Kaansimme pratkien keulat Kambodzan Route 66:lle, kohti Boeng Mealeyn ja Preah Khanin rauniotemppeleita. Vietimme parhaan osan paivasta Boeng Mealeyn raunioita tutkiessa, mutta paatimme jatkaa matkaa paivallisen jalkeen. Olihan kumpaisellakin repussa hammokki ja hyttysverkko viidakossakin yopymista varten. Tie 66 jatkui Boeng Mealeylta hyvakuntoisena hiekkatiena lapi pienten kylien, joissa iloisesti huiskuttavat lapset keraantyivat tien laitaan toivottamaan hyvaa matkaa motoristeille, ja yli vanhojen siltojen, joita koristivat Angkorin aikaiset Naga veistokset. Janna ajatella, etta ihan tata samaa tieta on miltei tuhat vuotta sitten kuljettu harkavankkurein Preah Khanin kaupungista Angkor Watille.
Pimeassa eteneminen kavi hitaammaksi, ja tuskaiseksi. Hankala tie vei mehut, ja vasymys vaati veronsa tarkkaavaisuuden herpaantuessa, ja kaatuminen oli useamman kerran lahella. Pysahdyimme silloin talloin nukkumiskelpoisilta vaikuttaville paikoille, mutta paatimme jatkaa sinnilla. Olimmehan ajaneet pimeassa jo pari tuntia, emmeka voisi olla kovinkaan kaukana Preah Khanista. Jos siis olimme oikealla tiella. Naga siltojen yhtakkinen loppuminen ja paska tie yhdistettyna sysimustaan pimeyteen sai mielen mustaksi, ja aloin epailla meidan eksyneen taas kerran.
Pysahdyimme tuumaamaan tilannetta, ja tarkastamaan bensatilanteen. Polttoainetta ei ollut paljoa. Eika ollut vettakaan. Tien laidalla ruohikko oli lyhytta, puusto harvaa, ja risuja lojui siella taalla nuotion vasaamiseksi. Paatimme yopya, ja selvitella olinpaikkaamme aamun valjetessa. Turha kaveleskely pimeassa hermostutti, silla naissa viidakoissa on ihan oikeasti niita miinoja. Jokaisen ohittamamme kylan reunamalla oli ollut kyltti, joka kertoi alueelta raivatun niin-janiin-monta miinaa niin-janiin-suurelta alueelta. Viidakossa kyltteja ei juuri nakynyt... Fikkarin valossa tuijottelimme jalkoihimme sitoessamme riippumattomme lahimpiin puihin. Nuotion vasasimme tielle. Istuimme tulilla vaitonaisina ja vasyneina, katsellen tuhansia kirkkaana tuikkivia tahtia ylapuolellamme. Jostain kaukaa kuului hiljaista musiikkia, emme siis olleet kovinkaan kaukana jonkinlaisesta sivistyksesta. Hyva tietaa.
Toivotimme patsaanraapijoille hyvaa tyokeikkaa, ja lahdimme ravittuina ja nesteytettyina ajelemaan etelaan kohti Stoungin kylaa, ja valtatieta numero 6. Stoungissa saimme viimein oikeaa ruokaa, ja lisaa polttista pumpusta. Loput matkat ajoimme hyvalla asfaltilla takaisin Siem Reapiin, ja tuttuun hotelliin.
Kahden yon levon jalkeen oli aika aloittaa matka kohti viimeista Kambodzan haastetta. Cardamon vuoristoa. Valissa oli kuitenkin vajaa parisataa kilometria valtatieta, jonka ajaminen ei ole sita mukavinta hommaa, varsinkaan, kun herasin aamuun pontevaa krapulaa potien. Kovan sivutuulen lisaksi vastuksina olivat reikapaat khmer kuskit, jotka sinkoilivat skoottereillaan sivuteilta valtatielle sivuilleen katsomatta ja hiljentamatta, tuuriinsa luottaen, ja 150 kilometria tunnissa kaahaavat citymaasturit ja hiluxit, jotka ohittelivat hitaampia ajokkeja valittamatta patkaakaan siita oliko toisella kaistalla vastaantulevaa liikennetta. Kuinkahan monta khmeeria kuolee paivittain liikenneonnettomuuksissa? Varmaankin vitusti. Paatin opettaa omalta osaltani liikennekayttaytymista nayttaen keskisormea jokaiselle vitun torttoilijalle.
Hieman ennen Battambangia Arin pyorasta katosivat taas sahkot. Leathermanit esiin ja pyora osiksi siis. Viaksi paljastui poikki palanut johto jossain startin ja akun valilla. Pikkuvikoja, helppo korjata.
Nyt siis taalla, suuntana Cardamon vuoristo, jonka jalkeen alkaakin operaatio "pratka Siiamiin". Raporttia vuorilla sattuneista harhailuista ja Thai tullimiesten kusipaisyydesta sitten kun ne on koettu kovan kaden kautta. Pysykaa linjoilla!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti