Persaukisena Persiassa

Location: Yazd, Islamic Republic of Iran

Olin astumassa Iranin Islamistiseen tasavaltaan Pakistanista, taskussani 40 dollaria ja muutama repaleinen Pakistanin rupia. Jos olisin tehnyt taustatutkimukseni paremmin, olisin tiennyt etta lansimaisten luottokorttien kayttoarvo Iranissa on nolla, mutta mieleni oli kiireinen passiini saaman vaaran maahantuloleiman aiheuttamien ongelmien kanssa rajalla. Taftanin raja-aseman virkailijat tekivat voitavansa, ja muutaman tunnin odottelun jalkeen erhe oli korjattu, ja uusi leima passissani paasin jatkamaan Iranin maahantulovirastoon.

Maahantulomuodollisuuksien jalkeen minulle kerrottiin että voidakseni jatkaa Zahedaniin, lahimpaan kaupunkiin 80 kilometria rajalta, minun taytyisi odottaa poliisisaattuetta. Ulkomaalaisiin kohdistuvan kasvaneen kidnappausuhan takia en saisi jatkaa rajalta kaupunkiin ilman poliisin valvontaa. Tunnin odottelun jalkeen teiniviiksinen nuorukainen univormussa saapui, huikaten minua seuraamaan perassaan. Kavellessani ulos mietin, kuinka suuri apu aseistamattomasta pojasta todellisuudessa olisi jos Taleban paattaisi rahoittaa toimintaansa lunnasvaateilla minusta. Poika vaati että ottaisimme taksin. Mina vaitin vastaan, ja esittelin ruttuisia rupioitani, jotka onnistuin vaihtamaan huonolla kurssilla paikalliseen valuuttaan, rial, yhdelta taksikuskeista. Pienen kadenvaannon jalkeen henkivartijani tyytyi istuutumaan bussin peralle ja lahdimme kohti Zahedania.

Bussi pysahtyi poliisin tarkastuspisteella, jossa minut ohjattiin ulos, ja saattajani vaihtui autiomaan vareihin sointuvaan maastopukuun sonnustautuneeseen ja kasiasetta kantavaan herraan, joka ohjasi minut vanhaan lava-autoon jolla taitoimme lopun matkasta. En kuitenkaan paassyt kaupunkiin, vaan lava-auto kurvasi esikaupunkialueella sijaitsevalle poliisiasemalle, ja minut ohjattiin istumaan pieneen huoneeseen, poliisien tutkiskellessani passiani ja ihmetellessa viisumeitani. Yksikaan poliiseista ei puhunut englantia, enka mina persiaa, niimpä tyydyin istuskelemaan penkillani odottamassa. Lopulta paasin poliisiauton takapenkille uuden konstaapelin kanssa, mutta kaupungin keskustan sijasta han kurvasi toiselle asemalle. Konstaapeli katosi aseman syovereihin passini kanssa, ja mina istuuduin odottamaan. Nuori paivystaja toi minulle lautasellisen riisia ja papuja, ja pummasi tupakan.

Aloin epaillä etta papereissani oli jotain vikaa, mutta pian uusi poliisi saapui kertoen huonolla englannilla, että minun ei ollut turvallista liikkua kaupugissa yksin. Kerroin että minun oli jokatapauksessa paastava pankkiin nostamaan rahaa. Kiersimme poliisiautolla pankista pankkiin, ja pian minulle alkoi valjeta etta ylesimaailmallinen luottokorttini ei toisi minulle rialin rialia, ainakaan Zahedanissa. Vaihdoin dollarini tukkuun rialeita neljan tahden hotellissa.

Poliisin kanssa haaskaamani aika koitui murheeksi paastyani linja-autoasemalle. Viimeinen bussi paakaupunki teheraniin, missa mahdollisuudet rahan saamiseen olisivat luultavasti paremmat kuin provinsseissa, oli mennyt. Yo bussiaseman penkeilla ei houkuttanut, joten ostin lipun Kermanin kaupunkiin, saman nimisen provinssin paakaupunkiin. Toinen yo bussissa.

Bussi saapui Kermaniin aamuyon tunneilla, joten bussiaseman penkit kutsuivat jokatapauksessa muutamaksi tunniksi ennen kuin kaupunki heraisi uuteen aamuun. Auringon sarastaessa lahdin samoilemaan kaupungin katuja, isosta hotellista saamani persiankielisen kartan kanssa. Pikkukaupungin pankit eivat muovirahaani kelpuuttaneet, eivatka edes Visa –tarralla varustetut mattoliikkeet, jotka kertoivat etta voisin kylla maksaa ostokseni kortilla, mutta rahaa heilla ei ollut lupa antaa, se olisi laitonta. Edes hyva provisio ei kaantanyt lentavien mattojen kauppiaiden paita. Pettyneena ja vasyneena suuntasin paikallisessa Hammamissa ottamani virkistavan suihkun jalkeen takaisin bussiterminaalin, ja ostin lipun seuraavaan kaupunkiin, Yazdiin.

Astuin bussista moottoritien liittymassa, Yazdin kupeessa, ja hyppasin taksiin kohti keskustaa. Kielitaidon puute oli ongelma, Englantia ei Persiassa juuri puhuttu. ystavallisten paikallisten opastuksella loysin kuitenkin tieni Silk Road hotelliin, ja kirjauduin viihtyisaan dormitorioon vanhan kaupungin sydamessa, Jameh moskeijan kupeessa. Soin riisia, viimeisia rahoja oli kaytettava harkiten. Seuraavana aamuna hotellin henkilokunta vahvisti ettei lansimaisen muovirahan arvo Iranissa oli samaa luokkaa Riihimakelaisen kirjastokortin kanssa. Suuntasin siis laheisen bazaarin mattoliikkeisiin, saden saman vastauksen kuin Kermanissa. Katselin moskeijan edessa kerjaavaa mustaan burkhaan sonnustautunutta vanhaa naista, ja nain itseni istumassa hanen vieressaan kerjuukulho kadessa hyvin pian lahitulevaisuudessa.

Ali, hotellin manageri kertoi jotta hanen Hollantilainen bisneskumppaninsa voisi ehka auttaa ahdingossani. Olin jo miettinyt liftireissua Turkkiin tai Afganistaniin ottomaattia kayttamaan, mutta Sebastian kertoi puhelimessa jotta voisin luultavasti siirtaa rahaa hanen eurooppalaisen pankkinsa tilille, josta han voisi siirtaa sen omalle tililleen Iranissa, ja nostaa kateisen minulle. Eli ehka muutaman paivan kuluttua olen taas rahoissani, nahtavaksi jaa.

Iltarukoukset Persian yossa hiljenevat, ja kulkuri kuittaa..


JK: Noniin, nyt kun tassa tuli puhuttua rahasta ja rahattomuudesta, olisi varmaan aika vastailla useampaan kertaalleen kysyttyihin kysymyksiin budjetistani. Pohjustan kuitenkin ensin, etten tykkaa puhua budjeteista, koska rahan kulutus on hyvinkin henkilokohtaista. Joku selviaa olemattomalla rahamaaralla, joku kayttaa paivassa kymmenia euroja. Minun henkilokohtainen budjettini on keskimaarin 400-450 euroa kuukaudessa. Siis keskimaarin. Reissun alussa rahaa meni enemman, ja viimeisimmat maat ennen Irania ovat olleet halpoja kuin talousmaito. Eli naissa rahaa kului reilusti vahemman. Vahemmalla selviaa, ja enemman on helppo kayttaa. Budjetti on taysin itsesta kiinni. Kuten eraassa aiemmassa kirjoituksessani kerroin, olin ennen kulkurin elamaa ihan tavan duunari. Suomessa on helppo saastaa halutessaan. Sekin on omasta itsesta kiinni.