Pai joen silta

Location: Pai, Thailand

Kirosin Bangkokin liikennetta ja yksisuuntaisia katuja yrittaessani loytaa tietani ulos miljoonakaupungista. Paadyin viimein oikealle moottoritielle, numero yhdelle, kohti Ayutthayan muinaista kaupunkia. Moottoritiella ajaminen hirvitti, Thait kun valittivat moottoripyorailijasta yhta vahan kuin khmeerit, kiilatessaan eteen Hiluxeillaan. Selvisisin kuitenkin hengissa Ayuthayaan, ja lahdin etsimaan pienempia teita. Moottoritiet saivat luvan riittaa.

Ayutthaya oli kaunis kaupunki muinasine temppelinramineen. Muinaisten kivikasojen tuijottelu ei kuitenkaan enaa juuri kiinnostanut, mutta eipa se nayttanyt kiinnostavan ketaan muutakaan. Yllatyksekseni vain 70 kilometria Bangkokista turistien maara tipahti rajusti. Vain muutama hassu elakelainen kierteli katuja nahtavyyksia ihmettelemassa.

Jatkoin kuitenkin matkaa, mutta paatin hylata isot tiet ja keskittya kolmi- ja nelinumeroisilla teilla ajeluun. Liikenteen maara tipahtikin murto-osaan heti Ayutthayasta paastyani, ja kilometrit kuluivat taas maisemia, ei kiilaavia autoja ihmetellen. En oikeastaan tiennyt minne olin matkalla. Tai ainakaan missa viettaisin seuraavan yoni. Ehka ajaisin kunnes aurinko alkaisi laskea tai en enaa jaksaisi. Saavuin Uthai Thanin kaupunkiin hamaran aikaan. Kyltti kaupungin ulkopuolella ilmoitti paikan kuuluvan Unescon listalle, joten majoituksesta ja muista turisteista ei luultavasti olisi pulaa. Kuinka vaarassa olinkaan. Kylassa oli tasan kaksi hotellia, valitsin halvemman, ja suuntasin viihtyisaan vanhaankaupunkiin etsimaan illallista. Syodessani 20 bahtin nuudelisoppaa viereeni ilmestyi karsa. Karsa kuului ohi maleksivalle elefantille, joka ilmeisesti oli kyydissa istuvan herran menopeli, ei turisti nahtavyys. Ainakaan elefanttia eivat koristaneet minkaanlaiset remelit, enka ollut itseni lisaksi nahnyt toista valkoista naamaa koko kylassa.

Herasin varhain, mika sopi pirtaan hyvin. Rakastin aamuja, vaikka olinkin yleensa liian laiska heraamaan niihin. Yolla oli satanut, ja kostea ilma tuntui raikkaalta sieraimissa ja henkitorvessa. Karttani, vaikka parempi olikin kuin kambodzan vastaava, jatti silti liikaa informaatiota kertomatta, enka loytanyt pohjoiseen johtavaa numeroimatonta pikkutieta, vaan olin pakotettu poikkeamaan hetkeksi takaisin moottoriliikennetielle. Mutta onneksi vain hetkeksi. Suuntasin ulos ensimmaisesta liittymasta, ja loysin etsimani tien. Ilma tuntui kolealta pelkassa T-paidassa, ja harkitsin vakavasti hupparin kaivamista laukun syovereista.

Vaikka pikkuteilla olikin hiljaista, oli matkanteko silti puuduttavaa. Tasainen, itseaan toistava peltomaisema ei tarjonnut virikkeita. Pysahtelin silloin talloin tupakalle, ja tutkimaan karttaa seuraavaa yosijaa miettien.

Pysahdyin tankille Sukhotaissa, joka Ayutthayan tapaan piti sisallaan yhden wanhan Siiamin rauniokaupungin. Ostin huoltoaseman 7-elevenista lounasta ja tutkiskelin karttaa. Kiitos varhaisen heratyksen oli iltapaiva vasta aluillaan, joten paatin jatkaa matkaani Si Satchanalain kylaan. Karttatiedusteli kertoi myos taalta loytyvan muinaisia kaupungin perustuksia.

Olin yksin vanhassa Si Satchanalanissa. Myonnettakoon, etteivat temppelin jamat ja kivirauniot juurikaan iskeneet enaa millaan lailla, mutta silti 100 bahtin sisaanpaasylippu yhdistettyna siihen faktaan etta olin ainoa valkoinen turisti koko tontilla tuntui hyvalta, ja niimpa kiertelin aikani raunioita tutkimassa, ja kiroamassa muinaisia buddhalaisia rakennusperiaatteita, jotka takasivat vastavalon iltapaivan julkisivuja kuvattaessa.

Rauniokaupungin vierustalla seisoi rihkamakojujen lisaksi muutama kotimajoitus. Paatin kuitenkin ajaa uuteen Si Satchanalaniin, koska kaipasin omaa rauhaa. Tuttavuuden hierominen isantaperheen kanssa ei jostakin syysta tanaan iskenyt. Kylassa majoituspalvelut olivat viela harvemmassa. Yksi kalliin nakoinen hotelli, ja yksi guesthouse. Kirjauduin jalkimmaiseen, jossa siinakin jouduin maksamaan 200 bahtia pienesta kopista amparisuihkulla. Ymmartaahan sen, jos paikassa oikeasti kay nainkin vahan vierailijoita, ei huoneita voi ilmaiseksikaan jaella. Muuten hintataso oli kylassa kohdallaan, ja naurettavan halvan illallisen jalkeen painuin ajoissa pehkuihin, heratakseni taas kilpaa auringon kanssa.

Tie kohti Chiang maita, tai tarkemmin sanottuna Lampangiin, oli hyva ja hiljainen. Tie alkoi hiljalleen kohota makien paalle, ja tylsa tasamaalla ajelu sai odotettua vaihtelua. Pysahdyin tienposkeen tupakalle, kun viereeni karautti kohtalaista englantia raataava Thai. Mies kyseli maaranpaatani, ja kerrottuani sen ehdotti han oikoreittia. Oikoreitti nakyi kylla kartassani, mutta ei nayttanyt sen lyhyemmalta kuin ”paatiekaan”. Mies kuitenkin vakuutti tien olevan lyhyempi, ja viela hiljaisempi liikenteen suhteen kuin ajamani, ja suostuin seuraamaan hanta oikoreitin alkuun. Herra kertoi olleensa toissa Phuketissa rantatuolipoikana neljan vuoden ajan, kausilla 2001-2005. Kerroin olleeni Phuketissa kyseisella ajanjaksolla, ehka olin vuokrannut rantatuolin juuri hanelta, aprikoin. Ehka en.

Tie oli tottavie melkein 80 kilometria lyhyempi kuin mutkainen ja makia ylittava paatie. Kiitin ystavallista herraa opastuksesta, ja lahdin matkaan. Tata menoa olisin Chiang maissa jo puolen paivan aikaan. Ja niin olinkin. Hetken harhailun jalkeen loysin kukkarolleni sopivan matkustajakodin, ja paasin vaihtamaan hikiset ajokledjut puhtaisiin. Mutta mita nyt?

Nahtavyyksien katselu ei juuri innostanut. Tylsyys alkoi nostaa rumaa paataan heti. Yksi kulkurin luonteenpiirteistahan on paikallaanpysymisen mahdottomuus. Kun sita viimein saapuu niin sanotusti perille, alkaa heti kaivata jonnekkin muualle. Tata tunnetta olen ehka virheellisesti kutsunut joissain postauksissa matkavasymykseksi, tai koti-ikavaksi. Homman nimi oli kuitenkin se, etta minulla oli koko paiva tuhlattavakseni Chiang Maissa, mutten kuollaksenikaan keksinyt mitaan virikkeita. Lahdin tutkimaan kirjakauppoja, silla lukeminen kannattaa aina.

Olen myos kovin huono kirjakaupassa kavija. Katselen hetken hyllyssa nokottavien kirjojen selkamyksia, ja jos en tieda mita olen etsimassa, poistun yleensa hyvin nopeasti, ja tyhjin kasin. En ole ilmeisesti oikein selailutyyppia. Siksi pyydankin, antakaahan ehdotuksia lukemisen arvoisista kirjoista/kirjailijoista!

Illalla alkoi sadella. Pian ylla oli kunnon ukkosmyrsky. Taivas valkehti ja karjui. Olen aina pitanyt sateesta, ja kunnon myrakka oli kaivattua vaihtelua. Istuttuani hetken hotellin terassilla taivaalla riehuvaa naytelmaa katsellen ja Sang Somia naukkaillen, lahdin sateeseen. Kavelin paamaarattomasti kaduilla ja nautin paalleni putoilevista pisaroista.

Aamulla paatin jatkaa matkaa, ja otin suunnaksi Pain, jota minulle oli kovin moneen otteeseen mainostettu yhtena Thaimaan parhaista paikoista. Ainakin tie Paihin oli moottoripyorailijan unelmaa. Viidakkoiset makimaisemat yhdistettyna kiemurtelevaan tiehen ja vahaan liikenteen maaraan sopi pirtaani mainiosti. 726 mutkaa myohemmin ylitin joen ja olin perilla. Turisteja paristeli skoottereillaan, majoituskohteet mainostivat ilmastointia ja kylpylapalveluja, ja etnista ruokaa oli tarjolla maailman joka kolkasta. Silti Pai vaikutti ihan asialliselta kylalta viettaa muutama paiva. Loysin halvan bungalovin viihtyisan yrttitarhan keskelta ja kavin taloksi.

Nyt siis olisi tarkoitus kierrella lahiymparistoa pratkalla, vaelluksille ei ole hirvea hinku eika esimerkiksi Karen heimon pitkakaulaisten naisten tuijottelu ole meikalaisen hommaa (niin, olisiko se sinusta hauskaa jos tultaisiin kamerat rapsyen pallistelemaan kuin elainta tarhassa) joten parin paivan moottoripyora ekskursio esimerkiksi laheisille vesiputouksille ja luolille piisatkoon. Tai sitten vain lepailla, Paissa on hyva ottaa rennosti.

Tasta lahdetaan sitten katsastamaan onko raja Burmaan, kuten huhupuheet kertovat, auki vain viisuminuusimista varten, vai onnistunko paasemaan sotilasjuntan tonteille vaikka edes muutamaksi paivaksi. Tottapuhuen Burmaan ei edes ole hirvea hinku, juuri syysta etta visiitti jaisi hyvinkin lyhyeksi, kiitos thai tullimiesten asettaman tiukan takarajan pyoran maastapoistamiselle. Malesian portteja pitaa siis olla kolkuttelemassa 10. huhtikuuta, mieluummin viela viitisen paivaa aiemmin, silla papereissani niin ikaan seisoo (ei, en hoksannut mainita Malesiaan menostani tullimiehille) etta poistun pyorineni samalta Hat Lekin raja-asemalta jolta maahan tulinkin. Luultavasti tama ei ole ongelma, kunhan pyora poistuu maasta annettuun paivamaaraan mennessa, mutta jos siita aletaan ongelmaa tekemaan, taytyy olla aikaa sen selvittamiseen ja pahimmassa tapauksessa takaisin Kambodzaan ajamiseen.

Mutta nyt unohdan murheet aikatauluista ja punaisesta teipista, alan istumaan iltaa Sankkaripullon kanssa, ja valmistautumaan tajunnan rajayttavaan Cello Joen klassiseen hip hop konserttiin hyvassa seurassa. Aamen.