Halk, Watan, Türkmenbashi!

Location: Ichon-Qala, Khiva, Uzbekistan

Aamu oli hieman kolea, olihan vuodenaika vaihtumassa talveen, kun kavelin hotellilta Heratin paakadulle etsimaan kyytia Turkmenistanin rajalle. Lyhyen taksikyydin jalkeen oikea takapiha, jolta kimppataksit rajakaupunkiin porrasivat loytyi, ja ahtauduin jo tayteen HiAceen reppuineni. Matkaa rajalle oli hieman reilu 200 kilometria, lapi eramaan. Puolimatkassa takarengas puhkesi, kuin Allahin merkkina jalkojen oikaisutauon pakollisuudesta. Kuski rupesi etsimaan tunkkia, ja mina katselin tien toisella puolen aasilla ratsastelevaa paimenta, ja polttelin tupakkia.

Rajamuodollisuuksiin kuului talla kertaa gumruk, eraanlainen tullivero, jonka maksaminen vaati reissua rajalta toimistoon, ja toimistolta maksutositteen kanssa pankkiin ja takaisin. Koyhdyin gumrukista 11 dollaria. Teet horpattyani hyvastelin ystavallisen rajavartijan ja jatkoin matkaani Turkmenistanin puolelle rajaa. Oli aika jattaa Afganistan taakse.

Turkemenistanissa reppua pengottiin hyvinkin tarkkaan, tayteltiin muutama tullitosite ja maksettiin maastapoistumiskortti pieneen pankkikonttoriin. Tama lysti puraisi budjetista 13 dollaria. Rajavirkailijat olivat tiukkoja, mutta kovan kuoren alla paistoi huumori, ja lappaa heiteltiin puolin ja toisin. Vaikka viisumi itsessaan oli vain 6 paivan transit ilman mitaan erikoisehtoja, oli reitti kuitenkin lyotava lukkoon ja se kirjattiin maastapoistumiskorttiin: Mary, Ashgabat, Konye-Urgench, Uzbekistan. Reitilta poikkeaminen luultavasti saattaisi ongelmiin viranomaisten kanssa, mutta mihinpa kuudessa paivassa kerkeaa poikkeamaankaan... Vaihdoin valuuttaa pienessa pankkikonttorissa maahantuloviraston kyljessa. Turkmenistanin valuutta manat oli uudistettu, uuden manatin kurssi oli 2,85 manaattia taalaa kohden, ja 5000 vanhaa manaattia yhta uutta manaattia kohden. Tarpeeksi sekavaa minulle.

Kinasteltuani aikani ahneiden taksikuskien kanssa paatin ottaa junan Gushgin rajakaupungista Maryyn. Hinta ei huimannut paata, reilu dollari 320 kilometrin junakyydista. Junaan paastyani huomasin kuitenkin ettei myoskaan vauhti huimannut paata hintaa enempaa. Onneksi mp3 soittimen akku oli taynna ja repussa evasta, silla puolen paivan aikaan startannut juna saapui Maryyn 22.30. Paatin jatkaa paakaupunkiin heti seuaavana aamuna.

Keski-Aasiassa pian yha tutummaksi tuleva ”mihin helvettiin olen oikein tullut”-fiilis iski heti bussista rautatieaseman aukiolle astuttuani. Ashgabat oli kuin uusi-Stalinistinen Disneyland. Korkeita ja koreita, lehtikullalla somistettuja monumentinomaisia virastotaloja ja aukioita oli joka puolella. Naita lavistivat leveat tiet, ja roskattomat jalkakaytavat, lukuisine pikku puistoineen jotka oli trimmattu kynsisaksilla. Ihmiset astelivat yhtenevissa vaatteissa, ja jokaisella kulmalla seisoi poliisi tarkasti prassatyssa univormussa. Samoilin alas katuja ja etsin hotellia, ihmetellen entisen diktaattori/presidentti Niyazovin, seka hanen seuraajansa patsaita, ja satoja suihkulahteita.

Keskella kaupunkia seisoi ehka monumenteista naurettavin: Korkea torni, jonka nokassa seisova Niyazovin patsas kaantyi moottorin ansiosta paivan aikana 360 astetta, niin, etta presidentin naamaa oli aina kohti aurinkoa.

Joidenkin rakennusten kuvaaminne oli kielletty, joidenkin ei, vaikka selvaa syyta ei valttamatta ollut havaittavissa. Joskus jopa liian pitka pysahtyminen ”vaarassa” paikassa sai poliisin vislailemaan ja juoksemaan peraan nyrkkia puiden. Kaupunki tuntui niin tekemalla tehdylta, etta epailin jopa illalla kaupungin ylla lentavaa satojen, ehka tuhansien mustien lintujen parvea jarjestetyksi naytokseksi.

”Astua kiellettyyn Turkestaniin ilman papereita? Ennemmin vierailisin Paholaisen ja hanen anoppinsa luona Helvetissa.” Nain kirjoitti Gustav Kris kirjassaan Alone in the Forbidden Land vuonna 1939. Voin nyt sanoa etta yhdyn tahan mielipiteeseen. Vaikka passista loytyi viisumi Uzbekistaniin, oli siihen painettua paivamaaraa muutettava aikaisemmaksi, joka tiesi reissua konsulin puheille, ja 3 paivan hermoja raastavaa kaden vaantoa niinkin mitattoman asian takia. Tama pilasi Turkmenistanin reissun taysin, silla kun konsuli viimein suostui lyomaan uudet paivamaarat viisumiini, oli Turkmenistanin visaani jaljella enaa paiva. Siispa jouduin jattamaan reissun Dervazan kaasukraatereille valiin, ja suihkimaan suoraan kimppataksilla lapi Kara Kum aavikon Konye-Urgenchin rajakaupunkiin.

Eli summa summarum. Turkestan, eli Keski-Aasia on taysin mahdollista matkustaa hommailemalla viisumit matkan varrella, mutta se syo aikaa, ja rahaa. Ja varsinkin hermoja. Hotel Ashgabatin kalliissa 35 taalaa yolta kustantavassa huoneessa tuli kirottua koko homma muutamaan otteeseen, ja mietittya onko reissu kaiken taman paskan, kuivamustesodan ja paperinpyorittelyn arvoista.

On se. Vaikka Iranissa ja nyt Turkmenistanissa vastukset voittivat maarassaan palkkiot, oli Silkkitien kelkka kaantymassa kohti voittoa. Astuin rajan yli Uzbekistaniin, ja otin kimppataksin, joka muuten on bussien vahyyden ja hitauden vuoksi paras, joskin hitusen bussia kalliimpi, tapa matkustaa Turkestanissa, kohti Nukusin kaupunkia.

Syksy antoi periksi talven tielta, ja elohopea oli ainakin oman perstuntuman mukaan hitusen pakkasen puolella, joten vilttiin kaariytynyt matkamies tarvitsi kipeasti lisavaatetusta. Otin punkan Hotel Nukusista, ja vaihdoin rahaa hotellin tiskilla. 50 yhdysvaltain taalaani muuttuivat kasittamattomaksi kasaksi summia. Virallinen vaihtosuhde on 1500 summia per taala, mutta tiskin alta vaihtamalla kurssin voi saada jopa 1900 summiin taalaa kohden. Setelit ovat paksuja ja suurimman setelin ollessa 1000 ja yleisimman ollessa 500, kertyy rahan vaihdon jalkeen taskuun mieleton kontti kateista.

Rahanippu taskussani suuntasin torille etsimaan vaatetusta. Kiinalaiset Dolce & Gabbana untuvatakkikopiot vaisteltyani loysin kirpputoriosaston, ja hymyileva rouva myi minulle kaytetyn nahkarotsin hintaan 2 euroa. Ei ehka maailman kaunein takki, hieman liian isokin se on, mutta pyyntihintaan nahden ei voi valittaa. Juhlistin hyvaa ostosta pienessa chaikhanassa tirisevan shaslikin ja muutaman oluen ja vodkashotin kera. Halpa alkoholi maistui.

Tapasin hotellilla toisenkin matkamiehen, brittilaisen Michaelin, jolla oli sama suunta. Paatimme siis aamusella ottaa miehissa taksin ja suunnata Moynaqiin, entiseen Aralin meren satamakaupunkiin katselemaan ”merellisia maisemia”. Taksille tuli hintaa 20 taalaa per ukko paivan reissusta. Ei paha. 200 kilometrin matka Moynaqiin kului pysahtynytta maisemaa ikkunasta ihmetellen. Ruskan varit koristivat tien varren puita. Vanha kameli marehti keltaisia lehtia. Vuohipaimen ratsasteli aasillaan, ja puuvillapellon laidalla seisoi vanha, sivuvaunullinen Ural moottoripyora. Aika oli pysahtynyt jonnekkin viime vuosisadan alkuun.

Moynaqissa outousmittari varahti lisaa, kun patikoimme lapi pienen kylan ja alas ”rannalle”. Alati kutistuva Aral jatti nama rannat vuosikymmenia sitten, ja pysaytti koko kylapahasen niille sijoilleen. Hiekka-aavikko, entinen merenpohja, jatkui silman kantamattomiin, ja hiekalla seisoivat Moynaqin ihmeellisin ”nahtavyys”. Vanhat kalastusalukset, jotka nyt makasivat keskella hiekkaeramaata. Naky oli outo, aavemainen hiljaisuus rikkoutui vain suolaisen tuulen suhinaan.

Palasimme Moynaqista Nukusiin iltasella, ja pakasin reppuni siirtyakseni seuraavana aamuna Silkkitieni seuraavaan etappiin. Khivaan.