A nomad among nomads

Day 1

Lauantaiaamuna Ulan Batorin Dragon -bussiasemalla hyppasimme linja-autoon kohti Sansaria. Edellisillan mongolialaisten juomapelien ansiosta olo ei ollut paras mahdollinen, joten matka taittui torkkuen miten kuten bussin pomppiessa kuoppaisella hiekkatiella.

Sansar oli todella pieni kylayhteiso autiomaan laidalla. Nautin kaupasta ostamani kolan, silla seuraavan viikon tulisin elamaan pelkalla paimentolaissapuskalla. Kuskimme saapui pienen odottelun jalkeen toyotallaan, jonne ahtauduimme reppuinemme. Kuski nakkasi meidat tiettomille taipaleille, ensimmaisenn nomadiperheeseen, jossa viettaisimme pari paivaa. Kuskin oli tarkoitus hoitaa meille bussiliput takaisin stadiin viikon paasta, mutta mies ei suostunut ottamaan rahaa vastaan. Janna nahda onko han hakemassa meita viimeisesta perheesta viikon kuluttua..

Ensimmainen isantamme, herra Byambatogtoh, oli rauhallisen oloinen vanhempi herrasmies. Esittelyjen jalkeen han toivotti meidat tervetulleeksi, ja pyysi jurttaansa teelle ja lounaalle. Byambatogtohin vaimo Dulamsuren tarjosi meille hiukopalaksi Aruuleja teen kera. Aruulit, hapatetusta maidosta valmistetut kovat keksintapaiset, maistuivat kohtuullisen kamalalle, mutta hymyssasuin soimme herkut, huuhtoen paskanmaun teella. Teen jalkeen saapui lounas, lihaperunamakaronikeitto. Kyllaisina herkullisen aterian jalkeen lahdimme testailemaan kulkupelejamme: Kameleita ja koneja. Pienen perhedyttamisajon jalkeen homma alkoi sujua. Kamelikyyti oli rento, mutta itse pidin enemman hevostelusta, ja olenkin jo alkanut silmailla myynti-ilmoituksia oman konin hankkimiseksi..

Koeajon jalkeen palasimme jurtalle ja hauskuutimme perheen pieninta ja naapurin muksua devil stickein ja palloin. Illallisaikaan juttu isannan kanssa alkoi jo luistaa alkukankeuksien jalkeen paremmin. Yllattavaa, kuinka paljon ihmisesta saa selville edes omistamatta yhteista kielta. Byambatogtoh on 50 vuotias paimentolainen, joka huolehtii lammas-, vuohi-, hevos-, ja kamelikatraastaan vaimonsa ja kahden poikansa kanssa. Lapsia hanella on nelja. Vanhin poika, 25 vuotias, opiskelee Ulan Batorissa opettajaksi. Keskimmaiset auttavat isaansa toissa, ja nuorin, 5 vuotias, opettelee jo kovasti tarpeellisia paimentolaistaitoja, ja nuoresta iastaan huolimatta ratsastaa helvetin hyvin.
Jutustelimme hetken ja nautimme illallista, riisia, perunaa ja lihaa. Kyllaisena ja parin ruokatupakin jalkeen isanta toivotti meille hyvat yot, ja jatti meidat jurttaansa iltatoimille ja younille, perheen itsensa yopyessa kakkosjurtassa.


Day 2

Herasin aamuauringon alkaessa lammittaa jurttaa ja painuin pihalle aamusavuille. Ilma oli viela kolea, mutta aurinko nousi kirkkaalle taivaalle, joten tanaan olisi kaunis paiva ratsastaa.

Byambatogtoh ja Dulamsuren tulivat toivottamaan hyvat huomenet ja kantoivat poytaan aamupalaa: Boortsogeja, lampimia leipamaisia rasvassa paistettuja kekseja, ja urumia, keitetyn maidon pinnalta noukittua rasvakerrostumaa. Paalle viela hiukan sokeria kyytipojaksi maitoteeta, ja reissun tahanastisista aamupaloista paras levitti hymyn jokaisen kasvoille. Herkku vei suomalaista pannukakkua kymmenen nolla.

Aamupalan jalkeen nousimme ratsaille. Mina ja Henry heposille, Nikot kameleille, ja lahdimme ratsastamaan letkassa kohti Khudugt khoshuuta, pyhaa paikkaa. Veljekset Bailgaran ja Sanjaa viheltelivat ja lauleskelivat ratsastaessaan, ja matka taittui mukavasti lukuunottamatta polleni kompastumista jonka seurauksena lensin turvalleni multaan. Paikalliset hevoset ovat kuitenkin eurooppalaisia sukulaisiaan pienempia, joten kapusin takaisin satulaan ilman havereita.

Khadagt khoshuu oli kivimuodostelma, jonka luona paikalliset paimentolaiset kavivat jattamassa lahjoja, rukousnauhoja, rahaa, ruokaa, ja toivomassa, yleensa aviopuolisoa tai hevosia ja vuohia. Veljesten opastuksella myos mina kavin koskettelemassa pyhia kivia ja jattamassa oman toiveeni. Kipusimme Sanjaan, veljeksista nuoremman kanssa viereiselle kalliolle ja maisemien allistelyn jalkeen pistimme kiville levyksi ja otimme tirsat auringon paisteessa, vuohipaimenen huudot ja karjan maainta kaukaisuudessa taustamusiikkina.

Takasin kotijurtalla lounasta odotellessamme pelasimme Bailgaranin opastuksella eraanlaista noppapelia. Nomadit kayttavat lampaan nilkkaluita nopan tapaan pelaamiseen. Nelisivuinen luu toimii kuin tutumpikin noppa. Yksi sivu on hevonen, toinen kameli, kolmas lammas ja neljas vuohi. Erilaisia peleja on lukemattomia mutta meille opetetussa kourallinen luita heitetaan alustalle ja lahdetaan tyhjentamaan poytaa. Hevosella yritetaan osua etusormella tai peukalolla nippaamalla hevoseen, lampaalla lampaaseen, kamelilla kameliin, jne. Osuman jalkeen joko lyoty tai osuttu luu poistetaan poydalta, ja jatketaan hutiin tai virheosumaan saakka. Virheen jalkeen lyoja vaihtuu, ja se pelaajista joka tyhjentaa poydan saa pisteen. Pisteluu poistetaan, ja jatketaan kunnes kaikki luut on pelattu.


Day 3

Kissa piti valveilla pitkin yota. Valissa nukkumalla sylissa, valissa tahtomalla ulos, ja taas takaisin sisaan. Patkittaisten ja kylmien younien jalkeen herasin aikaisin, noin kuudelta. Byambatogtoh saapui sytyttamaan kamiinaan tulen lehmanlannalla, ja pian lampenevassa jurtassa alkoivat muutkin herailla.

Aamupaskannuspuuhien aikaan yksi Byambatogtohin koirista yllatti Nikon housut kintuissa, ja soi paskan parempiin suihinsa. Herkun vedettyaan hauva siirtyi Henkan luo viereiseen pusikkoon ja rupesi safkaamaan Henkan paskan. Paskaa on oppinut arvostamaan jollakin tapaa taalla. Elainten kikkareita ei heitella pois tai jateta maahan kummittelemaan, vaan ruohon marehtijoiden kikkareet haravoidaan kasaan kuivumaan, ja kaytetaan kuivattuina kamiinan polttoaineena. Paskaa on saatavilla kohtalaisesti enemman kuin puuta, ja hiljaisella liekilla palaessaan lanta toimii kuin hiili ja lammittaakin paremmin kuin pienet risut.

Riisipuuroaamiaisen jalkeen toivotimme hyvastit ystavalliselle isantaperheelle, ja hyppasimme reppuinemme koneille, koska kantokamelit olivat ilmeisesti remontissa. Rinkat satulalaukkuina epamukavasti letkassa lahdimme Bailgaranin johtama kohti seuraavaa perhetta. Ilmeisesti Nikon mentya molayttamaan ettei ole ratsastanut aiemmin, perhe ei uskaltanut meidan ratsastaa itsenaisesti, vaan kuljimme vittumaisen ahtaasti jonossa, hevonen toisessa kiinni, jalustimet hakkaamassa toisiaan. Matkanteko oli talla kertaa tuskaa, ja puolessa matkassa Henry ja Niko vaihtoivat suosiolla jalkapatikkaan, mika helpotti meidan muidenkin matkantekoa rinkkojen kera.

Saavuimme herra Otgonin jurtalle noin kahden aikaan iltapaivalla, 10 kilometrin tuskallisen taipaleen jalkeen. Tervetuliaiset olivat lampimat: Airagia, kaytettya tamman maitoa, hyva lounas ja teeta. Lounaan jalkeen Otgon antoi meille hevoset. Ilman talutusnuoraa. Vaikka olimme saapuneet epamukavasti letkassa, oli Otgon nahnyt kuinka ammattimaisia hevostelijoita olemme ja luotti meille hyvat hevosensa. Niimpa nelja lehmipoikaa lahtivat Taan, Otgonin naapurin, kanssa ratsastamaan kohti laskevaa aurinkoa ja Bugdiin ovoota.

Uusi polleni oli oiva peli. Aluksi hieman vikuri ja kova peli kulkemaan, ja meilla kesti hetken aikaa selvitella kumpi meista on pomo. Mutta jahka paasimme yhteisymmarrykseen muutaman villiintymisen ja laukan jalkeen siita, etta mina kasken, sujui matkanteko vauhdikkaasti ja vapaasti. Voi sita vapauden tunnetta jota tunsin laukatessani laskevan auringon sateet kasvoillani kohti tuntematonta. Tama oli sita vapautta jota matkustamisessa olen etsinyt, mina ja polleni kuin yhtena olentona kiitamassa kohti uutta, kohti Bugdiin ovoota.

Bugdiin ovoo (ovoo = pyha kivikasa, joka kohdatessa kierretaan kolmesti myotapaivaan) oli upealla paikalla. Maisemat eivat tuntuneet todellisilta, horisontti jatkui kymmenia kilometreja kallioiden ja vuoristojen reunustaessa maisemaa. Valokuvat eivat tee oikeutta todellisuudelle. Aimistelyjen jalkeen hyppasimme takaisin ratsuillemme ja ravasimme takaisin Otgonin jurtalle.

Poissaollessamme Otgonille oli saapunut muita vieraita. Ilmeisesti sana lankkareista oli kiirinyt, ja sukulaiset halusivat tulla vilkaisemaan millaisia miehia jurtassa majaili. Nautimme vanhan miehen, ilmeisesti Otgonin isan kanssa nenanuuskaa ja vodkaa. Illan hamartyessa vieraat toivottivat hyvastit ja kaansivat Uazinsa nokan kohti kotia, meidan jaadessa viela rupattelemaan isantamme kanssa. Polttelimme tupakkia ja nautimme lisaa vodkaa Delgersaihanin, Otgonin vaimon, valmistaessa illallista lampaan ruhosta ja perunoista.


Day 4

Aamupalan jalkeen hyppasin uskollisen hepoiseni selkaan, ja lahdimme matkaamaan kohti seuraavaa ja viimeista perhettamme. Talla kertaa siirtyminen oli nautinollista, silla rinkat tulivat perassa moottoripyoran kyydissa, ja ravasimme ilman kantamuksia hepoillamme hiekkadyynien lapi.

Saavuimme herra Idertsogtin jurtalle hieman puolenpaivan jalkeen, noin 8 kilometria ratsastusta takana. Juttelimme niita naita uuden isantamme kanssa, mutta isanta ei tuntunut olevan oikein supliikkimiehia joten kovimmat keskustelut kavimme hanen ystavansa kanssa. Mongolialaiset nimet ovat helvetin vaikeita, ja kohtuu mahdottomia muistaa, ellet kirjoita niita paperille samantien kuultuasi. Tasta syysta kutsuttakoon Otgonin ystavaa tasta eteenpain junapoliisiksi, hanen ammattinsa takia.

Lounaan jalkeen meidat yllatti hiekka- ja ukkosmyrsky. Myrakka oli hetken aikaa kova, ja olin varma ettemme lahtisi tanaan ratsastamaan dyyneille katselemaan auringonlaskua, kuten puhe oli ollut. Kuinka vaarassa olinkaan. Paikalliset ilmeisesti tuntevat saansa hyvin, silla heti myrakan hieman hellittaessa Idertsogt ja junapoliisi alkoivat satuloida meille hevosia. Kohta ratsastimmekin dyyneja kohti kauniissa iltapaivassa. Uudet konimme olivat hieman pettymys edellisen perheen hurjapaiden jalkeen. Laiskureita, joiden raviin saaminen vaati tuhottomasti tyota, paljon Tsuu tsuun huutoa, ja raippaa persiille. Tasta syysta lontystelimmekin kohti dyyneja hitaasti kayden, pehmeiden puusatuloiden helliessa nivusia ja pakaroita. Auringonlasku dyyneilla oli upea. Istuskelimme hiekassa upessa variloistossa, enka olisi malttanut lahtea ennen pimeaa, mutta hevoisten ajovalojen puutteen vuoksi karautimme takasin kotiin ennen kuin pimeys otti vallan autiomaasta.


Day 5

Aloitimme aamun reippaalla paskanlaponnilla. Aamupuhteiden jalkeen Battsagaan, isannan vaimo, tarjosi meille tuoretta jogurttia aamiaiseksi. Maitotuotteita on paimentolaisten ruuissa paljon, ja olinkin yrittanyt totuttaa vatsaani laksatiiveihin jo Ulan Batorissa, ja ilmeisen onnistunein tuloksi, silla edes Airag ei ollut vetanyt vatsaa kuralle, vaikka olinkin varoituksia siita kuullut.

Paskanlapioinnin ja aamiaisen jalkeen junapoliisi tuli hevosten kanssa jurtalle, ja aloimme satuloida koneja paivan reissua varten. Ratsastimme kohti Khugnu Tarnin luostaria. Tai tarkalleen ottaen luostarin raunioita. 1600 luvun alussa vallankumoukselliset olivat tuhonneet luostarin ja hirttaneet munkit. Vuoriston, Khugnu khan, ja luostarin raunioiden nimessa oleva khugnu tarkoittaakin hirttamista. Kiipeilimme pitkin raunioita, pitaen taukoja marjapensaiden kohdalla samalla valipalaa safkaten. Kun kyllastyimme pyoriskelemaan luostarin jamissa otimme konit allemme ja ratsastimme seuraavalle kukkulalle.

Kukkulalla oli pieni muistomerkki, hauta, joka liittyi vallankumoukseen jollakin tapaa. Paksun Mongolian murteen takia en saanut varmuutta oliko hautamonumentti muistona hirtetyille munkeille, vai vallankumouksellisia johtaneen Khaanin hauta. Koska paikka ei antanut meille niin hirveasti pyysimme junapoliisilta etta kavisimme viereisella kukkulalla, jossa torrotti mahtavia, isoja kivikkoja. Kiipeilimme kiville kuin vuorikauriit ja nautimme hatkahdyttavista maisemista. Koti ei ollut enaa kaukana, vain noin parin kilometrin paassa, ja paatin kavella illalla kiville uudestaan. Auringon alkaessa painua horisonttiin nappasin vesipullon kainalooni ja loin MP3 soittimen tulille. Biisit korvillani ja auringonsateet selassani painuin hakemaan hieman omaa aikaa, istuskelemaan kiville, polttelemaan tupakkaa, ja nauttimaan auringonlaskusta vain omien ajatusteni kanssa. Kivilla istuessani katselin alas pienelle jarvelle. Jarven rannalla jolkotteli susi. Paatin lahtea ennen kuin pimea yllattaisi ja jaisin pedon sapuskaksi. Taivaalla syttyvien tahtien alla patikoin takaisin jurtalle, jossa illallinen jo odotteli syojia.


Day 6

Lahdon aamu. Reippaan paskanlapiomisurakan jalkeen aloimme pakkailla reppujamme ja valmistautua lahtoon. Toivottelimme hyvastit isantaperheellemme, ja ojensimme viimeisen salmiakkirasioistamme lahjaksi. Lahdon alla oli hyva kelailla yhteenvetoa reissusta. Mongolian alkeet tai sanakirja olisi helpottanut kommunikointia huomottavasti, ja saat varmasti paljon enemman irti isantaperheestasi. Tokikaan yhteisen kielen puute ei ollut este, kavimme pitkiakin keskusteluja ihan ruumiinkielen ja muutaman hassun mongolian sanan avulla. Toinen mieltani vaivannut asia oli vanhoillisten tapojen jaaminen. Ennen reissua olin ottanut selvaa tavoista maalla, mutta vain harva etikettisaanto piti enaa paikkaansa. Isanta ei istunut isannan paikalla, vieraat eivat vieraiden, vain kukainenkin istui missa nyt sattui istumaan. Tervetulorituaalikaan ei ollut erinteinen vanhoilinen nenanuuskineen ja vodkakuppeineen, vaikka toki joistakin etikettisaannoista pidettiin kiinni. Naita miettiessani kuskimme saapui kuin saapuikin ja heitti meidat Sansariin, jossa bussi jo teki lahtoaan kohti UB:ta. Aloitimme hiekkaisen ja pomppuisen matkan kohti Stadia vasyneina, mutta kokemuksia rikkaimpana.