The Beach

Location: Port Blair, Andaman & Nicobar Islands, India

Lautta vei meidat Port Blairin satamakaupungista Havelockin saarelle. Havelockin valitsimme Jarin syntymapaivien viettopaikaksi, silla taman piti olla Andamaanien saarista sen elavaisimman ja suosituimman kohteen. Saavuttuamme laituriin hyppasimme riksaan kohti ranta numero 5. jonne olimme saaneet suosituksia asettua. Havelock oli hiljainen, sesonki ei ollut viela alkanut.

Valitsimme viihtyisan nakoisen resortin josta saimme pienet bambubungalovit mieheen hintaan 50 rupiaa yo. Heitin repun sisalle ja juoksin resortin pihalla kasvavan kookospalmumetsan lapi valkohiekkaiselle rannalle, ja turkoosiin mereen. Lammin merivesi huuhteli hiet ja kohotti mielen taivaisiin. Sidoin riippumattoni rannalle lyhyen kavelymatkan paahan resortistamme varjoisten, hiekan yli kurkotteleviin puihin, jossa se pysyikin miltei lahtoomme asti.

Huomasin pian Havelockin olevan sesongin ulkopuolella todellakin hiljainen. Muita matkaajia toki oli, mutta resorttien maara takasi sen, etta kaikki olivat hujan hajan pitkin saarta, ja useimmiten sait hengailla koko paivan rannalla nakematta ristin sielua. Heti alkumetreilla tuntui, etta tulisimme olemaan taalla kauemmin kuin aiotut pari paivaa.

Paivat saarella kuluivat enemman tai vahemman hammokissa Catch-22 lukien, meressa polskien, tai erakkorapujen elamaa seuraillen. Paratiisisaaren pikkupuuhasteluja. Iltaisin, kuten Jarin syntymapaivana, ja joka ilta sen jalkeen, tapasin istahtaa majatalomme ravintolaan brittityttojen Georgian ja Doonen, ranskalaisherra Stephanin, ja satamasta ostetun rommipullon kanssa iltaa istumaan. Muutamina iltoina vasasimme rannalle tulet ja istuimme liekkien loimotuksessa, pelaten nuotion kajastuksen ulottumattomissa vaanivia taskurapuja.

Ja ruoka. Riisi ja vihannes –kiintio on Intiassa alkanut tayttymaan, joten vaihto meriruokadieettiin kavi kivuttomasti. Herkulliset kalat ja katkaravut kipittivat meresta lautaselleni paivittain, tayttaen kaikki makuaistimeni ilolla ja onnella. Mita sita muuta sanomaan, niin hyvaa ettei sanotuksi saa.

Kun vaaka-asentokiintio alkoi tayttya vuokrasimme tsygat, ja suunnistimme tutkimaan saarta pyorin. Poljimme alas vitos rannalta kolmoselle (rantaa 4 ei ole, kaikki kolmosen jalkeen nimeavat itsensa 5 koska ranta 5 on the juttu!) Havelockin kylaan, josta valitsimme pienessa liikenneympyrantapaisessa sen toisen suuntavaihtoehdon sataman sijasta. Poljimme lapi riisiviljelmien ja pienten viidakkokaistaleiden, ja reilun 10 kilometrin poljennan jalkeen olimme rannalla 7. Ranta oli komea hiekkaranta parimetrisine aaltoineen, joiden seassa rapikoidessa oppi milta pyykista tuntuu pesukoneen lingotessa.

Lisaa tsygailya, lisaa hammokissa makoilua, lisaa rommia ja lisaa turkoosia vetta.

Koska rantaleikeista, vaikka ne mukavia ovatkin, on helvetin tylsa kirjoittaa ja viela tylsempi lukea kirjoitan tummasta pilvesta paratiisimme ylla. Enka puhu sateesta, joka kiusasi meita vain kahtena paivana ja oli itseasiassa varsin mukavaa vaihtelua auringon otolle. Saapuessamme saarelle huomasin eraan rantakoiran kuonossa ilkean pureman. En noteerannut haavaa sen kummemmin ennen kuin pari paivaa myohemmin kuin nain koiran uudestaan. Haava oli, vain kahdessa paivassa, levinnyt koko kuonon kokoiseksi ammottavaksi madaantyneeksi reiaksi joka haisi kuolemalta. Koira juoksi ohitseni vikisten, maassa pyorien ja helvetinlailla sattuvaa kuonoaan kapalillaan hakaten. Karpasten pilvi seurasi raukkaa, tuskasta hullaantunutta koiraa. Koiran silmat olivat suljettu, haavan koko esti niita aukeamasta. Viela ehyen naaman karvoituksen alta paistoi koko paan kokoinen punainen tulehdus. Kerroin asiasta tytoille jotka kertoivat myos nahneensa koiran. Kavimme lapi vaihtoehtoja, ja majatalon isannan kerrottua ettei voisi auttaa, koska kyseessa oli kuitenkin vain kulkupiski, paattivat tytot toimia ja tarjosivat piskille poissaollessani cocktailin valiumia, parasetamolia ja unilaakkeita, ajaen takaa eutanasiaa.

Koira havisi muutamaksi paivaksi ja toivoimme hanen siirtyneen autuaammille haukuntamaille, kunnes han ilmestyi eraana aamupaivana bungalovini viereen. Naama oli kadonnut kokonaan tulehdukseen. Kolo oli valtava, ja olin yllattynyt kuinka pieni koira viela eli ison miehen nyrkin kokoinen luola kasvoissaan. Annoin koiralle muutaman 800mg buranan banaaniin kaarittyna tuskaa poistamaan, jotka koira nappasikin hantaa vienosti heiluttaen. Koira oli rauhallinen jo ennen laakkeita, ehka tulehdus oli syonyt hermot ja tuska kadonnut. Paatimme toimia. Lahdimme Jarin kanssa kavelylle, ja paatimme etta koira pitaa paastaa tuskastaan. Kavimme lapi vaihtoehtoja, hylkasimme laakkeet, koska ne eivat olleet tehonneet ensimmaisellakaan kerralla, ja paadyimme siihen etta huumaamme elaimen ja kuristamme hanet pyykkinarulla. Palattuamme koira oli poissa. Ajattelin hanen makaavan ibuprofeiinitokkurassa mokkini alla, mutta han oli poissa. Marssien tyttojen luo ravintolaan, ja tein heidan kahteen juuri saapuneeseen ystavaansa lahtemattoman vaikutuksen tokaisemalla ”Hei, oletteko nahneet sita koiraa? Paatimme tappaa sen.”

Koiraa emme enaa taman jalkeen nahneet. Toivon todellakin etta elain paasi tuskistaan pian.

10 paivaa saarella meni nopeasti, ja tajusimme, etta meidan oli palattava Port Blairiin hakemaan jatkoa luville ja ostamaan paluuliput mantereelle. Jari paatti lentaa, meidan tiemme eroaisivat 7.9. Mina paatin ottaa laivan Kolkataan 11.9.

Tasta olisi sitten tarkoitus lahta hieman vahemman asutuille saarille leikkimaan Robinsonia, ja tutkailemaan myos mita isommilta saarilta loytyy, ehka joku Jarwojen aboriginaalikyla. Rantaelama jatkukoon!

Juonia on tullut punottua jatkonkin varalle, mutta pidetaan nyt jannitysta ylla ja jatetaan paljastamatta mita. Intia jaa kuitenkin taakse lokakuussa, mutta minne matka vie, kerrottakoon se sitten ensi kerralla... Sikali mikali profeetta Muhammed ja viisumivirkailijat nain suovat...