Maahantulomuodollisuuksien jalkeen minulle kerrottiin että voidakseni jatkaa Zahedaniin, lahimpaan kaupunkiin 80 kilometria rajalta, minun taytyisi odottaa poliisisaattuetta. Ulkomaalaisiin kohdistuvan kasvaneen kidnappausuhan takia en saisi jatkaa rajalta kaupunkiin ilman poliisin valvontaa. Tunnin odottelun jalkeen teiniviiksinen nuorukainen univormussa saapui, huikaten minua seuraamaan perassaan. Kavellessani ulos mietin, kuinka suuri apu aseistamattomasta pojasta todellisuudessa olisi jos Taleban paattaisi rahoittaa toimintaansa lunnasvaateilla minusta. Poika vaati että ottaisimme taksin. Mina vaitin vastaan, ja esittelin ruttuisia rupioitani, jotka onnistuin vaihtamaan huonolla kurssilla paikalliseen valuuttaan, rial, yhdelta taksikuskeista. Pienen kadenvaannon jalkeen henkivartijani tyytyi istuutumaan bussin peralle ja lahdimme kohti Zahedania.
Aloin epaillä etta papereissani oli jotain vikaa, mutta pian uusi poliisi saapui kertoen huonolla englannilla, että minun ei ollut turvallista liikkua kaupugissa yksin. Kerroin että minun oli jokatapauksessa paastava pankkiin nostamaan rahaa. Kiersimme poliisiautolla pankista pankkiin, ja pian minulle alkoi valjeta etta ylesimaailmallinen luottokorttini ei toisi minulle rialin rialia, ainakaan Zahedanissa. Vaihdoin dollarini tukkuun rialeita neljan tahden hotellissa.
Poliisin kanssa haaskaamani aika koitui murheeksi paastyani linja-autoasemalle. Viimeinen bussi paakaupunki teheraniin, missa mahdollisuudet rahan saamiseen olisivat luultavasti paremmat kuin provinsseissa, oli mennyt. Yo bussiaseman penkeilla ei houkuttanut, joten ostin lipun Kermanin kaupunkiin, saman nimisen provinssin paakaupunkiin. Toinen yo bussissa.
Bussi saapui Kermaniin aamuyon tunneilla, joten bussiaseman penkit kutsuivat jokatapauksessa muutamaksi tunniksi ennen kuin kaupunki heraisi uuteen aamuun. Auringon sarastaessa lahdin samoilemaan kaupungin katuja, isosta hotellista saamani persiankielisen kartan kanssa. Pikkukaupungin pankit eivat muovirahaani kelpuuttaneet, eivatka edes Visa –tarralla varustetut mattoliikkeet, jotka kertoivat etta voisin kylla maksaa ostokseni kortilla, mutta rahaa heilla ei ollut lupa antaa, se olisi laitonta. Edes hyva provisio ei kaantanyt lentavien mattojen kauppiaiden paita. Pettyneena ja vasyneena suuntasin paikallisessa Hammamissa ottamani virkistavan suihkun jalkeen takaisin bussiterminaalin, ja ostin lipun seuraavaan kaupunkiin, Yazdiin.
Iltarukoukset Persian yossa hiljenevat, ja kulkuri kuittaa..
JK: Noniin, nyt kun tassa tuli puhuttua rahasta ja rahattomuudesta, olisi varmaan aika vastailla useampaan kertaalleen kysyttyihin kysymyksiin budjetistani. Pohjustan kuitenkin ensin, etten tykkaa puhua budjeteista, koska rahan kulutus on hyvinkin henkilokohtaista. Joku selviaa olemattomalla rahamaaralla, joku kayttaa paivassa kymmenia euroja. Minun henkilokohtainen budjettini on keskimaarin 400-450 euroa kuukaudessa. Siis keskimaarin. Reissun alussa rahaa meni enemman, ja viimeisimmat maat ennen Irania ovat olleet halpoja kuin talousmaito. Eli naissa rahaa kului reilusti vahemman. Vahemmalla selviaa, ja enemman on helppo kayttaa. Budjetti on taysin itsesta kiinni. Kuten eraassa aiemmassa kirjoituksessani kerroin, olin ennen kulkurin elamaa ihan tavan duunari. Suomessa on helppo saastaa halutessaan. Sekin on omasta itsesta kiinni.
1 kommentti:
Helpottavaa kuulla, etta olet poistunut Pakistanista. Mahtaakohan siella Iranissa olla kuitenkaan yhtaan turvallisempaa. Taalla tekee talvi tuloaan, ensimmaiset lumihiutaleet satoivat talla viikolla. Rukalla kuulemma lasketellaan jo. t. Kirsi-sisko
Lähetä kommentti