Kohti kesaa

Location: Cloudland, Kunming, Yunnan, China

Palataampa viela hetkeksi Litangiin.
Tanne massaturismin pitka kasi ei viela ollut yltanyt kunnolla. Ei liikaa kraasakojuja, lansimaista ruokaa, kymmenia majataloja ja niin edelleen. Ihmiset elivat omaa eloansa turisteista valittamatta. Kukaan ei ollut vailla rahaa valokuvista (joista kuitenkin yleensa kohteliaasti kieltaydyttiin) eika ollut tallaytynyt parhaimpiinsa vain poseeratakseen suljinta naksuttavalle kameralle. Perinteiset asut toki kuuluivat katukuvaan kuin hattu paahan, ja kannettavat rukouskojeet jauhoivat mantroja Buddhan kunniaksi kymmenissa kasissa. Minitraktorit parisivat ja kujilla kaytiin tiukkaa kauppaa paivittaisista tarve-esineista. Siella taalla kayskenteli laumastaan eksynyt jakki, ja siat tonkivat roskia koristeellisten talojen edustalla tyytyvaisesti rohkien.

Bussi, johon paatimme Rotemin heikon terveydentilan vuoksi ehtia, lahti noin neljan aikaan. Olimme lojumassa halvassa ravintolassa jakinsarviviskia nautiskelemassa, kun bussi parahti ohitsemme. Muutaman ripean juoksuaskelen jalkeen saavutimme kyytimme, ja olimme pehmeilla penkeilla katselemassa ohi vilistavaa jylhaa vuoristomaisemaa. Bussi kieriskeli serpentiniinitieta ylos ja alas, televisiossa pyorivien vanhojen kung-fu leffojen luodessa aanimaailmaa. Olimme Xianchengissa, pakollisessa pysakkikaupungissa matkalla Shangrilahan, hieman yhdeksan jalkeen. Bussi jatti meidat kadunvarteen, ja lahdimme etsiskelemaan paikkaa nakata reppu nurkkaan ja heittaytya seljallensa muutamaksi tunniksi. Vastaamme tuli herttainen vanha rouva elekielella kysellen josko tarvitsisimme yosijaa. Rouva ohjasi meidat fiiniin majataloon, josta saimme privaattihuoneen 40 kwailla. Selvitimme rouvalle olevamme matkalla Shangri-lahan, ja han lupasi tulla koputtelemaan oveen aamusella jotta ehdimme kyytiimme.

Perjantai aamu. Shangri-lan bussi paljastui vanhaksi rotiskoksi, jossa jalkatila saati lammitys olivat tuntemattomia kasitteita. Jouduimme takapenkille lusimaan. Aamu oli todella kolea joten kaperryin vilttiini parhaani mukaan ja yritin saada unen paasta kiinni. Edessani istuvat kaksi tiibetilaisrouvaa oksentelivat ikkunasta vuoronperaan, ja avonaisesta ikkunasta kayva veto tunkeutui ruumiin joka sopukkaan, ja bussin kolistellessa kuoppaisella hiekkatiella pompin takaloosterissa kuin vieteriukko. Nukkuminen saisi jaada haaveeksi. Naisten oksennellessa rytmikkaasti ikkunasta aloin viimein tajuamaan syyn siihen, miksei Kiinassa juuri koskaan nae naisia linja-autossa, ja jos nakee, he lahes poikkeuksetta oksentavat ainakin kerran matkan aikana. Ilmeisesti kiinalaiset naiset ovat taipuvaisia matkapahoinvoinnille.

Maisemat alkoivat vaihtua Litangin puuttomista ylangoista ja lumihuippuisista vuorista sankoiksi havupuumetsiksi ja jylhiksi kalliomuodostelmiksi. Ihastellessani ohi lipuvaa autiutta matkamme katkesi edessa lasinsirpaleiden keskella seisovan kuorma-auton taakse. Nousin bussista ihmettelemaan tilannetta. Kuormuri oli ottanut yhteen ison jakin kanssa, ja jakin omistaja huusi kiukkuisena kuorma-auton kuljettajalle, joka tomayksesta ja paallaan tuulilasin sarkemisesta huolimatta naytti olevan kunnossa. Jakkiparasta ei voinut sanoa samaa...


Shangri-la
Shangri-la, tuo tarinoiden paratiisi jossain himalajan katkoissa. Vuosien saatossa moni paikka on yrittanyt julistautua taksi tarujen ihmemaaksi, josta myos natsit aikoinaan olivat pakkomielteisen kiinnostuneita, ja yrittivat turhaan etsia tata taydellisten ihmisten asuinsijaa. Zhongdian Yunnanin maakunnassa paatti muutama vuosi takaperin etta juuri heidan kaupunkinsa on tama tarinoiden mekka, ja vaihtoi nimensa virallisesti Shangri-laksi. Kun saavuin vanhaan kaupunkiin en ollut ollenkaan varma ansaitsiko kaupunki nimensa. Rihkamakojuja oli joka puolella, ja kiinalaiset turistibussit porrasivat vanhan kaupungin parkkipaikan ymparistossa, kirtomatkaturistien harhaillessa kraasakujilla oppaan lipun perassa. Kaikesta tasta kaupallisuudesta huolimatta vanha kaupunki oli ensishokin jalkeen oikein viihtyisa paikka vain samoilla kujilla hyvaa ravintolaa ja yosijaa etsiessa. Kirjauduin Harmony nimiseen majataloon ja suuntasin kujan toisella puolen sijaitsevaan Raven nimiseen kapakkaan. Tilasin Dali -oluen ja jain kamiinan lampoon nautiskelemaan elamasta sateen ropistessa ikkunan takana katukivetykselle. Poytaani istahti aussipariskunta, Nick ja Lean, tilasimme lisaa olutta, oli aika humaltua iloisesti.

Ilmeisesti paskaisilla kasilla leivotut tsampakakkuset olivat pistaneet mahan kuralle ja varpusparvet liikkeelle, joten seuraava aamu meni vessassa ravaten ja imodiumia syoden. Paiva oli sateinen, ja harkitsin jo jatkavani matkaa Kunmingin kautta kohti Hong Kongin lampoa. Siirryin Raveniin lammittelemaan kylmettyneita ja markia koipiani ja tilasin teen. Paikan lampo ja viihtyisa atmosfaari saivat minut harkitsemaan jaamista viela yhdeksi yoksi, eihan minulla ollut kiire. Istuin paivan teeta litkien ja Sodankaynnin taitoa lueskellen. Iltapaivalla jo laimeaksi kaynyt tee vaihtui olueksi. Istuessani pehmoisella sohvalla myos Nick ja Lean ilmeistyivat markina kapakan kamiinan lampoon.

Sunnuntaina herasin valkoiseen aamuun. Yolla oli sadellut lunta, joka paivan valjetessa muuttui pikkuhiljaa rantasateeksi. Ostin lipun yobussiin kohti Kunmingia. Oli aika lahta etsimaan kesaa.
Kirjoitan nyt Kunmingista, ja taskussani on junalippu Guangzouhun, jossa nopean junanvaihdon jalkeen ylitan rajan nippanappa viisumin sallimissa rajoissa. Hong Kongissa vietetaan nyt ainakin kekri, ja haetaan uudet viisumit. Siella olisi myos tarkoitus nahda tuttu naama, Henry.

Ps: Kuvia on kertynyt melkoisesti, ja kunhan jossakin nopean yhteyden loydan, otan asiakseni omistaa aikaa parhaiden otosten siirtamiseksi sahkoiseen muotoon photobuckettiin

Takaovi Yunnaniin

Location: Random internet cafe, Litang, Sichuan, China

Nyt kun sita on lahempana Jumalaa kuin koskaan aikaisemmin (Litang, tiibetilaiskyla Sichuanin maakunnassa, 4000m merenpinnasta) on hyva kertoilla matkaa tahan asti.

Chengdussa minulle kavi vanhanaikaiset, ja joukko Israelilaisia, Gilad, Hadar ja Rotem kaappasivat minut kattoterassille juomaan olutta ja kiinalaista viskia. toinen tytoista, Rotem, kysyi suunnitelmistani, ja kerroin olevani lahdossa kohti Yunnania takaoven kautta. Takaovi on bussireitti vuoriston ja pienten tiibetilaiskylien kautta Shangrilahan, Yunnanin maakuntaan, ja vie minimissaan viitisen paivaa matkustaa. Reitti toki loytyy Matkaraamatuista, mutta sen vaihtelevan aukiolon (Kiinan viranomaiset evaavat joskus ulkomaalaisilta paasyn Sichuanin lansiosiin siina pelossa etta he yrittavat salakuljettaa itsensa Tiibetiin) takia kovin moni ei sita kayta. Itsekin kuulin vain kaksi viikkoa takaperin takaoven olevan kiinni, mutta paatin yrittaa. Rotem innostui suunnitelmasta ja kysyi voisiko liittya mukaan. Tottakai. Humalluimme terassilla ja kun sain tarpeekseni heprean kielikylvysta toivotin Rotemille hyvat yot, nahdaan aamulla aulassa.

Maanantaina lahdimme aamuhamarissa tallustamaan kohti bussiasemaa ja lunastimme liput Kangdingiin. Edessa oli kahdeksan tunnin ajelu vuoristoteilla. Kapusimme bussiin ja kaariydyimme viltteihin silla aamu oli kolea. Yritin jatkaa lyhyeksi jaaneita youniani ja nukahdinkin Rotemin tasaiseen rouskutukseen hanen syodessa auringonkukan siemenia, ja viereisen penkin tiibetilaisnuorukaisen epavireiseen laulantaan. Herasin bussin pysahtyessa lounastauolle. Kipusin ulos ja sytytin tupakan. Ostin katukuppilasta annoksen lihanyytteja lounaaksi. Lahjoitin evaaksi ostamani kuukakut Rotemille, silla han ei uskonnollisista syista syo porsasta. Possu on saastainen elain. Lounastauon jalkeen paatimme hieman tutustua vierustoveriimme. Gongu, juuri Filippiineilla maisterintutkinnon ymparistonsuojelussa suorittanut, juuret nomadiperheessa omaava tiibetilaisnuorukainen oli matkalla kotiinsa, pieneen kylaan Tiibetissa. Juttelimme niita naita, ja kerasimme arvokkaista vinkkeja paikoista missa kayda, ja hieman infoa mahdollisesta Tiibetiin paasysta. Matkamme katkesi keskenkaiken liikennesumaan. Autojono seisoi kapealla vuoristotiella, emmeka tienneet syyta pysaytykseen. Menimme ulos, ja istahdin kivelle tupakoimaan vuoristopuron solistessa selkani takana. Rotem leikitteli perhosten kanssa vieressani. Noin kahden tunnin odotuksen jalkeen jono vihdoin lahti liikkeelle. Pysaytyksen syykin selvisi, kuorma-auto oli yrittanyt parjata tien reunassa nokottavalle kivenlohkareelle. Havisi. Viivastyksesta turhautunut, torvea rakastava kuskimme ryhtyi ohittelemaan edella ajavia kapealla tiella, paikoissa, joissa en ikina unelmoisi ohittavani ketaan. Pitaako onnettomuuden tuottaman ajanhukan takia alkaa uhkarohkeaksi? Se tietaa vaan uusia onnettomuuksia ja uusia odotuksia..

Saavuimme Kangdingin pikkukaupunkiin noin viiden aikaan. Hyvastelimme uuden ystavamme ja lahdimme etsimaan halpaa hotellia. Kangding, vuoriston ymparoima ja vuolaasti virtaavan joen halkoma kaupunki henki tiibetilaisyytta, vaikka Suljetun maan rajalle olikin viela matkaa. Munkit punaisissa kaavuissaan ja hassuissa hatuissaan olivat katukuvassa yhta suuressa osassa kuin perinteiset tiibetilaiset pukineet ja hiuslaitteet. Kavellessamme jokea ylos minut yllatti sydaninfarktin partaalle kuitenkin parturiliikkeen kaiuttimista kuuluva musiikki. Jonnan ja Erinin nasaaliaanet lauloivat luuseriin rakastumisesta taalla, missa ainoat lansimaalaiset talla hetkella olimme me, ja jossa tuskin kukaan edes tiesi maasta nimelta Suomi..

Kirjauduimme Black Tent nimiseen majataloon ja lahdimme tutkimaan hieman uutta kaupunkiamme. Kaupunki oli piskuinen, sen kaveli paasta paahan noin vartista. Saavuimme keskusaukiolle, minne joukko ihmisia oli keraantynyt tanssimaan. Kymmenet naiset koreissa vaatteissaan toistivat koreografiaa musiikin soidessa taustalla. Tama oli paikallinen tapa, joka ilta ihmiset keraantyivat aukiolla tanssimaan ja pitamaan hauskaa. Tama ei ollut show turisteja varten. Katselimme tansseja haltioituneita, kunnes maha alkoi muistuttaa illallisen tarpeesta. Suuntasimme paikallisia vilisevaan ravintolaan, ja pikku kommunikointiongelmien jalkeen tilasimme jakkia, riisia, ja perunoita. Loistava ateria.

Aamu alkoi heratyskellon pettamisella ja missasimme bussimme Litangiin. Olisimme Kangdingissa siis toisenkin paivan. Aamupalan ja teen jalkeen paatimme hakea hetken henkisyytta, ja kipusimme laheiselle temppelille pyorittelemaan myllyja. Suitsukkeen savuisessa huoneessa munkki lausui aamurukouksiaan, ja istuin hetken hiljaa kuuntelemassa, kellon kilkatuksen saestaessa mantraa. Temppelilta palattuamme paatimme piipahtaa poliisiasemalla kyselemassa mahdollisuuksistamme lupiin Lhasaan, Tiibetiin. Vaikka olin jo kertonut Rotemille aikovani piipahtaa viela Hong Kongissa ennen Suljettuun maahan yrittamista, oli hanen pakkomielteisena paastava kysymaan josko luvat heltiaisivat, ja voisimme menna. Mikas siina, ei kysyminen mitaan maksa. Esitettya asiamme komisario Palmu viittoi meidat mukaansa. Kavelimme aseman pihalle, jossa han ohjasi meidat autoon. Istuimme kyytiin hieman epavarmoina. Joko han oli viemassa meita virastoon joka myontaa luvat, tai sitten olimme matkalla putkaan L-sanan lausumisesta.. Vankilan sijasta Palmu karautti auton ulkomaalaisasioita kasittelevan toimiston eteen. Menimme sisalle ja esitimme asiamme tiukan oloiselle virkailijattarelle. Rouva totesi akaisesti, etta meilla ei ollut mitaan asiaa Lhasaan ilman ryhmamatkaa Chengdusta. Piste. Lahdin ostamaan meille bussilippuja Litangiin seuraavalle aamulle. Matkalla poistin pikkuputiikista itselleni hatun, ja yritin kayda vilkaisemassa sahkopostini kaupungin suurimmassa, onneksi ei ainoassa, nettikahvilassa. Sisalle mentyani poika ojensi minulle englanninkielisen lapun jossa seisoi seuraavaa: Ulkomaalaisella ei ollut asiaa nettiin ilman network korttia, joka pitaisi anoa poliisilta.. Mutta poliisivaltiossakin on porsaanreikia, ja onnistuin loytamaan pienen harhailun jalkeen paikan jossa paasin nettiin ilman korttia. Matkalla takaisin majatalolle istahdin hetkeksi keskusaukiolle. Lauma ala-asteelaisia piiritti minut naureskelle ja "Laowai"ta huudellen. Illalla paatimme hieman luksustella, silla huomenna olisi edessa taas kahdeksasta kymmeneen tuntiin istuskelua linja-autossa. Otimme taksin kuumille lahteille. Paikka oli kylpyla, jossa 20 kwaita lunasti tunnin aikaa privaattihuoneessa, 40 asteisessa rikinkatkuisessa vedessa.

Keskiviikkoaamu. Herasin tallakertaa ilman kelloa 0535. Aamutoimien jalkeen otimme taksin bussiasemalle ja hyppasimme pieneen minibussiimme tavaroinemme. Jatimme Kangdingin taaksemme aamuauringon varjatessa edessa kohoavia lumihuippusia vuoria kullalla. Kuljettajamme, nuori kaveri, kuvitteli olevansa paivauniensa Tommi Makinen, ja omasi viela raskaamman kaasujalan kuin edellinen kuskimme, mutta auto poukkoili silti ilmeisen hallitusti osin paallystamattomalla, paikoin miltei viiteen tonniin kohoavalla vuoristotiella, tielle pudonneita irtolohkareita vaistellen. Nain jo sieluni silmin rotkon pohjalla palavan bussinraadon.. Ennen lounastaukoa poliisi pysaytti bussin, ja paasimme esittelemaan passejamme. Kytta kirjasi nimemme, passin- ja viisuminnumeromme ylos, toivotti hyvaa matkaa ja paasti bussin jatkamaan. Korkeus pisti vasyttamaan, ja lounaan jalkeen nuikuinkin suurimman osan matkasta. Herailin silloin talloin bussin ajessa toyssyyn, ja katselin vuorenrinteilla marehtivia jakkeja ja laumaansa paimentavia nomadeja.

Saavuimme Litangiin noin neljan aikoihin ja kirjauduimme Crane nimiseen majataloon. Olo oli hieman heikko ja paata sarki, ilta taytyi ottaa rauhallisesti korkeuteen totutellen ja vuoristotautia valtellen. Teimme pienen kierroksen kylassa ja etsiydyimme tiibetilaiseen raflaan illalliselle. Dalai Laman kuva roikkui ravintolan seinalla. Kuva, joka on kiinassa kielletty.. Tunsin olevani Tiibetissa.

Herasin aamulla pirteana ilman tietoakaan paansarysta. Hyppasin taksiin, silla olin kuullut etta kaupungin laidalla olisi hautajaiset, joihin paatin osallistua. Rotem ei lahtenyt, kahdesta syysta. Hautajaiset olivat naisilta kielletty, ja kyseessa olivat Bonilaiset Taivashautajaiset. Bonilainen, Buddhalaisuuden rinnalla elavan luonnonuskonnon hautajaisrituaalihan on seuraavanlainen: Poisnukkuneen miespuoliset omaiset ja rituaalin suorittava pappismies nousevat kalliolle, jossa vainaja saa viimeisen voitelun. Taman jalkeen ammattimainen ruumiinsilpoja alkaa leikkelemaan alastonta kalmoa pieniin osasiin, sujuvasti sisaelimia vuorenrinteille levitellen. Kun kuollut on kappaleina, katselevat omaiset hetken rukouksia ja rukousnouhoja ilmoille heitellen ja poistuvat kotiinsa, paastaen ymparilla porraavat kulkukoirat, korpit ja kotkat herkuttelemaan, ja palauttamaan poisnukkuneen takaisn elaman kiertokulkuun.

Kun paasin rituaali paikalle oli ilmassa painostava tunnelma. Lumi sateli hiljalleen maahan, korppien istuskellessa kivilla, ja kulkukoirien kantaessa luita suupielissaan. Pyorahdin alueen ymparilla ja katselin maassa lojuvia veitsia, kirveita ja luunpalasia, ja vuorille kohoavia rukousnauhaketjuja. Valitettavasti olin saanut vaaraa infoa, hautajaissaattuetta ei odottelusta huolimatta kuulunut, ja jouduin palaamaan takaisin kylaan tyhjin kasin. Mutta jos satut Litangiin yrita kayda katsomassa tama eriskummallinen ja hieman karmiva hautajaisrituaali, silla tama on ainoa paikka maailmassa, missa ulkomaalaisella on mahdollisuus osallistua katselemaan rituaalia.

Rotemin oireilevan vuoristotaudin takia jai pysahdyksemme Litangissa lyhyeksi, ja lahdemme jo tana iltana laskeutumaan kohti Xianchengia, jossa yovymme ennen Shangrilaahan ja Yunnanin maakuntaan siirtymista.

Suunta muuttuu

Edited 18th of Oct

Location: Shuyuan guesthouse, Xi'an, China

Nousin junaani Beijingissa puolenyon aikaan suuntana Datong. Vaunuemanta ohjasi minut vaunuuni jossa hyppasin punkalleni ja aloin valmistautua yopuulle, kun Kiinalainen kaveri tuli rahjaamaan etta olin hanen punkallansa. Vaansimme hetken aikaa katta ja heiluttelimme lippujamme toisillemme kun vaunuemanta tuli pahoittelemaan. Han oli ohjannut minut vaaraan vaunuun. Punkka loytyi seuraavasta vaunusta. Ummistin silmani, sulkeuduin junan metelilta kuulokkeiden taakse ja nukahdin Deep Forestin rytmien tahtiin.

Saavuin Datongiin noin kuuden aikaan aamulla. Ilma oli jaatava. Tein nopean ratkaisun. Aikomukseni oli ollut viettaa aikaa Datongissa muutamia paivia, ja suunnata kohti Hohhotia, pysytellen hetken pohjoisessa ennen etelaan siirtymista. Paatin muuttaa suuntaa heti, kylmassa varjottely sai riittaa. Suunta etelaan, kohti Yunnania. Painelin lippuluukulle ja yritin ostaa lippua Xianiin heti seuraavalle paivalle. Xian olisi hyva paikka katkaista matka ja pitaa pieni pitstop. Kassaneiti totesi istumapaikkapyntooni "Mayo, mayo", ja ohjasi minut pois jonosta. Menin seuraavaan jonoon, jossa virkailija ei edes ymmartanyt mihin halusin menna. Kolmannessa jonossa paatin pelata varman paalle ja kaivoin lompakostani satunnaisen Xianissa sijaitsevan hostellin kayntikortin ja ojensin sen lipunmyyjalle. Virkailija kysyi sujuvalla englannilla halusinko Xianiin.. Kylla kiitos. Sain seisomapaikkaan oikeuttavan piljetin, kaikki muut vaihtoehdot oli loppuunmyyty.

Kirjauduin halpaan bisnesshotelliin rautatieaseman laheisyydessa. Paatin luksustella, silla huomenna edessani olisi 16 tuntia junassa, seisten.. Maksoin 60 kwaita privaattihuoneesta, kannoin tavarani polyiseen murjuuni ja otin suihkun paskaisessa ja homeisessa vessassa. Lahdin samoilemaan kaupungille katselemaan mita tarjottavaa Datongilla olisi. Painelin Rumputornille, ja lahdin samoilemaan markkinakaduille. Kuljin aikani paskan, roskien ja vihanneksia ja katuruokaa kaupittelevien myyjien ja kojujen seassa, vastaillen paikallisten iloisiin "Hello!" tervehdyksiin. Kaupungissa ei tuntunut olevan juurikaan mitaan erikoista nahtavaa, joten istuin eraan tempppelin eteen ja kaivoin paivakirjani laukusta ja aloin raapustaa. Ymparilleni alkoi keraantya vakea ihmettelemaan tekemisiani ja riipustin harakanvarpaita valkoisille sivuille tusinan silmaparin seuratessa olkani yli. Pian viereeni liimautui nuori tytto. Tytto, ChaunYuwei, oli 15 vuotias ylaasteelainen Datongista. Juttelimme hetken aikaa niita naika, ja tytto kysyi voisiko lahta mukaani, ja nayttamaan hieman paikkoja. Lahdimme kulkemaan pitkin Datongin katuja paamaarattomasti, siella taalla temppeleihin pujahdellen. Kyselin tytolta hieman uusia sanoja parantaakseni kehnoa mandaariniani, ja han opetti minua, kikatellen minun yrittaessa lausua sanoja. Kiitin ChaunYuweita turistikierroksesta, ja tytto kirmasi ihmisvilinaan.

Kuulin musiikkia viereisesta puistosta ja paatin katsastaa tilanteen. Puistoon oli keraantynyt joukko vanhuksia katsomaan ja kuulemaan kun traditionaalista musiikkia viuluin ja lyomasoittimin soittava ryhma musisoi. Istahdin kivelle ja sytytin tupakan. Seurasin esityksia noin tunnin, ja kaivoin kamerani ottaakseni muutaman kuvan. Viereeni ilmestyi vanhus, joka kaivoi taskustaan albumin ja alkoi esitella minulle vanhalla filmikamerallaan yhytyeesta ottamiaan kuvia vuosien varrelta. Pitkan linjan fani. Aurinko alkoi laskea ja vilu hiipia, joten palasin hotellilleni nauttimaan pitkista younista ennen seuraavan paivan junakoetusta.


Seuraavan aamuna lahdin hotellistani ei-niin-puhtailla ja valkeahkoilla lakanoilla viettamani yon jalkeen suuntana asema-aukio. Junani lahtoon oli reilusti aikaa, joten paatin hypata bussiin ja matkustaa 16km paassa kaupungista sijaitseville Yungangin luolille. Yungang, miltei kolmestasadasta luolasta koostuva kompleksi on Wei dynastian aikana rakennettu Buddhalaistemppeli, jonka luolat pitavat sisallaan noin 51.000 minimaalisen pienesta massiiviseen suuriin veistosta Buddhasta ja Boddhisatvasta ja uskonnollisesta symboliikasta. Ankesin itseni ohi turistibussien, taksien ja rihkamakauppiaiden kohti sisaankayntia ja kaivoin kamerani laukusta. Samoilu luolissa kesti parisen tuntia, nahtavaa riitti enka hairiintynyt edes turistiryhmien paljoudesta. Tallaisissa paikoissa et voi odottaa olevasi yksin. Palasin Datongiin ja istahdin asema-aukiolle ostamani oluen kanssa. Katselin ihmisia laukkuineen istuskelemassa aukiolla tai kiiruhtamassa junaansa. Koijarit tyrkyttivat aukion edessa takseja, ja vanha raasyinen nainen kaupitteli hoyrytettya maissia, monotonisesti samaa lausetta toistaen. Join olueni ja kavelin nettikahvilaan etsimaan hostelleja Xianista. Lounastin nuudelikeiton pikaruokalassa ja palasin takaisin aukiolle. Kuulin yha saman monotonisen naisen aanen toistavan myyntilausettaan. Montakohan maissintahkaa han oli tanaan myynyt? Ehka jotain ansaitakseen rahaa illallisriisiin, ehka ei mitaan.

Paikalliset rynnivat porttien auettua kohti junaa ilmeisesti hyvien paikkojen toivossa, joten paatin itsekin pidentaa askeltani, silla en halunnut joutua lusimaan vessan eteen 16 tunnin matkan ajaksi. Vaunun ovella ryysis oli hirmuinen, ja kyynarpaita sai kayttaa tosissaan paastakseen sisaan. Sain vallattua itselleni hyvan paikan vaunujen valista, tupakkatilasta. Laskin reppuni ja istuin epamukavasi kantamukseni paalle. Vaihdoin muutaman sanan kanssamatkustajieni kanssa, vain yksi heista oli matkalla Xianiin asti. Konduktoori kaveli ohitseni ja kysyi minne olin matkalla. Vastasin. Konnari viittoi seuraamaan perassa vaunuun, ja epavarmana paikkani menettamisen pelossa nostin reppuni ja lahdin seuraamaan. Konnari ohjasi minut tyhjalle istumapaikalle. Ajattelin taman olevan taas yksi ulkomaalaisen etuoikeuksista paikallisiin nahden. Eihan turistia kehtaa vaunujen valissa sikaosastolla pitaa. Nakkasin reppuni hattuhyllylle ja yritin puhua mukavia vierustovereille. Kun fraasit loppuivat kesken kaivoin soittimeni laukusta ja sulkeuduin kuulokkeiden taakse. Hetken kuluttua konduktoori tuli taas luokseni ja alkoi tivata lippuani. Naytin lippuni, ja konnari totesi ettei se riita istumapaikkaan, minun pitaisi maksaa. Kiitin konnaria helvetisti, hanhan minut tanne oli raahannut. Nappasin rinkkani ja lahdin artyneena takaisin vaunujen valiin toivoen etta siella olisi viela tilaa. Paikkani oli viety, mutta paikallisten nahdessa minun palaavan he tekivat tilaa ja paastivat minut alkuperaiselle paikalleni. Istuin takaisin repulleni ja auttavasti englantia osanneen matkustajan avustuksella naureskelimme yhdessa konnarin rahastusyritykselle. Ruokakarry ajoi ohitse, ostin nuudeleita ja oluen. Illan viiletessa veto vaunujen valissa kavi kylmaksi. Kaariydyin takkiin ja vilttiini ja yritin saada unta. Herailin vahan valia jalkojen puutumiseen tai kylmyyteen, ja jottei yo olisi ollut muutenkin tarpeeksi katkonainen, paatti konnari tokkia minut hereille aamuyosta vitsallaikseen rahasta..

Xi'an
Ensimmainen paiva Xianissa meni junamatkasta toipuen. Vietin paivan hostellissa teeta litkien ja tunkien vatsaani kahvilan rasvaisia lankkariherkkuja. Illalla vasymys oli voitettu ja paatin kayda alakerran baarissa nauttimassa ilmaisen olueni. Istuskellessani baarijakkaralla tormasin Tomoon, Japanilaiseen heppuun, jonka olin nahnyt viimeksi viikkoja sitten UB:ssa. Vaihdoimme kuulumiset, joimme muutaman oluen lisaa ja pelailimme biljardia.

Seuraavana paivana paatin tutustua pysakkikaupunkiini hieman paremmin. kavelimme Tomon kanssa Kellotornille ja sukelsimme muslimikorttelin syovereihin. Turistirihkamankojujen vaistelyn jalkeen alkoi alue muuttua herkkusuun paratiisiksi. Paljon katuruokaa, lammasvartaita, kebabbia, paikallisia erikoisuuksia. Lounastimme kojuista ja suuntasimme takaisin rihkamakojuille, silla tarvitsin uuden T-paidan Mongoliassa hukkaamani tilalle. Myyjat pyysivat paidasta luonnollisesti tahtitieteellisia summia, ja aggressiivisen tinkaamisen ja muutaman kojunvaihdon jalkeen onnistuin tappelemaan paidan itselleni 20 kwailla, missa oli silti noin puolet liikaa. Ostin viela tiikeribalsamia sarkevaan jalkaani ja palasimme hostellille.

Torstaina lahdin Jasminen ja Abbyn, kahden brittineidon kanssa katsastamaan Terrakotta armeijaa. Hyppasimme bussiin rautatieasemalla ja tunnin korottelyn jalkeen olimme museolla. Ostimme opiskelijaliput puoleenhintaan (uskomatonta, kuinka paljon rahaa saastaa vilauttamalla jotain kuvallista korttia ja hokemalla student, student..) ja saastamimmalle pennosilla paatimme menna loppuun asti ja ottaa oppaan kertoilemaan meille hautojen historiaa. "If you go tourist, go all the way.." Kiinan ensimmainen keisari, Qin Shi Huang, tiesi miten elaa ja kuolla. Mies joka yhdisti Kiinan kansat yhtenaiseksi valtioksi rakennutti kaksi Kiinan, ja jopa maailman suurimmista turistinahtavyyksista. Muurin ja maailman suurimman haudan. Ehkapa hemmottululahjana itselleen hyvasta tyosta kansojen yhdistamisesta.. En tarinoi sotilaista sen enempaa, kaykaa katsomassa jos Xianiin satutte, kierros oli mielenkiintoinen.

Suunnitelma suunnasta on elanyt paassani, ja huomenna hyppaan junaan kohti Chengdua, Sichuanin maakuntaan. Chengdusta lahden etenemaan kohti Yunnania takaoven kautta. Bussi Kandingiin, ja siita vuoristotautia uhmaten Litangiin, tiibetilaiskylaan 4000m korkeuteen. Litangista lahden aivo odeeman kourissa laskeutumaan kohti Xiangchengia, ja Shangrilaata, josta on tarkoitus suunnata Daliin nauttimaan kesasta. Aika kay vahiin, viisumissa on enaa kaksi viikkoa, joten luultavasti joudun pidentamaan viisumiani Shangrilassa, ja viivastamaan Hong Kongiin lahtoa viikolla parilla.

Tarina eksymisesta ja loytymisesta
Voi ankeroinen! Guesthousen lahjattomat pyykinpesijat onnistuivat hukkaamaan rakkaimman ja kalleimman omaisuuteni pyykkiani pestessaan. Huivini. Rakas kankaanpala on lojunut paassani nyt kolmisen kuukautta, ja ero on todella tuskainen. Henkilokunta pahoitteli ja tarjoutui maksamaan huivini, turha vaiva. Yritin epatoivoisesti etsia itselleni uutta vastaavaa, tuloksetta. Uskomatonta etta taman kokoisesta kaupungista ei loydy kangaskaupan kangaskauppaa. Lopulta, kahden paivan eron jalkeen menin viela kerran kysymaan pyykkituvasta saisinko tutkia ihmisten jattamia ratteja, ja silloin, kalleimpani loytyi. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Way of the Dragon

Location: Random internet cafe, Datong, China

Maantaina lahdin kohti Kiellettya kaupunkia, aikomuksenani suorittaa hieman turistipuuhastelua. Kun saavuin kaupungin porteille silmiini avautui tyrmaava naky. Loiston paivinaan Ming ja Qing dynastioiden aikana kaupunki piti porttiensa suojassa kotia keisariperheelle ja heidan tuhatpaiselle palveluskunnalleen. Tanaan kaupunkia asuttaa vahintaan yhta monta yhtenaisiin lippalakkeihin sonnustautunutta kiinalaisturistia paivassa. Mongolian autiuden jalkeen tuntui silkalta hulluudelta tunkeutua turistemereen ajelehtimaan virran mukana, tuijottelemaan sita samaa jonka tuhannet silmaparit ja digikamerat ikuistavat paivittain. Kielletty kaupunki pysyi tallakertaa kiellettyna. Hyppasin metroon ja ajoin Taivaan temppelille, jossa ostin piletin puistoon, mutta samasta syysta kuin Kaupungissakin, tyydyin ihailemaan temppelia etaalta puistosta. Nautin puiston rauhallisuudesta, kirjoittaen paivakirjaani ja katsellen samalla taivaalla seilaavaa leijaparvea.

Siirsin Beijingista lahtoani paivalla, silla tiistai meni mukavassa kohmelossa maaten, Nicon edellisillan synttarijuhlien seurauksena. Matkani jatkui siis keskiviikkona. Suurkaupunki turnee jatkui Beijingista kohti Tianjinia, satamakaupunkia puolentoistatunnin kiskojen kolisuttelun paassa paakaupungista. Ostin miehekkaasti seisomapaikan, ja hyppasin junaan vaunujen valiin, jossa istahdin rinkalleni ja pistin tupakaksi. Konduktoori tuli luokseni, sanoi jotain paksulla mandariinilla ja viittoili vaunun suuntaan. Otin rinkkani ja istuin tyhjalle penkille, katsoen konduktooriin kysyvasti. Hyvaksyvan nyokkayksen jalkeen istuin mukavasti Tianjiniin saakka, seisomapaikan hinnalla.

Tianjin
Tianjin tuntui oikelta kiinalta. Ihmiset tuijottivat, silla he eivat olleet tottuneet nakemaan turistia. Tianjin ei ole turistien suosiossa nahtavyyksien puutteen vuoksi, mutta minulle kelpasi ripaus oikeaa suurkaupunkia. Ostin asemalta kartan ja lahdin talsimaan hostelliani kohti. Vaikka riksakyyti tai taksi ei kamalasti kukkaroa koyhdyta, on ensimmaisen matkan taittaminen jalan uudessa kaupungissa mielestani se ykkosjuttu. Kaupungista saa jonkinlaisen lapileikkauksen, ja lisaksi, aina on hyva saastaa vahankin siina missa voi. Talsin Keltaisen joen vartta, ihmisten huudellessa "Hello" tai "Ni hao" peraani.

Hostellin loytymisen ja punkan lunastamisen jalkeen lahdin maleksimaan kaupungille. Palasin kadulle jonka olin ohittanut aiemmin hostellia etsiessani. Olin ollut huomaavinani kadulta risteavan pienia kujia joissa naytti olleen myyntikojua. Havaintoni osoittautui paikkaansapitavaksi: Kymmenet kujat taynna kojuja, joissa myytiin ihan mita vain nimelliseen hintaan. Sokkeloiset ja ahtaat kujat tuntuivat Beijingin shoppinghelvetin jalkeen juuri silta milta Kiinalaisten katukauppojen tuleekin tuntua. Kukaan ei tyrkyttanyt ja ahdisttelut Juuri Sinua, silla asiakaskunta koostui poikallisista, ei turisteista. Lisaksi hinnat alkoivat ilman tinkimistakin muro-osalla siita, mihin Beijingissa paasit tinkaamisen jalkeen. En tarvinut mitaan, joten paatin jattaa kujien tarkemman eksplooramisen huomiselle. Istahdin isomman kadun varteen tupakoimaan, ja katselemaan kuinka kolme nuorta markkinoi shampoota ohikulkijoille. Hetken istuttuani yksi myyjista, nuori tytto, uskaltautui juttelemaan minulle. Han kysyi kiinaksi puhuinko mandariinia. Vastasin etten puhunut. Tytto yritti takeltelevalla engalnnilla, ja sai ilmaistua vain muutaman tervehdyksen. Ymparillemme alkoi keraantya porukkaa mielenkiinnolla tilannetta seuraten. Yksi pojista kysyi mista olin kotoisin. Kysymys jonka olin oppinut jo tunnistamaan. Vastasin, ja yleinen alina ymmarryksen merkiksi alkoi. "Feenland, Feenland."

Herasin varhain hyvien younien jalkeen. Keitin itselleni teeta, ja parin kupillisen jalkeen herailtyani lahdin tallustamaan tutustumaan paremmin uuteen kotikaupunkiini. Suunnistin Drum towerin kautta vanhalle markkina-alueelle, toivoen loytavani sielta katukeittioita ja jotain jarkevaa silmashoppailtavaa.Toivoni karisi kun eteeni avautuivat kymmenet rihkamakojut myyjineen. Sinansa viihtyisilla kujilla maleksiessani mietin, kuka ostaa tata universaalia kraasaa, jota kaupitellaan maailman jokaisen turistinahtavyyden laheisyyydessa. Ilmeisesti joku, silla tarjonta tulee kysynnasta. Mutta mina en halunnut paperiviuhkaa, leijaa, jadekorua saati oopperanaamaria. Halusin ruokaa, mutta minun kysyntaani yritti vastata vain muutama ylihinnoiteltu leipomo. Otin suunnakseni ruokamarketin, mutta en odottanut liikoja silla paikka oli merkitty turistikarttaani nahtavyytena. Paikka osoittautui kauppahalliksi jossa kymmenet kojut tarjosivat kaikkea mahantaytetta teesta ja leivonnaisista uppopaistettuun meriruokaan. Vertailin hetken kuppiloiden hintoja ja totesin niiden olevan normitasoa. Menin yhteen ravintoloista, ja tilasin Gou Bu Lia, paikalliseen tapaan valmistettuja lihanyytteja. Suomalainen aksenttini on ilmeisesti vahva, silla myyja ymmarsi minun tilanneen friteerattua tofua hot platella. (Myos Henry oli saanut, ostaessaan lippua Datongiin, lipun Renqiuhin, jonne han paatti mielenkiinnosta kuitenkin menna) Kiinan hyva puoli ruaon suhteen on kuitenkin se, etta tulipa eteesi mita hyvansa, se lahes poikkeuksetta on herkkua.

Ruoan jalkeen ostin matkaevaaksi muutaman kuukakun ja paatin suunnistaa eilen loytamilleni ostoskujille. Samoilin kujilla tunteja ja ihmettelin mita kaikkea olikaan kaupan. Onnistuin loytamaan iha mita hyvansa, mutten niita kahta tuotetta jotka olisinkin voinut ostaa. T-paita (talvi teki tulojaan ja vaatevalikoima koostui lampimimmista ryysyista) ja jonglooripallot. Ostin pussillisen auringonkukan siemenia ja istuin kadun laitaan katselemaan ihmisia heidan shoppailessaan, samalla siemenia mutustaen.

Perjantai aamu. Kiehautin itselleni kupin teeta ja kysyin respalta tieta bussiasemalle. Heilautin kadunvarresta taksin ja pyysin safooria viemaan minut Hebein linja-autoasemalle. Ostin piletin Jixianiin ja hyppasin bussiini, edessani 3-4 tuntia istumista kohti Muuria. Ostin aamupalaksi eraalta pysakilta kyytiin hypanneelta kauppiaalta taytetyn letun. Rouskin platyn ja kyllaisena paatin jatkaa lyhyiksi jaaneita youniani. Jixianissa kuski ohjasi minut uuteen bussiin kohti Huangyanguania. Pikkubussini korotteli vuoriston lomassa lapi pienten kylien ja jylhien maisemien. Muuri alkoi haamottaa horisontissa. Hyppasin pois pysakillani ja maksoin tiskin takana vaijyvalle virkailijalle 50 kwain sisaanpaasymaksun. Muurille olisi tosin voinut hiipia mutkan kautta kukkuloiden takaa ilmaiseksikin, mutten viitsinyt, ja ehka se olisi ollut hieman epaeettistakin. Huangyan oli loistava paikka suorittaa puhemies Maon asettama kansalaisvelvollisuus. Taalla muurin pystyi viela saamaan lahes taysin omakseen, toisin kuin Beijingia lahinna olevissa spoteissa. Kipusin pitkin muuria jattaen ne muutamat kiinalaisturistit taakseni, ja pian kavelin ylhaisessa yksinaisyydessa katsellen edessani avautuvaa maisemaa ja vuoristossa kaarmeen lailla kiemurtelevaa muuria. Vietin muutaman tunnin kuljeskellen muurilla paamaarattomasti, ja vatsani alakessa ilmoitella lounaan skippaamisesta paatin, etta oli aika palata Jixianiin. Alhaalla vierelleni kaarsi minibussi ja avuksi englantia auttavasti puhuva kaveri. Han tulkkasi kuskin sanovan etta 40 kwailla han heittaisi minut kaupunkiin. Vastasin etta maksoin tanne tulemisesta 9 kwaita, samlla sormimerkilla numeroa kuskille nayttaen, ja etten maksaisi enempaa kyydista takaisin. Kuski nyokkasi ja kipusin kyytiin. Kuljettaja tarjosi savukkeen, ja istuimme vaitonaisina ketjussa poltellen aina Jixianiin saakka. Annoin kuskille kympin, kiitin ja lahdin.

Ostin lounaaksi pikkupurtavaa ja banaaneja katukioskeista ja etsiydyin bussiin kohti Tianjinia. Kirosin itseni siita, etta olin jattanyt tavarani Tianjiniin, silla olisin hyvin voinut yopya Jixianissa tai ottaa yobussin takaisin Beijingiin. Nyt edessani oli uusi 3-4 tuntia istumista. Puolimatkassa havahduin unestani karjumiseen. Bussin kaljupainen, iso kiinalainen rahastaja oli ilmeisen hermostunut jostakin. Mies rahjasi vuoroin kuskille, vuoroin matkustajille, ja huusi jopa uusille pysakilta nousseille matkustajille rahastaessaan heita. Valissa mies purki turhautuneisuuttaan lyomalla nyrkilla bussin kattoon. Ilmeisen huono paiva toissa. Erikoisen bussimatkan paatteeksi oli takaisin Tianjinissa. Bussi ei mennyt asemalle asti, eika minulla ollut hajuakaan siita missa olin. Paatin koettaa onneani ja hyppasin satunnaiseen bussiin siina toivossa, etta nakisin jonkin tutun maamerkin ikkunasta. Bussin ajaessa yha pienemmille ja pimeammille kujille paatin hypata kyydista ja vaihtaa vastakkaiseen suuntaan menevaan linjuriin. Onni ei potkaissut vielakaan, ja paatin hypata aikani koroteltyani kyyditsa ja etsia taksin. Hyppasin bussista hamarilla yomarkkinoilla. Tarjolla oli katuruokaa, ostoksia ja peleja renkaanheitosta purkinkaatoon. Pieni, noin 10 vuotias tytto toivotti minu sujuvalla englannilla tervetulleeksi Tianjiniin. Pelasin eran renkaanheittoa ja ruokailin. Etsin itsellen taksin ja hurautin vallyjen valiin.

Matka jatkuu
Suunnitelmani oli kayda viela muutamassa pohjoisen kaupungissa, ja ehka jossain kylassakin, ennen etelaan pakenemista. Ostin seisomapaikkaan oikeuttavan piletin takaisin Beijingiin, josta ajattelin keplotella itseni Datongiin. Istahdin kaytavalle reppuni paalle ja avasin Sun Tzun Sodankaynnin taidon. Puolenpaivan aikaan olin takaisin stadissa. Lounastin katukioskeista ja kulutin aikaani puistossa parin oluen kera ennen lipunoston yrittamista. Suuntasin iltapaivalla lansiasemalle ja kavelin lippuluukulle. Istumapaikkoja ei ollut tarjolla talle iltaa, enka yrityksestani huolimatta saanut seisomapaikkaa, joten jouduin tyytymaan 100 kwain arvoiseen lippuun makuuvaunussa. Juani lahtoon oli viela kuutisen tuntia, joten paatin suunnistaa Tiananmenin aukion laheisyydessa olevaan puistoon kuluttamaan aikaani. Mutta. Metroasemalla natsi lapivalaisija paatti, etten voisi nousta metroon Off hyttyssprayn kanssa. Olin raahannut kapulaa jo viikon ilman ongelmia ja yiritin ilmaista epauskoni natsille. Natsin linja pysyi. Tiedustelin, pelkasiko han kenties minun karkoittavan kaikki hyttyset metrosta? Tuloksetta. Luovutin, ja kysyin mika bussi meni aukiolle. Kiitin natsia kiinaksi, hymyilin, ja haistatin paskan kauniilla kotimaisella. Heilautin natsille hyvastit ja lahdin etsimaan bussia myrkytettavaksi..

Kohti Lohikaarmeiden maata

Location: Saga youth hostel, Beijing

Herasin varhain torstai aamuna potien pienta odottamisen tuottamaa krapulaa hyvastelemaan herttaiset ruotsalaisneidit joiden kanssa vietin edellisillan rupatellen ja juomapeleja pelaten. Aamu oli kolea, mutta kaunis. Lahdon aamu. Taskussani oli uusi lippu, Erlianiin, Kiinan rajakaupunkiin. Kansallisen lomaviikon myota Kiinan viranomaiset olivat sulkeneet rajan autoilta, vain suorat junat kiinaan paasivat lapi, joten lippuni Zamin Uudiin oli jaanyt arvottomaksi ja olin pakotettu ostamaan uuden lipun Kiinaan saakka. Junani lahti illalla kahdeksalta, joten minulla oli viela aikaa viimeiseen hyvaan tekoon. Pakkasin villapaitani, pitkat kalsarini ja Henrylta konfiskoimani ekstraviltin muovipussiin ja lahdin harhailemaan kaduille. Noin tunnin kuljeskelun jalkeen vastaani kaveli likainen ja raasyinen poika, kantaen sakillista keraysmuovipulloja. Huikkasin pojalle ja ojensin pussini sisallon. Poika hymyili, kiitti.

Illalla nostin reppuni harteilleni, kiitin guesthousen henkilokuntaa vieraanvaraisuudesta ja lahdin kohti rautatieasemaa. Seuraani liittyi Adi, Israelilainen jannu, joka oli joutunut samaan tilanteeseen kuin mina: Lippu vain Zamin Uudiin ja viisumi umpeutumassa perjantaina. Hyppasimme junaan ja huomasimme olevamme sattumalta samassa hytissa, jakaen sen mongolialaisen poliisi isan ja pojan kanssa jotka olivat niin ikaan matkalla Pekingiin.

Paasimme junasta perjantaina noin yhdentoista aikoihin. Vaistelimme asemalla kyttaavat taksin ja minibussin tyrkyttajat, jotka yllattaen olisivat tyytyneet samaan hintaan kuin valtion yobussi. Paatimme kuitenkin syoda hyvin ja viettaa muutaman tunnin Erlianissa ennen Pekingiin lahtoa, meidan ei tarvinnut olla siella tana iltana. Oli yllattavaa kuinka kiinalaiselta Erlian, vain kivenheiton paassa Mongoliasta oleva kaupunki tuntui. Mopot paristelivat, akkupyorat ja riksat polkivat kaduilla, aromit vaihtelivat herkullisen ruoan tuoksusta paskan lemahduksiin. Olimme todella Lohikaarmeiden maassa.

Lounaan ja lipunoston jalkeen istuskelimme pienella aukiolla linja-autoaseman lahella. Adi alkoi vasata meille kahvia ja kaivoi valtavasta repustaan sprii keittimen ja laittoi pannun kiehumaan. Paikallisten uteliaisuus herasi, ja pian huomasimme keittavamme kahvia noin 30 paisen yleison edessa. Ilmeisesti kahvia keittelevissa ulkomaalaisissa oli jotain ihmettelemisen arvoista. Kahvin jalkeen lahdin etsimaan kojua josta ostaa tupakkaa ja olut. Menin pieneen putiikkiin syrjaisella kujalla ja heratin kohtalaisen reaktion kauppiaissa ja muutamassa asiakkaassa. Oli kuin olisin ollut ensimmainen lansimaalainen joka koskaan astuu jalallaan tahan putiikkiin. Kaikki kattelivat, juttelivat innokkaasti kiinaksi, ja kaupan nuori,16-20 -vuotias, myymalaapulaistytto rapsi innokkaasti kuvia minusta kannykkakamerallaan, syoksyen lopulta kainalooni ja pyytamalla yhta asiakkaista ottamaan kuvan meista. Erikoisen kauppareissun jalkeen palasin hammentyneena asemalle odottelemaan bussia kylman olueni ja tupakka-askin kanssa.

Sleeper bus, yobussi, oli erikoinen tapaus. Sankyja oli kolmessa rivissa, kaksi paallekkain. Ei istumapaikkoja. Idea oli ehka ihan hyva, mutta toteutukselle en voinut antaa taysia pisteita. Mina en ole jattilainen, ja silti tuntui etta punkat oli suunniteltu keskikokoisen kaapion mittoihin sopiviksi. Itse kiinalaisillakin naytti olevan ongelmia sopia petiin. Kaiken lisaksi jouduin lusimaan bussin peralle keskiriville, missa moottoritilan tekema kohouma nosti punkkaani ylemmas, lahemmas ylapetia, eika minulla mitaan jakoja istua, vain maata ja yrittaa nukkua. Kaperryin sikioasentoon ja nukuin yllattavan hyvin, vain keskioisen ruokatauon tuottaman heratyksen katkoessani uneni.

Saavuimme Pekingiin kolmen aikoihin lauantain vastaisena yona. Niin minulla kuin Adillakaan ei ollut pienintakaan hajua missa pain Pekingia olimme, eika paikallisista ollut apua heidan kartanlukutaidottomuuden ja meidan puutteellisen mandariinin takia. Pimeat taksit toki lupasivat nakata meidat Tian'anmenin aukiolle vain 500 yuanin sopuhintaan.. Ohitimme tarjoukset vitsailemalla siita aikoivatko he vieda meida aukiolle helikopterilla vai mista 50 euron hinta oli peraisin. Tallustimme viereiselle tielle ja selvitimme sijaintimme miten kuten tienviittojen avulla. Olimme kaukana keskustasta. Heilautimme kadulta virallisen mittaritaksin ja pyysimme kuskia heittamaan meidat Taivaallisen rauhan aukiolle, ainoa paikka jonka kuljettaja meilta ymmarsi. Kiitin Adia matkaseurasta ja lahdin omille teilleni, marssimaan kohti hostelliani, katsellen samalla aukiolla tapahtuvaa lipunnostoseremoniaa sotilaineen ja soittokuntineen. Saavuin hostellille noin viiden aikoihin, heittaydyin selalleni sohavlle ja nukahdin.

Hearsin noin yhdeksan aikaan yleiseen halinaan. Kirjauduin hostelliin ja painelin suihkuun, olin sen tarpeessa. Suihkun jalkeen hain kioskista aamupalaa ja palasin aulaan herailemaan ja kuluttamaan aikaa kahteen saakka, jolloin olin internetin avustuksella sopinut tapaavani Stefanien, ruotsalaistyton jonka tapasin Mongoliassa. Odottaessani aulaan ilmestyi tuttu naama: Henry. Han oli menossa tapaamaan Stefanieta seka Nicoa ja Michelia (saksalaiskaverukset jotka niin ikaan tapasin Mongoliassa) yhden aikoihin, jonka jalkeen heidan oli ollut puhe tulla etsimaan minua. Tapasin koko troikan Kielletyn kaupungin liepeilla, josta suunnistimme lounalle. Tervetuloa Pekingiin, Matti.

Ravintolassa puutteellinen mandariinin taito kostautui uudemman kerran. Haslingin paatteeksi Nico oli onnistunut tilaamaan meille noin puoli ruokalistaa. Tarjoilija kantoi sapuskaa poytaan siihen tahtiin etta olin varma ettemme selviytyisi ruoista ikina.. Mahat pyoreina ja 60 yuania koyhempina lahdimme shoppailemaa, silla pojat tarvitsivat elektroniikkaa. Paikallinen piraattimarketti agressiivisesti kauppaavine myyjineen oli ahdistava, joten tyydyimme Stefanien kanssa istuskelemaan katolla olevassa puutarhassa, ihaillen tien toisella puolen lepailevaa Taivaan temppelia.

Illalla suunnistimme parin oluen siivittamina ja rohkaisemina yotorille maistelemaan herkkuja. Torilla myydaan normaalin katuruoan lisaksi "erikoisuuksia", jotka mita ilmeisemmin ovat siella vain turistien kauhistamista varten, eivat paikalliset niita oikeasti syo.. Gourmethetki arvioineen kronologisessa jarjestyksessa:

Ensimmaisena hiukopalana minun, Nicon ja Michelin herkkusuihin etsiytyi silkkitoukka. Maku, neutraali. Suuhun valuva tahna ja kova kuori epamiellyttavia suussa. Seuraava herkku oli pienet matoset. Maku, hyva, mausteinen, rapea. Ainoastaan liian pienia tayttamaan vatsaa. Kolmas ruokalaji oli hepokatit. Viulunvinguttajat olivat parempia kuin madot, rapeita, mausteisia, ruokaisia. Neljantena vuorossa olivat skorpparit. Loistavia! Kaytannossa hyonteiset, rasvassa ja mausteissa uppopaistettuna, ovat kuin mitka tahansa grillimaustetut sipsit. Pelleillessamme ruoalla, sirkan koivet ja skorpionin hannat suupielesta pilkottaen, kerasimme melkoisesti ihailevaa ja kauhistelevaa yleisoa. Hyonteisten jalkeen tarvittiin jotain ruokaisampaan. Merikarmes sopi hyvin. Maku, kana, mutta sitkea. Illan kruunasi tahti. Meritahti. Tuo merellinen kuusenkoriste maistui pahahkolta kalalta, eika kokoonsa nahden tarjonnut juurikaan syotavaa. Herkkuhetken jalkeen oli hyva nauttia viimeiset oluet sateen kastellessa jalkakytavaa, ja lahtea suunnistamaan kohti omaa pehmeata sankya.