Location: Monkey Jane's, Yangshuo, China
Joulun aatto vierahti mukavasti ankkaa syoden ja olutta juoden, myos Lumiukko muistettiin katsoa. Infected Mushroomin keikka jai kuitenkin valiin, ja suuntasimme Henryn kanssa White Rabbit nimiseen yokerhoon Sanlitunin sydamessa. Turhapa sita tarkemmin kuvailla, yleista humaltumista ja hamevaen hatyyttelya. Ilta paattyi toisista eksyen, ja Henryn kohtalo oli kallis taksimatka takaisin Huilonguaniin, minun tuhistessa Sanlitun hostellin sohvalla. Perus setti siis.
Pekingia riivaava tuuli sai pakkasen tuntumaan purevammalta mita se oli, joten paatin suunnata etelammaksi uutta vuotta viettamaan. Henry ei houkutteluista huolimata innostunut ajatuksesta eestaas junailusta, joten lippukassalta tarttui mukaan vain yksi piljetti. Luonnollisesti tiskilta tarjottiin istumapaikkapyyntoon "mayyoa", joten kohtalokseni koitui siis 24 tuntia seisomapaikalla. Turha varmaan sanoa etta junamatka oli perseesta.
Guilinin juna-asemalla suunnitelmani takin heivaamisesta ensimmaiseen roskakoriin romuttuivat huomatessani etta keli ei ollut juuri stadia lampimampi. Takki pysyy siis viela hetken paalla. Hyppasin bussiin kohti Yangshuota. Kelasin, etta Yangshuo olisi jokatapauksessa erinomainen paikka rakettijuhlaan: Backpacker helvetissa olisi mita luultavammin jengia joiden kanssa juhlia, ja jos ei, niin kekkerit menisivat mukavasti vanhan tutun Monkey Janen kanssa olutta juoden ja beer pongia hanen majatalossaan pelaillen.
Eli tassa sita odotellaan illan grillijuhlaa ja jokivarren rakettishowta. Olut maistuu hyvalta, ja vanhana tuttuna se tulee viela ale hintaan, eli kukkarokaan ei koyhdy juhlinnasta liikaa.
Sitten pikku pohdinta kuluneesta vuodesta. Ei voi kuin muistella kyynel silmakulmassa kaikkia seikkailuja mita on tullut koettua. Puolitoista vuotta on maailmaa nyt tallattu, ja silti tuntuu, etta ne seikkailuista suurimmat ovat viela edessa. Kutkuttava ajatus. Uudenvuoden lupaukseni: Jatka samaan malliin. Lisaksi lupaan etsia uudestaan sen kipinan, mika on nyt ollut pari viimeisinta, haasteista kuukautta hieman hukassa. Tahan on laake jo mietittyna, mutta en paljasta sita viela, koska tuppaan vaihtamaan suunnitelmia useammin kuin sukkiani.
2009 oli uskomaton vuosi, mutta tavoitteena on etta 2010 pistaisi viela paremmaksi. Hyvaa uutta vuotta kaikille, missa ikina olettekaan! Uusi vuosi, uudet kujeet, uudet suunnat, uudet maat. Janna nahda mita tuleman pitaa.
Kulkuri lopettaa papattien paukkeeseen ja menee tilaamaan uuden oluen, kippis!
JK: Ei vielakaan kuvia, kiitos Kiinan Palomuurin
22.12.2009
The Nightmare Before Christmas
Location: Beijing, China
Bishkekista lahteminen osoittautui haastavammaksi kuin olin kuvitellut. Menin bostailemaan Osh bazaarille hyvissa ajoin ennen auringonnousua, jotta ehtisin ensiksi tayttyviin minibusseihin. Saapuessani bazaarin asema oli autio, lukuunottamatta yhta kimppataksia, jonka kuljettaja vaitti etteivat minibussit enaa kulkeneet liiallisen lumen ja jaan takia. Vaite osoittautui todeksi, silla parin tunnin odottelun jalkeen en ollut nahnyt ainuttakaan minibussia, jonka tuulilasia olisivat koristaneet kyrilliset kirjaimet O ja SH. Paatin siis ottaa mita oli tarjolla, ja lupauduin taksimatkaan, kunhan taksi ensin tayttyisi muista matkustajista. Huono ja kylma keli olivat ajaneet ihmiset koteihinsa, eika kukaan tuntunut olevan halukas matkaamaan reilun 12 tunnin matkaa, lapi vuorten. Kello oli kaksi kun taksi viimein tayttyi, ja aloitin hintaneuvottelut kuskin kanssa. Tiesin, etta kaypa hinta matkasta oli 900 - 1000 somia, mutta kuski ei antanut tingata alle 1300, vaittaen etta muutkin matkustajat maksoivat saman, mika tietysti oli taytta kukkua. Kuski tiesi ahdinkoni, jos en ottaisi hanen tarjoustaan, en matkustaisi Oshiin tanaan. Niimpa ei auttanut kuin kaivaa kuvetta. Taksikuskit, maailman vittumaisimmat rosvot.
Lunta vuorilla todellakin oli, ja jaata. En tiennyt omasiko kuski kitkarenkaita, nastoja kumeissa ei ainakaan ollut. Eipa silti, maisemat olivat kuitenkin taas kerran kohdallaan. Kivutessamme silloin talloin pilvien paremmalle puolelle avautui alla oleva vuoristomaisema lentokoneperspektiivista, ymparoivien huippujen pilkottaen pilvimeresta. Ei voinut kuin nauttia kyydista, ja maisemista.
Kellon kaydessa puoltayota aloin toivoa etta jaiset tiet olisivat hidastaneet matkaamme neljalla, viidella tunnilla, jotta saastyisin hotellin haeskelulta oisessa pikkukaupungissa. Toiveeni ei kuitenkaan kaynyt toteen, ja saavuimme perille puoli kolmen aikaan. Ei auttanut kuin alkaa harhailemaan kylmassa ja pimeassa kaupungissa, silla hotelli jonka eteen kuskini minut pudotti oli pikkaisen turhan kallis makuuni yon maksaessa halvimmassa huoneessa saman minka olin juuri pulittanut taksimatkastani. Lahdin siis liukastelemaan LP:n mustavalkoinen ja epatarkka kartta kourassani oisille kujille. Loysin tieni viimein halvimmalle hotellille. Vaikka Oshista loytyikin edullinen, Bishkekin South Guesthousen tyylinen privaatti majatalo, epailin vahvasti kenenkaan avaavan ovea minulle aamu kolmelta, joten paatin etsia paikan unilta herattyani, ja tyytya yohon hotellissa.
Koputin pimean Alay hotellin oveen, ja tiirailin sisaan sytkarini taskulampun kanssa (onko parempaa keksintoa kuin led valolla varustettu tupakansytytin?) Hetken ovea hakattuani kompi nuori reseptionisti avaamaan. Syy toiminnan hitauteen paljastui nopeasti: Reseptionisti ja yovartijan virkaa toimittava poliisi, joka alkoi leuhkia minulle olevansa Spetznaz, olivat paattaneet nopeuttaa yon tuntien kulumista tyhjennellen paria pulloa vodkaa. Kirjauduin sisaan, ja ennen kuin paasin nukkumaan jouduin viela istumaan hetken shotteja poliisin kanssa kiskoen, joka antoi minulle kannykkanumeronsa, ja kaski soittaa jos mitaan ongelmia Oshissa ilmenisi; han tulisi salamana paikalle ja pieksisi kaikki vaivaajani uskomattomilla spetznaz kyvyillaan. Niimpa niin, shotti alas, kiitos ja kumarrus, mina lahden nyt nukkumaan.
Herattyani lahdin etsiytymaan Osh Guesthouseen. Yritin soittaa respan puhelimesta, mutta numero oli vaihtunut sitten matkaoppaani julkaisun, joten ei muuta kuin kokeilemaan kepilla jaata. Kavelin lapi jo vilkkaaksi kayneen bazaarin, ja katselin vesi kielella herkullisia makkaroita ja tuoreita leipia. Minun aamupalani olisi kovaksi kaynyt leipa ja mansikkahillon jamat jotka makasivat repussani edellispaivan taksimatkan jaanteina. Loysin majatalon kohtuu helpolla pienen kerrostalon sokkeloista, ja oveen oli jopa kirjailtu pienella sanat Osh GH loytamista helpottamaan. Soitin ovikelloa, mutta kukaan ei avannut. Ovessa roikkui lappu, jossa oli puljun omistajan, Daniyarin, puhelinnumero. Riipustaessani numeroa ylos, sattui Daniyar kuitenkin palaamaan kauppareissultaan, ja saastyin matkalta yleisopuhelimelle. Majatalossa ei ollut muita, ja Daniyar majoitti minut kakkos asuntoonsa, viereisen oven takana. Sain siis oman ison yksion vajaaseen neljaan euroon yo, tukikohta pariksi seuraavaksi paivaksi oli loytynyt.
Keli oli talvinen, lunta satoi, ja jalkakaytavat olivat liukkaita. Pihamaan lapset leikkivat lumessa, mutta koska olen jo valitettavasti kasvanut ulos lumienkeleista ja lyhtyjen rakentelusta, paatin kayttaa nuoskaista kelia tekosyyna internetkahvilassa istuskeluun.
Istuessani myohemmin pienessa ravintolassa sain taas muistutuksen siita matkustelun yhdesta huonoimmista puolista. Kusetuksesta. Ruokalistan mukaan tilaamani nuudelisoppa kustansi 50 somia, ja litran kola 40 (pienempia ei tarjoilijan mukaan ollut) Ainoa artikkeli jota menussa ei nakynyt oli soppani kyytipojaksi tarjoiltu leipa. Aterioituani ojensin tarjoilijalle silean 200 setelin. Tarjoilija antoi vaihtorahat: 40 somia. Olihan kallis leipa, tai sitten tarjoilijatar paatti auttaa itseaan mojovalla tipilla. Olin liian vasynyt edes tekemaan asiasta numeroa, joten annoin nuorelle naiselle vain vihaisen katseen ja painuin pihalle ovet paukkuen. Vitutti ja vasytti. Matkavasymys painoi selkeasti paalle, ja halusin vain olla jo Pekingissa kylma olut kourassa lataamassa paristojani ja miettimassa seuraavaa siirtoa. Valissa oli kuitenkin viela Irkeshtamin sola, ja sen takana pitka matka rautakukon kyydissa.
Vahampa tiesin, etta edessa olisi yksi ikimuistoisimmista rajanylityksista.
Lahdin jatkamaan aamusella lahemmas rajaa, Sary Tashin kylaa, jossain Tian Shan vuoriston katkoissa. Etsiydyin bussiasemalle, ja hetken harhailun ja taksikuskien naurettaville hintapyynnoille hermostumisen jalkeen pulla Uaz –minibussi kohti maaranpaatani loytyi, ja ahtauduin reppuineni takapenkille. Vuoristo alkoi heti Oshin ulkopuolella, ja Uaz kiemurteli lumisella tiella hitaasti, mutta nelivetoisen varmasti. Katselin jaista maisemaa ikkunan lapi, ja annoin mielen vaellella.
Aurinko oli jo painumassa huippujen taa kun astuin ulos Uazista lumiseen kylaan. Pakkanen jaadytti hengutyshuurut partaani valittomasti, kavellessani pienen kylan raittia yosijaa etsiskellen. Kyla oli hiljainen, missaan ei juuri nakynyt elaman merkkeja, mita nyt muutama kuorma-auto taittoi verkkaisesti matkaa kylan kohti rajaa. Huominen kyytini, mietin.
loysin pian pienen majatalon, ja astuin sisaan vastaanottavaan lampoon. Kiltti vanha rouva kysyi soisinko illallista ja aamupalaa, ja koska arvasin mita olisi illalliseksi, ja minka tahteet aamupalaksi, tyydyin vain yhteen annokseen plovta. Repussani oli leipaa ja juustoa aamupalaksi. Plovt nieltyani rouva ohjasi minut viereiseen huoneeseen, jonne han oli sijannut patjan perheen poikien kanssa. Pojat vahtasivat dvd:lta jotain venajaksi dubattua fantasiaelokuvaa. Paatahtena heilui nahkaiseen tabardiin sonnustautunut Jason Statham. Vaikka herra hyva toimintanayttelija onkin, ei bastardimiekan heiluttelu oikein sopinut repertuaariin. Kaansin siis kylkea ja nukahdin lampiman peiton alle.
Aamu oli kolea, ja aurinko viela piilossa huippujen takana kun lahdin kompimaan lampoisesta majatalosta uinuvaan kylaan. Hetken odottelun jalkeen nain lahestyvan rekan valot, ja aloin huiskuttaa kattani. Lumi pollysi naamalleni rekan kaasuttaessa ohi, hidastamatta. Kaarin kaulaliinaa tiukemmalle ja jatkoin odottelua. Pian toinen rekka lahestyi, ja huiskutin. Rekka ajoi ohi, mutta pian nain jarruvalojen syttyvan ja juoksin auton peraan. Nuori poika avasi oven vankarin puolelta, ja kommin kyytiin. Kuski, keski-ikainen Uzbekki, esittaytyi Zurichiksi. Vankari oli hanen poikansa. Zurich lupasi kyydin rajalle, ja rekka aloitti kulkunsa lapi valkoisen vuoriston. Nouseva aurinko varjasi loputonta valkoisuutta punaisella kullalla. Mursin itselleni palan leipaa ja juustoa, ja sytytin tupakan.
Saavuimme rajalle parin tunnin korottelyn jalkeen. Kiitin kyydista, huiskautin hyvastit, ja tallustin suorittamaan maastapoistumisvelvollisuuksiani. Huomasin lauman ihmisia jonottamassa leimojaan, ja bongasin lansimaiset piirteet omaavan herran jonosta. Toivotin huomenet ja liityin jonoon. Xavi, espanjalainen matkamies oli valinnut liftin sijasta bussin Oshista Kashgariin, vaihtoehdon jonka olin hylannyt sen tylsyyden ja kalliuden takia. Kyydista kun piti pulittaa 70 dollaria. Kuultuaan kuinka helppoa kyydin saanti oli ollut, alkoi Xavi katua paatostaan, mutta koska lippu oli ostettu ja yksi yo bussissa lusittu, paatti han matkata lopunkin matkasta bussinsa punkalla maaten. Jutellessamme ja jonottaessamme yksi rajavartioista huomasi reppuselkaisen kulkurin, ja koska en kuulunut bussilastiin, sain erikoiskohtelun ja herra kavaisi noutamassa minulle maastapoistumisleiman ja ohjasi sitten uuteen rekkaan, kaskien kuskia viemaan minut ei-kenenkaan-maan lapi Kiinan puolelle. Kipusin koppiin, kiitin kuskia, ja korottelin kolme kilometria Kiinan ensimmaiselle tarkastuspisteelle.
Paasin esittelemaan taas vesipiippuni toimintaa ja kokoamista tullimiehille. Artikkeli, josta tullimiehet ovat olleet joka rajalla erittain kiinnostuneita. Eivat pahassa mielessa, kukaan heista ei ole ehdottanut etta ehka se on kontrabandien polttamista varten, ovat vain olleet aidon kiinnostuneita kuinka piippu toimii. Kun olin kertonut piipunpolttoprosessin hiilien lammitysta myoten, ei herra enaa jaksanut olla kiinnostunut reppuni lopusta sisallosta, vaan pyysi pakkaamaan, ja ohjasi jalleen uuteen rekkaan, joka veisi minut lopun matkaa maahantulotarkastukseen.
Immigrationista selvittyani kavelin pihalle. Hymyilytti, jostakin syysta Kiinaan tuleminen on aina kuin saapuisi kotiin. Vaihdoin loput sumini Kiinan rampyloihin raja-aseman edessa karkkyvilta Uiguureilta, ja lahdin kyselemaan kimppataksin hintaa. Paras tarjous jonka taksimiehilta sain oli 200 rampylaa, parikymmenta euroa, autosta Kashgariin. Kerroin kuitenkin haluavani jakaa kustannukset, ja paatin odottaa josko muita kyytilaisia ilmaantuisi. Istuskellessani repullani, ohi ajoi lava-auto, jossa istui kaksi Han kiinalaista. Auto pysahtyi, Uiguuri kuski veivasi ikkunan auki, ja kysyi olinko matkalla Kashgariin. Sinnehan mina, joten kipusin kyytiin. Yritin udella mita kyyti kustanstaisi, mutta niin kiinalaiset kuin uiguurigaan ei ymmartanyt mita olin vailla, joten paatin vain pitaa huolen etten jaa kyydista ensimmaisena, jotta naan mita kiinalaiset kyydista pulittaisivat. Kinkit tarjosivat luonnollisesti tupakkaa, ja matka savuisessa autossa alkoi. Olimme jo lumirajan alapuolella, kamelit kayskentelivat laiskasti tien laidalla.
Nautin rajanylityksen ja kyytien saannin helppoudesta, ja mietin, kuinka koukussa olinkaan tahan hommaan, matkustukseen. Ei edes Betty Ford saa minua enaa parannettua. Mietin silti tauon paikkaa, ja haaveilin lampoisesta Kaakkois-Aasiasta.
200 kilometria Kashgariin meni nopeasti, tupakkia ketjussa poltellen, ja huonoa kiinaani harjoittaen. Kiinalaiset olivat matkalla rautatieasemalle, joten kuski suhasi sinne ennen kuin veisi minut takaisin keskustaan. Kavi kuin nyrkki silmaan. Steissilla kinkit iskivat herralle kouraan 200 rampylaa kumpainenkin. Hammastys oli suuri, jopa pettymyksen omainen, silla olisin saanutoman auton samaan hintaan, mutta minkas teit. Saavuttuamme keskustaan kysaisin kuskilta voisinko maksaa dollareilla, rampylani eivat riittaisi. Kuskille tama passasi hyvin. kaivoin rahavyostani 20 dollaria, ja koitin vaittaa ettei minulla ollut enempaa. Kuski ei ollut iloinen, ja tiesi vaihtokurssin hyvin, summassa oli kymppi liian vahan. Vakuuttelin herralle ettei minulla ollut enempaa, mutta rahavyota kaivaessani oli han huomannut ne muutamat irtodollarit jotka lojuivat rahavyoni pohjalla. Kaivoin dollarit, kaikki nelja, ja kuski oli iloinen. 24 dollaria, matkani Oshista kashgariin maksoi siis yhteensa reilu kolmisen kymmenta taalaa, eli alle puolet bussin hinnasta, diili oli siis hyva, ja kokemuksena ehdottomasti parempi.
Kavelin Bishkekissa suosituksia saaneeseen Chini Bagh hotelliin, paikkaan, jonne olin opastanut myos Xavin, kunhan hanen bussinsa saapuisi perille. Dormitorio sisalsi kolme sankya, suihkun ja wc:n. Hotelli oli puhdas ja halpa, ymmarsin hyvin miksi japsit olivat tata suositelleet. Otin suihkun ja lahdin alas ostamaan kaljaa, ja matkalla kulmakauppaan nain Xavin kavelemassa kohti hotellia pienen paivareppunsa kanssa. Kerroin missa huoneessa olin, Xavi meni kirjautumaan sisaan, ja mina jatkoin kohti kaljaostoksia.
Seuraavana aamuna suuntasimme steissille ostamaan liput Urumiin. Minulla oli hoppu Pekingiin, ja Xavilla Laosiin, jonne han oli menossa tapaamaan ystavaansa, joten paatimme etta yksi paiva Kashgariin saisi riittaa. Vaeltelimme vanhassa kaupungissa, rapsimme kuvia, ja loysimme tiemme torille. Koska olin hajottanut leathermanini puukon jo intiassa, ja matkannut sen jalkeen vain pienen hedelmaveitsen kanssa, paatin aseistaa itseni uudelleen, silla uiguurit tekivat hyvia puukkoja. Eivathan ne lapin leukun veroisia ole, mutta kasityona tehty puukko on aina tehdasversiota parempi. Kauppa torilla ei ilmeisesti luistanut turhan hyvin, silla puukkokauppias tinkasi itsensa alas 160 yuanista viiteenkymppiin ilman, etta jouduin tekemaan minkaanlaista vastatarjousta. Herra ei vaikuttanut tyytyvaiselta hintaan, mutta halusi silti myyda puukon minulle, hinnalla milla hyvansa. Hyvan ostoksen paatteeksi suuntasimme kalliiseen kahvilaan. Tama on se juttu mika naurattaa matkustuksessa paljon: Sita tinkaa kadulla 1,5 yuanin kebabeista, ja sitten kavelee ostamaan 25 yuanin kahvin... Mutta pakko sanoa etta moccha latte maistui. Loysimme illalla viela pienen pubin, ja aloimme kiskoa olutta Kashgarin viimeisen illan kunniaksi.
Ehka olen alkanut nauttimaan luksustelusta hieman liikaa, silla aamulla Hard Seat osastolle kompiessani aloin kirota nopeasti piheyttani. Varsinkin vierailtuani puolityhjassa ja siistissa Sleeper osastossa, jossa Xavi majaili. Konduktoori ajoi minut kuitenkin nopeasti takaisin sikaosastolleni, ja ahtauduin epamukavalle penkille, ja kirosin ahtailla ja taysilla kaytavilla kirmaavia uiguurilapsia. Lahdin ravintolavaunuun juomaan kaljaa, ja paatin matkustaa Pekingiin sleeper luokassa.
30 tuntia kovaa penkkia ei antanut paljoa unta, mutta Urumqiin paastyamme paatin silti jatkaa Pekingiin jo saman illan junalla. Xavi paatti jaada tutustumaan kaupunkiin pariksi paivaksi, joten huikkasimme hyvastit. Ehka nahdaan Kaasiassa. Kahden vuorokauden express junan punkkalippu oli suolaisen hintainen, 60 euroa, mutta puhtaalle punkkaosastolle paastyani tiesin etta paatos oli oikea. 70 tuntia kovaa penkkia yhtasoittoa olisi liikaa niin psyykkeelle kuin fysiikalle. Ostin pari olutta ohi kurvaavasta tarjoilukarrysta, ja kaljat juotuani kommin ylapunkkaani. Sanky tuntui taivaalliselta.
Aamusella matkaseuranani olevat kiinalaiset kavivat juttusille, vaikka englantia herrat Hou Jian, Mack Yu, Yulim Wu ja Hali eivat juuri puhuneetkaan. Kaljaa kiinalaiset tykkaavat kumminkin juoda, ja niin tykkaan minakin, ja kultaisen nektarin nauttiminen alkoi jo alkupaivasta. parin oluen nousuissa herrat paattivat opettaa minulle perikiinalaisen korttipelin, jota Mack Yu kutsui nimella ”Cheeky Boss”. Hakkasimme siis korttia, joimme kaljaa, ja kaljojen loputtua vaihdoimme panoksettoman kortinlyonnin juomapeliksi, ja haviaja kulautteli paskan makuisia mutta vahvoja riisiiviinashotteja rangaistukseksi huonosta pelista. Onneksi havisin eniten, silla veikkaan etta viinapaani on kohtuudella parempi kuin pienten kiinalaisten, joten kukaan ei aitinyt liian kovaan humalaan.
Junamatka meni nopeasti hyvassa seurassa, ja saavuttuani Pekingiin hyvastelin matkakumppanini ja suuntasin kohti metroa. Olin sopinut tapaavani henryn LiShuiQiaon starbucksissa, josta voisin ilmoittaa saapumisestani sahkopostilla. Sain istua moccha frappucinoni kanssa komisen tuntia ennen kuin Henry saapui noutaamaan reissun rahjaamaan matkamiehen kahvilasta. Henryn uusi kamppa on komea, eika lainkaan niin kylma kuin edellinen. Kylla nuilla englannin opettajilla kelpaa.
Eli taalla ollaan, jouluostoksia on tehty kovasti (sain sen uuden musiikkisoittimenkin...) ja aatto menee luultavasti Infected Mushroomin tahtiin Banana clubilla heiluessa. Mihin tasta, ja milloin, kuka tietaa. Nauttikaa pyhista, ja syokaa kinkkua. Mina joudun tyytymaan ankkaan. Joulua!
JK: Blogger kun on kiinassa bannissa, en jaksa taistella kuvien kanssa, laittelen ne sitten myohemmin....
Bishkekista lahteminen osoittautui haastavammaksi kuin olin kuvitellut. Menin bostailemaan Osh bazaarille hyvissa ajoin ennen auringonnousua, jotta ehtisin ensiksi tayttyviin minibusseihin. Saapuessani bazaarin asema oli autio, lukuunottamatta yhta kimppataksia, jonka kuljettaja vaitti etteivat minibussit enaa kulkeneet liiallisen lumen ja jaan takia. Vaite osoittautui todeksi, silla parin tunnin odottelun jalkeen en ollut nahnyt ainuttakaan minibussia, jonka tuulilasia olisivat koristaneet kyrilliset kirjaimet O ja SH. Paatin siis ottaa mita oli tarjolla, ja lupauduin taksimatkaan, kunhan taksi ensin tayttyisi muista matkustajista. Huono ja kylma keli olivat ajaneet ihmiset koteihinsa, eika kukaan tuntunut olevan halukas matkaamaan reilun 12 tunnin matkaa, lapi vuorten. Kello oli kaksi kun taksi viimein tayttyi, ja aloitin hintaneuvottelut kuskin kanssa. Tiesin, etta kaypa hinta matkasta oli 900 - 1000 somia, mutta kuski ei antanut tingata alle 1300, vaittaen etta muutkin matkustajat maksoivat saman, mika tietysti oli taytta kukkua. Kuski tiesi ahdinkoni, jos en ottaisi hanen tarjoustaan, en matkustaisi Oshiin tanaan. Niimpa ei auttanut kuin kaivaa kuvetta. Taksikuskit, maailman vittumaisimmat rosvot.
Lunta vuorilla todellakin oli, ja jaata. En tiennyt omasiko kuski kitkarenkaita, nastoja kumeissa ei ainakaan ollut. Eipa silti, maisemat olivat kuitenkin taas kerran kohdallaan. Kivutessamme silloin talloin pilvien paremmalle puolelle avautui alla oleva vuoristomaisema lentokoneperspektiivista, ymparoivien huippujen pilkottaen pilvimeresta. Ei voinut kuin nauttia kyydista, ja maisemista.
Kellon kaydessa puoltayota aloin toivoa etta jaiset tiet olisivat hidastaneet matkaamme neljalla, viidella tunnilla, jotta saastyisin hotellin haeskelulta oisessa pikkukaupungissa. Toiveeni ei kuitenkaan kaynyt toteen, ja saavuimme perille puoli kolmen aikaan. Ei auttanut kuin alkaa harhailemaan kylmassa ja pimeassa kaupungissa, silla hotelli jonka eteen kuskini minut pudotti oli pikkaisen turhan kallis makuuni yon maksaessa halvimmassa huoneessa saman minka olin juuri pulittanut taksimatkastani. Lahdin siis liukastelemaan LP:n mustavalkoinen ja epatarkka kartta kourassani oisille kujille. Loysin tieni viimein halvimmalle hotellille. Vaikka Oshista loytyikin edullinen, Bishkekin South Guesthousen tyylinen privaatti majatalo, epailin vahvasti kenenkaan avaavan ovea minulle aamu kolmelta, joten paatin etsia paikan unilta herattyani, ja tyytya yohon hotellissa.
Koputin pimean Alay hotellin oveen, ja tiirailin sisaan sytkarini taskulampun kanssa (onko parempaa keksintoa kuin led valolla varustettu tupakansytytin?) Hetken ovea hakattuani kompi nuori reseptionisti avaamaan. Syy toiminnan hitauteen paljastui nopeasti: Reseptionisti ja yovartijan virkaa toimittava poliisi, joka alkoi leuhkia minulle olevansa Spetznaz, olivat paattaneet nopeuttaa yon tuntien kulumista tyhjennellen paria pulloa vodkaa. Kirjauduin sisaan, ja ennen kuin paasin nukkumaan jouduin viela istumaan hetken shotteja poliisin kanssa kiskoen, joka antoi minulle kannykkanumeronsa, ja kaski soittaa jos mitaan ongelmia Oshissa ilmenisi; han tulisi salamana paikalle ja pieksisi kaikki vaivaajani uskomattomilla spetznaz kyvyillaan. Niimpa niin, shotti alas, kiitos ja kumarrus, mina lahden nyt nukkumaan.
Herattyani lahdin etsiytymaan Osh Guesthouseen. Yritin soittaa respan puhelimesta, mutta numero oli vaihtunut sitten matkaoppaani julkaisun, joten ei muuta kuin kokeilemaan kepilla jaata. Kavelin lapi jo vilkkaaksi kayneen bazaarin, ja katselin vesi kielella herkullisia makkaroita ja tuoreita leipia. Minun aamupalani olisi kovaksi kaynyt leipa ja mansikkahillon jamat jotka makasivat repussani edellispaivan taksimatkan jaanteina. Loysin majatalon kohtuu helpolla pienen kerrostalon sokkeloista, ja oveen oli jopa kirjailtu pienella sanat Osh GH loytamista helpottamaan. Soitin ovikelloa, mutta kukaan ei avannut. Ovessa roikkui lappu, jossa oli puljun omistajan, Daniyarin, puhelinnumero. Riipustaessani numeroa ylos, sattui Daniyar kuitenkin palaamaan kauppareissultaan, ja saastyin matkalta yleisopuhelimelle. Majatalossa ei ollut muita, ja Daniyar majoitti minut kakkos asuntoonsa, viereisen oven takana. Sain siis oman ison yksion vajaaseen neljaan euroon yo, tukikohta pariksi seuraavaksi paivaksi oli loytynyt.
Keli oli talvinen, lunta satoi, ja jalkakaytavat olivat liukkaita. Pihamaan lapset leikkivat lumessa, mutta koska olen jo valitettavasti kasvanut ulos lumienkeleista ja lyhtyjen rakentelusta, paatin kayttaa nuoskaista kelia tekosyyna internetkahvilassa istuskeluun.
Istuessani myohemmin pienessa ravintolassa sain taas muistutuksen siita matkustelun yhdesta huonoimmista puolista. Kusetuksesta. Ruokalistan mukaan tilaamani nuudelisoppa kustansi 50 somia, ja litran kola 40 (pienempia ei tarjoilijan mukaan ollut) Ainoa artikkeli jota menussa ei nakynyt oli soppani kyytipojaksi tarjoiltu leipa. Aterioituani ojensin tarjoilijalle silean 200 setelin. Tarjoilija antoi vaihtorahat: 40 somia. Olihan kallis leipa, tai sitten tarjoilijatar paatti auttaa itseaan mojovalla tipilla. Olin liian vasynyt edes tekemaan asiasta numeroa, joten annoin nuorelle naiselle vain vihaisen katseen ja painuin pihalle ovet paukkuen. Vitutti ja vasytti. Matkavasymys painoi selkeasti paalle, ja halusin vain olla jo Pekingissa kylma olut kourassa lataamassa paristojani ja miettimassa seuraavaa siirtoa. Valissa oli kuitenkin viela Irkeshtamin sola, ja sen takana pitka matka rautakukon kyydissa.
Vahampa tiesin, etta edessa olisi yksi ikimuistoisimmista rajanylityksista.
Lahdin jatkamaan aamusella lahemmas rajaa, Sary Tashin kylaa, jossain Tian Shan vuoriston katkoissa. Etsiydyin bussiasemalle, ja hetken harhailun ja taksikuskien naurettaville hintapyynnoille hermostumisen jalkeen pulla Uaz –minibussi kohti maaranpaatani loytyi, ja ahtauduin reppuineni takapenkille. Vuoristo alkoi heti Oshin ulkopuolella, ja Uaz kiemurteli lumisella tiella hitaasti, mutta nelivetoisen varmasti. Katselin jaista maisemaa ikkunan lapi, ja annoin mielen vaellella.
Aurinko oli jo painumassa huippujen taa kun astuin ulos Uazista lumiseen kylaan. Pakkanen jaadytti hengutyshuurut partaani valittomasti, kavellessani pienen kylan raittia yosijaa etsiskellen. Kyla oli hiljainen, missaan ei juuri nakynyt elaman merkkeja, mita nyt muutama kuorma-auto taittoi verkkaisesti matkaa kylan kohti rajaa. Huominen kyytini, mietin.
loysin pian pienen majatalon, ja astuin sisaan vastaanottavaan lampoon. Kiltti vanha rouva kysyi soisinko illallista ja aamupalaa, ja koska arvasin mita olisi illalliseksi, ja minka tahteet aamupalaksi, tyydyin vain yhteen annokseen plovta. Repussani oli leipaa ja juustoa aamupalaksi. Plovt nieltyani rouva ohjasi minut viereiseen huoneeseen, jonne han oli sijannut patjan perheen poikien kanssa. Pojat vahtasivat dvd:lta jotain venajaksi dubattua fantasiaelokuvaa. Paatahtena heilui nahkaiseen tabardiin sonnustautunut Jason Statham. Vaikka herra hyva toimintanayttelija onkin, ei bastardimiekan heiluttelu oikein sopinut repertuaariin. Kaansin siis kylkea ja nukahdin lampiman peiton alle.
Aamu oli kolea, ja aurinko viela piilossa huippujen takana kun lahdin kompimaan lampoisesta majatalosta uinuvaan kylaan. Hetken odottelun jalkeen nain lahestyvan rekan valot, ja aloin huiskuttaa kattani. Lumi pollysi naamalleni rekan kaasuttaessa ohi, hidastamatta. Kaarin kaulaliinaa tiukemmalle ja jatkoin odottelua. Pian toinen rekka lahestyi, ja huiskutin. Rekka ajoi ohi, mutta pian nain jarruvalojen syttyvan ja juoksin auton peraan. Nuori poika avasi oven vankarin puolelta, ja kommin kyytiin. Kuski, keski-ikainen Uzbekki, esittaytyi Zurichiksi. Vankari oli hanen poikansa. Zurich lupasi kyydin rajalle, ja rekka aloitti kulkunsa lapi valkoisen vuoriston. Nouseva aurinko varjasi loputonta valkoisuutta punaisella kullalla. Mursin itselleni palan leipaa ja juustoa, ja sytytin tupakan.
Saavuimme rajalle parin tunnin korottelyn jalkeen. Kiitin kyydista, huiskautin hyvastit, ja tallustin suorittamaan maastapoistumisvelvollisuuksiani. Huomasin lauman ihmisia jonottamassa leimojaan, ja bongasin lansimaiset piirteet omaavan herran jonosta. Toivotin huomenet ja liityin jonoon. Xavi, espanjalainen matkamies oli valinnut liftin sijasta bussin Oshista Kashgariin, vaihtoehdon jonka olin hylannyt sen tylsyyden ja kalliuden takia. Kyydista kun piti pulittaa 70 dollaria. Kuultuaan kuinka helppoa kyydin saanti oli ollut, alkoi Xavi katua paatostaan, mutta koska lippu oli ostettu ja yksi yo bussissa lusittu, paatti han matkata lopunkin matkasta bussinsa punkalla maaten. Jutellessamme ja jonottaessamme yksi rajavartioista huomasi reppuselkaisen kulkurin, ja koska en kuulunut bussilastiin, sain erikoiskohtelun ja herra kavaisi noutamassa minulle maastapoistumisleiman ja ohjasi sitten uuteen rekkaan, kaskien kuskia viemaan minut ei-kenenkaan-maan lapi Kiinan puolelle. Kipusin koppiin, kiitin kuskia, ja korottelin kolme kilometria Kiinan ensimmaiselle tarkastuspisteelle.
Paasin esittelemaan taas vesipiippuni toimintaa ja kokoamista tullimiehille. Artikkeli, josta tullimiehet ovat olleet joka rajalla erittain kiinnostuneita. Eivat pahassa mielessa, kukaan heista ei ole ehdottanut etta ehka se on kontrabandien polttamista varten, ovat vain olleet aidon kiinnostuneita kuinka piippu toimii. Kun olin kertonut piipunpolttoprosessin hiilien lammitysta myoten, ei herra enaa jaksanut olla kiinnostunut reppuni lopusta sisallosta, vaan pyysi pakkaamaan, ja ohjasi jalleen uuteen rekkaan, joka veisi minut lopun matkaa maahantulotarkastukseen.
Immigrationista selvittyani kavelin pihalle. Hymyilytti, jostakin syysta Kiinaan tuleminen on aina kuin saapuisi kotiin. Vaihdoin loput sumini Kiinan rampyloihin raja-aseman edessa karkkyvilta Uiguureilta, ja lahdin kyselemaan kimppataksin hintaa. Paras tarjous jonka taksimiehilta sain oli 200 rampylaa, parikymmenta euroa, autosta Kashgariin. Kerroin kuitenkin haluavani jakaa kustannukset, ja paatin odottaa josko muita kyytilaisia ilmaantuisi. Istuskellessani repullani, ohi ajoi lava-auto, jossa istui kaksi Han kiinalaista. Auto pysahtyi, Uiguuri kuski veivasi ikkunan auki, ja kysyi olinko matkalla Kashgariin. Sinnehan mina, joten kipusin kyytiin. Yritin udella mita kyyti kustanstaisi, mutta niin kiinalaiset kuin uiguurigaan ei ymmartanyt mita olin vailla, joten paatin vain pitaa huolen etten jaa kyydista ensimmaisena, jotta naan mita kiinalaiset kyydista pulittaisivat. Kinkit tarjosivat luonnollisesti tupakkaa, ja matka savuisessa autossa alkoi. Olimme jo lumirajan alapuolella, kamelit kayskentelivat laiskasti tien laidalla.
Nautin rajanylityksen ja kyytien saannin helppoudesta, ja mietin, kuinka koukussa olinkaan tahan hommaan, matkustukseen. Ei edes Betty Ford saa minua enaa parannettua. Mietin silti tauon paikkaa, ja haaveilin lampoisesta Kaakkois-Aasiasta.
200 kilometria Kashgariin meni nopeasti, tupakkia ketjussa poltellen, ja huonoa kiinaani harjoittaen. Kiinalaiset olivat matkalla rautatieasemalle, joten kuski suhasi sinne ennen kuin veisi minut takaisin keskustaan. Kavi kuin nyrkki silmaan. Steissilla kinkit iskivat herralle kouraan 200 rampylaa kumpainenkin. Hammastys oli suuri, jopa pettymyksen omainen, silla olisin saanutoman auton samaan hintaan, mutta minkas teit. Saavuttuamme keskustaan kysaisin kuskilta voisinko maksaa dollareilla, rampylani eivat riittaisi. Kuskille tama passasi hyvin. kaivoin rahavyostani 20 dollaria, ja koitin vaittaa ettei minulla ollut enempaa. Kuski ei ollut iloinen, ja tiesi vaihtokurssin hyvin, summassa oli kymppi liian vahan. Vakuuttelin herralle ettei minulla ollut enempaa, mutta rahavyota kaivaessani oli han huomannut ne muutamat irtodollarit jotka lojuivat rahavyoni pohjalla. Kaivoin dollarit, kaikki nelja, ja kuski oli iloinen. 24 dollaria, matkani Oshista kashgariin maksoi siis yhteensa reilu kolmisen kymmenta taalaa, eli alle puolet bussin hinnasta, diili oli siis hyva, ja kokemuksena ehdottomasti parempi.
Kavelin Bishkekissa suosituksia saaneeseen Chini Bagh hotelliin, paikkaan, jonne olin opastanut myos Xavin, kunhan hanen bussinsa saapuisi perille. Dormitorio sisalsi kolme sankya, suihkun ja wc:n. Hotelli oli puhdas ja halpa, ymmarsin hyvin miksi japsit olivat tata suositelleet. Otin suihkun ja lahdin alas ostamaan kaljaa, ja matkalla kulmakauppaan nain Xavin kavelemassa kohti hotellia pienen paivareppunsa kanssa. Kerroin missa huoneessa olin, Xavi meni kirjautumaan sisaan, ja mina jatkoin kohti kaljaostoksia.
Seuraavana aamuna suuntasimme steissille ostamaan liput Urumiin. Minulla oli hoppu Pekingiin, ja Xavilla Laosiin, jonne han oli menossa tapaamaan ystavaansa, joten paatimme etta yksi paiva Kashgariin saisi riittaa. Vaeltelimme vanhassa kaupungissa, rapsimme kuvia, ja loysimme tiemme torille. Koska olin hajottanut leathermanini puukon jo intiassa, ja matkannut sen jalkeen vain pienen hedelmaveitsen kanssa, paatin aseistaa itseni uudelleen, silla uiguurit tekivat hyvia puukkoja. Eivathan ne lapin leukun veroisia ole, mutta kasityona tehty puukko on aina tehdasversiota parempi. Kauppa torilla ei ilmeisesti luistanut turhan hyvin, silla puukkokauppias tinkasi itsensa alas 160 yuanista viiteenkymppiin ilman, etta jouduin tekemaan minkaanlaista vastatarjousta. Herra ei vaikuttanut tyytyvaiselta hintaan, mutta halusi silti myyda puukon minulle, hinnalla milla hyvansa. Hyvan ostoksen paatteeksi suuntasimme kalliiseen kahvilaan. Tama on se juttu mika naurattaa matkustuksessa paljon: Sita tinkaa kadulla 1,5 yuanin kebabeista, ja sitten kavelee ostamaan 25 yuanin kahvin... Mutta pakko sanoa etta moccha latte maistui. Loysimme illalla viela pienen pubin, ja aloimme kiskoa olutta Kashgarin viimeisen illan kunniaksi.
Ehka olen alkanut nauttimaan luksustelusta hieman liikaa, silla aamulla Hard Seat osastolle kompiessani aloin kirota nopeasti piheyttani. Varsinkin vierailtuani puolityhjassa ja siistissa Sleeper osastossa, jossa Xavi majaili. Konduktoori ajoi minut kuitenkin nopeasti takaisin sikaosastolleni, ja ahtauduin epamukavalle penkille, ja kirosin ahtailla ja taysilla kaytavilla kirmaavia uiguurilapsia. Lahdin ravintolavaunuun juomaan kaljaa, ja paatin matkustaa Pekingiin sleeper luokassa.
30 tuntia kovaa penkkia ei antanut paljoa unta, mutta Urumqiin paastyamme paatin silti jatkaa Pekingiin jo saman illan junalla. Xavi paatti jaada tutustumaan kaupunkiin pariksi paivaksi, joten huikkasimme hyvastit. Ehka nahdaan Kaasiassa. Kahden vuorokauden express junan punkkalippu oli suolaisen hintainen, 60 euroa, mutta puhtaalle punkkaosastolle paastyani tiesin etta paatos oli oikea. 70 tuntia kovaa penkkia yhtasoittoa olisi liikaa niin psyykkeelle kuin fysiikalle. Ostin pari olutta ohi kurvaavasta tarjoilukarrysta, ja kaljat juotuani kommin ylapunkkaani. Sanky tuntui taivaalliselta.
Aamusella matkaseuranani olevat kiinalaiset kavivat juttusille, vaikka englantia herrat Hou Jian, Mack Yu, Yulim Wu ja Hali eivat juuri puhuneetkaan. Kaljaa kiinalaiset tykkaavat kumminkin juoda, ja niin tykkaan minakin, ja kultaisen nektarin nauttiminen alkoi jo alkupaivasta. parin oluen nousuissa herrat paattivat opettaa minulle perikiinalaisen korttipelin, jota Mack Yu kutsui nimella ”Cheeky Boss”. Hakkasimme siis korttia, joimme kaljaa, ja kaljojen loputtua vaihdoimme panoksettoman kortinlyonnin juomapeliksi, ja haviaja kulautteli paskan makuisia mutta vahvoja riisiiviinashotteja rangaistukseksi huonosta pelista. Onneksi havisin eniten, silla veikkaan etta viinapaani on kohtuudella parempi kuin pienten kiinalaisten, joten kukaan ei aitinyt liian kovaan humalaan.
Junamatka meni nopeasti hyvassa seurassa, ja saavuttuani Pekingiin hyvastelin matkakumppanini ja suuntasin kohti metroa. Olin sopinut tapaavani henryn LiShuiQiaon starbucksissa, josta voisin ilmoittaa saapumisestani sahkopostilla. Sain istua moccha frappucinoni kanssa komisen tuntia ennen kuin Henry saapui noutaamaan reissun rahjaamaan matkamiehen kahvilasta. Henryn uusi kamppa on komea, eika lainkaan niin kylma kuin edellinen. Kylla nuilla englannin opettajilla kelpaa.
Eli taalla ollaan, jouluostoksia on tehty kovasti (sain sen uuden musiikkisoittimenkin...) ja aatto menee luultavasti Infected Mushroomin tahtiin Banana clubilla heiluessa. Mihin tasta, ja milloin, kuka tietaa. Nauttikaa pyhista, ja syokaa kinkkua. Mina joudun tyytymaan ankkaan. Joulua!
JK: Blogger kun on kiinassa bannissa, en jaksa taistella kuvien kanssa, laittelen ne sitten myohemmin....
9.12.2009
The right attitude to rain
Location: Bishkek, Kyrgyzstan
Niin, viela taalla. Taytyy tunnustaa etta vaikka kirpputorilta loytyikin oliivinvihrea SA villapaita, hairitsee holotna silti sen verran etta paatin nyt kuitenkin jattaa trekkikenkien nauhat vaihtamatta, enka suunnannut vuoristoon paleltumaan ja nakemaan nalkaa. Eli itsenaisyyspaiva meni venalaista vodkaa nappaillen (Finlandiaakin lahikaupan viinahyllylla toki oli, mutta koska isanmaallisuus olisi maksanut kymmenen kertaa enemman, jatin ostamatta) ja japsien kanssa muumeista ja Sibeliuksesta turisten. Mutta mikapa se siina, koko homman jujuhan on, etta sita on vapaa tekemaan just sita mika sattuu huvittamaan, ja nyt huvitti laiskotella, kokkailla hyvaa ruokaa (naudan sisafile maksaa laheisella bazaarilla pari euroa kilo), lipitella teeta, ja lukaista pari kirjaa. Ja suunnitella tulevaa ja pohtia menneita. Ja kun vuoret nyt kuitenkin nakyvat parvekkeella tupakkia poltellessa, ei siitakaan elementista tarvinut kokonaan luopua.
Menneista, eli Stanien kiekauksesta summa summarumia. Keski-Aasia on kiehtova, ja haastava paikka matkustaa. Ongelmia on kielen, transportaation ja viisumibyrokratian suhteen, ja kateista joutuu valissa kantamaan pelottavankin suuria summia kerralla, ottomaattien vahyyden vuoksi. Myos talvi oli ehka vahan kenkku aika tulla tanne, silla lumi ja pakkanen haittaa trekkailua ja paimentolaiset eivat hengaile kesalaitumillaan jurtissaan tammanmaitokiljua juoden. Silti Keski-Aasiasta jai maku, etta revanssia naillekin tonteille taytyy joskus ottaa. Tosin ensikerralla ostan varmasti Ladan, jotta kulkemiseen saa oman tahdin ja vapauden. Etenkin ihmisten lampo, siita taliban taistelijan nakoisesta rattipaisesta ja partaisesta afgaanista siihen vanhaan baabushkaan. Taalla on tervetullut olo. Myos maisemat ovat henkeasalpaavia, hiekka-aavikoista korkeisiin vuoristoihin, ja moskeijoiden mosaiikkikoristuksiin. Ruoka on vaihdellen hyvaa ja huonoa. Kuola valuu vielakin kun ajattelen niita Heratin tirisevia lihakepakkoja lampiman leivan ja vihrean teen kera. Toisaalta taas ajatus siita etta joudun luultavasti viela ammentamaan useamman lautasellisen plovta, ja haaleaa nuudelisoppaa, laghmania, ennen kuin olen Kiinassa, ei naurata. Ja koska Turkestanissa turismi on viela lapsenkengissaan, sita oikeasti nauttii muita reissumiehia tavatessaan, mahdollisuudesta vaihdella matkatarinoita ja turista niita naita oluen kanssa. Ja kun muut lankkarit alkaa tympimaan, sita on nopeasti taas yksinaan omilla tonteillaan. Islamistisen maailman eri variaatiot aariryhmittymista liberaaliin neuvostoislamiin ovat kaikessa kirjavuudessaan kiinnostavat: Hotellin katolla auringonlaskun iltarukouskutsujen kuuntelusta keskipaivan vodkasessioihin muslimien kanssa.
Eli Keski-Aasiaan ei ehka kannata tulla jos matkustuskokemus rajoittuu Thaimaan reppureinokeskittymiin, muuten voi menna sormi suuhun nopeasti, kun kukaan ei ole pureksimassa reissua nielaisuvalmiiksi puolestasi. Mutta jos haluaa koluta niita vahemman tallattuja polkuja ja on valmis epamukavuuksiin, ja on sujut oman itsensa kanssa matkustelusta, niin ihan heti en parempaa laania keksi.
Mutta nyt kun Kiinan viisumi on hanskassa, on aika jatkaa matkaa. Huomenissa siis kimppataksia metsastelemaan, ja piinaava rymistely kohti Oshia voi alkaa. Oshista suuntaan viikonlopun paatteeksi Sary Tashiin, nukun yon jossain teetuvan nurkassa, ja aloitan aamusella liftihommat kohti Irkeshtamin solaa, ja Kiinan kansantasavallan rajaa. Pukille terveisia (lahjuksiksi voi tuoda vaikka uuden musiikkisoittimen; Creative Zen and the art of mp3 player misplacing), etta Joulua vietetaan Pekingissa, Henryn kanssa jouluankkaa mutustellen, ja ennen kuin vuosi vaihtuu tiikeriksi, olisi ajatus olla taas liikkeella.
Ai niin, sain japseilta itsenaisyyspaivalahjaksi kuivatun vastan. Ei se koivua ole, mutta ajaa kai asiansa. Pitaa koittaa etsiskella matkalla viela sauna, niin paasee vihtomaan reissuhiet helvettihin.
Tulevasta sen verran, etta ajatus on muotoutunut sille tasolle etta koska matkakassa alkaa olla veronpalautuksista huolimatta kohta puolityhja, on aika alkaa suuntaamaan kohti Australian mannerta, ja tyohommia. Pikkuhiljaa, silla valissa on viela kohtalaisen monta maata, ja yksi merikin pitaisi jollakin konstilla ylittaa ennen kuin sita on Ozin ihmemaassa. Julkisissa lusiminen alkaa jo puistattaa sen verran pahasti, etta kunhan Kiinasta on junailtu takaisin Kaasiaan, on aika hypata taas oman kulkupelin puikkoihin, olkoonkin se sitten mopo, tuk tuk, tai vesipuhveli. Pitaa tosin tutkailla etta minka maan kilvissa saa ajella niinkin pitkalle kuin Indonesiaan, ja jaako puhveli karanteeniin Singaporessa? Reittiakin pitaa viela mietiskella, silla jos Myanmarin suurlahetysto ei vedattanyt vanhaa puumaa, on maaraja Kiinasta Burmaan tanapaivana kiinni, ja Siiamiin taytyy suunnata ottaen revanssia vaikka Laosin kanssa.
Raportoidaan taas kunhan olen Pekingissa. Niinkuin edellisessa kirjoituksessa mainitsin, ei Xinjiangissa ole internettia, joten paivittelyt saavat odottaa kunnes rautakukko on kuljettanut minut Kashgarista Kiellettyyn Kaupunkiin. Tassapa tama talta eraa. Keski-Aasia lopettaa sanoihin, jotka Marco Polo lausui kuolinvuoteellaan, kun hanelta koitettiin tivata josko han on hieman liioitellut matkatarinoitaan: ”En ole kertonut teille puoliakaan siita mita olen nahnyt.”
Niin, viela taalla. Taytyy tunnustaa etta vaikka kirpputorilta loytyikin oliivinvihrea SA villapaita, hairitsee holotna silti sen verran etta paatin nyt kuitenkin jattaa trekkikenkien nauhat vaihtamatta, enka suunnannut vuoristoon paleltumaan ja nakemaan nalkaa. Eli itsenaisyyspaiva meni venalaista vodkaa nappaillen (Finlandiaakin lahikaupan viinahyllylla toki oli, mutta koska isanmaallisuus olisi maksanut kymmenen kertaa enemman, jatin ostamatta) ja japsien kanssa muumeista ja Sibeliuksesta turisten. Mutta mikapa se siina, koko homman jujuhan on, etta sita on vapaa tekemaan just sita mika sattuu huvittamaan, ja nyt huvitti laiskotella, kokkailla hyvaa ruokaa (naudan sisafile maksaa laheisella bazaarilla pari euroa kilo), lipitella teeta, ja lukaista pari kirjaa. Ja suunnitella tulevaa ja pohtia menneita. Ja kun vuoret nyt kuitenkin nakyvat parvekkeella tupakkia poltellessa, ei siitakaan elementista tarvinut kokonaan luopua.
Menneista, eli Stanien kiekauksesta summa summarumia. Keski-Aasia on kiehtova, ja haastava paikka matkustaa. Ongelmia on kielen, transportaation ja viisumibyrokratian suhteen, ja kateista joutuu valissa kantamaan pelottavankin suuria summia kerralla, ottomaattien vahyyden vuoksi. Myos talvi oli ehka vahan kenkku aika tulla tanne, silla lumi ja pakkanen haittaa trekkailua ja paimentolaiset eivat hengaile kesalaitumillaan jurtissaan tammanmaitokiljua juoden. Silti Keski-Aasiasta jai maku, etta revanssia naillekin tonteille taytyy joskus ottaa. Tosin ensikerralla ostan varmasti Ladan, jotta kulkemiseen saa oman tahdin ja vapauden. Etenkin ihmisten lampo, siita taliban taistelijan nakoisesta rattipaisesta ja partaisesta afgaanista siihen vanhaan baabushkaan. Taalla on tervetullut olo. Myos maisemat ovat henkeasalpaavia, hiekka-aavikoista korkeisiin vuoristoihin, ja moskeijoiden mosaiikkikoristuksiin. Ruoka on vaihdellen hyvaa ja huonoa. Kuola valuu vielakin kun ajattelen niita Heratin tirisevia lihakepakkoja lampiman leivan ja vihrean teen kera. Toisaalta taas ajatus siita etta joudun luultavasti viela ammentamaan useamman lautasellisen plovta, ja haaleaa nuudelisoppaa, laghmania, ennen kuin olen Kiinassa, ei naurata. Ja koska Turkestanissa turismi on viela lapsenkengissaan, sita oikeasti nauttii muita reissumiehia tavatessaan, mahdollisuudesta vaihdella matkatarinoita ja turista niita naita oluen kanssa. Ja kun muut lankkarit alkaa tympimaan, sita on nopeasti taas yksinaan omilla tonteillaan. Islamistisen maailman eri variaatiot aariryhmittymista liberaaliin neuvostoislamiin ovat kaikessa kirjavuudessaan kiinnostavat: Hotellin katolla auringonlaskun iltarukouskutsujen kuuntelusta keskipaivan vodkasessioihin muslimien kanssa.Eli Keski-Aasiaan ei ehka kannata tulla jos matkustuskokemus rajoittuu Thaimaan reppureinokeskittymiin, muuten voi menna sormi suuhun nopeasti, kun kukaan ei ole pureksimassa reissua nielaisuvalmiiksi puolestasi. Mutta jos haluaa koluta niita vahemman tallattuja polkuja ja on valmis epamukavuuksiin, ja on sujut oman itsensa kanssa matkustelusta, niin ihan heti en parempaa laania keksi.
Mutta nyt kun Kiinan viisumi on hanskassa, on aika jatkaa matkaa. Huomenissa siis kimppataksia metsastelemaan, ja piinaava rymistely kohti Oshia voi alkaa. Oshista suuntaan viikonlopun paatteeksi Sary Tashiin, nukun yon jossain teetuvan nurkassa, ja aloitan aamusella liftihommat kohti Irkeshtamin solaa, ja Kiinan kansantasavallan rajaa. Pukille terveisia (lahjuksiksi voi tuoda vaikka uuden musiikkisoittimen; Creative Zen and the art of mp3 player misplacing), etta Joulua vietetaan Pekingissa, Henryn kanssa jouluankkaa mutustellen, ja ennen kuin vuosi vaihtuu tiikeriksi, olisi ajatus olla taas liikkeella.
Ai niin, sain japseilta itsenaisyyspaivalahjaksi kuivatun vastan. Ei se koivua ole, mutta ajaa kai asiansa. Pitaa koittaa etsiskella matkalla viela sauna, niin paasee vihtomaan reissuhiet helvettihin.
Tulevasta sen verran, etta ajatus on muotoutunut sille tasolle etta koska matkakassa alkaa olla veronpalautuksista huolimatta kohta puolityhja, on aika alkaa suuntaamaan kohti Australian mannerta, ja tyohommia. Pikkuhiljaa, silla valissa on viela kohtalaisen monta maata, ja yksi merikin pitaisi jollakin konstilla ylittaa ennen kuin sita on Ozin ihmemaassa. Julkisissa lusiminen alkaa jo puistattaa sen verran pahasti, etta kunhan Kiinasta on junailtu takaisin Kaasiaan, on aika hypata taas oman kulkupelin puikkoihin, olkoonkin se sitten mopo, tuk tuk, tai vesipuhveli. Pitaa tosin tutkailla etta minka maan kilvissa saa ajella niinkin pitkalle kuin Indonesiaan, ja jaako puhveli karanteeniin Singaporessa? Reittiakin pitaa viela mietiskella, silla jos Myanmarin suurlahetysto ei vedattanyt vanhaa puumaa, on maaraja Kiinasta Burmaan tanapaivana kiinni, ja Siiamiin taytyy suunnata ottaen revanssia vaikka Laosin kanssa.
Raportoidaan taas kunhan olen Pekingissa. Niinkuin edellisessa kirjoituksessa mainitsin, ei Xinjiangissa ole internettia, joten paivittelyt saavat odottaa kunnes rautakukko on kuljettanut minut Kashgarista Kiellettyyn Kaupunkiin. Tassapa tama talta eraa. Keski-Aasia lopettaa sanoihin, jotka Marco Polo lausui kuolinvuoteellaan, kun hanelta koitettiin tivata josko han on hieman liioitellut matkatarinoitaan: ”En ole kertonut teille puoliakaan siita mita olen nahnyt.”
4.12.2009
The Rescue Artist
Location: Bishkek, Kyrgyzstan
Konsulin terveiset olivat etta tarvitsen Kiinan viisumia varten kutsun. Syy tahan on tietysti rajan takana makaava Xinjiangin maakunta, jossa Uiguurit ja Han-Kiinalaiset ottivat verisesti yhteen muutama kuukausi takaperin.
Kiina teki niinkuin lapsiaan rankaiseva isa, ja sulki internetin ja kannykan ainakin loppuvuodeksi. Huoneeseesi siita! Lisaksi isukki tykkaa kyttyraa jos kaverit tulevat kylailemaan ja katsomaan miten paikan paalla menee.
Eli Kiina ei halua tursiteja palloilemaan Xinjiangiin, ja on tiukentanut viisumisaannoksiaan naapuroivissa paikoissa, kuten Kirgiisiassa. Konsuli kuitenkin tyytyi siihen, etta liittaisin anomukseen kopiot lentolipuista Pekingiin ja tositteen hotellivarauksesta paakaupungissa, todistaakseni etten ole menossa maitse rajan yli Xinjiangin maakuntaan.
Ongelmallisenhan tasta teki se fakta, etta olin juurikin menossa maitse rajan yli Xinjiangin maakuntaan, en lentamassa yhtaan mihinkaan.
Illalla selasin viimeiset sivut Edward Dolnickin kirjasta The Rescue Artist. Kirja kertoo Edward Munchin Huudon varkauksesta Lillehammerin talviolympialaisten avauspaivana, ja sivuaa aiheissaan myos taide- ja rahavaarennoksia. Kirjan innoittaman paatin itsekin poiketa hetkeksi lavealle tielle...
Paatin tehda lippuni itse.
Valelentojen hommaamisesta minulla oli jo kokemusta Mongoliasta, saman maan viisumia varten, mutta koska matkatoimistojen kautta lippujen varaaminen, ja varaustositteen saamisen jalkeen peruminen maksaa jokatapauksessa rahaa, ja asian selittaminen vain venajaa ja kirgiisiaa puhuvalle virkailijalle on miltei mahdotonta, paatin aloittaa uran kansainvalisena vaarentajana.
Astelin internetkahvilaan, ja kysyin toimiko printteri. Toimi. Valitsin suomalaisen lentojen varauskoneen jolla etsin lennon sopivalle paivalle Bishkekista Beijingiin, Tashkentin kautta. Niin, nykypaivanahan lento nakyy luottokortin vinguttamisen jalkeen vain varmistussahkopostina, joka pitaa muassaan lento-ohjelman ja varausnumeron, joten tallaisen askartelin MS Paintin avustuksella. Jatetaan nyt kertomatta tarkemmin, en halua ottaa vastuuta siita jos Kiinan Kirgiisian suurlahetystoon alkaa tulvia itse piirusteltuja lentovarauksia, ja joku viela onnistuu saamaan itsensa satimeen tai saa porttikiellon koko kansantasavaltaan.
Samoin hotellivarauksen tein vanhasta hostellivarausvahvistuksesta, vain paivamaarat muuttaen.
Dokumenttien kanssa marssin lahetystoon, ja paperit tutkittuaan konsuli nakkasi kapalaani kuitin, johon kirjasi paivamaaran viisumin noutoa varten.
Sen pituinen se. Ja jatetaan se jeesustelu sikseen, jookos? Vaikka vaarentaminen kenkkua onkin, niin eihan se kaytannossa ole sen kummempi temppu kuin oikeasti niiden lentojen varaaminen, ja varmistusviestin jalkeen lentojen peruminen. Valehtelua kumpainenkin.
Nyt siis odotellaan taas viisumia, mutta vaikka kommuunin omaisessa majatalossa hengailu ja Bishkekin kahviloissa istuskelu maistuukin yllattavan hyvalle, koitan ottaa itseani niskasta kiinni ja suunnata lumisille huipuille, jos nyt edes pariksi paivaksi. Eikai Kirgiisiaan asti kannata tulla vain teeta juomaan?
Konsulin terveiset olivat etta tarvitsen Kiinan viisumia varten kutsun. Syy tahan on tietysti rajan takana makaava Xinjiangin maakunta, jossa Uiguurit ja Han-Kiinalaiset ottivat verisesti yhteen muutama kuukausi takaperin.
Kiina teki niinkuin lapsiaan rankaiseva isa, ja sulki internetin ja kannykan ainakin loppuvuodeksi. Huoneeseesi siita! Lisaksi isukki tykkaa kyttyraa jos kaverit tulevat kylailemaan ja katsomaan miten paikan paalla menee.
Eli Kiina ei halua tursiteja palloilemaan Xinjiangiin, ja on tiukentanut viisumisaannoksiaan naapuroivissa paikoissa, kuten Kirgiisiassa. Konsuli kuitenkin tyytyi siihen, etta liittaisin anomukseen kopiot lentolipuista Pekingiin ja tositteen hotellivarauksesta paakaupungissa, todistaakseni etten ole menossa maitse rajan yli Xinjiangin maakuntaan.
Ongelmallisenhan tasta teki se fakta, etta olin juurikin menossa maitse rajan yli Xinjiangin maakuntaan, en lentamassa yhtaan mihinkaan.
Illalla selasin viimeiset sivut Edward Dolnickin kirjasta The Rescue Artist. Kirja kertoo Edward Munchin Huudon varkauksesta Lillehammerin talviolympialaisten avauspaivana, ja sivuaa aiheissaan myos taide- ja rahavaarennoksia. Kirjan innoittaman paatin itsekin poiketa hetkeksi lavealle tielle...
Paatin tehda lippuni itse.
Valelentojen hommaamisesta minulla oli jo kokemusta Mongoliasta, saman maan viisumia varten, mutta koska matkatoimistojen kautta lippujen varaaminen, ja varaustositteen saamisen jalkeen peruminen maksaa jokatapauksessa rahaa, ja asian selittaminen vain venajaa ja kirgiisiaa puhuvalle virkailijalle on miltei mahdotonta, paatin aloittaa uran kansainvalisena vaarentajana.
Astelin internetkahvilaan, ja kysyin toimiko printteri. Toimi. Valitsin suomalaisen lentojen varauskoneen jolla etsin lennon sopivalle paivalle Bishkekista Beijingiin, Tashkentin kautta. Niin, nykypaivanahan lento nakyy luottokortin vinguttamisen jalkeen vain varmistussahkopostina, joka pitaa muassaan lento-ohjelman ja varausnumeron, joten tallaisen askartelin MS Paintin avustuksella. Jatetaan nyt kertomatta tarkemmin, en halua ottaa vastuuta siita jos Kiinan Kirgiisian suurlahetystoon alkaa tulvia itse piirusteltuja lentovarauksia, ja joku viela onnistuu saamaan itsensa satimeen tai saa porttikiellon koko kansantasavaltaan.
Samoin hotellivarauksen tein vanhasta hostellivarausvahvistuksesta, vain paivamaarat muuttaen.
Dokumenttien kanssa marssin lahetystoon, ja paperit tutkittuaan konsuli nakkasi kapalaani kuitin, johon kirjasi paivamaaran viisumin noutoa varten.
Sen pituinen se. Ja jatetaan se jeesustelu sikseen, jookos? Vaikka vaarentaminen kenkkua onkin, niin eihan se kaytannossa ole sen kummempi temppu kuin oikeasti niiden lentojen varaaminen, ja varmistusviestin jalkeen lentojen peruminen. Valehtelua kumpainenkin.
Nyt siis odotellaan taas viisumia, mutta vaikka kommuunin omaisessa majatalossa hengailu ja Bishkekin kahviloissa istuskelu maistuukin yllattavan hyvalle, koitan ottaa itseani niskasta kiinni ja suunnata lumisille huipuille, jos nyt edes pariksi paivaksi. Eikai Kirgiisiaan asti kannata tulla vain teeta juomaan?
2.12.2009
Long Road to Bishkek
Location: Bishkek, Kirgiz Respublika
Varoitus: Seuraava artikkeli on kirjoitettu alkoholin vaikutuksen alaisena.
Viikko Samarkandissa vierahti nopeasti, ja vieraannutin itseni pariin otteeseen teepannusta tai kaljakolpakosta tekemalla ekskursioita pitkin kaupunkia. Koska olin silkkitiella, paatin tutustua tahan materiaaliin, ja matoistaan kuuluun Keski-Aasiaan hieman paremmin, ja suuntasin Nielsin ja Justinin, Bahodirin majatalossa tapaamieni reissumiesten kanssa, paikalliseen silkkimattokutimoon. Abdullah, paikan pomo, joka muuten puhuu suht sujuvasti 12 kielta opasti meita pitkin tehdasta (ilmaiseksi) esitellen matonkudontaa silkin varjaysprosessista itse punontaan, joka kestaa yleensa 1-2 vuotta per matto, riippuen maton kimpussa haarivien tyolaisten maarasta. Mattoja kutovat tytot kutsuivat minutkin kokeilemaan milta solmujen nyplays tuntuu, ja voinkin nyt ylpeana kertoa olevani aika haka mattojen kudonnassa, ja etta joku rahalla ladattu turisti tai iso-kiho kantaa olohuoneeseensa silkkimaton johon olen tekaissut ainakin 10 solmua! Ehka palaan takaisin kun matkakassa on huvennut, silla tyoolot nayttivat olevan hyvalla tasolla: tyota saa tehda juuri sita tahtia kuin haluaa silla palkka tulee neliosenttimetrien, ei tuntien perusteella, ja keskipalkka neidoilla oli noin 200-250 yhdysvaltain taalaa kuukaudessa, mika vastaa opettajan kuukausiansiota.
Illat kuluivat yleensa oluen ja Al-Jazeeran englanninkielisen uutiskanavan parissa, tai jos kaukosaadin toimi, mahdollisesti BBC:n tai Euronewsin tahtiin. Yksikaan uutistoimisto ei listannut Turkestania saatiedotuksiinsa, mika veti olon aika unohdetuksi. Gavin, Iranin viisumiaan odotteleva Walesilainen, joka edellisessa elamassaan on tyoskennellyt muunmuassa Vapaamuurarien killassa, mutta ei osannut salaista kadenpuristusta, koska se opetetaan vain jasenille, tykkasi oluesta yhta paljon kuin allekirjoittanut, joten pikkutunnit kuluivat yleensa hanen kanssaan maailmaa parantessa. Lempiaiheeseeni natiivien englanninpuhujien kanssa, eli miksi ananas on pineapple, kun melkein kaikilla muilla kielilla se on ananas, Gavin ei halunnut ottaa vastuuta, joten olen edelleen syntipukkia ja selitysta vailla. Toinen pohdiskelun aihe oli ameriikan intiaaneilta peritty vastakulttuurien suosima hiustyyli: Tuleeko ”irokeesi” irokeeseilta, vai mohikaaneilta (eng: mohawk). Vaikka olimme maankolkassa jossa henkilon etnisyyden voi paatella hatun perusteella (ihan totta!) paatimme etta dilemma oli rasistinen ja tukkatyylia loytyi luultavasti molemmista intiaaniheimoista.
Tiistai koitti, ja paatin palata Tashkentiin seuraavan paivan viisumin noutoa varten. Niin paattivat myos Justin ja Gavin, ja Niels suuntasi vastakkaiseen suuntaan kohti Bukharaa. Komikkona asetuimme juna-aseman dormitorion ollessa taynna luksus sviittiin, josta jouduimme pulittamaan 10 dollaria per nuppi, mutta olipahan suihku, ja viela lammin sellainen, joten yhdeksi yoksi pikku luksustelu ei tuntunut pahalta. Aamulla olisimme taas juna-aseman dormissa. Dormiin muutettuani suuntasin lahetystoon ja noudin viisumini, Justin nappasi junan kohti Termizia ja Gavin ei saanut Iranin viisumiaan vielakaan. Siispa surujuhlan ja minun uuden viisumini kunniaksi kutsui steissin pystybaari. Tashkentin juna-asema on mahtava, taalta saa kaiken sangysta internettiin, joten tarvetta poiketa muualle ei juuri ole.
Kostea yo johti krapulaiseen aamuun, ja paatin rankaista itseani suuntaamalla Andijaniin, Ferganan laaksoon lahemmas Kyrgyzstanin rajaa. Kimppataksi loytyi, mutta sen tayttymista jouduin odottelemaan viisi tuskaista tuntia, tupakkia poltellen ja ruisleipaa ja juustoa mutustellen.
Andijan on portti Kyrgyzstaniin, omaten kolme rajanylityspaikkaa, isoimman ollessa Oshiin, seuraavan Jalal-abadiin ja kolmannen Shamaldishaihin, nain kertoi matkaraamattuni. Koska isot rajanylityspaikat ovat tylsia, ja olin matkalla pohjoiseen, paakaupunki Bishkekiin, paatin valita pohjoisimman mahdollisimman, Urgunkench – Shamaldisai –raja-aseman. Jos en ole viela kertonut, on matkaraamattuni vuodelta 2004, joten apu jaa lahinna karttojen tasolle, kaikki muu tieto on auttamattomasti vanhentunutta, ja niin oli myos tieto raja-asemasta. Parin tunnin taksiajelun paatteeksi astuin ulos pienelle, hylatyn nakoiselle raja-asemalle, jossa minua tervehti lauma lampaita. Vaistin lampaat, tervehdin paimenta, ja norkoilin raja-aseman laheisyydessa etsien maahantuloviranomaisia. Hetken patsastelun jalkeen Tuntematon Sotilas huomasi minut, ja suuntasi luokseni. Nuori univormu kertoi etta raja oli suljettu, ja uusi rajan-ylityspaikka oli 15 kilometrin paassa. Olin jo valmistautunut pitkaan kavelyyn, kun poika kertoi soittavansa minulle taksin. Polttelimme tupakkia, puhuimme paskalla venajalla niita naita, ja odottelimme taksia. Kuski saapui, ja rupesi inttamaan etta rajalle oli 35 kilometria, ei 15, ja nyhti kyydista 6 dollaria. Matkaa oli 15 kilometria, ei ainakaan enempaa kuin 20, joten annoin kuskille vitosen, pienempaa taalan setelia en omannut, ja summini olivat huvenneet edelliseen taksiin Urgunkenchiin.
Raja oli suoraviivainen, ei rekisteroinnin todistamista, pikainen tavaratarkastus, ja tullitositteen taytto. Astuin uuteen maahan, Kirgiisian tasavaltaan. Kyrgyzstanin puolella, ei-kenenkaan-maan jalkeen loysin kaksi pienta hokkelia, jotka edustivat raja-asemaa. Koputin toiseen ovista, ja hetken odottelun jalkeen uninen luutnantti avasi oven, ja hetken viisumiani ihmeteltyaan leimasi sen, ja kysyi miten aijoin paasta stadiin. Kerroin liftaavani. Luti toivotti onnea, ja palasi unilleen. kavelin tien laitaan, kylla, rajalla ei ollut rajakylaa, vain tie, ja ojensin kateni.
Liftaaminen keski-Aasiassa on joko helvetin helppoa tai taysin mahdotonta, riippuu miten asiaa katsoo. lahes jokainen auto poimii sinut kyytiinsa, mutta jokainen myos odottaa kyydista maksua, niin paikallisislta kuin lankkareiltakin. Bussien vahyyden takia ”liftaaminen” onkin yleisin matkustapa, jaettujen taksien lisaksi. Kyytini nakkasi minut Shamaldisain kylaan, jossa aloin kysella mahdollista kyytia Bishkekiin. Yksi taksi loytyikin, mutta koska elimme jo ehtoota kertoi kuski ettei han lahtisi ennen kuin seuraavana aamuna, ja voisin viettaa yon hanen luonaan.
Vaihdoin taaloja paikalliseen valuuttaan, somiin, pienessa rahanvaihtopisteessa, jonka omistaja tykkasi harjoittaa rajoitettua venajaani isolla kadella. Venaja on muuten helppo kieli ymmartaa, lahes kaikki sanat loytyvat stadin slangista, tai vanhan kansan murteista.
Safoorini kyyditti minut kotoisaan asuntoonsa kylan laitamilla, vanhassa neuvostotyylisessa asuintalossa, jossa vaimo jo odottikin vierasta hoyryavine kattiloineen. Vieraalle tarjottiin erikoisillallinen: plovta. Vaikka plov ei ole pahaa, on se todella tylsa ruoka, ja koska 80% syomisistasi koostuu plovsta, olisi paikallaan, jos joku tarjoaisi jotain muuta. Olenkin jo nahnyt painajaisia siita kun Kashgarissa astun hienoon kiinalaiseen ravintolaan, ja tarjoilijatar kertoo kuinka onnekas olen: ”Meilla on tanaan perinteinen keski-Aasialainen menu; plov! Miksi itket?”
Nautimme siis plov illallisen, ja katsoimme jalkiruuaksi Kirgiisialaisen elokuvan, jonka juonessa pysyin mukana sen verran etta hyvasta ja kunniallisesta pojasta tuli sydansurujen takia huumediileri ja kovis, joka joutui kuitenkin diileri”kaveriensa” pettamaksi ja hakkaamaksi, ja joka kosti koko homman, muttei tainnut saada tyttoa, koska tama makasi kaareissa sairaalassa ennen kuin lopputekstit alkoivat rullata. Surullinen elokuva.
Aamiaisen jalkeen (eilisen plovn rippeet) suhasimme keskustaan ja poimimme kyytiin loput 3 matkustajaa, ja lahdimme kohti stadia. Vaikka nostalgisoin vanhojen neuvosto-Zigulien peraan, olin silti iloinen farmari volkkarin jalkatilasta ja ilmastoinnista. Pysahdyimme Tashkomuriin shoppailemaan, tai puolet matkustajista tekivat. Mina ja nuori kirgiisi, joka oli matkalla stadiin tapaamaan tyttoystavaansa suuntasimme ottamaan aamusnapsit ja nauttimaan savustettua kalaa zakuskaksi. Kun kanssamatkustajamme palasivat ostoksiltaan, kipusimme takaisin volkkariin ja aloimme nautiskella lumisista vuoristomaisemista.
Puolimatkassa paasin huumepoliisin syynattavaksi, ja toisin kuin naapurinsa Uzbekistanin kohteliaat mutta silti raivostuttvan usein paperita kyttaavat univormut oli tama kaveri toista maata. Ei tullut pyyntoja, vaan reppua kaivettiin kovalla kadella, ja levittipa herra tic tac rasianikin pientareelle kasiteltyaan sita liian kovakouraisesti kontrabandeja etsiessaan. Saatuani passini takaisin matka jatkui kohti lumisia huippuja. Taytyy sanoa, etta vuoret ovat elementtini: mikaan ei tunnu niin vapauttavalta ja niin hyvalta kuin korkeiden, lumisten vuorien katselu. Silloin sita tuntee itsensa pieneksi, ja maalliset murheet katoavat. Vuorien katselussa on vaan sita jotain.
Saavuimme Bishekiin illan suussa, pimean laskeuduttua. Safoori pudotti minut kaupungin laitamille, josta nappasin toisen taksin kohti Sakura hostellia, reppureinojen suosimaa majataloa. Sakura oli kuitenkin suljettu koska talvella tanne ei juuri kukaan tule, joten olin pakotettu aseuttamaan yoksi Ak Sai –hotelliin. Annan hotellille kurjimman ja likaisimman luojan hylkaamaan kolkan arvonimen. 5 dollaria paskaisesta huoneesta jaetulla, paskaisemmalla wc:lla ilman suihkua oli liikaa, joten seuraavana aamuna suuntasin etelaiselle esikaupunkialueelle ja South majataloon.
Eli nyt majaan taalla, kommuunin omaisessa majatalossa kaupungin laitamilla. Laitoin juuri Kiinan viisumianomuksen vetamaan (kommervenkeista ja byrokraattien pyorittelysta lisaa ensi numerossa). Bishkek, kaymisastian sekoitussauvan mukaan nimetty paakaupunki ei ole kurjempi paikka viisumin odotteluun. Majatalo on leppoisa, Internetkahvilat soittavat Nightwishia ja The Rasmusta, ja hintataso on edullinen. Toisin kuin huhut kertoivat, oli lunta vain vuorilla, joten Kirgiisiaa tulee ehkapa koluttua suunniteltua enemman, ja ehka se paimentolaisperhe jurttineenkin jostakin loytyy. Mutta askel kerrallaan, raportoidaan lisaa kun lisaa raportoitavaa on. Hajotaan siis talven loskaan tallakertaa yhdessa, te siella, mina taalla: Bishkek vaikenee ja kaataa loput Belenkaja vodkat motin pohjalle.
”To alcohol: The cause of, and the answer to, all of life’s problems”
-Homer J. S.
Varoitus: Seuraava artikkeli on kirjoitettu alkoholin vaikutuksen alaisena.
Viikko Samarkandissa vierahti nopeasti, ja vieraannutin itseni pariin otteeseen teepannusta tai kaljakolpakosta tekemalla ekskursioita pitkin kaupunkia. Koska olin silkkitiella, paatin tutustua tahan materiaaliin, ja matoistaan kuuluun Keski-Aasiaan hieman paremmin, ja suuntasin Nielsin ja Justinin, Bahodirin majatalossa tapaamieni reissumiesten kanssa, paikalliseen silkkimattokutimoon. Abdullah, paikan pomo, joka muuten puhuu suht sujuvasti 12 kielta opasti meita pitkin tehdasta (ilmaiseksi) esitellen matonkudontaa silkin varjaysprosessista itse punontaan, joka kestaa yleensa 1-2 vuotta per matto, riippuen maton kimpussa haarivien tyolaisten maarasta. Mattoja kutovat tytot kutsuivat minutkin kokeilemaan milta solmujen nyplays tuntuu, ja voinkin nyt ylpeana kertoa olevani aika haka mattojen kudonnassa, ja etta joku rahalla ladattu turisti tai iso-kiho kantaa olohuoneeseensa silkkimaton johon olen tekaissut ainakin 10 solmua! Ehka palaan takaisin kun matkakassa on huvennut, silla tyoolot nayttivat olevan hyvalla tasolla: tyota saa tehda juuri sita tahtia kuin haluaa silla palkka tulee neliosenttimetrien, ei tuntien perusteella, ja keskipalkka neidoilla oli noin 200-250 yhdysvaltain taalaa kuukaudessa, mika vastaa opettajan kuukausiansiota.
Illat kuluivat yleensa oluen ja Al-Jazeeran englanninkielisen uutiskanavan parissa, tai jos kaukosaadin toimi, mahdollisesti BBC:n tai Euronewsin tahtiin. Yksikaan uutistoimisto ei listannut Turkestania saatiedotuksiinsa, mika veti olon aika unohdetuksi. Gavin, Iranin viisumiaan odotteleva Walesilainen, joka edellisessa elamassaan on tyoskennellyt muunmuassa Vapaamuurarien killassa, mutta ei osannut salaista kadenpuristusta, koska se opetetaan vain jasenille, tykkasi oluesta yhta paljon kuin allekirjoittanut, joten pikkutunnit kuluivat yleensa hanen kanssaan maailmaa parantessa. Lempiaiheeseeni natiivien englanninpuhujien kanssa, eli miksi ananas on pineapple, kun melkein kaikilla muilla kielilla se on ananas, Gavin ei halunnut ottaa vastuuta, joten olen edelleen syntipukkia ja selitysta vailla. Toinen pohdiskelun aihe oli ameriikan intiaaneilta peritty vastakulttuurien suosima hiustyyli: Tuleeko ”irokeesi” irokeeseilta, vai mohikaaneilta (eng: mohawk). Vaikka olimme maankolkassa jossa henkilon etnisyyden voi paatella hatun perusteella (ihan totta!) paatimme etta dilemma oli rasistinen ja tukkatyylia loytyi luultavasti molemmista intiaaniheimoista.
Tiistai koitti, ja paatin palata Tashkentiin seuraavan paivan viisumin noutoa varten. Niin paattivat myos Justin ja Gavin, ja Niels suuntasi vastakkaiseen suuntaan kohti Bukharaa. Komikkona asetuimme juna-aseman dormitorion ollessa taynna luksus sviittiin, josta jouduimme pulittamaan 10 dollaria per nuppi, mutta olipahan suihku, ja viela lammin sellainen, joten yhdeksi yoksi pikku luksustelu ei tuntunut pahalta. Aamulla olisimme taas juna-aseman dormissa. Dormiin muutettuani suuntasin lahetystoon ja noudin viisumini, Justin nappasi junan kohti Termizia ja Gavin ei saanut Iranin viisumiaan vielakaan. Siispa surujuhlan ja minun uuden viisumini kunniaksi kutsui steissin pystybaari. Tashkentin juna-asema on mahtava, taalta saa kaiken sangysta internettiin, joten tarvetta poiketa muualle ei juuri ole.
Kostea yo johti krapulaiseen aamuun, ja paatin rankaista itseani suuntaamalla Andijaniin, Ferganan laaksoon lahemmas Kyrgyzstanin rajaa. Kimppataksi loytyi, mutta sen tayttymista jouduin odottelemaan viisi tuskaista tuntia, tupakkia poltellen ja ruisleipaa ja juustoa mutustellen.
Andijan on portti Kyrgyzstaniin, omaten kolme rajanylityspaikkaa, isoimman ollessa Oshiin, seuraavan Jalal-abadiin ja kolmannen Shamaldishaihin, nain kertoi matkaraamattuni. Koska isot rajanylityspaikat ovat tylsia, ja olin matkalla pohjoiseen, paakaupunki Bishkekiin, paatin valita pohjoisimman mahdollisimman, Urgunkench – Shamaldisai –raja-aseman. Jos en ole viela kertonut, on matkaraamattuni vuodelta 2004, joten apu jaa lahinna karttojen tasolle, kaikki muu tieto on auttamattomasti vanhentunutta, ja niin oli myos tieto raja-asemasta. Parin tunnin taksiajelun paatteeksi astuin ulos pienelle, hylatyn nakoiselle raja-asemalle, jossa minua tervehti lauma lampaita. Vaistin lampaat, tervehdin paimenta, ja norkoilin raja-aseman laheisyydessa etsien maahantuloviranomaisia. Hetken patsastelun jalkeen Tuntematon Sotilas huomasi minut, ja suuntasi luokseni. Nuori univormu kertoi etta raja oli suljettu, ja uusi rajan-ylityspaikka oli 15 kilometrin paassa. Olin jo valmistautunut pitkaan kavelyyn, kun poika kertoi soittavansa minulle taksin. Polttelimme tupakkia, puhuimme paskalla venajalla niita naita, ja odottelimme taksia. Kuski saapui, ja rupesi inttamaan etta rajalle oli 35 kilometria, ei 15, ja nyhti kyydista 6 dollaria. Matkaa oli 15 kilometria, ei ainakaan enempaa kuin 20, joten annoin kuskille vitosen, pienempaa taalan setelia en omannut, ja summini olivat huvenneet edelliseen taksiin Urgunkenchiin.
Raja oli suoraviivainen, ei rekisteroinnin todistamista, pikainen tavaratarkastus, ja tullitositteen taytto. Astuin uuteen maahan, Kirgiisian tasavaltaan. Kyrgyzstanin puolella, ei-kenenkaan-maan jalkeen loysin kaksi pienta hokkelia, jotka edustivat raja-asemaa. Koputin toiseen ovista, ja hetken odottelun jalkeen uninen luutnantti avasi oven, ja hetken viisumiani ihmeteltyaan leimasi sen, ja kysyi miten aijoin paasta stadiin. Kerroin liftaavani. Luti toivotti onnea, ja palasi unilleen. kavelin tien laitaan, kylla, rajalla ei ollut rajakylaa, vain tie, ja ojensin kateni.Liftaaminen keski-Aasiassa on joko helvetin helppoa tai taysin mahdotonta, riippuu miten asiaa katsoo. lahes jokainen auto poimii sinut kyytiinsa, mutta jokainen myos odottaa kyydista maksua, niin paikallisislta kuin lankkareiltakin. Bussien vahyyden takia ”liftaaminen” onkin yleisin matkustapa, jaettujen taksien lisaksi. Kyytini nakkasi minut Shamaldisain kylaan, jossa aloin kysella mahdollista kyytia Bishkekiin. Yksi taksi loytyikin, mutta koska elimme jo ehtoota kertoi kuski ettei han lahtisi ennen kuin seuraavana aamuna, ja voisin viettaa yon hanen luonaan.
Vaihdoin taaloja paikalliseen valuuttaan, somiin, pienessa rahanvaihtopisteessa, jonka omistaja tykkasi harjoittaa rajoitettua venajaani isolla kadella. Venaja on muuten helppo kieli ymmartaa, lahes kaikki sanat loytyvat stadin slangista, tai vanhan kansan murteista.
Safoorini kyyditti minut kotoisaan asuntoonsa kylan laitamilla, vanhassa neuvostotyylisessa asuintalossa, jossa vaimo jo odottikin vierasta hoyryavine kattiloineen. Vieraalle tarjottiin erikoisillallinen: plovta. Vaikka plov ei ole pahaa, on se todella tylsa ruoka, ja koska 80% syomisistasi koostuu plovsta, olisi paikallaan, jos joku tarjoaisi jotain muuta. Olenkin jo nahnyt painajaisia siita kun Kashgarissa astun hienoon kiinalaiseen ravintolaan, ja tarjoilijatar kertoo kuinka onnekas olen: ”Meilla on tanaan perinteinen keski-Aasialainen menu; plov! Miksi itket?”
Nautimme siis plov illallisen, ja katsoimme jalkiruuaksi Kirgiisialaisen elokuvan, jonka juonessa pysyin mukana sen verran etta hyvasta ja kunniallisesta pojasta tuli sydansurujen takia huumediileri ja kovis, joka joutui kuitenkin diileri”kaveriensa” pettamaksi ja hakkaamaksi, ja joka kosti koko homman, muttei tainnut saada tyttoa, koska tama makasi kaareissa sairaalassa ennen kuin lopputekstit alkoivat rullata. Surullinen elokuva.Aamiaisen jalkeen (eilisen plovn rippeet) suhasimme keskustaan ja poimimme kyytiin loput 3 matkustajaa, ja lahdimme kohti stadia. Vaikka nostalgisoin vanhojen neuvosto-Zigulien peraan, olin silti iloinen farmari volkkarin jalkatilasta ja ilmastoinnista. Pysahdyimme Tashkomuriin shoppailemaan, tai puolet matkustajista tekivat. Mina ja nuori kirgiisi, joka oli matkalla stadiin tapaamaan tyttoystavaansa suuntasimme ottamaan aamusnapsit ja nauttimaan savustettua kalaa zakuskaksi. Kun kanssamatkustajamme palasivat ostoksiltaan, kipusimme takaisin volkkariin ja aloimme nautiskella lumisista vuoristomaisemista.
Puolimatkassa paasin huumepoliisin syynattavaksi, ja toisin kuin naapurinsa Uzbekistanin kohteliaat mutta silti raivostuttvan usein paperita kyttaavat univormut oli tama kaveri toista maata. Ei tullut pyyntoja, vaan reppua kaivettiin kovalla kadella, ja levittipa herra tic tac rasianikin pientareelle kasiteltyaan sita liian kovakouraisesti kontrabandeja etsiessaan. Saatuani passini takaisin matka jatkui kohti lumisia huippuja. Taytyy sanoa, etta vuoret ovat elementtini: mikaan ei tunnu niin vapauttavalta ja niin hyvalta kuin korkeiden, lumisten vuorien katselu. Silloin sita tuntee itsensa pieneksi, ja maalliset murheet katoavat. Vuorien katselussa on vaan sita jotain.
Saavuimme Bishekiin illan suussa, pimean laskeuduttua. Safoori pudotti minut kaupungin laitamille, josta nappasin toisen taksin kohti Sakura hostellia, reppureinojen suosimaa majataloa. Sakura oli kuitenkin suljettu koska talvella tanne ei juuri kukaan tule, joten olin pakotettu aseuttamaan yoksi Ak Sai –hotelliin. Annan hotellille kurjimman ja likaisimman luojan hylkaamaan kolkan arvonimen. 5 dollaria paskaisesta huoneesta jaetulla, paskaisemmalla wc:lla ilman suihkua oli liikaa, joten seuraavana aamuna suuntasin etelaiselle esikaupunkialueelle ja South majataloon.Eli nyt majaan taalla, kommuunin omaisessa majatalossa kaupungin laitamilla. Laitoin juuri Kiinan viisumianomuksen vetamaan (kommervenkeista ja byrokraattien pyorittelysta lisaa ensi numerossa). Bishkek, kaymisastian sekoitussauvan mukaan nimetty paakaupunki ei ole kurjempi paikka viisumin odotteluun. Majatalo on leppoisa, Internetkahvilat soittavat Nightwishia ja The Rasmusta, ja hintataso on edullinen. Toisin kuin huhut kertoivat, oli lunta vain vuorilla, joten Kirgiisiaa tulee ehkapa koluttua suunniteltua enemman, ja ehka se paimentolaisperhe jurttineenkin jostakin loytyy. Mutta askel kerrallaan, raportoidaan lisaa kun lisaa raportoitavaa on. Hajotaan siis talven loskaan tallakertaa yhdessa, te siella, mina taalla: Bishkek vaikenee ja kaataa loput Belenkaja vodkat motin pohjalle.
”To alcohol: The cause of, and the answer to, all of life’s problems”-Homer J. S.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)