The End?

Location: Chiang Mai, Kingdom of Thailand

Suunnitelmani menivat siis taysin uusiksi.

Varhain aamulla jatin Kultaisen kolmion taakseni ja suuntasin 30 kilometrin paahan Mae Sain rajakaupunkiin. Jatin pyorani parkkiin turistipoliisin kopin viereen, ja kavelin raja-asemalle. Poistumisleiman saatuani ylitin sillan, ja olin Myanmarissa.

Koska maarajan ylityksesta vanhaan Burmaan kulkee niin paljon huhuja, vaaraa tietoa, ja uskomuksia, laitan tahan valiin faktaa:

Mae Sai – Takhilek raja on avoin kansainvalinen rajanylityspaikka. Rajan ylittaaksesi et tarvitse viisumia. Myanmarin puolella maksat 500 Thaimaan bahtia ns. matkustusluvasta. Lupa on voimassa 14. paivaa sen myontamisesta. Passisi jaa pantiksi Takhilekin raja-asemalle. Matkustusluvalla on mahdollista matkustaa Shanin osavaltiossa aina Kentungiin saakka, ei pidemmalle. Posituminen maasta tapahtuu samalta raja-asemalta, jolloin saat passisi takaisin matkustuslupaa vastaan.

Jatin kuitenkin hyppaamatta Kentungin bussiin, sen sijaan ostin kartongin burmalaisia savukkeita, muutaman sikaarin, ja korjautin revenneet housuni pienessa raataliliikkeessa. Taman jalkeen tallustin takaisin raja-asemalle, ja leimautin itseni takaisin Thaimaahan.

Ajoin kohti Chiang Maita. Olinhan paattanyt tavata uudelleen Kelsyn, tuon tyton joka jostain syysta ei jattanyt kulkurin mielta rauhaan...

Lyhyesta virsi kaunis, ei tasta mitaan helvetin ihmissuhdeblogia olla kuitenkaan tehtailemassa. Kavi kuitenkin niin, etta yhteisten jarvenrantapiknikien, moottoripyorareissujen (Kelsy ajaa Honda CBR:aa), moottoripyorareissujen keskeyttaneiden sateiden taukomisten odottelujen, ja halpojen cocktailien ja hyonteishiukopalojen kyydittamien iltojen jalkeen paatimme yhteistuumin katsoa, josko tasta voisi tulla jotain muutakin, kuin pelkka pikainen reissuromanssi..?

Eli huomenna suuntaan takaisin kohti Kambodzaan, myymaan dirttini. Kambodzalaista menopelia kun ei voi pitaa maassa rajattomasti, ja myoskin koska kettera CBR jattaa suorilla Degreen katselemaan takavaloja... Matkalla nappaan uuden passini Bangkokista, ja takaisin Chiang Maissa olisi tarkoitus olla ennen Songkranin alkua.

Alkaa kuitenkaan viela poistako blogia sielta selaintenne kirjanmerkeista. Ei matka (eika blogi!) tahan katkea, vaikka suuntaa saattaa hetkeksi vaihtaakin. Saako kaunotar kesytettya kulkurin? Loydanko uuden ajokin kohta poistuvan tilalle? Joudunko itamaiseen oravanpyoraan, vai vietanko taiteilijaelamaa Thaimaassa? Onko pieni tauko 20 kuukauden matkustamisen jalkeen ansaittu? Naihin, ja muihinki kysymyksiin vastuksia sitten seuraavilla kerroilla! Sateinen Chiang Mai hiljenee, mutta vain hetkeksi.

Keltainen leski

Location: Golden Triangle, Thailand

Viikonloppuni Paissa meni taysin odotuksien vastaisesti. En juurikan nahnyt ymparistoa, mita nyt sunnuntaina kun vein hanet ajelulle. Riippumatossa en maannut hetkeakaan. Ei silti, en valittanut. Taydellinen viikonloppu.

”Nimi oli Kelsy. Se oli erilainen. Se joi, ja se puhu niinkuin miehet. Mutta se katso silmiin niinkuin nainen.” –Reijo Maki (vapaasti)

Tiistaina jatkoin matkaani kohti Burman rajaa. Pysahdyin Thatonissa, hiljainen kyla, mukavia buddhapatsaita. Seuraavana aamuna suuntasin vielakin pienemmille teille lapi vuoristoheimojen kylien. No, mieleen tuli lahinna vuoristoheimohuvipuisto, kaikkien tauluineen ja kuvineen ja mainoksineen. Ainoastaan me tursitit puutuimme.

Pian loysin itseni taas Mekong joen rannalta, kultaisesta kolmiosta. Samoilin oopium museossa ja kiertomatkalinja-autojen valissa kunnes hermo petti ja tartuin pulloon.

Istuin katselemassa ohi lipuvaa jokea, poltellen burmalaista sikaria. Paassani pyori vain yksi ajatus. Mika helvetti Washingtonin tytossa oli sellaista, joka pisti kulkurin paan nain sekaisin? Paatin ottaa selvaa...

Pai joen silta

Location: Pai, Thailand

Kirosin Bangkokin liikennetta ja yksisuuntaisia katuja yrittaessani loytaa tietani ulos miljoonakaupungista. Paadyin viimein oikealle moottoritielle, numero yhdelle, kohti Ayutthayan muinaista kaupunkia. Moottoritiella ajaminen hirvitti, Thait kun valittivat moottoripyorailijasta yhta vahan kuin khmeerit, kiilatessaan eteen Hiluxeillaan. Selvisisin kuitenkin hengissa Ayuthayaan, ja lahdin etsimaan pienempia teita. Moottoritiet saivat luvan riittaa.

Ayutthaya oli kaunis kaupunki muinasine temppelinramineen. Muinaisten kivikasojen tuijottelu ei kuitenkaan enaa juuri kiinnostanut, mutta eipa se nayttanyt kiinnostavan ketaan muutakaan. Yllatyksekseni vain 70 kilometria Bangkokista turistien maara tipahti rajusti. Vain muutama hassu elakelainen kierteli katuja nahtavyyksia ihmettelemassa.

Jatkoin kuitenkin matkaa, mutta paatin hylata isot tiet ja keskittya kolmi- ja nelinumeroisilla teilla ajeluun. Liikenteen maara tipahtikin murto-osaan heti Ayutthayasta paastyani, ja kilometrit kuluivat taas maisemia, ei kiilaavia autoja ihmetellen. En oikeastaan tiennyt minne olin matkalla. Tai ainakaan missa viettaisin seuraavan yoni. Ehka ajaisin kunnes aurinko alkaisi laskea tai en enaa jaksaisi. Saavuin Uthai Thanin kaupunkiin hamaran aikaan. Kyltti kaupungin ulkopuolella ilmoitti paikan kuuluvan Unescon listalle, joten majoituksesta ja muista turisteista ei luultavasti olisi pulaa. Kuinka vaarassa olinkaan. Kylassa oli tasan kaksi hotellia, valitsin halvemman, ja suuntasin viihtyisaan vanhaankaupunkiin etsimaan illallista. Syodessani 20 bahtin nuudelisoppaa viereeni ilmestyi karsa. Karsa kuului ohi maleksivalle elefantille, joka ilmeisesti oli kyydissa istuvan herran menopeli, ei turisti nahtavyys. Ainakaan elefanttia eivat koristaneet minkaanlaiset remelit, enka ollut itseni lisaksi nahnyt toista valkoista naamaa koko kylassa.

Herasin varhain, mika sopi pirtaan hyvin. Rakastin aamuja, vaikka olinkin yleensa liian laiska heraamaan niihin. Yolla oli satanut, ja kostea ilma tuntui raikkaalta sieraimissa ja henkitorvessa. Karttani, vaikka parempi olikin kuin kambodzan vastaava, jatti silti liikaa informaatiota kertomatta, enka loytanyt pohjoiseen johtavaa numeroimatonta pikkutieta, vaan olin pakotettu poikkeamaan hetkeksi takaisin moottoriliikennetielle. Mutta onneksi vain hetkeksi. Suuntasin ulos ensimmaisesta liittymasta, ja loysin etsimani tien. Ilma tuntui kolealta pelkassa T-paidassa, ja harkitsin vakavasti hupparin kaivamista laukun syovereista.

Vaikka pikkuteilla olikin hiljaista, oli matkanteko silti puuduttavaa. Tasainen, itseaan toistava peltomaisema ei tarjonnut virikkeita. Pysahtelin silloin talloin tupakalle, ja tutkimaan karttaa seuraavaa yosijaa miettien.

Pysahdyin tankille Sukhotaissa, joka Ayutthayan tapaan piti sisallaan yhden wanhan Siiamin rauniokaupungin. Ostin huoltoaseman 7-elevenista lounasta ja tutkiskelin karttaa. Kiitos varhaisen heratyksen oli iltapaiva vasta aluillaan, joten paatin jatkaa matkaani Si Satchanalain kylaan. Karttatiedusteli kertoi myos taalta loytyvan muinaisia kaupungin perustuksia.

Olin yksin vanhassa Si Satchanalanissa. Myonnettakoon, etteivat temppelin jamat ja kivirauniot juurikaan iskeneet enaa millaan lailla, mutta silti 100 bahtin sisaanpaasylippu yhdistettyna siihen faktaan etta olin ainoa valkoinen turisti koko tontilla tuntui hyvalta, ja niimpa kiertelin aikani raunioita tutkimassa, ja kiroamassa muinaisia buddhalaisia rakennusperiaatteita, jotka takasivat vastavalon iltapaivan julkisivuja kuvattaessa.

Rauniokaupungin vierustalla seisoi rihkamakojujen lisaksi muutama kotimajoitus. Paatin kuitenkin ajaa uuteen Si Satchanalaniin, koska kaipasin omaa rauhaa. Tuttavuuden hierominen isantaperheen kanssa ei jostakin syysta tanaan iskenyt. Kylassa majoituspalvelut olivat viela harvemmassa. Yksi kalliin nakoinen hotelli, ja yksi guesthouse. Kirjauduin jalkimmaiseen, jossa siinakin jouduin maksamaan 200 bahtia pienesta kopista amparisuihkulla. Ymmartaahan sen, jos paikassa oikeasti kay nainkin vahan vierailijoita, ei huoneita voi ilmaiseksikaan jaella. Muuten hintataso oli kylassa kohdallaan, ja naurettavan halvan illallisen jalkeen painuin ajoissa pehkuihin, heratakseni taas kilpaa auringon kanssa.

Tie kohti Chiang maita, tai tarkemmin sanottuna Lampangiin, oli hyva ja hiljainen. Tie alkoi hiljalleen kohota makien paalle, ja tylsa tasamaalla ajelu sai odotettua vaihtelua. Pysahdyin tienposkeen tupakalle, kun viereeni karautti kohtalaista englantia raataava Thai. Mies kyseli maaranpaatani, ja kerrottuani sen ehdotti han oikoreittia. Oikoreitti nakyi kylla kartassani, mutta ei nayttanyt sen lyhyemmalta kuin ”paatiekaan”. Mies kuitenkin vakuutti tien olevan lyhyempi, ja viela hiljaisempi liikenteen suhteen kuin ajamani, ja suostuin seuraamaan hanta oikoreitin alkuun. Herra kertoi olleensa toissa Phuketissa rantatuolipoikana neljan vuoden ajan, kausilla 2001-2005. Kerroin olleeni Phuketissa kyseisella ajanjaksolla, ehka olin vuokrannut rantatuolin juuri hanelta, aprikoin. Ehka en.

Tie oli tottavie melkein 80 kilometria lyhyempi kuin mutkainen ja makia ylittava paatie. Kiitin ystavallista herraa opastuksesta, ja lahdin matkaan. Tata menoa olisin Chiang maissa jo puolen paivan aikaan. Ja niin olinkin. Hetken harhailun jalkeen loysin kukkarolleni sopivan matkustajakodin, ja paasin vaihtamaan hikiset ajokledjut puhtaisiin. Mutta mita nyt?

Nahtavyyksien katselu ei juuri innostanut. Tylsyys alkoi nostaa rumaa paataan heti. Yksi kulkurin luonteenpiirteistahan on paikallaanpysymisen mahdottomuus. Kun sita viimein saapuu niin sanotusti perille, alkaa heti kaivata jonnekkin muualle. Tata tunnetta olen ehka virheellisesti kutsunut joissain postauksissa matkavasymykseksi, tai koti-ikavaksi. Homman nimi oli kuitenkin se, etta minulla oli koko paiva tuhlattavakseni Chiang Maissa, mutten kuollaksenikaan keksinyt mitaan virikkeita. Lahdin tutkimaan kirjakauppoja, silla lukeminen kannattaa aina.

Olen myos kovin huono kirjakaupassa kavija. Katselen hetken hyllyssa nokottavien kirjojen selkamyksia, ja jos en tieda mita olen etsimassa, poistun yleensa hyvin nopeasti, ja tyhjin kasin. En ole ilmeisesti oikein selailutyyppia. Siksi pyydankin, antakaahan ehdotuksia lukemisen arvoisista kirjoista/kirjailijoista!

Illalla alkoi sadella. Pian ylla oli kunnon ukkosmyrsky. Taivas valkehti ja karjui. Olen aina pitanyt sateesta, ja kunnon myrakka oli kaivattua vaihtelua. Istuttuani hetken hotellin terassilla taivaalla riehuvaa naytelmaa katsellen ja Sang Somia naukkaillen, lahdin sateeseen. Kavelin paamaarattomasti kaduilla ja nautin paalleni putoilevista pisaroista.

Aamulla paatin jatkaa matkaa, ja otin suunnaksi Pain, jota minulle oli kovin moneen otteeseen mainostettu yhtena Thaimaan parhaista paikoista. Ainakin tie Paihin oli moottoripyorailijan unelmaa. Viidakkoiset makimaisemat yhdistettyna kiemurtelevaan tiehen ja vahaan liikenteen maaraan sopi pirtaani mainiosti. 726 mutkaa myohemmin ylitin joen ja olin perilla. Turisteja paristeli skoottereillaan, majoituskohteet mainostivat ilmastointia ja kylpylapalveluja, ja etnista ruokaa oli tarjolla maailman joka kolkasta. Silti Pai vaikutti ihan asialliselta kylalta viettaa muutama paiva. Loysin halvan bungalovin viihtyisan yrttitarhan keskelta ja kavin taloksi.

Nyt siis olisi tarkoitus kierrella lahiymparistoa pratkalla, vaelluksille ei ole hirvea hinku eika esimerkiksi Karen heimon pitkakaulaisten naisten tuijottelu ole meikalaisen hommaa (niin, olisiko se sinusta hauskaa jos tultaisiin kamerat rapsyen pallistelemaan kuin elainta tarhassa) joten parin paivan moottoripyora ekskursio esimerkiksi laheisille vesiputouksille ja luolille piisatkoon. Tai sitten vain lepailla, Paissa on hyva ottaa rennosti.

Tasta lahdetaan sitten katsastamaan onko raja Burmaan, kuten huhupuheet kertovat, auki vain viisuminuusimista varten, vai onnistunko paasemaan sotilasjuntan tonteille vaikka edes muutamaksi paivaksi. Tottapuhuen Burmaan ei edes ole hirvea hinku, juuri syysta etta visiitti jaisi hyvinkin lyhyeksi, kiitos thai tullimiesten asettaman tiukan takarajan pyoran maastapoistamiselle. Malesian portteja pitaa siis olla kolkuttelemassa 10. huhtikuuta, mieluummin viela viitisen paivaa aiemmin, silla papereissani niin ikaan seisoo (ei, en hoksannut mainita Malesiaan menostani tullimiehille) etta poistun pyorineni samalta Hat Lekin raja-asemalta jolta maahan tulinkin. Luultavasti tama ei ole ongelma, kunhan pyora poistuu maasta annettuun paivamaaraan mennessa, mutta jos siita aletaan ongelmaa tekemaan, taytyy olla aikaa sen selvittamiseen ja pahimmassa tapauksessa takaisin Kambodzaan ajamiseen.

Mutta nyt unohdan murheet aikatauluista ja punaisesta teipista, alan istumaan iltaa Sankkaripullon kanssa, ja valmistautumaan tajunnan rajayttavaan Cello Joen klassiseen hip hop konserttiin hyvassa seurassa. Aamen.

City of Angels

Location: Near Khao San Rd, Bangkok, Thailand

Hat Yan tullin lapi olisi voinut ajaa kenenkaan huomaamatta. Saatuani passiin leimat istahdin pyorani paalle, kun pieni poika tuli sanomaan etta minun pitaisi kayda tullissa hommaamassa paperit pyoraa varten. Ajattelin jo kaasuttaa tieheni, mutta paatin kuitenkin kokeilla laillista tieta. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Tullivirkailija kysyi pyoran rekisterikorttia. Ojensin kortin, ja verrattuaan nimea kortissa ja passissa, alkoi paan pyorittely. "No, no, no..." Ojensin herralle ostokuitin todistaakseni etta olen ostanut pyorani herra Yim Siyounalta aivan laillista tieta, ja tullivirkailijan ilme kirkastui. Alkoi papereiden allekirjoittelu. 30 minuuttia, kilo papereita, ja kolme ikkunaluukkua myohemmin minulla oli kadessani pyoran tilapaiseen maahantuontiin oikeuttavat lomakkeet. Ajoaikaa Thaimaahan annettiin kuukausi, sen jalkeen pyoran pitaisi poistua maasta, tai maksaisin 255 000 bahtia sakkoja. Mutta kuukaudessa pitaisi olla aikaa reilusti.

Totuttelin uudestaan vasemmanpuoleiseen liikenteeseen kurvaillessani kohti Tratin pikkukapunkia, josta toivottavasti loytyisi tiekarttoja myyva kirjakauppa ja vaikka muutama kylma Chang olut. Trat oli viihtyisa pikkukaupunki, hiljainen ja rento. Etsiydyin vanhaan kaupunkiin ja kirjauduin viihtyisaan majataloon lahelle jokea. Viimeisesta Thaimaan reissustani on kulunut jo kohta seitseman vuotta, mutta yllatyin positiivisesti pakollisten tarpeiden hintoja tutkiessani. Ei Thaimaa nyt niin kalliilta vaikuttanut mita olin antanut itselleni uskoteltavan. Ainoastaan olut, polttoaine, ja tupakka tuntuivat olevan hitusen hinnakkaampia kuin naapureissaan. Viimeisimpaan olin kuitenkin varautunut kahdella kartongilla Camboa.

Aikomukseni oli ajaa seuraavana paivana paakaupunki Bangkokiin, seuraillen rantatieta, nautiskellen maisemista. Edellisillan oluen nautiskelu johti kuitenkin pommiin nukkumiseen ja karmivaan krapulaan. Olin jo unohtanut kuinka hyvan krapulan Changista saakaan... Lahdin siis taittamaan matkaa vasta reilusti puolenpaivan jalkeen, varovaisen hiljaisesti ajellen ja autoja pelaten. Paatin, etta pysahtyisin puolessamatkaa jollekkin viihtyisalle rannalle, ja parantelisin oloa meriruoalla ja dipilla Siiamin lahteen, ja ajaisin Enkelten kaupunkiin vasta seuraavana aamuna. Tutkin useampia rantoja, mutta loysin vain kalliita resortteja. Ohitettuani Rayongin kaupungin, paatin jattaa uimiset valiin, ja katselin kartasta sopivaa yopymispaikkaa. Sattahipin pikkukaupunki naytti karttatiedustelun mukaan hyvalta. Saavuin Sattahipiin auringonlaskun aikaan. Pyorin ympari kylan raitteja, mutten onnistunut loytamaan ainoatakaan majoitusta tarjoavaa puljua. Empa tosin nahnyt ainoata turistiakaan, ilmeisesti Sattahipilla ei ollut minkaanlaista tarjontaa valkoisille turisteille.

Tienviitta kertoi Pattayalle olevan matkaa vain kolmisenkymmenta kilometria. Samahan se missa sita nukkuu, ajattelin, ja lahdin taittamaan matkaa pimeyden laskeutuessa ylleni. Saavuttuani Pattayalle ajattelin, etta samahan se missa sita nukkuu kunhan ei Pattayalla, ja paatin jatkaa matkaani ohitettuani lauman meluavia, humalaisia venalaisia huorineen.

Suraavista kaupungeista en taaskaan loytanyt hotellin hotellia. Olihan majoitusliikkeita oltava, mutta ilmeisesti naiden kylien majoittajat mainostivat palveluitaan vain Thaiksi, jota en sattuneesta syysta ymmarra. Ei siis auttanut kuin jatkaa yossa. Vasytti, kilometreja oli takana melkein kolmisen sataa, enka ollut syonyt sitten aamiaisen. Ostin huoltoaseman 7Elevenista pari kolmioleipaa ja energiajuomaa, ja tankkasin pyoran. Loysin viimein hotellin saavuttuani Chon Burin kaupunkiin, vain 70 kilometrin paassa paakaupungista. Vaikka olin jo houkuttelevan lahella Bangkokia, paatin silti yopya, kroppa oli ihan poikki. Huomenna olisi paiva uus.

Herasin kukonlaulaman aikaan, ja lahdin levanneena jatkamaan matkaani. Paatin jattaa moottoritien valiin, ja suunnistaa kaupunkiin pienempia teita pitkin. Kun saavuin Bangkokin esikaupunkialueelle alkoi kartan tutkiskelu. Huomasin, etta karttani kasitti Bangkokista vain sen ihan ydin keskustan, eika minulla ollut mitaan hajua missapain olin. Ajelin siis paamaarattomasti pitkin katuja, kunnes loysin itseni Chinatownista, ja kartalta. Loysin itseni lisaksi myos suuren joukon mielenosoittajia. Jos olisin seurannut uutisia minkaan vertaa, olisin tiennyt etta maanpaossa elavaa edellista paaministeria tukevat punapaidat olivat tulvineet kaduille perjantaista saakka, ja tanaan sunnuntaina oli mielenosoituksen paapaiva. Jarjestajat odottivat paikalle miljoonaa punapaitaista mielenosoittajaa.

Paatiet oli tukittu, ja jouduin etsyitymaan kohti Khao Sania pienempia teita, valissa yksisuuntaisia vaaraan suuntaan ajellen. Vaikka halpaa majoitusta loytyy Bangkokista Khao Saninkin ulkopuolelta, on se silti tukikohdan paikkana hyva, silla tarjolla on kaikkea mita keksii tarvia, ja tarpeita minulla oli. Ajelin edestakaisin pikkukujia Kaaostien laheisyydessa, mutta sopuhintaisen majatalon, jolla olisi myos fasiliteetit moottoripyoran turvalliseen sailytykseen, loytaminen oli haastavaa. Lopulta onnisti.

Paatin jattaa juoksevien asioiden hoidon seuraavaksi aamuksi, ja suuntasin ihmettelemaan mielenosoittajien paljoutta. Mielenilmaus oli rauhallinen, mutta mahdollisten levottomuuksien puhkeamiseen oli silti varauduttu parillakymmenella tuhannella mellakkavarustukseen sonnustautuneella poliisilla, jotka partioivat katujen kulmissa. Tallainen suuri mielenilmaus on ilmeisen monelle myos hyva bisnes. Juoma- ja ruokakojujen lisaksi loytyi ranne- ja otsanauhakauppiaita, punaisia T-paitoja iskulauseineen, ja raikkia metelin ja tunnelman aikaanasaamiseksi. Tien laidalla poltettiin jotakin.

Palasin Khao Sanille iltahamarissa, ja etsin baarin jossa oli halvinta olutta. Katselin ohi virtaavaa ihmismaaraa. Jostakin syysta olen jo pitkaan tuntenut itseni yksinaisimmaksi ihmispaljoudessa. Tyydyin siis katselemaan menoa vieresta, ja parin oluen jalkeen siirryin takaisin majatallolleni.

Aamulla oli aika aloittaa pakollisten asioiden hoito. Lahdin kavelemaan kohti Suomen suurlahetystoa, matkaa oli viitisen kilometria. Bangkok on mielenkiintoinen ja viihtyisa kaupunki, kunhan malttaa jattaa Khao Sanin hulinan taakseen, ja laittaa jalkaa toisen eteen. Katselin miljoonakaupungin eloa taivaltaessani pitkin raitteja, ja hyrailin Tuomari Nurmion Kulkuria. Suomen lahetystossa hommma oli suoraviivaisen nopeaa. Passikuvat viereisen ostoskeskuksen valokuvaamosta, sormenjaljet skanniin, ja uusi passi tulisi kuriirin mukana 29. paiva. Hyva, sopivasti aikaa piipahtaa pohjoisessa, ja ehka siella Burmassa.

Patikoin takaisin Khao Sanille hoitamaan seuraavaa asiaa. Vaikka rekisteriote ostokuitilla varustettuna kavi Thai viranomaisille, ajattelin silti ottaa varman paalle, ja hommata feikin Malesian tullia varten. Ei muuta kuin tinkaamaan. Hintapyynti oli kova, 1000 bahtia. Yritin tingata kaupantekijaisiksi opiskelija-, lehdisto- ja kansainvalista ajokorttia. Emme paasseet hinnasta yhteisymmarykseen, joten paatin jattaa asian hoitamisen sittemmalle, olihan minun palattava Enkelten kaupunkiin jokatapauksessa passia noutaessani. Mutta ehka tonni asianmukaisista dokumenteista koituisi kuitenkin hintansa vaartiksi sijoitukseksi, jatetaan ajatus hautumaan, ja aloitetaan tiekartan tutkiskelu, silla huomenna matka jatkuu kohti pohjoista. Siihen asti:

Kulkuri pitkiä polkuja kulkee
täällä maan ympyriäisen päällä
äitinsä kyyneleet kivinä kiertää
kulkurin kengissä

Aina maailman markkinoilla
juodaan viinaa polttavaa
luoja tietää silloinkaan
ei sydänparka rauhaa saa

Pitkä on polku ja tumma on taivas
kulkuri jatkaa maallista matkaa
pakko on maantietä taivaltaa
kun vielä on hengissä

Toiset kaiken rikkovat
ja toisille jää sirpaleet
toinen nauraa toinen itkee
mutta minkäs sille teet

Se on kuin pyytäis kalliota
jalan alla vaipumaan
se on kuin pyytäis pohjantuulta
lempeämmin laulamaan

Ankarat on meren aallot
kylmä tuuli pohjoinen
ankarampi niitäkin
voi olla kylmyys sydämen

Kulkuri pitkiä polkuja kulkee
täällä maan ympyriäisen päällä
äitinsä kyyneleet kivinä kiertää
kulkurin kengissä

Jotkut eivät muutu koskaan
jotkut eivät tahdokaan
lopulta vain pohjan tuuli
kulkuria tuudittaa

Lopulta vain pohjan
tuuli kulkuria tuudittaa

- Hannu Nurmio

Cardamon lite

Location: Koh Kong, Cambodia

Pari paivaa Battambangissa menivat lepaillen, bambujunalla maaseutua kartoittaen ja Kambodzan halvimpia sitruunamehuja nautiskellen. Oli aika aloittaa Kambodzan turneen viimeinen legi, Cardamon vuoristo. Reitteja Battambangista Cardamon vuoriston lapi Koh Kongiin oli kaksi. Ensimmainen, haastavampi, lahtisi Pailinin kylasta lahelta Thaimaan rajaa, ja toinen helpompi Pursatista, jonne oli sadan kilometrin ajo asfaltoidulla paatiella.

Olimme alustavasti paattaneet menna Pailinista, mutta paikallisten varoitukset tien surkeasta kunnosta ja epavarmuus reitista (uutta tietahan ei kartassamme nakynyt, jos nyt nakyi vanhaakaan) saivat kuitenkin paat kallistumaan Pursatista lahtoon.

Ei muuta kuin pikea puremaan, ja baanalle. Pursatissa tankatessamme Arin moposta katosivat taas sahkot. Rulla eristysnauhaa ja patka uutta johtoa, ja vika oli korjattu. Peli kehrasi taas kuin kissa. Kissa, jonka vettiilit nakuttavat pahaenteisesti, ja joka syo enemman oljya kuin polttoainetta... Mita pienista, olimme Kambodzan turneen viimeisella legilla, ja Arilla oli jokatapuksessa aikomus myyda/hylata kulkupeli Koh Kongiin paastyamme.

Lahdimme kaasuttamaan punahiekkaista tieta kohti Viel Vengia, ensimmaisen paivan etappiamme. Tie oli vastikaan kunnostettu ja ajaminen helppoa. Niin hyvassa kunnossa oli tie, etta yhdistelmarekatkin paasivat Cardamoneille pollyttamaan punaista santaa vastaantulevien motoristien suut, silmat ja korvat tayteen. Kun aloimme nousta ylemmas, vaheni liikenteen maara onneksi roimasti, ja polyn laskeuduttua pystyi jo nautiskelemaan ymparoivasta viidakosta ja horisontissa kohoavista sinisista huipuista.

Hieman ennen Promoyn kylaa Arin takakumi puhkesi. Johan takana olikin useita satoja kilometreja ja monta ajopaivaa ilman reikia! Nilkutimme Promoyn kylaan, ja jatimme kumin ammattilaisen paikattavaksi. Mieleen juolahti lisata ostoslistaan 24 millinen lenkkiavain takarenkaan irroittamiseksi, ihan vain jos seuraava takakumi paattaa puhjeta keskella viidakkoa.

Promoyn yhden hevosen ja liikenneympyran kylaa koristivat joka puolella Suomen Punaisen Ristin sponsoroimat miina- ja rajahdevalistusplakaatit. Kylasta loytyi lisaksi ainakin kaksi majataloa, mutta paatimme silti jatkaa Viel Vengiin, silla matkaa oli enaa nelisenkymmenta kilometria. Aurinko alkoi laskea vuorien taa, mutta saavuimme kerrankin perille ennen pimeaa. Valitsimme Viel Vengin kahdesta majatalosta energisen nuoren neidin emannoiman puljun, ja huoneet tsekattuamme tilasimme illallista. Hyvan ruuan ja amparisuihkun jalkeen sammuttelimme ajopaivan tuomaa janoa lampimalla oluella, korttia pimenevassa illassa laiskien.

Aamulla Arin pyora ei inahtanutkaan. Kun starttia oli sahattu akun tyhjentymiseen saakka, ja muutama epaonnistunut kayntiin vetoyritys kokeiltu, paatti Ari etta homma alkoi piisata. Han myi Hondansa ensimmaiselle ihmettelemaan tulleelle khmeerille satasella, ja nakkasi reppunsa tarakalleni. ”Vittuako tuosta, kohta olisi paska leikannut kiinni kumminkin.”

Eipa siina muu auttanut kuin lahta kyntamaan viimeista ysikymppista kaksi paalla, toinen reppu tarakalla, toinen sylissa. Tallakertaa kiittelin Kiinalaisten teleoperaattorien kunnostamaa tieta. Karrypoluilla matkasta ei olisi tullut raskaassa lastissa mitaan. Reittivaihtoja Koh Kongiin oli kaksi. Ihmettelin asiaa hetken, silla kaikenaikaa olin elanyt kasityksessa, etta Koh Kongiin johti Cardamoneilta vain yksi tie. Oletin teiden yhdistyvan ennenpitkaa samaksi, ja valitsimme tien, jota meille oli edellisena iltapaivana ohjeistettu.

Tie lasketteli lapi sankan viidakon, nousten valissa takaisin ylos, laskien pian taas alemmas. Matkanteko sujui hyvalla tiella odotettua nopeammin. Paikoin tie oli viela rakenteilla, ja siella taalla jouduimme ohittelemaan raskaassa hiekkakuormassa kulkevia kuormureita. Saavuimme levealle joenuomalle, jonka yli ei mennyt siltaa. Kuormurien uidessa lapi vesiston, naytti joki silmiini varsin matalalta. Ari hyppasi kyydista ja lahti hyppelemaan kiville. Vesiston ylityksen ensimmainen ja tarkein saanto: Valitse linja, vaanna kaasua, ja anna palaa! Pyora upposi pian veteen miltei penkkia myoten, nyokaten valissa kivelle, tipahtaen taas alas. Vaansin lisaa hanaa, ja paasin yli kaatumatta, mutta kuitenkin markana vyotarosta alaspain. Kesa kuivaa minka kasteleekin. Reppu ja kyytilainen takaisin pyoran satulaan, ja menoksi. Saavuimme pian uudelle, edellista isommalle joelle. Missa ihmeessa olimme?

Saimme kuulla etta tasta eteenpain matka Koh Kongiin jatkuu veneella. Kysymyksessa ei suinkaan ollut lautta, kuten aluksi oletin. Rantaa kansoittivat pienet lasikuituiset peramoottorijollat. Khmeerit kertoivat, etta venekyyti kustantaisi pyoran kanssa 25 taalaa veneelta, ja hetken pienta lasikuitujollaa ihmeteltyamme, kertoivat herrat etta Ari saisi oman veneen kaupan paalle, ja mina matkustaisin pyoran kanssa toisessa veneessa. Vene oli hieman pyoraa pidempi. nostimme pratkan kyytiin, ja istahdin satulaan pitamaan parraa pystyssa. Venekuski kompi takaritsalle, ja peramoottori yskahti kayntiin. Olo oli kuin vesijettia ajaessa. Taustapeilista nakyi pelkkaa vetta.

Hymyilin koko matkan. Vaikka venekyyti olikin hintavahko, oli se silti helvetin hauskaa. Vastaantulevat paikalliset katselivat aimistyneena erikoista yhdistelmaa. Amfibiopratka.

Ari osti lipun linja-autoon ja lahti jatkamaan kohti Bangkokia. Mina jaisin viela paivaksi Koh Kongiin fiksailemaan pyoran vilkkuja, ja valmistautumaan henkisesti ylitysongelmiin rajalla. Kuukauden paristely kahteen herraan oli helvetin hauskaa, mutta silti oli taas mukava jatkaa matkaa omassa ylhaisessa yksinaisyydessaan. Ehkapa tormaillaan viela Siiamissa.

Taytyy tunnustaa, etteivat odotukset Thaimaan suhteen ole kovinkaan korkealla. Kaakkois-Aasia tuntuu muutenkin jo koetulta ja nahdylta, ja hinku eteenpain on kova. Pakollinen paha, eli uuden passin hoitaminen taytyy kuitenkin suorittaa, ja Burmassa olisi kiva kavaista. Huomenissa siis suunnaksi Enkelten kaupunki. Miten kay, jaako pyora tulliin? Kulkeeko passiposti suomesta Bangkokiin etanan vauhtia? Onko Burmaan mitaan asiaa maita pitkin? Ja voiko Thaimaasta viela nauttia kahdenkymmenen kuukauden matkan jalkeen? Se selviaa seuraavissa posteissa!

Route 66 (6)

Location: Battambang, Cambodia

Siem Reapissa sain viimein kaipaamani uuden takavanteen. Uuden kaytetyn siis, mutta ainakin vanne oli kunnossa ja suora. Koyhdyin lystista vain 40 taalaa, mika oli positiivinen yllatys, ja hyva hinta siita ettei enaa tarvinnut pelata henkensa puolesta kovemmassakaan vauhdissa.

Kaansimme pratkien keulat Kambodzan Route 66:lle, kohti Boeng Mealeyn ja Preah Khanin rauniotemppeleita. Vietimme parhaan osan paivasta Boeng Mealeyn raunioita tutkiessa, mutta paatimme jatkaa matkaa paivallisen jalkeen. Olihan kumpaisellakin repussa hammokki ja hyttysverkko viidakossakin yopymista varten. Tie 66 jatkui Boeng Mealeylta hyvakuntoisena hiekkatiena lapi pienten kylien, joissa iloisesti huiskuttavat lapset keraantyivat tien laitaan toivottamaan hyvaa matkaa motoristeille, ja yli vanhojen siltojen, joita koristivat Angkorin aikaiset Naga veistokset. Janna ajatella, etta ihan tata samaa tieta on miltei tuhat vuotta sitten kuljettu harkavankkurein Preah Khanin kaupungista Angkor Watille.

Tien kunto muuttui myos puolessa matkassa Angkorin aikaiseksi. Aurinko oli jo painunut horisonttiin kun etenimme etanan vauhtia kuoppaisella harkatiella lapi viidakon. Aloin silmailla jo mahdollisia yopymispaikkoja, oli selvaa ettemme ehtisi perille ennen pimeaa.

Pimeassa eteneminen kavi hitaammaksi, ja tuskaiseksi. Hankala tie vei mehut, ja vasymys vaati veronsa tarkkaavaisuuden herpaantuessa, ja kaatuminen oli useamman kerran lahella. Pysahdyimme silloin talloin nukkumiskelpoisilta vaikuttaville paikoille, mutta paatimme jatkaa sinnilla. Olimmehan ajaneet pimeassa jo pari tuntia, emmeka voisi olla kovinkaan kaukana Preah Khanista. Jos siis olimme oikealla tiella. Naga siltojen yhtakkinen loppuminen ja paska tie yhdistettyna sysimustaan pimeyteen sai mielen mustaksi, ja aloin epailla meidan eksyneen taas kerran.

Pysahdyimme tuumaamaan tilannetta, ja tarkastamaan bensatilanteen. Polttoainetta ei ollut paljoa. Eika ollut vettakaan. Tien laidalla ruohikko oli lyhytta, puusto harvaa, ja risuja lojui siella taalla nuotion vasaamiseksi. Paatimme yopya, ja selvitella olinpaikkaamme aamun valjetessa. Turha kaveleskely pimeassa hermostutti, silla naissa viidakoissa on ihan oikeasti niita miinoja. Jokaisen ohittamamme kylan reunamalla oli ollut kyltti, joka kertoi alueelta raivatun niin-janiin-monta miinaa niin-janiin-suurelta alueelta. Viidakossa kyltteja ei juuri nakynyt... Fikkarin valossa tuijottelimme jalkoihimme sitoessamme riippumattomme lahimpiin puihin. Nuotion vasasimme tielle. Istuimme tulilla vaitonaisina ja vasyneina, katsellen tuhansia kirkkaana tuikkivia tahtia ylapuolellamme. Jostain kaukaa kuului hiljaista musiikkia, emme siis olleet kovinkaan kaukana jonkinlaisesta sivistyksesta. Hyva tietaa.

Aamu valkeni pitkan ja huonosti nukutun yon jalkeen. Polkua pitkin paristeli skootteri, joka pysahtyi tutkiskelemaan leirin purkuamme. Skootterikuskilta saimme tietaa, etta olimme vain muutaman kilometrin paassa paamarastamme, Preah Khanin temppelista. Lahdimme siis matkaan kevein mielin, ja vain muutaman minuutin ajon jalkeen ensimmaiset merkit muinaisesta siviilisaatiosta avautuivat silmiemme eteen: Pieni temppelin raunio keskella ei-mitaan. Kylla harmitti, paikka olisi ollut mita mainioin leitiytymiseen, ja yopyminen jonkun temppelin raunioissa oli ollut tamankertaisen reissun yksi motiiveistakin. Emme kuitenkaan olleet viela perilla, raunio oli vain joku anonyymi pieni pyhatto muutaman kilometrin paassa itse Khanista. Muutaman valokuvan jalkeen jatkoimme loput matkasta ja saavuimme hiljaiselle temppelille. Temppelin edessa paivysti lipuntarkastaja ja poliisi. Lipuntarkastaja kertoi lippujen maksavan vitosen kipale, mutta paasisimme sisaan puoleen hintaan jos maksaisimme rahat suoraan lipuntarkastajan taskuun. Mikas siina. Temppelin edessa istui pieni khmer seurue. Herra Di, Battambangilainen laakari seurueineen. Laakari loi kouraamme kaljat, ja kutsui seuraan pikku purtavalle. Aamupalamme koostui siis suolakalasta, riisista ja oluesta, jota laseihin kaadeltiin ihan reilulla kadella. Istuimme hetken aamuisella piknikillamme, ja kiiteltyamme kestityksesta suuntasimme tutkimaan Preah Khania. Temppelialue oli, kuten Beang Mealey, hyvinkin raunioina. Turistittomassa temppelissa oli silti mukava kierrella tukiskelemassa, omaan rauhalliseen tahtiin.

Aikamme pyorittya alkoivat nalka ja etenkin jano voittaa, ja paatimme jatkaa laheiseen Ta Sengin kylaan kunnolliselle aamupalalle ja nestetankkaukselle. Myos polttoainetta oli saatava. Ta Seng oli pieni kyla, joka ei tarjonnut ravitsemusliikkeita eika huoltoasemia, mutta kylakaupan kiltti myyjatyttonen keitti meille pikanuudelit, ja tankkasi pyoriimme muutaman litran Johnnie Walker pulloista. Syopotellessamme kaupan eteen kurvasi maasturi, josta ulos astui haalareihin sonnustautunut vanhempi saksalaisherra ja niin ikaan tyovaatteisiin pukeutunut erittain viehattava nuori neito. Saksalaiset arkeologit tyoskentelivat Preah Khanin temppelilla, rapsutellen apsarapatsaita. Kavi mielessa alan vaihto arkeologiaan...

Toivotimme patsaanraapijoille hyvaa tyokeikkaa, ja lahdimme ravittuina ja nesteytettyina ajelemaan etelaan kohti Stoungin kylaa, ja valtatieta numero 6. Stoungissa saimme viimein oikeaa ruokaa, ja lisaa polttista pumpusta. Loput matkat ajoimme hyvalla asfaltilla takaisin Siem Reapiin, ja tuttuun hotelliin.

Kahden yon levon jalkeen oli aika aloittaa matka kohti viimeista Kambodzan haastetta. Cardamon vuoristoa. Valissa oli kuitenkin vajaa parisataa kilometria valtatieta, jonka ajaminen ei ole sita mukavinta hommaa, varsinkaan, kun herasin aamuun pontevaa krapulaa potien. Kovan sivutuulen lisaksi vastuksina olivat reikapaat khmer kuskit, jotka sinkoilivat skoottereillaan sivuteilta valtatielle sivuilleen katsomatta ja hiljentamatta, tuuriinsa luottaen, ja 150 kilometria tunnissa kaahaavat citymaasturit ja hiluxit, jotka ohittelivat hitaampia ajokkeja valittamatta patkaakaan siita oliko toisella kaistalla vastaantulevaa liikennetta. Kuinkahan monta khmeeria kuolee paivittain liikenneonnettomuuksissa? Varmaankin vitusti. Paatin opettaa omalta osaltani liikennekayttaytymista nayttaen keskisormea jokaiselle vitun torttoilijalle.

Hieman ennen Battambangia Arin pyorasta katosivat taas sahkot. Leathermanit esiin ja pyora osiksi siis. Viaksi paljastui poikki palanut johto jossain startin ja akun valilla. Pikkuvikoja, helppo korjata.

Nyt siis taalla, suuntana Cardamon vuoristo, jonka jalkeen alkaakin operaatio "pratka Siiamiin". Raporttia vuorilla sattuneista harhailuista ja Thai tullimiesten kusipaisyydesta sitten kun ne on koettu kovan kaden kautta. Pysykaa linjoilla!

Aamukahvi Thaiksi

Location: Siem Reap, Cambodia

Lautta kuljetti pyorat ja miehet Mekong joen ylitse, ja lahdimme kaasuttelemaan punahiekkaisella tiella. Suuntana olivat pienet tiet ja Preah Vihearin temppeli Thaimaan rajalla. Karttasuunnittelun perusteella oli ajatuksenamme ottaa tie 214 Tbaeng Meancheyn provinssipaakaupunkiin, ja jatkaa pohjoiseen yopyen temppelilla. Pysahdyimme varmistamaan suuntimamme, ja ajo-ohjeet saatuamme suuntasimme matkaan. Tie oli paaosin hyva, vain eri mita luulimme ajavamme, kuten ennen pitkaa tulisimme huomaamaan.

Liikennetta ei ollut, yhtaan, mika teki ajosta entista nautittavampaa. Pellot rullasivat ohitse, vesipuhvelit vilvoittelivat pienissa rapakoissa, ja aurinko paistoi pilvettomalta taivaalta. Hetken ajettuamme saavuimme pieneen kylaan, jossa pysahdyimme tupakkatauolle. Lauma lapsia keraantyi kaukaisuuteen katselemaan muukalaisia. Mina katselin kayskentelevia kanoja ja riisia siiviloivaa tyttoa. Kylan jalkeen tie muuttui huonommaksi, ja katosi pian syvalle viidakkoon. Vehreyden keskella varjoissa puikkelehtien taitoimme matkaa sopivan ripeasti, kunnes viidakko antoi periksi. Tulimme ensimmaiseen risteykseen, jota ei kartassa ollut. Valitsimme oikean, silla lansi tuntui jarkevammalta suunnalta kuin etela. Polku kavi kivikkoiseksi, ja ajaminen oli tuskastuttavan hidasta rynkytysta. Aikamme risteilevilla poluilla harhailtuamme tormasimme muutamaan kylalaiseen, jotka viittoilivat meita oikeaan suuntaan. Seurasimme kylalaisten opastamaa polkua ja saavuimme pian kylaan, jonka kuvittelimme olevan Mlu Prey. Kysyimme suuntaa, ja ostimme parit kolat pienesta kylakaupasta, ennen kuin jatkoimme taivalta nyt jo parantuneilla teilla.

Saavuimme pian sillalle, jonka ylityksesta pyydettiin 2000 rielia per pyora. Siltamaksut sapettivat, vaikka pitaa tottakai ymmartaa etta sillan on joku rakentanut, ja tullin keruu on hanen elantonsa. Tutkin hetken veden syvyytta ja suunnittelin ajavani yli, mutta paatin kuitenkin maksaa rielit ja pysya kuivana. Muutaman kerran kaannyttyamme ja pienta karrypolkua pohjoiseen ajettuamme tuli vastaan T-risteys. Risteys, jota ei kartassa todellakaan pitanyt olla. Ellei... Aloimme ymmartaa, etta olimme seurailleet ihan vaaraa tieta alusta alkaen, ja vastaamme tullut Lansi-Ita suuntainen tie oli juurikin tie 214, tie jota luulimme ajaneemme koko paivan. Tie oli kunnostettu ja levennetty, joten ehka syrjapolkujen tuottamukseton valinta oli sittenkin ollut se oikeampi ratkaisu. Lahdime ajamaan kohti Lantta, ja kohti Tbaen Meancheyn pikkukaupunkia. Iltapaiva oli harhailujemme vuoksi jo pitkalla.

Tieta kunnostettiin kovaa vauhtia, ja kasteltu savipaallyste oli valissa erittain liukas. Paasin kokemaan liukkauden omakohtaisesti yrittaen homoyksissani ohittaa edessa hidastelevaa skootteria. Pyora alta, ja naamalleen saveen. Loin rytakassa jalkani, ja rintani erinaisiin pyoran osiin. Jalkaa sarki, ja syvaan hegittaminen ja yskiminen sattui hieman. Pikkuvikoja. Pyora selvisi rytakasta taittuneella vaihteenvaihtajalla ja komealla mutakoristuksella sivukatteissa.

Saavuimme Tbaeng Meancheyhyn kellon kaydessa viitta. Pysahdyimme ravitsemusliikkeeseen myohaiselle lounaalle, ja ystavallinen rouva ohjasi mutaisen motoristin ensin pesulle. Puhtaus on puoli ruokaa. Soimme, tankkasimme, ja paatimme jatkaa etappiimme Preah Vihearin temppelille pimeassa. Aurinko painui horisonttiin kun kurvasimme kylasta hiekkatielle hengittelemaan vastaan suhaavien autojen pollyttamaan punaista polya. Ajovalojen kelmeassa valossa matka taittui hieman hitaammin, ihan turvallisuussyista. Lehmia tuntui maleksivan tien laidalla sen verran, etta pimeassa naudan kylkeen pamauttaminen ei kuulostanut ajatuksena hyvalta.

Saavuimme parin tunnin ajon jalkeen risteyskylaan, jossa pysahdyimme virvokkeille. Paikallinen poliisi tuli juttelemaan ja tiedustelemaan mista ja minne motoristit olivat menossa. Hetken mukavia juteltuaan poliisi pyyteli anteeksi hairiota, ja jatti meidat nauttimaan juomistamme. Lahdimme ajamaan viimeiset kymmenkilometriset. Tien laidalla palava puu valaisi hetken tieta.

Saavuimme viimein vuoren juurelle puoli kymmenen aikaan. Pysahdyimme tupakalle, sattumalta pienen bordellin eteen, josta nuoret ilolinnut tulivat kyselemaan minne olimme matkalla. Kerroimme nukkuvamme vuoren paalla majatalossa. Luulin, etta rajakonflikti Thaimaan kanssa olisi ollut ohi jo aikoja sitten, mutta paastyamme vuoren paalle tulivat sotilaat epaamaan paasymme pidemmalle. Koetin selittaa etta halusimme yopya majatalossa, mutta sotilaat vaittivat ettei vuorella ollut majataloa, ja ettemme saisi nukkua raunioillakaan, silla Thait tulisivat ja ampuisivat meidat.. Niimpa niin. Kinaaminen huonosti englantia taitavien sotilaiden kanssa ei hyodyttanyt, joten pettyneina ajoimme takaisin alas etsimaan majataloa yoksi. Kirjauduimme sisaan, ja suuntasimme sotilaiden tayttamaan baariin juomaan olutta ja katsomaan nyrkkeilya. Aamulla olisimme tervetulleita vuorelle.

Nuudelisopan ja jaakahvi aamiaisen jalkeen ajoimme pyoramme uudelleen ylos vuorelle. Temppelilla oli sotilaita lukuunottamatta edelleen hiljaista. Lisaksemme temppelia kansoitti vain pieni pyhiinvaeltajajoukko. Juttelimme ystavallisten sotamiesten kanssa, ja nautimme maisemista aikamme.
Oli aika jatkaa matkaa. Suuntana Anlong Veng. Matka ei ollut parhaasta paasta kymmenien kuorma-autojen ja city-maasturien pollyttaessa punaista hiekkaa silmat ja nielun tayteen. Polyn peittamina saavuimme Anlong Vengiin ja hotellin loydyttya siirryime katukioskeihin juomaan halpaa Crown olutta.

Koska olimme lahella Thaimaan rajaa paatimme aamusella poiketa naapuriin vaikkapa kahville. Ajoimme hieman toistakymmentakilometria vuoristoon, Choamin raja-asemalle, ja maastapoistumismuodollisuuksien jalkeen olimme Thaimaassa. Thaimaan puolella rajaa ei kahvilaa kuitenkaan nakynyt, joten paatimme palata takaisin Kambodzaan. Kostuihan reissusta sentaan uudella kuukauden oleskeluun oikeuttavalla viisumilla. Niin, tama viisumi vei sitten sen viimeisen passin sivun. Janna nahda mihin Thait leimansa mahduttavat kun sinne lopulta paatan suunnata, taman kertaista pidemmaksi aikaa...