Pari sattumusta sotkivat suunnitelmani reissusta lanteen. Lahtoa edeltavana iltana Henry, ilmeisesti hyvana asiakkaana, sai sahkopostin Kiinan lahetystosta jossa kerrottiin lahetyston olevan kiinni 29.9-5.10 valisen ajan. Olin suunnitellut palaavani noutamaan viisumin 1.10, mutta nyt olin pakotettu palaamaan sunnuntaihin mennessa, jolloin lahetysto olisi auki viimeisen kerran ennen mongolian viisumini umpeutumista.
Paatin kuitenkin lahtea Tsetserlegiin, parempi muutaman paivan reissu kuin jumiutua Ulan Batoriin odottelemaan viisumia. Painelin bussiasemalle aamusella seitseman aikoihin, ilman lippua, silla olin antanut itselleni neuvottavan etta lippua on ihan turha ostaa etukateen.. Bussi oli taynna. Tsetserlegiin ei ollut asiaa ilman ennakkoon ostettua lippua. Olin ilmeisesti huomaamattani potkaissut kumo0on jonkun pyhan kivikasan, muuta selitysta huonolleni tuurilleni en keksinyt. En antanut sattumusten kuitenkaan masentaa. Oli spontauniuden aika:
Seuraavana aamuna hyppasin minibussiin kohti Zuunmodia, pikkukylaa vain 50km paassa paakaupungista. Ostin kylakaupasta kaaretortun ja mehupullon lounaaksi, ja lahdin kavelemaan kohti kukkuloita. Paatin kayda katsomassa temppelin, ja sen jalkeen kavella takaisin Ulan Batoriin, jonka minusta erotti noin 40km siita mista lintu lentaa, ja muutama miltei 2500 metrinen kukkula, jotka olisi ylitettava. Aseinani liian vahan ruokaa, aivan liian vahan vetta, ja lampimammille keleille tarkoitettu yopymisvarustus lahdin kiipeamaan kohti ensimmaista nyppylaa.
Paastyani kukkulalle istuin kivelle ihailemaan kauniissa laaksossa makaavaa Manzhushir Khiidin temppelia. Paatin olla menematta temppeliin, silla alhaalla missa tie temppelille kulki oli portti, jossa kerattiin 5000 togrogin sisaanpaasymaksu ja luonnonpuistomaksu. Toisekseen itse temppelit Mongoliassa eivat ole juuri nakemisen arvoisia: Miltei jokainen temppeli on uusi, ja vanhoista on jaljella vain rauniot uuden temppelin vieressa Stalinistien riehumisen takia. Mutta paikka jolla temppelit ovat, ovat yleensa kauniita, joten olen tyytynyt ihailemaan syrjaisia temppeleita etaampaa.
Otin kompassisuunnan pohjoiseen ja lahdin kulkemaan harjanteen paalla kohti edessa nakyvaa havumetsikkoa. Mietin kavellessani, kuinka vahan matkaa tarvitseekaan vaivautua pois paakaupungista ollakseen taas keskella ei mitaan. Havumetsan saavutettuani lahdin laskautumaan harjanteelta kohti laaksoa, ja kohti uutta valloitettavaa kukkulaa. Saavuin alas, ja maasto muuttui kankaisesta metsamaasta isoiksi, hankalakulkuisiksi pultereiksi. Hypin kivilla kuin vuorikauris, rinkan yrittaessa kaataa minua selalleni. Reittini lahti taas nousemaan ylos, ja kiipesin lopulta ylos kohtalaisen jyrkkaa kivikkoa.
Harjanteen paalla eteeni avautui kaksi valtavaa kiviroykkiota, joiden valista kulki sola metsikkoon. Sola oli kuin portti uuteen maailmaan, ja portista kuljettuani paatin istahtaa tauolle, silla olin kavellyt jo parin tunnin matkan. Istuin ja sytytin savukkeen, kun huomasin pikkulintujen keraantyvan ymparillani oleviin puihin katselemaan puuhiani. Myos pari oravaa laskeutui korkeasta mannystaan aivan lahelleni, ja tuijottelivat minua ilman minkaanlaista pelkoa. Poltin tupakkani ja nostin repun takaisin selkaani jatkaakseni matkaani, kun peurapariskunta ponkaisi liikkeelle vain kymmenen metrin paasta minusta. Elaimet paastivat uskomattoman lahelle, ja nainkin matkallani edellisten lisaksi pari kettua, korppeja ja kotkia, joista yksikaan ei nayttanyt olevan kiusaantunut minusta.
Aloin lahestya huippua, minka toivoin olevan toinen miltei 2,5 kilmoterisista nyppyloista, silla aurinko oli jo painumassa kukkuloiden taa. Halusin paasta niin korkealle kuin mahdollista ennen pimean tuloa, silla halusin nahda josko jo taman nypyn takaa siintaisi Ulan Bator, jossain kaukaisuudessaan. Aloin olla jo huolestunut seuraavasta yosta, silla ylemmas tallustellessani alkoi maassa olla siella taalla lunta. Lumen maara kasvoi mita korkeammalle kapusin ja elohopea oli tippunut jo nollaan silla hengitykseni hoyrysi auringon viimeisten sateiden yrittaessa viela luoda hiukan lampoa ponnistuksilleni ennen leiriytymista. Saavutin huipun, ja kuten olin toivonut Ulan Bator siinsi kaukaisuudessa luoden valtavan helpotuksen tunteen. Paatin etsia paikan ja leiritya ennen kuin pimea yllattaisi, silla tajusin unohtaneeni otsalamppuni hostelille muiden tarpeettomaksi katsomieni tavaroiden luo..
Pystytin teltan kahden pienen mannyn valiin, hieman alarinteeseen jossa tuuli ei toivottavasti kiusaisi liikaa. Paatin jattaa nuotion tekematta, silla olinhan luonnonpuistossa salaa, enka halunnut puistonvartijan huomaavan valkeaani ja suunnistavan sen avulla kyselemaan lupia. Kommin sisaan hamartyvassa illassa ja aloin varustautua yopuulle. Puin ylleni pitkat kalsarit ja puuvillahousut, muutaman parin sukkia, ja toiseen jalkaan villasukan (toinen oli pudonnut kyydista rankassa ravissa edellisella viikolla). Pitkahihaiseen ja villapaitaan sonnustauduttuani kommin ohueen makuupussiini, joka lupasi alimmaksi yopymislammoksi 0 celsiusta. Elohopea oli jo tippunut nollan alle. Mutustin iltapalaksi pari suklaapatukkaa ja pahkinoita, ja korkkasin taskumatin. Kaadoin ensimmaisen napsun jumalille, ja toisen kulautin kurkkuuni, ja lampo alkoi kompia viluiseen kroppaan. Olin yksin ajatusteni kanssa keskella ei mitaan, ja kylmyydesta huolimatta nautin. Terapeuttisen mietiskelytuokion jalkeen nukahdin makuupussiini ja vilttiin kaariytyneena, mp3 soittimen soittaessa hiljaisesti Indicaa.
Herasin aamuauringon kivutessa taivaalle, ja ensimmaisten sateiden harhaillessa telttani seinamilla. En ollut herannyt yon kylmyyteen kovinkaan montaa kertaa, ja aamukin tuntui suhteellisen lampimalta. Tuijotin teltan kattoon, ja tajusin hengityshoyryni tuottaman kosteuden jaadyttaneen teltan seinat ja katon. Vilkaisin vesipulloani, joka niin ikaan oli jaassa. Rohkaisin mieleni, ja ponkaisin ulos makuupussista ja aloitin kiireellisen pakkaamisen pysyakseni joten kuten lampimana. Pikaisten aamutoimien ja suolapahkina-jaavesiaamiaisen jalkeen lahdin lyhentamaan matkaani Ulan Batoriin. Katsoin huipulta aamuauringossa herailevaa miljoonakaupunkia ja arvioin parasta reittivaihtoehtoa. En halunnut lahta itaan, vaikka matka olisikin ollut pelkkaa harjanteen paalla kavelya, silla arvioin joutuvani liiaksi itaan kaupungin keskustasta ja julkisesta liikenteesta. Lansi ei myoskaan vaikuttanut hyvalta vaihtoehdolta, silla vaikka reitti naytti kulkevan lahemmas keskustaa, naytti se myos tekevan liian pitkan lenkin matkalla sinne. Paatin siis lahta suoraan pohjoiseen, laskeutuen alas kukkulalta ja nousten sitten harjanteelle, joka paattelyni mukaan veisi suoraan Zaisanin muistomerkille, lahimpaan mahdolliseen paikkaan kaupungin keskustasta nahden.
Lahdin laskeutumaan pitkin hankalakulkuista kivikkoa, joka alemmas paastyani muuttui viela hankalammaksi, lisaten kivikon sekaan kaatuneita puita ja liukasta sammalta. Laaksoon paaseminen oli tuntien tyon takana, mutta olin saavuttanut harjanteen juuren, ja lahdin kapuamaan ylos yha vaikeammaksi muuttuvaa kivikkoa ajatellen laakson pohjalla makaamista katkenneen jalan kanssa. Jos taalla teloisin itseni en paasisi ikina ihmisten ilmoile. Ylhaalle paastyani aloin tahyilemaan joko kaupunki nakyisi lahempana, ja mika parasta, joko Zaisan siintaisi jossakin horisontisa. Turha toivo, olin vaaralla harjanteella. Katsoin lanteen jossa seuraava harjanne nokotti ja lahdin laskeutumaan kohti soista laaksoa ja uutta nousua. Suossa sukkani kasteltuani paasin taas kipuamaan henkeni kaupalla pultereille, ja viimeisia vesitippoja naukkaillen saavutin harjanteen paan. Lahdin tallustamaan harjannetta kohti kaupunkia, ajatusten laukatessa jo villisti ravintolalounaassa ja kylmassa marjamehussa. Jatkettuani noin tunnin alkoi harjanne vieda jyrkasti alas. Edessani siinsi presidentin palatsi korkeine rauta-aitoineen ja rynnakkokivaaria heiluttelevine vartijoineen. Olin siis edelleen yhden harjanteen liikaa idassa. En halunnut koetella presidentin vieraanvaraisuutta ja vartijoiden huumorintajua, joten lahdin kohti seuraavaa harjannetta.
Viimein, tuntien taivalluksen, kymmenien kilometrien, tuskaisten nousujen ja laskujen jalkeen olin oikealla harjanteella ja kuljin reipasta vauhtia kohti kaupunkia. Saavutin harjanteen paan, ja nain alhaalla laaksossa Zaisanin muistomerkin, kultaisen buddhan ja bussilinjan. Kiersin harjanteen paalla nokottaneen ovoon, ja heitin eilisesta asti mukanani ja tukenani kulkeneen kepakon kivikasaan, lahjani hengille. Tallustin viimeiset kilometrit tielle, ja hyppasin bussiin kohti keskustaa, ja kohti vegeravintolan herkullista makaronisalaattia ja janon poistavaa mongolialaista marjamehua.
PS: Kuvia lisatty aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti