitse, en halunnut rikkoa periaatettani viela. Varsinkaan silkkitiellani, jonka halusin ehdottamasti taittaa maitse. En myoskaan halunnut oleskella Afganistanissa liian pitkaan, silla vaalit, joita Taleban on avokatisesti luvannut terrorisoida, alkavat piakkoin.

Seuraava operaatio oli siis Turkmenistanin viisumi. Kutsu transit viisumia varten oli viimein kolahtanut sahkopostiini, ja marssin lahetystoon hakemaan tarraani. Varoituksen sana lienee paikallaan. Kutsun kanssa homma hoitui hetkessa, mutta ilman kutsua homma voi olla hankalaa ja aikaa vievaa vain daria ja turkmenia puhuvien virkailijoiden kanssa. Maahanastumispaiva oli lyotava lukkoon viisumia varten. Paatin astua Turkmenistaniin 2. marraskuuta. Tama antaisi muutaman paivan aikaa suihkia Heratin ulkopuolelle jos tilaisuus tulisi vastaan. Jos ei, viettaisin aikaani teetuvissa ja kebabkojuissa, ja vanhankaupungin kujilla. Katsotaan miten kay.

Ja loppukevennykseksi aiheeseen sopiva, mukailtu lainaus hyvasta elokuvasta:

My life fades. The vision dims. All that remains are memories. I remember a time of chaos. Ruined dreams. This wasted land. But most of all, I remember The Wanderer. The man we called "Matti". To understand who he was, you have to go back to another time. When the world was powered by the black fuel. And the desert sprouted great cities of pipe and steel. Gone now, swept away. For reasons long forgotten, two mighty warrior tribes went to war and touched off a blaze which engulfed them all. Without fuel, they were nothing. They built a house of straw. The thundering machines sputtered and stopped. Their leaders talked and talked and talked. But nothing could stem the avalanche. Their world crumbled. The cities exploded. A whirlwind of looting, a firestorm of fear. Men began to feed on men. On the roads it was a white line nightmare. Only those mobile enough to scavenge, brutal enough to pillage would survive. The gangs took over the highways, ready to wage war for a tank of juice. And in this maelstrom of decay, ordinary men were battered and smashed. Men like Matti. The wanderer Matti. In the roar of an engine, he lost everything. And became a shell of a man, a burnt out, desolate man, a man haunted by the demons of his past, a man who wandered out into the wasteland. And it was here, in this blighted place, that he learned to live again...

Mad Matti, The Road Wanderer (pic: Vietnam)