Warzone safety

Location: Herat, Afghanistan

Saavuttuani Mashadiin hyppasin kimppataksiin ja suuntasin Torbat-e-Jamin pikkukaupunkiin lahemmas rajaa. Kaupungissa oli yksi hotelli, ja esiteltyani viimeisia rialejenai, hotellin omistaja suostui antamaan tuntuvan alennuksen yopaikasta ja ruaasta.

Aamun valjettua nousin bussiin kohti Islam-Qalan rajaa ja Taybadin rajakaupunkia. Bussissa viereeni istuutui afgaani, joka ei puhunut englantia mutta ilmaisi opastavansa minut rajalle ja lapi tarkastuspisteiden. Liimauduin aijan paidanhelmaan, ja Taybadiin saavuttuamme kipusin hanen perassaan kimppataksiin. Saavuimme rajalle, ja ylitys oli yksi suoraviivaisimmista. Leima Iranin puolelta, leima Afganistanin puolelta, ja ulos.

Vain muutaman askeleen Afganistanin puolelle otettuani iski karu todellisuus aisteihin. Ryysyiset sotaorvot kavivat kimppuuni kuin hyeenalauma. Eras pienista tytoista roikkui lahkeessani eika paastanyt irti, edes lahkeen revettya kahtia. Tein tietani paattavaisesti kohti raja-aseman laitamilla kyttaavia takseja. Ankesin yhteen takseista, ja veivasin ikkunan kiinni, puristaen tusinan hapuilevia kasia lasin ja ikkunankarmin valiin, kunnes kadet vetaytyivat. Lukitsin oven perassani, ja aloin neuvotella kuskin kanssa. Kuski kertoi hinnaksi 300 afgaania, 6 dollaria per henki. Auto oli mielestani taynna, kolme takana, yksi edessa, mutta kuski ei tehnyt lahtoa. Iranilainen opiskelija, joka oli matkalla Kabuliin anomaan opiskeluviisumia Yhdysvaltoihin kertoi, etta ahne kuski halusi meidan maksavan lisaa, tai muuten ottaisimme lisaa kyytilaisia. Kerroin kuskille etta minulla oli tasan 6 dollaria rahaa, ja minulta han ei enempaa saisi. Niimpa otimme lisaa matkustajia.

Lahdimme viimein matkaan, 4 takana, 3 plus kuski edessa. Mietin, miten helvetissa kuski pystyi kontrolloimaan ajokkia jakaen etupenkin ja vaihekepin matkustajien kanssa. Nytkahdellen vanha corolla kuitenkin kurvasi tielle, ja lahdimme kohti Heratia. Iman, iranilainen opiskelija kysyi mita ihmetta tein Afganistanissa. Kerroin olevani turisti. Iman nauroi, han ei voinut kasittaa miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti tulla tahan luojan hylkaamaan kolkkaan. Taytyy myontaa, etta hetken mietin samaa itsekin.

Tunnelma oli jannittynyt. Afganistan oli iskenyt normeille heti rajan ylitettyani, eika antanut periksi. Tien laidalla tankkien romut muistuttivat missa sita oltiin. Karujen mutatiilisten pikkukylien kaduilla ei nakynyt ristin sielua. Katselin pientareella makaavia valkoisiksi maalattuja kivia. Valkoinen tarkoitti etta alue oli raivattu miinoista.

Eramaa jatkui loputtomana ymparillamme corollan kiitaessa 200 kilometrin taivaltaan. Liikennemerkki varoitti kameleista, joita samoili siella taalla tien laitamilla. Ohitimme lukuisia, raskaasti aseistettuja tarkastuspisteita, joissa ANP:n korruptoituneet poliisit tarkistelivat papereita.yhdessa ANA:n, Afganistanin asevoimien kanssa. Yllatyksekseni en nahnyt ainuttakaan ISAF:in sotilasta.

Musalla kompleksin juopuneita tehtaanpiippuja muistuttavat minaretit toivottivat minut tervetulleeksi Heratiin muutanan tunnin puuduttavan istuskelun jalkeen. Islmaistisen maailman ehka kuuluisimman naisen, Gowhar Shadin rakennuttama kompleksi oli ehka aikanaan yksi komeimmista Islamistisista rakennuksista, mutta nyt uhkaavissa kulmissa seisovat rapistuneet minaretit nayttivat masentavilta. Yhden tornin ylaosassa oli ammottava reika iskeytyneesta kranaatista.

Kaivoin reppuni taksin perakontista ja lahdin patikoimaan alas katua kohti perjantaimoskeijaa, ja Jaam hotellia. Yllatyksekseni kukaan ei tuntunut kiinnittavan juurikaan huomiota reppuselassa kulkevaan valkonaamaan. Ohitin bazaarin, jossa kauppiaat myivat pienista karryistaan mita vain keittiotarpeista paskaisiin vaatteisiin. Loysin hotellin, ja kirjauduin sisaan. Yllatyksekseni virkailija kertoi passini tarkistettuaan taalla olleen jonkun toisenkin hullun suomalaisen vain muutama viikko sitten. Vaikka hotelli olikin ehka Heratin halvin, jouduin pulittamaan huoneestani silti 12 dollaria yo. Varustelu oli kuitenkin kohdallaan, hintaan kuului jopa oma rukousmatto!

Paastyani eroon repustani, suuntasin perjantaimoskeijalle. 800 vuotias rakennus oli yksi kauneimmista nakemistani, ja astelin lapi pienen puutarhan sisaan harmooniselle ja hiljaiselle sisapihalle. Tahan asti paalimmainen tunne oli ollut jannitys, ja pelko, mutta moskeijan sisapihalla istuessani ja muutaman valkopartaisen ja –turbaanisen herran rukouksia seuraillessani alkoi jannitys kadota ja rentouduin.

Palasin hotellilleni ja kipusin katolle kuuntelemaan auringonlaskuun kantautuvia rukouksia, ja sytytin vesipiippuni. Pian hotellin omistaja liittyi seuraani. Istuimme katolla, joimme teeta, ja katselimme iltaan kayvaa kupunkia sankkojen savukiekuroiden lapi.

Aamulla Herat ei enaa tuntunut uhkaavalta. Kayskentelin lapi hitaasti avautuvien kojujen, soin aamiaseksi muutamat kebabit vihrean teen kera, ja katselin kadulla alkavaa elamaa. Olin ehka sotaa kayvassa maassa, mutta arki kulki taalla kuten missa tahansa muuallakin. Kavelin AIB pankkiin, kaupungin ainoaan ottomaatin omistavaan rahalaitokseen, ja latasin rahavyoni tayteen dollareita vastaisuuden varalle, ja tukun afgaaneja kayttovaroiksi. Vietin paivan kayskennellen kaduilla, istuskellen teetuvissa, ihmetellen bazaareilla. En enaa nahnyt juurikaan naisten naamatauluja. Suurinosa vastakkaisen sukupuolen edustajista kulki sinisessa, kaiken peittavassa burkhassa. Poikkeuksena erittain nuoret ja vanhat, joista jalkimmaiset suosivat mustaa kaapua.

Muutama englantia taitava paikallinen kavi silloin talloin juttusille, mutta muuten heratin edelleen hyvin vahan huomiota tai kiinnostusta paikallisissa. Jututtamani henkilot olettivat suoraan, etta tyoskentelin Afganistanissa, ja kerrottuani olevani turisti, he yllattyivat. Aloin nahda kuinka vahan matkaajia maa veti talla haavaa puoleensa. Talla oli huonot puolensa. Oppaaseeni merkittya turisti-infoa ei enaa ollut, ja kyytien hommaaminen Heratin ulkopuolelle tuntui mahdottomalta. Hotellin henkilokunta kertoi etten voisi missaan nimessa matkustaa Mazar-e-Sarifiin maitse, silla valissa sijaitsevassa Badghisin provinssissa riehuivat heimosodat. Homma olisi siis a) hengen vaarallista, b) tyssaisi luultavasti ensimmaiselle poliisin tarkastuspisteelle. Samoin Kandaharin kautta kulkeva tie Kabuliin oli pois suljettu mahdollisuus. Helmand on Talebanin kovinta aluetta, ja pitaa sisassaan myos maan suurimat unikkoviljelmat.

Ainoa mahdollinen reitti minulle olisi siis ns. keskitie. Olematon tieosuus, joku kulkee lyhyempaa, mutta karumpaa reittia Heratista Kabuliin, ja pitaa matkansa varrellaan muutaman Afganistanin upeimman nahtavyyden. Jam minaretti, Band-e-Amirin jarvet, ja Bamiyanin tuhotut buddhapatsaat. Ongelma talla reitilla on olematon julkinen liikenne, ja mahdollinen Taleban toiminta. Kyselin jeepin ja kuskin vuokraa Jam minaretille ja takaisin, mutta 300 dollarin hinta kahden paivan reissusta oli liikaa. Illalla hotellissani teeta litkiessa tapasin kuitenkin kuljettajan, joka oli lahdossa Chagcheraniin viikon kuluttua, ja lupasi ottaa minut kyytiinsa jos olisin viela mestoilla. Herra kertoi tuntevansa alueella vaikutavat Taleban paallikot, ja sanoi etta kanssaan minulla ei olisi hataa. Viikko Heratissa tuntui kuitenkin liian pitkalta odotukselta.

Oli siis tehtava tiukkoja paatoksia. Voisin aina lentaa, mutta koska matkan teema on matkustaa maitse, en halunnut rikkoa periaatettani viela. Varsinkaan silkkitiellani, jonka halusin ehdottamasti taittaa maitse. En myoskaan halunnut oleskella Afganistanissa liian pitkaan, silla vaalit, joita Taleban on avokatisesti luvannut terrorisoida, alkavat piakkoin.

Seuraava operaatio oli siis Turkmenistanin viisumi. Kutsu transit viisumia varten oli viimein kolahtanut sahkopostiini, ja marssin lahetystoon hakemaan tarraani. Varoituksen sana lienee paikallaan. Kutsun kanssa homma hoitui hetkessa, mutta ilman kutsua homma voi olla hankalaa ja aikaa vievaa vain daria ja turkmenia puhuvien virkailijoiden kanssa. Maahanastumispaiva oli lyotava lukkoon viisumia varten. Paatin astua Turkmenistaniin 2. marraskuuta. Tama antaisi muutaman paivan aikaa suihkia Heratin ulkopuolelle jos tilaisuus tulisi vastaan. Jos ei, viettaisin aikaani teetuvissa ja kebabkojuissa, ja vanhankaupungin kujilla. Katsotaan miten kay.

Ja loppukevennykseksi aiheeseen sopiva, mukailtu lainaus hyvasta elokuvasta:

My life fades. The vision dims. All that remains are memories. I remember a time of chaos. Ruined dreams. This wasted land. But most of all, I remember The Wanderer. The man we called "Matti". To understand who he was, you have to go back to another time. When the world was powered by the black fuel. And the desert sprouted great cities of pipe and steel. Gone now, swept away. For reasons long forgotten, two mighty warrior tribes went to war and touched off a blaze which engulfed them all. Without fuel, they were nothing. They built a house of straw. The thundering machines sputtered and stopped. Their leaders talked and talked and talked. But nothing could stem the avalanche. Their world crumbled. The cities exploded. A whirlwind of looting, a firestorm of fear. Men began to feed on men. On the roads it was a white line nightmare. Only those mobile enough to scavenge, brutal enough to pillage would survive. The gangs took over the highways, ready to wage war for a tank of juice. And in this maelstrom of decay, ordinary men were battered and smashed. Men like Matti. The wanderer Matti. In the roar of an engine, he lost everything. And became a shell of a man, a burnt out, desolate man, a man haunted by the demons of his past, a man who wandered out into the wasteland. And it was here, in this blighted place, that he learned to live again...

Mad Matti, The Road Wanderer (pic: Vietnam)

Amok

Location: Esfahan, Islamic Republic of Iran

Sebastian saapui hyvine uutisineen tiistai-aamuna. Rahani olivat vihdoin paasseet bittimaailman limbosta, ja olin taas ladattu matkaamaan. Juhlistin tilaisuutta kamelilla, joka maistui perunoiden ja marjojen siivittamana kotoisalta hirvipaistilta. Nappasin siis bussin ja kiidin yon selkaan kohti Esfahanin kaupunkia.

Ensimmainen ihmetyksen aihe Esfahanissa oli se, kuinka flirtteja paikalliset tytot olivat. Tama jos joku oli maa, jossa en odottanut tallaista tapahtuvan, ja ensimmaisilla kerroilla en ollut oikein edes varma oliko minun kuinka soveliasta, saati luvallista, puhua vastakkaiselle sukupuolelle. Stereotypiat alistetuista, huntujensa katkoissa piilottelevista saavuttamattomista tytoista karisi viimeistaan istuskellessani Imam Khomeini –aukiolla. Sepidehksi esittaytynyt, itsevarma kaunotar tuli juttusille, ja toisin kuin olisin ikina voinut kuvitella, kutsui han illan paatteeksi maantierosvon nakoisen reissumiehen treffeille seuraavana paivana.

Sepideh oli nayttelija, ja vihasi Irania. Han oli jatkuvasti varuillaan poliisin nahdessaan, silla voisi joutua vaikeuksiin ollessaan kahden ulkomaalaisen miehen kanssa. Sepideh kertoi haluavansa muuttaa maasta heti kun on saastanyt tarpeeksi rahaa. Otimme bussin vuorille, ja vaisteltyamme iranilaiset pikniklaumat, olin toiveikas etta saisimme hieman yksityista aikaa syrjaisemmilla poluilla. Toiveeksi jai. Sepideh ei kuollakseen uskaltanut lahta pois julkisilta paikoilta, silla se oli laitonta naimattomille vastakkaisen sukupuolen edustajille. Onhan se niinkin, etta mitapa me lankkarit ollaan arvosteleman toista kulttuuria, tapoja, uskomuksia tai lakeja, mutta onhan se nyt helvetin absurdia, jos kaksi aikuista ihmista ei saa olla kahdestaan muiden nakemattomissa. Sepideh kertoi minulle tapauksesta kahden vuoden takaa, jolloin han joutui poliisin pidattamaksi blondattuaan hiuksensa. Taistelijapari Khamenei ja Ahmadinejad eivat olleet tyton suosikkilistalla. Taman olen tosin huomannut olevan hyvin usean jututttamani iranilaisen kanta, joskin se tuodaan esille vain jos ollaan varmoja ettei poliisi ole kuulemassa.

Katseltuani kaupunkia muutaman paivan viehattavan ”oppaani” kanssa oli aika suunnata tyostamaan viisumin pidennysta. Hommasin tarvittavat dokumentit, kavin pankissa, ja olin toimistolla karppana aamun tunneilla kuten oli neuvottu. Vaikka olin valmistautunut kuinka hyvin, ilmeni viela yksi ongelma, jolle en mahtanut mitaan. Quettan lahetysto (terveisia) olivat sitten kuitenkin kirjanneet viisumini luokkaan transit, turismin sijasta, joten 15 paivan oleskelulupaa ei voinut uusia. Piste. Ei auta itku bazaarilla.

Eli bussi kohti Mashadia, ja Islam-Qalan raja-asemaa starttaa tana yona. Vaikka Iranin keikka jaikin nyt kaytannossa kahteen isoon kaupunkiin, olen toisaalta iloinen asioiden saamasta uudesta kaanteesta. En nyt valehtele yhtaan jos sanon etta Iran on hieman tylsa. Kulttuuri on hyvin eurooppalainen, ehka jopa amerikkalainen, vain maustettuna ripauksella Islamia. Saksalaisia turistibusseja taalla nakee enemman kuin monessa muussa matkaamassani maassa (tosin en yllattyisi yhtaan vaikka tormaisin saksalaiseen turistibussiin keskella Karakumin aavikkoa.) Ja koska joudun jattamaan Iranin taakseni jo nyt, tarkoittaa se, etta minulla on enemman aikaa Afganistanissa.

Siispa, matka silkkitiellani jatkukoon. Loput rialit dollareiksi perstaskuun, ja kohti Heratia. Alustava sotasuunnitelma (ehka tassa yhteydessa sana on oikeinkin sopiva) mietitaan yon tunneilla bussin kiitaessa lapi suola-aavikon, ja Heratissa palaan asiaan tarkemmin. Saunailta Mazar-e-Sarifissa ainakin kiinnostaisi, sen kylman Lapin kullan kera...

Niin, alkoholin puutteessa loysin luovana henkilona itselleni muuta oheistoimintaan qalyanin, eli sishan, eli vesipiipun possyttelysta. Kavipa niin, etta taitava basaarimikko saikin minut tayttamaan jo valmiiksi painavaa reppuani katevassa kanto/suojakotelossa tulevalla matka-qalyanilla. Mukana kulkeva piippu tuokoon siis viihdyketta hiljaisiin hotelli-iltoihin, ja ainakin junissa paasen varmasti hauskuuttamaan paikallisvaestoa puuhastellessani hiilipussin ja sytytysnestepullon kanssa. Kylla keksiva mieli parjaa aina.

Iran hiljenee, ja lahtee ostamaan kanaa, tayttamaan qalyanin, ja valmistautumaan bussimatkaan.

Muovimaailma

Location: Yazd, Iran

“Yasdi on oikeaa Persiaa. Hyva ja kunniallinen kaupunki, ja tarkea kauppapaikka. He punovat suuria maaria tietynlaista silkkia jota he kutsuvat nimella Yasdi, ja tata silkkia kauppiaat kantavat suuria maaria moneen eri kolkkaan myytavaksi. Ihmiset palvovat Muhamettia. Kun jatat kaupungin jalkeesi, matkaat seitseman paivaa yli mahtavien alankojen, loytaen matkalla vain kolme levahdyspaikkaa. Matkalla on useita metsikkoja , joissa metsastaa viiriaisia ja muuta riistaa. Voit nahda myos villiaaseja, komeita elaimia. Seitseman marssin jalkeen saavut Kermaniin komeaan kuningaskuntaan.”

Nain Marco Polo kuvaili Yazdia ohittaessaan kaupungin pitkan matkansa alkuvaiheilla 1272. Luultavasti kaupunki on muuttunut sitten Polon paivien, mutta vanhassa kaupungissa samoillessaan voi viela ehka tuntea taman taianomaisen Persian. Persaukisena kulutin paiviani samoillen kujilla ja bazaareilla, tai sitten vain istuskellen hotellin sisapihan penkeilla, pehmeilla persialaistyynyilla teeta litkien. Auringonlaskun aikaan kipusin katolle tuijottamaan alla elavaa tuhatvuotista kaupunkia iltarukousten kaikuessa lukuisten moskeijoiden minareteista. Yazd oli harmoninen paikka olla jumissa, ja hyva ensikosketus Iraniin. En valita, paljoa

Kirjoitin tahan pitkan sepustuksen matkavasymyksesta, mutta luettuani sen, paatin pyyhkia itsetarkean, paatoksellisen paskan pois

Puhutaan matkavasymyksesta kuitenkin muutamalla sanalla. Pakko myontaa, etta tassa vaiheessa matkaa oireet alkavat nakya siten, etta taianomainen on alkanut muuttua tavanomaiseksi. Unescon maailmaperintokohteet, eli vanhan kivikasat eivat kiinnosta ja uuteen kulttuuriin nahtavyyksien kautta tutustuminen tuntuu typeralta ja turhalta. Myos paikallisten ihmisten tapaaminen, shishanpoltto ja pontikkaillat iranilaisten olohuoneissa, vasyttavat. Irakilaisen, englantia taitamattoman kurdityton pyytaessa minut treffeille, sita lahinna jatti asian noteeraamatta, vaikka ennen olisi tarttunut innolla mahdollisuuteen saada erilainen nakokulma kulttuuriin. Tasta syysta aikaa onkin tullut ”tuhlattua aikaa joutavuuksiin” entista enemman, esimerkiksi internetissa Facebookia vahdaten tai hotellissa muiden matkaajien kanssa turisten. Myos nykytilanteella, rahattomana Yazdissa roikkumisella, lienee osansa turhautumiseen. Laaketta oireisiin on vaikea loytaa, silla seikkailut eivat ilmoita itsestaan etukateen, ja voivat yhta hyvin sijaita Teheranin keskustassa, kuin suola-aavikon tyhjyydessa. Edessa avautuu kuitenkin oiva nayttamo, ja varmasti ainakin vahan koluttu Keski-Aasia antaa unohtumattomia kokemuksia ja tarinoita. Fiilis on silti edelleen hyva, ja matka jatkuu. Suomeen paluu ei ole kavaissyt mielen syrjassakaan, ja Silkkitieni on alkamassa.

Mutta mita Yazdin jalkeen? Tarkoitus olisi suunnata Esfahanin kaupungin kautta aavikolle, ja sielta pohjoiseen, kohti Assasiinien unohdettua kuningaskuntaa, ennen kuin otan Yazdista Kermanin kautta nykyiseen Afganistaniin suunnanneen Polon kiinni Heratin kaupungissa. Voihan olla etta seikkailun sijaan loydan taaltakin vain aavikkomatkoja ja ”miljoonan tahden hotellia” tarjoavia matkatoimistoja, kalliita majataloja viikonlopputuristeineen autioiksi luulemistani keidaskylista, ja asfaltoidun parkkipaikan turistibusseineen Assasiinien linnakkeen edesta muutaman paivan tarpomisen jalkeen, mutta oli edessa mita hyvansa, otetaan se vastaan hymyssa suin ja avarin katsein. Maailma on uskomaton paikka.

Ali ilmoitti juuri ettei minulla ole vielakaan rahaa. Luottokuntani, miksi minut hylkasit?

Persaukisena Persiassa

Location: Yazd, Islamic Republic of Iran

Olin astumassa Iranin Islamistiseen tasavaltaan Pakistanista, taskussani 40 dollaria ja muutama repaleinen Pakistanin rupia. Jos olisin tehnyt taustatutkimukseni paremmin, olisin tiennyt etta lansimaisten luottokorttien kayttoarvo Iranissa on nolla, mutta mieleni oli kiireinen passiini saaman vaaran maahantuloleiman aiheuttamien ongelmien kanssa rajalla. Taftanin raja-aseman virkailijat tekivat voitavansa, ja muutaman tunnin odottelun jalkeen erhe oli korjattu, ja uusi leima passissani paasin jatkamaan Iranin maahantulovirastoon.

Maahantulomuodollisuuksien jalkeen minulle kerrottiin että voidakseni jatkaa Zahedaniin, lahimpaan kaupunkiin 80 kilometria rajalta, minun taytyisi odottaa poliisisaattuetta. Ulkomaalaisiin kohdistuvan kasvaneen kidnappausuhan takia en saisi jatkaa rajalta kaupunkiin ilman poliisin valvontaa. Tunnin odottelun jalkeen teiniviiksinen nuorukainen univormussa saapui, huikaten minua seuraamaan perassaan. Kavellessani ulos mietin, kuinka suuri apu aseistamattomasta pojasta todellisuudessa olisi jos Taleban paattaisi rahoittaa toimintaansa lunnasvaateilla minusta. Poika vaati että ottaisimme taksin. Mina vaitin vastaan, ja esittelin ruttuisia rupioitani, jotka onnistuin vaihtamaan huonolla kurssilla paikalliseen valuuttaan, rial, yhdelta taksikuskeista. Pienen kadenvaannon jalkeen henkivartijani tyytyi istuutumaan bussin peralle ja lahdimme kohti Zahedania.

Bussi pysahtyi poliisin tarkastuspisteella, jossa minut ohjattiin ulos, ja saattajani vaihtui autiomaan vareihin sointuvaan maastopukuun sonnustautuneeseen ja kasiasetta kantavaan herraan, joka ohjasi minut vanhaan lava-autoon jolla taitoimme lopun matkasta. En kuitenkaan paassyt kaupunkiin, vaan lava-auto kurvasi esikaupunkialueella sijaitsevalle poliisiasemalle, ja minut ohjattiin istumaan pieneen huoneeseen, poliisien tutkiskellessani passiani ja ihmetellessa viisumeitani. Yksikaan poliiseista ei puhunut englantia, enka mina persiaa, niimpä tyydyin istuskelemaan penkillani odottamassa. Lopulta paasin poliisiauton takapenkille uuden konstaapelin kanssa, mutta kaupungin keskustan sijasta han kurvasi toiselle asemalle. Konstaapeli katosi aseman syovereihin passini kanssa, ja mina istuuduin odottamaan. Nuori paivystaja toi minulle lautasellisen riisia ja papuja, ja pummasi tupakan.

Aloin epaillä etta papereissani oli jotain vikaa, mutta pian uusi poliisi saapui kertoen huonolla englannilla, että minun ei ollut turvallista liikkua kaupugissa yksin. Kerroin että minun oli jokatapauksessa paastava pankkiin nostamaan rahaa. Kiersimme poliisiautolla pankista pankkiin, ja pian minulle alkoi valjeta etta ylesimaailmallinen luottokorttini ei toisi minulle rialin rialia, ainakaan Zahedanissa. Vaihdoin dollarini tukkuun rialeita neljan tahden hotellissa.

Poliisin kanssa haaskaamani aika koitui murheeksi paastyani linja-autoasemalle. Viimeinen bussi paakaupunki teheraniin, missa mahdollisuudet rahan saamiseen olisivat luultavasti paremmat kuin provinsseissa, oli mennyt. Yo bussiaseman penkeilla ei houkuttanut, joten ostin lipun Kermanin kaupunkiin, saman nimisen provinssin paakaupunkiin. Toinen yo bussissa.

Bussi saapui Kermaniin aamuyon tunneilla, joten bussiaseman penkit kutsuivat jokatapauksessa muutamaksi tunniksi ennen kuin kaupunki heraisi uuteen aamuun. Auringon sarastaessa lahdin samoilemaan kaupungin katuja, isosta hotellista saamani persiankielisen kartan kanssa. Pikkukaupungin pankit eivat muovirahaani kelpuuttaneet, eivatka edes Visa –tarralla varustetut mattoliikkeet, jotka kertoivat etta voisin kylla maksaa ostokseni kortilla, mutta rahaa heilla ei ollut lupa antaa, se olisi laitonta. Edes hyva provisio ei kaantanyt lentavien mattojen kauppiaiden paita. Pettyneena ja vasyneena suuntasin paikallisessa Hammamissa ottamani virkistavan suihkun jalkeen takaisin bussiterminaalin, ja ostin lipun seuraavaan kaupunkiin, Yazdiin.

Astuin bussista moottoritien liittymassa, Yazdin kupeessa, ja hyppasin taksiin kohti keskustaa. Kielitaidon puute oli ongelma, Englantia ei Persiassa juuri puhuttu. ystavallisten paikallisten opastuksella loysin kuitenkin tieni Silk Road hotelliin, ja kirjauduin viihtyisaan dormitorioon vanhan kaupungin sydamessa, Jameh moskeijan kupeessa. Soin riisia, viimeisia rahoja oli kaytettava harkiten. Seuraavana aamuna hotellin henkilokunta vahvisti ettei lansimaisen muovirahan arvo Iranissa oli samaa luokkaa Riihimakelaisen kirjastokortin kanssa. Suuntasin siis laheisen bazaarin mattoliikkeisiin, saden saman vastauksen kuin Kermanissa. Katselin moskeijan edessa kerjaavaa mustaan burkhaan sonnustautunutta vanhaa naista, ja nain itseni istumassa hanen vieressaan kerjuukulho kadessa hyvin pian lahitulevaisuudessa.

Ali, hotellin manageri kertoi jotta hanen Hollantilainen bisneskumppaninsa voisi ehka auttaa ahdingossani. Olin jo miettinyt liftireissua Turkkiin tai Afganistaniin ottomaattia kayttamaan, mutta Sebastian kertoi puhelimessa jotta voisin luultavasti siirtaa rahaa hanen eurooppalaisen pankkinsa tilille, josta han voisi siirtaa sen omalle tililleen Iranissa, ja nostaa kateisen minulle. Eli ehka muutaman paivan kuluttua olen taas rahoissani, nahtavaksi jaa.

Iltarukoukset Persian yossa hiljenevat, ja kulkuri kuittaa..


JK: Noniin, nyt kun tassa tuli puhuttua rahasta ja rahattomuudesta, olisi varmaan aika vastailla useampaan kertaalleen kysyttyihin kysymyksiin budjetistani. Pohjustan kuitenkin ensin, etten tykkaa puhua budjeteista, koska rahan kulutus on hyvinkin henkilokohtaista. Joku selviaa olemattomalla rahamaaralla, joku kayttaa paivassa kymmenia euroja. Minun henkilokohtainen budjettini on keskimaarin 400-450 euroa kuukaudessa. Siis keskimaarin. Reissun alussa rahaa meni enemman, ja viimeisimmat maat ennen Irania ovat olleet halpoja kuin talousmaito. Eli naissa rahaa kului reilusti vahemman. Vahemmalla selviaa, ja enemman on helppo kayttaa. Budjetti on taysin itsesta kiinni. Kuten eraassa aiemmassa kirjoituksessani kerroin, olin ennen kulkurin elamaa ihan tavan duunari. Suomessa on helppo saastaa halutessaan. Sekin on omasta itsesta kiinni.

Siunattu hulluus

Location: Quetta, Balochistan province, Pakistan

Otetaampa alkuun aikahyppy aikaan ennen Islamabadin pommi-iskua, ja palataan hetkeksi Lahoreen. Sufijuhlat jatkuivat siis ensi maistiaisten jalkeen perjantaina, jolloin suuntasin isommalle festivaalialueelle Sajjadin, "paikallisoppaani" kanssa. Puheet miljoonasta juhlijasta olivat ehka hieman liioiteltuja, tai sitten tama miljoona oli jakautunut useille eri festivaalialueille, mutta aluetta kansoitti silti tuhansien juhlijoiden, musikanttien ja pyhien miesten joukko. Sajjad esitteli minut muutamalle oppineelle Sufi mystikolle. Miehet istuivat ringissa matoilla polttaen vahvaa hashista, ja juoden mutaveden nakoista litkua, jota he kutsuivat nimella "vihrea marijuana" Arvaatte siis varmaan mita nektari sisalsi veden lisaksi. Vieressa musikantit rummuttivat rytmikkaasti, ja parrakkaat miehet tanssivat transatiivisessa tilassa. Aurinko teki laskuaan, ja Allahin ylistykset raikuivat ilmoille siella taalla. Allahallahallah! Toki festivaaleilta loytyi muutakin kuin ganjaa polttavia pyhia Islamisteja. Oli tivolilaitteita lapsille, joista esimerkkina sarkanniemen viikinkilaivaa vastaava vekotin naytti kohtalaisen vaaralliselta, nuorukaisten seisoskellessa nopeasti keinuvan tivolilaitteen akiteilla. Kysyin Sajjadilta eiko kukaan koskaan putoa. " Tottakai", han vastasi. Ja mita sitten tapahtuu, jatkoin. "He loukkaantuvat". Joukko tanssivia transvestiitteja keinui ohitsemme, iskien silmaa ja paljasteaen povea. Siirryimme valtaavaa tammitynnyria muistuttavan rakennelman paalle katsomaan ,kun tynnyrin sisalla surmanajaja ajoi viritetylla mopollaan huimaa vauhtia pitkin lautaisen rakennelam nseinia, puhuen valilla muka kannykkaansa, keraten rahaa yleison kasista, ja istuskellen vaarinpain moponsa paalla. meininki juhlissa oli huima. Kiertelin sirkushuveja, sain leipaa, ja palasin juhlinnasta vasyneena istumaan iltaa rauhallisempien vanhusten kanssa ennen kuin lahdimme Sajjadin kanssa takaisin stadiin aamun pikkutunneilla.

Ja hyppy takaisin tahan paivaan. Hop. Pommi-iskun ja Uzbekistanin viisumin tiukan aikataulun vuoksi paatin jattaa keikan Peshawariin valiin, ja lahdin suuntaamaan kohti Quettaa. Junamatka oli pitka ja tomuinen, junan madellessa lapi eramaan. Vuohipaimenet ja kamelit kayskentelivat pienilla keitailla ja radan varrella. Vuoret ilmaantuivat nakopiiriin kun lahestyimme Quettaa. Katselin kallioita, mietin kuinka lahella Afganistania olimme, ja kuvittelin kukkuloiden katkoissa olevia Talibanin piilopaikkoja.

Quetta, laaksossa makaava kaupunki lahella Afganistanin rajaa ei ollut erityisen kaunis, eika tarjonnut bazaareilla samoilun lisaksi kummempaa tekemista. Tiukentuneen turvallisuustilanteen vuoksi minua varoitettiin useaan otteeseen olemaan menematta laheisiin kyliin, ja pysymaan kaupungissa. Samoilin siis bazaareilla tavaten paikallisvaestoa. Vaikka Quetta on Balochistanin provinssin paakaupunki, on enemmisto vaestosta Pashtuja, ja Pashtua kuulee taalla enemman kuin Urdua. Pashtujen lisaksi loytyy ainakin Balocheja ja Afgaaneja, joista varsinkin jalkimmaisten vitsailut Al-Qaedasta ja sen jasenyydesta pistivat valissa kylman hien virtaamaan Bazaarien pienilla ja pimeilla kujilla vietetyissa teehetkissa. Vaikka jutut varmasti vitseja olivatkin, oli ilmapiiri valissa painostava, ja muutamaan otteeseen valokuvaamiseenikin suhtauduttiin vihamielisesti. Mutta silti, paaosa kaduntallaajista oli todella ystavallista ja vieraanvaraista, ja teetauoille joutui pysahtymaan kadulla kavellessaan melkein sadan metrin valein. Edes pankissa en kyennyt asioimaan ilman teekupposen juontia.

Iranin lahetystossa homma sujui hyvin, tuurilla. Virkailija kertoi etteivat he yleensa myonna viisumia ilman kutsua, mutta ehiluttelemani saatekirje Suomen suurlahetystosta sai heidat taipumaan ensin 10 paivan visaan, ja lopuksi virkailija kertoi jotta voisi hyvaa hyvyyttaan antaa minulle 10 paivan transitin sijasta 15 paivan turistiviisumin, jota voisin sitten tarvittaessa pidentaa Teheranissa. Hyva nain, mutka takaisin Islambadiin ei houkuttanut.

Ja sitten paikallisuutisiin. Toissapaivana Peshawarissa tapahtui itsemurhaisku bussiin, ja iskussa kuoli 50 henkiloa. Eilen Rawalpindissa, Islamabadin sisarkaupungissa jossa minakin majailin Stadin sijasta halvemman majoituksen takia, tapahtui yhteenotto ja panttivankidraama jossa ainakin 6 sai surmansa. Eli Pakistanista paukkuu. Myos Quettassa turvattoman ilmapiirin aistii, ja kuten kerrottua, ei landelle ole taalla mitaan asiaa.

Siksipa, uusi suunta: Persia. Bussilippu iltapaivan bussiin on taskussa, ja Taftanin rajakaupunkiin bussi saapuu seuraavana aamuna. Ai niin, Tajo, ystavallinen Pashtu ja vapaamielinen muslimi, opasti minut eilen viinakauppaan. Pieni kellari kaupungin kujien katkoissa, josta trokarit myivat pimeaa pulloa sopu hintaan. Ostimpa siis itsekin yhden Murree oluen ja pienen pullon viskia eilista iltaa vauhdittamaan. Voin kertoa etta olut maistui hyvalta parin viikon kuivuuden jalkeen...

Kuvien lisays osoittautui toivottamaksi projektiksi talla yhteydella, joten laitellaan niita sitten myohemmin. Kulkemisiin!

Silminnakija: Hengen vaarallinen viisumi

Islamabad 5.10.2009, around 1200hrs

Istuin Uzbekistanin lahetyston viisumiluukun edustalla katukivetyksella. Kutsu oli saapunut sahkopostissa, ja istuin nyt odottamassa jatettyani aomuksen, silla virkailija lupasi antaa viisumini samana paivana. Silloin tien toisella puolen, muutaman kymmen metrin paassa YK:n rakennuksessa rajahti. Pamaus oli luja, kaikkien lahistolle parkkeerattujen autojen varashalyttimet alkoivat huutaa rajahdyksen tuottaman paineaallon vaikutuksesta.

Meni muutama sekunti ennen kuin tajusin sen olleen pommi. Oikeastaan tajusin rajahdyksen olleen terrori-iskun vasta kun tiella seisoskelleet vartijat alkoivat latailla rynnakkokivaareitaan ja juoksennella paikasta toiseen. Yksi vartijoista repi minua suojaan. Kamerani oli kaden ulottuvilla, mutta aivoni eivat kyenneet tuottamaan kaskya kaivaa se esille ja ottaa kuvia.

YK- ja diplomaattikilvin varustettuja autoja alkoi poistua paikalta renkaat ulvoen, vartijoiden evakoidessa VIPpeja. Poliisi oli paikalla nopeasti, ja aloitti teiden sulkemisen. Rajahdys tapahtui rakennuksen sisalla tai sisapihalla, joten kadulla olin ollut turvassa. Insallah, kuten paikalliset sanoisivat. Katselin tilanteen kehittymista loitompaa, ja aivoni alkoivat pikkuhiljaa saada kiinni tapahtumien kulusta, ja onnistuin jopa kaivamaan kamerani esille muutaman kuvan napatakseni.

Ambulanssit saapuivat pillit ulvoen, perassaan pommiryhma ja mustiin T-paitoihin ja sirpaleliiveihin sonnustautunut antiterrorismiryhma. Aseistettuja miehia juoksenteli joka paikassa, mutta laukauksia ei kuulunut. Kyseessa oli siis joko itsemurhaisku, tai pommi oli jatetty tiloihin aikaisemmin jonkun toimesta. Ambulanssit lahtivat muassaan sen hetkisen tilannekehityksen ja –kuvan perusteella kerrotun 7-8 loukkaantunutta.

Media oli paikalla nopeasti. Annoin muutaman pikaisen silminnakijalausunnon paikallisille uutiskanaville, ja siirryin Uzbekistanin lahetyston edustalle odottamaan tilanteen raukeamista ja hotellille paasya. Ylltyksekseni lahettilas tuli kertomaan etta saisin kylla viisumini jahka tilanne on rauhoittunut. Katselin jo rauhallisemmin kulkevien poliisin ja erikoisryhmien toimintaa.

Edellisesta iskusta Islamabadissa on aikaa. Satuin vaaraan paikkaan vaaraan aikaan, mutta olen kunnossa. Nyt tiedan, etta iskussa kuoli ainakin viisi henkiloa. Osanottoni.

Vaikuttiko tapahtuma mielikuvaani ja matkasuunnitelmiini Pakistanissa? Ei. Pidan Pakistania edelleen kauniina, vieraanvaraisena ja turvallisena maana matkustaa. Myonnettakoon kuitenkin, etta harkitsemani reissu Peshawariin ei tule tapahtumaan talla kertaaa. Miksi kaivaa verta nenastaan? Olin onnekas, olisi voinut kayda toisinkin, ja siksi en ota riskia matkatakseni heimojen hallinnoimmalle tontille, ja Talibanin vaikutusalueelle, vaikka sanoohan sanonta senkin ettei salama iske samaan puuhun kahdesti...

Lisaksi nama satunnaiset, pienen ryhmittyman tekemat iskut mustamaalaavat maata mediassa, minka paikalliset tietavat varsin hyvin, ja ovat siita pahoillaan. Olen puhunut aiheesta monen paikallisen kanssa, ja paatellyt taman olevan myos yksi vieraanvaraisuuden ja ystavallisyyden syy: Halutaan nayttaa etta median antama kuva on erheellinen. Oiva esimerkki kuinka pienen ryhman toimet, ja median yksipuolinen uutisointi muuttavat mielikuvat yleistykseksi. Minun mielikuvani kuitenkin pysyy. Pakistan on uskomattoman kulttuurin omaava maa, jossa matkamies tuntee itsensa varmasti tervetulleeksi. Antakaa ennakkoluuloille kenkaa, ja tulkaa toteamaan tama itse.

Mutta matka jatkuu. Kuten kerrottua, sain viisumin Uzbekistaniin. Valitettavasti vain vanhan neuvostomaan viisumi noudattaa Venajan kaavaa, ja kutsua varten kertomani liian optimisten maahantulopaiva on nyt mustaa valkoisella. Ja koska viisumille tuli hintaa kutsuineen 115 dollaria, ja melkein henkikulta, aion ottaa siita kaiken irti ja olla Uzbekistanissa 15.11 jolloin kello alkaa juosta. Matka kohti Irania alkakoon Quettan kautta, josta olisi tarkoitus kopata mukaan.

Lahoren Sufijuhlasta sitten ensi kerralla. Kiitos ja kuitti.

Ainiin. Tassa sitten se pikku haastis joka paasi jopa YLEn nettiuutisiin.

Silminnakija

Location: Islamabad,Islamic Republic of Pakistan

Rajahti. Lahella. Seuratkaa YLEn uutispalveluja, ainakin siella tulee raporttia kulkurin laheltapititilanteesta. Maikkari perui sopimansa puhelinhaastattelun ajanpuutteen takia. Kattava reportaasi yksinoikeudella kuitenkin talla sivulla huomenna!

Farewell Ferengistan

Location: Lahore, Islamic Republic of Pakistan

Salaam Alaykum, eli tervehdys Pakistanin Islamististisesta tasavallasta! Matka Hindustanista kohti Keski-Aasia alkoi Tiistaina, junan viedessa minut Amritsarin pyhaan, Hindujen suojelijoiden Sikhien kaupunkiin lahelle Pakistanin rajaa. Katseltuani auringonnousun Kultaisessa Temppelissa satojen pyhiinvaeltajien kanssa hyppasin bussiin ja matkasin Waghan pieneen rajakylaan. Rajanylitys sujui ilman ongelmia, ja riksan ja bussin avustuksella saavuin Lahoreen, Pakistanin toiseksi suurimpaan kaupunkiin.

Vanhan kaupungin kaduilla samoillessani tormasin ystavallisiin , kiinnostuneisiin ja avuliaisiin ihmisiin. Fundamentalistisia kiihkoilijoita ja median maalamia itsemurhapommittajia ei nakynyt. Ilmaisia teekupposia ja maistiaisia paikallisista herkuista tuli nautittua vahan valia, ja kattelijoita riitti. Kaupungissa oli hyva tuntu. Paiva bazaareilla, moskeijoissa ja vanhan kaupungin sokkeloisilla kujilla meni nopeasti.

Asetuin budjettimatkaajien suosimaan Hostelliin kaupungin sydamessa. Hostellissa oli alle kymmenkunta muuta matkaajaa. Kolme moottoripyoramatkaajaa, yksi urhea Vespakuski, Urdua sujuvasti puhuva saksalaislikka, muutama japsi, ja saksalainen perhe lapsineen. Niin, Pahar Ganjin takkutukkaiset reppureinot ja –riinat loistivat poissaolollaan.

Koska olin Pakistanin kulttuuripaakaupungissa paatin ottaa tyypit kulttuuria. Sufit, Islamistisen maailman mystikot pyhittavat torstaita, joten kultturellisti ajtellen tama oli mita taydellisin paiva heittaytya mukaan siihen Islamiin mista en tiennyt mitaan. Aloitin kulttuurimatkailun osallistumalla uskonnolliseen Qawwali musiikkiesitykseen majatalon isannan opastuksella. Tapahtuma oli miesten hommia, naisia ei pyhatossa nakynyt. Urdulaulanta ja sita saestava rummutus ja harmoonika ei musiikillisena kokemuksena ollut mitenkaan erikoisen loistava, mutta oheistoiminta esityksen ymparilla oli mielenkiintoinen. Kolehtia kerattiin, ja setelit heiteltiin ilmaan tai muusikoiden paalle, pikkupurtavaa jaeltiin yleisolle, ja rikkaruoho- tai tuholaismyrkyttajien tamineisiin varustautuneet miehet ruiskuttelivat sailioistaan hajuvetta ilmapiiria raikastamaan.

Iltahuudon jalkeen valmistauduin illan juhlaan. Pienella pyhattoalueella kaupungin laitamilla sadat, jopa tuhannet ihmiset olivat kokoontuneet seuraamaan Sufien rummutusta ja transatiivista tanssia. Allahin ylistykset raikuivat rytmikkaan rummutuksen tahtiin pyhatossa, ja pyhaton ulkopuolella pienissa ryhmissa charas sauhusi pitkapartaisten muslimimystikkojen ryhmissa nuotioiden ymparilla, hilajisen polttelun ja teenlitkinnan rikkoutuessa valilla Allahin ylistyksiin. Pitkapartainen vanhus kutsui minut ryhmaansa, ja istahdin alas ja otin vastaan tarjotun teekupin. Kasia singahti heti kateltavakseni. Paikallisten tapa katella on lammin. Kadenpuristus on hento, ja kattelyn jalkeen kasi viedaan sydamelle, ystavyyden merkiksi. Join hetken teeta miesten kanssa, katselin kymmenien sauhavien charas savukkeiden kiertoa, ja kuuntelin pyhatosta kuuluvaa rummutusta. Yhteisen kielen puuttuminen ei ole koskaan ollut este, ja taalla pelkka Salaam vei pitkalle. Kun transatiivinen rummunparina alkoi viemaan voiton nuotiolla istuskelusta, teenlitkinnasta, ja ganjan polton seurailusta, poistutin itseni kohteliasti ja siirryin pyhattoon katsomaan seremoniaa. Sufirumpalit hakkasivat rumpujaan ja ihmiset tanssivat transsissa. Naky oli surrealistinen. Kuvittele tama: Kuunvalossa rytmikkaasti tanssiva Osama Bin-Laden. Uppouduin rumpumusiikkiin tunneiksi, ja poistuin etsimaan riksaa vasta aamun pikkutunneilla.

Ensimmaiset paivat Pakistanissa ovat siis olleet loistavat. Sufijuhlat jatkuvat tanaan kaupungin ulkopuolella, noin tunnin ajomatkan paassa. Vuotuisen 3 paivan festivaalin paatospaiva on tanaan, ja jos kyyti natsaa suuntaan itsekin katsomaan milta juhlinta tuhannen ihmisen sijasta miljoonan kanssa sujuu... Lahoresta suuntaan piakkoin paakaupunki Islamabadiin, ja hiottu sotasuunnitelma Pakistanin valloitukselle kerrottakoon sitten ensi postauksessa. Salaam!