Long Road to Bishkek

Location: Bishkek, Kirgiz Respublika

Varoitus: Seuraava artikkeli on kirjoitettu alkoholin vaikutuksen alaisena.

Viikko Samarkandissa vierahti nopeasti, ja vieraannutin itseni pariin otteeseen teepannusta tai kaljakolpakosta tekemalla ekskursioita pitkin kaupunkia. Koska olin silkkitiella, paatin tutustua tahan materiaaliin, ja matoistaan kuuluun Keski-Aasiaan hieman paremmin, ja suuntasin Nielsin ja Justinin, Bahodirin majatalossa tapaamieni reissumiesten kanssa, paikalliseen silkkimattokutimoon. Abdullah, paikan pomo, joka muuten puhuu suht sujuvasti 12 kielta opasti meita pitkin tehdasta (ilmaiseksi) esitellen matonkudontaa silkin varjaysprosessista itse punontaan, joka kestaa yleensa 1-2 vuotta per matto, riippuen maton kimpussa haarivien tyolaisten maarasta. Mattoja kutovat tytot kutsuivat minutkin kokeilemaan milta solmujen nyplays tuntuu, ja voinkin nyt ylpeana kertoa olevani aika haka mattojen kudonnassa, ja etta joku rahalla ladattu turisti tai iso-kiho kantaa olohuoneeseensa silkkimaton johon olen tekaissut ainakin 10 solmua! Ehka palaan takaisin kun matkakassa on huvennut, silla tyoolot nayttivat olevan hyvalla tasolla: tyota saa tehda juuri sita tahtia kuin haluaa silla palkka tulee neliosenttimetrien, ei tuntien perusteella, ja keskipalkka neidoilla oli noin 200-250 yhdysvaltain taalaa kuukaudessa, mika vastaa opettajan kuukausiansiota.

Illat kuluivat yleensa oluen ja Al-Jazeeran englanninkielisen uutiskanavan parissa, tai jos kaukosaadin toimi, mahdollisesti BBC:n tai Euronewsin tahtiin. Yksikaan uutistoimisto ei listannut Turkestania saatiedotuksiinsa, mika veti olon aika unohdetuksi. Gavin, Iranin viisumiaan odotteleva Walesilainen, joka edellisessa elamassaan on tyoskennellyt muunmuassa Vapaamuurarien killassa, mutta ei osannut salaista kadenpuristusta, koska se opetetaan vain jasenille, tykkasi oluesta yhta paljon kuin allekirjoittanut, joten pikkutunnit kuluivat yleensa hanen kanssaan maailmaa parantessa. Lempiaiheeseeni natiivien englanninpuhujien kanssa, eli miksi ananas on pineapple, kun melkein kaikilla muilla kielilla se on ananas, Gavin ei halunnut ottaa vastuuta, joten olen edelleen syntipukkia ja selitysta vailla. Toinen pohdiskelun aihe oli ameriikan intiaaneilta peritty vastakulttuurien suosima hiustyyli: Tuleeko ”irokeesi” irokeeseilta, vai mohikaaneilta (eng: mohawk). Vaikka olimme maankolkassa jossa henkilon etnisyyden voi paatella hatun perusteella (ihan totta!) paatimme etta dilemma oli rasistinen ja tukkatyylia loytyi luultavasti molemmista intiaaniheimoista.

Tiistai koitti, ja paatin palata Tashkentiin seuraavan paivan viisumin noutoa varten. Niin paattivat myos Justin ja Gavin, ja Niels suuntasi vastakkaiseen suuntaan kohti Bukharaa. Komikkona asetuimme juna-aseman dormitorion ollessa taynna luksus sviittiin, josta jouduimme pulittamaan 10 dollaria per nuppi, mutta olipahan suihku, ja viela lammin sellainen, joten yhdeksi yoksi pikku luksustelu ei tuntunut pahalta. Aamulla olisimme taas juna-aseman dormissa. Dormiin muutettuani suuntasin lahetystoon ja noudin viisumini, Justin nappasi junan kohti Termizia ja Gavin ei saanut Iranin viisumiaan vielakaan. Siispa surujuhlan ja minun uuden viisumini kunniaksi kutsui steissin pystybaari. Tashkentin juna-asema on mahtava, taalta saa kaiken sangysta internettiin, joten tarvetta poiketa muualle ei juuri ole.

Kostea yo johti krapulaiseen aamuun, ja paatin rankaista itseani suuntaamalla Andijaniin, Ferganan laaksoon lahemmas Kyrgyzstanin rajaa. Kimppataksi loytyi, mutta sen tayttymista jouduin odottelemaan viisi tuskaista tuntia, tupakkia poltellen ja ruisleipaa ja juustoa mutustellen.

Andijan on portti Kyrgyzstaniin, omaten kolme rajanylityspaikkaa, isoimman ollessa Oshiin, seuraavan Jalal-abadiin ja kolmannen Shamaldishaihin, nain kertoi matkaraamattuni. Koska isot rajanylityspaikat ovat tylsia, ja olin matkalla pohjoiseen, paakaupunki Bishkekiin, paatin valita pohjoisimman mahdollisimman, Urgunkench – Shamaldisai –raja-aseman. Jos en ole viela kertonut, on matkaraamattuni vuodelta 2004, joten apu jaa lahinna karttojen tasolle, kaikki muu tieto on auttamattomasti vanhentunutta, ja niin oli myos tieto raja-asemasta. Parin tunnin taksiajelun paatteeksi astuin ulos pienelle, hylatyn nakoiselle raja-asemalle, jossa minua tervehti lauma lampaita. Vaistin lampaat, tervehdin paimenta, ja norkoilin raja-aseman laheisyydessa etsien maahantuloviranomaisia. Hetken patsastelun jalkeen Tuntematon Sotilas huomasi minut, ja suuntasi luokseni. Nuori univormu kertoi etta raja oli suljettu, ja uusi rajan-ylityspaikka oli 15 kilometrin paassa. Olin jo valmistautunut pitkaan kavelyyn, kun poika kertoi soittavansa minulle taksin. Polttelimme tupakkia, puhuimme paskalla venajalla niita naita, ja odottelimme taksia. Kuski saapui, ja rupesi inttamaan etta rajalle oli 35 kilometria, ei 15, ja nyhti kyydista 6 dollaria. Matkaa oli 15 kilometria, ei ainakaan enempaa kuin 20, joten annoin kuskille vitosen, pienempaa taalan setelia en omannut, ja summini olivat huvenneet edelliseen taksiin Urgunkenchiin.

Raja oli suoraviivainen, ei rekisteroinnin todistamista, pikainen tavaratarkastus, ja tullitositteen taytto. Astuin uuteen maahan, Kirgiisian tasavaltaan. Kyrgyzstanin puolella, ei-kenenkaan-maan jalkeen loysin kaksi pienta hokkelia, jotka edustivat raja-asemaa. Koputin toiseen ovista, ja hetken odottelun jalkeen uninen luutnantti avasi oven, ja hetken viisumiani ihmeteltyaan leimasi sen, ja kysyi miten aijoin paasta stadiin. Kerroin liftaavani. Luti toivotti onnea, ja palasi unilleen. kavelin tien laitaan, kylla, rajalla ei ollut rajakylaa, vain tie, ja ojensin kateni.

Liftaaminen keski-Aasiassa on joko helvetin helppoa tai taysin mahdotonta, riippuu miten asiaa katsoo. lahes jokainen auto poimii sinut kyytiinsa, mutta jokainen myos odottaa kyydista maksua, niin paikallisislta kuin lankkareiltakin. Bussien vahyyden takia ”liftaaminen” onkin yleisin matkustapa, jaettujen taksien lisaksi. Kyytini nakkasi minut Shamaldisain kylaan, jossa aloin kysella mahdollista kyytia Bishkekiin. Yksi taksi loytyikin, mutta koska elimme jo ehtoota kertoi kuski ettei han lahtisi ennen kuin seuraavana aamuna, ja voisin viettaa yon hanen luonaan.

Vaihdoin taaloja paikalliseen valuuttaan, somiin, pienessa rahanvaihtopisteessa, jonka omistaja tykkasi harjoittaa rajoitettua venajaani isolla kadella. Venaja on muuten helppo kieli ymmartaa, lahes kaikki sanat loytyvat stadin slangista, tai vanhan kansan murteista.

Safoorini kyyditti minut kotoisaan asuntoonsa kylan laitamilla, vanhassa neuvostotyylisessa asuintalossa, jossa vaimo jo odottikin vierasta hoyryavine kattiloineen. Vieraalle tarjottiin erikoisillallinen: plovta. Vaikka plov ei ole pahaa, on se todella tylsa ruoka, ja koska 80% syomisistasi koostuu plovsta, olisi paikallaan, jos joku tarjoaisi jotain muuta. Olenkin jo nahnyt painajaisia siita kun Kashgarissa astun hienoon kiinalaiseen ravintolaan, ja tarjoilijatar kertoo kuinka onnekas olen: ”Meilla on tanaan perinteinen keski-Aasialainen menu; plov! Miksi itket?”

Nautimme siis plov illallisen, ja katsoimme jalkiruuaksi Kirgiisialaisen elokuvan, jonka juonessa pysyin mukana sen verran etta hyvasta ja kunniallisesta pojasta tuli sydansurujen takia huumediileri ja kovis, joka joutui kuitenkin diileri”kaveriensa” pettamaksi ja hakkaamaksi, ja joka kosti koko homman, muttei tainnut saada tyttoa, koska tama makasi kaareissa sairaalassa ennen kuin lopputekstit alkoivat rullata. Surullinen elokuva.

Aamiaisen jalkeen (eilisen plovn rippeet) suhasimme keskustaan ja poimimme kyytiin loput 3 matkustajaa, ja lahdimme kohti stadia. Vaikka nostalgisoin vanhojen neuvosto-Zigulien peraan, olin silti iloinen farmari volkkarin jalkatilasta ja ilmastoinnista. Pysahdyimme Tashkomuriin shoppailemaan, tai puolet matkustajista tekivat. Mina ja nuori kirgiisi, joka oli matkalla stadiin tapaamaan tyttoystavaansa suuntasimme ottamaan aamusnapsit ja nauttimaan savustettua kalaa zakuskaksi. Kun kanssamatkustajamme palasivat ostoksiltaan, kipusimme takaisin volkkariin ja aloimme nautiskella lumisista vuoristomaisemista.

Puolimatkassa paasin huumepoliisin syynattavaksi, ja toisin kuin naapurinsa Uzbekistanin kohteliaat mutta silti raivostuttvan usein paperita kyttaavat univormut oli tama kaveri toista maata. Ei tullut pyyntoja, vaan reppua kaivettiin kovalla kadella, ja levittipa herra tic tac rasianikin pientareelle kasiteltyaan sita liian kovakouraisesti kontrabandeja etsiessaan. Saatuani passini takaisin matka jatkui kohti lumisia huippuja. Taytyy sanoa, etta vuoret ovat elementtini: mikaan ei tunnu niin vapauttavalta ja niin hyvalta kuin korkeiden, lumisten vuorien katselu. Silloin sita tuntee itsensa pieneksi, ja maalliset murheet katoavat. Vuorien katselussa on vaan sita jotain.

Saavuimme Bishekiin illan suussa, pimean laskeuduttua. Safoori pudotti minut kaupungin laitamille, josta nappasin toisen taksin kohti Sakura hostellia, reppureinojen suosimaa majataloa. Sakura oli kuitenkin suljettu koska talvella tanne ei juuri kukaan tule, joten olin pakotettu aseuttamaan yoksi Ak Sai –hotelliin. Annan hotellille kurjimman ja likaisimman luojan hylkaamaan kolkan arvonimen. 5 dollaria paskaisesta huoneesta jaetulla, paskaisemmalla wc:lla ilman suihkua oli liikaa, joten seuraavana aamuna suuntasin etelaiselle esikaupunkialueelle ja South majataloon.

Eli nyt majaan taalla, kommuunin omaisessa majatalossa kaupungin laitamilla. Laitoin juuri Kiinan viisumianomuksen vetamaan (kommervenkeista ja byrokraattien pyorittelysta lisaa ensi numerossa). Bishkek, kaymisastian sekoitussauvan mukaan nimetty paakaupunki ei ole kurjempi paikka viisumin odotteluun. Majatalo on leppoisa, Internetkahvilat soittavat Nightwishia ja The Rasmusta, ja hintataso on edullinen. Toisin kuin huhut kertoivat, oli lunta vain vuorilla, joten Kirgiisiaa tulee ehkapa koluttua suunniteltua enemman, ja ehka se paimentolaisperhe jurttineenkin jostakin loytyy. Mutta askel kerrallaan, raportoidaan lisaa kun lisaa raportoitavaa on. Hajotaan siis talven loskaan tallakertaa yhdessa, te siella, mina taalla: Bishkek vaikenee ja kaataa loput Belenkaja vodkat motin pohjalle.

”To alcohol: The cause of, and the answer to, all of life’s problems”
-Homer J. S.