Roy Chapman Andrews kirjoitti 1920-luvun Ulan Batorista, silloisesta Urgasta seuraavaa: Kaikki ulkomaalaiset Urgassa odottavat jotakin. Joko lupaa matkustaa jonnekkin, tai lupaa tehda jotain, mutta yhteista kaikille on se, etta he odottavat. Nyt 80 vuotta myohemmin lansimaalaiset Ulan Batorissa tekevat ihan samaa, odottavat. Kuka junaa Kiinaan tai Venajalle, kuka viisumia, ja kuka alkavaa ekspeditionia maalle. Minakin paatin ottaa elavan elaman Indiana Jonesin sanoista oppia, ja heittaytya odottamisen autuaalliseen olotilaan, ja lopettaa hotkyilyn ja vakisin muualle yrittamisen. Pienen vaihdantatalouden harrastamisen jalkeen telttani muuttui sangyksi Golden Gobi guesthousessa, jossa aion nyt odottaa junaa Lohikaarmeiden maahan.
Odottaminen ei tietenkaan ota sujuakseen ilman odottamiseen sopivia aktiviteetteja. 1920-luvun yhteisten teehetkien lisaksi taman paivan Ulan Batorista loytyy pikkupuuhasteltavaa odottajalle. Museoissa voi ahtaa paan tayteen kulttuuria ja teatterit tarjoavat turistiviihdyketta illasta toiseen. Pienen aasinsillan kautta paasen kuitenkin yhteen odottajan lempipuuhista: Paihtymykseen.
Mongoliassa tykataan paihtya. Maalla paihdytaan airagista, 3-4% maitokiljusta, ja siita saadulla tisleella arkhilla, josta potkua loytyy 10-15%. Kyytipojaksi nautitaan nenanuuskaa ja Mongolialaista satkatupakkaa, seka tottakai Vodkaa. Kaupungissa paihtyjalla on enemman valinnanvaraa. Mongolialaiset oluet, suurimpina merkkeina Chinggis ja Khan Brau ovat hintalaatusuhteeltaan erinomaisia. Edellisten lisaksi suosituimpien listalla ovat Altai Gov, Borgio ja Sengur, jotka ovat hieman edullisempia, mutta edelleen nautittavan makuisia. Unohtaa ei myoskaan sovi Tigeria, Singaporen lahjaa oluen nautiskelijoille, jota lisenssin luvin pannaan myos taalla. Lisaksi Korealaiset Cass ja Hite ovat kovassa suosiossa Mongoliassa, mutta ainakin minun hienostuneeseen tarjousmayrakoira -makuuni edelliset ovat liian laimeita. Vodkaa loytyy laidasta laitaan, huonolaatuisista paikallisista hyviin venalaisiin, ja isoimmissa marketeissa hyllyt notkuvat importteja ympari maailman. Ravintolat tayttyvat illasta toiseen, vain tiistai- ja lauantai-iltojen ollessa hieman hiljaisempia, ja kuukauden 26 paivan ollessa kaytannossa kuiva (muutaman vuoden takaisia metanolimyrkytyksia muistaen). Nestemaisen illallisen jalkeen on hyva siirtya Ulan Batorin kuumimmille klubeille hotkymaan diskojytkeen tahdissa, desin shotteja nautiskellen.
Mongoliassa paheiden harrastaminen on lisaksi edullista. Viinamakelaiselle puolen litran pullo mallasjuomaa tarttuu mukaan marketin hyllylta 60-70 sentilla, ravintolasta eurolla, ja hanaolut irtoaa 1,5 euroon. Paikallinen perus tuliliemi maksaa pari euroa puolelta litralta, mutta jo 5 euron panostuksella irtoaa iso leka Chinggis -vodkaa, joka pesee ainakin suomalaiset kilpakumppaninsa mennen tullen. Tupakkamiehenkaan paivabudjetti ei ala kasvamaan kohtuuttomaksi nousuhumalan ketjupolttelun takia. Venalainen tupakka maksaa halvimmillaan 30 senttia aski, ja Philip Morrisin lisenssistakaan ei joudu pulittamaan 70 senttia enempaa.
Taman sanottua, jatkan nyt junani odottelua, ja lahden haastamaan guesthousen muita odottajia mongolialaiseen juomapeliin...
29.9.2008
26.9.2008
Jumissa
Pari sattumusta sotkivat suunnitelmani reissusta lanteen. Lahtoa edeltavana iltana Henry, ilmeisesti hyvana asiakkaana, sai sahkopostin Kiinan lahetystosta jossa kerrottiin lahetyston olevan kiinni 29.9-5.10 valisen ajan. Olin suunnitellut palaavani noutamaan viisumin 1.10, mutta nyt olin pakotettu palaamaan sunnuntaihin mennessa, jolloin lahetysto olisi auki viimeisen kerran ennen mongolian viisumini umpeutumista.
Paatin kuitenkin lahtea Tsetserlegiin, parempi muutaman paivan reissu kuin jumiutua Ulan Batoriin odottelemaan viisumia. Painelin bussiasemalle aamusella seitseman aikoihin, ilman lippua, silla olin antanut itselleni neuvottavan etta lippua on ihan turha ostaa etukateen.. Bussi oli taynna. Tsetserlegiin ei ollut asiaa ilman ennakkoon ostettua lippua. Olin ilmeisesti huomaamattani potkaissut kumo0on jonkun pyhan kivikasan, muuta selitysta huonolleni tuurilleni en keksinyt. En antanut sattumusten kuitenkaan masentaa. Oli spontauniuden aika:
Seuraavana aamuna hyppasin minibussiin kohti Zuunmodia, pikkukylaa vain 50km paassa paakaupungista. Ostin kylakaupasta kaaretortun ja mehupullon lounaaksi, ja lahdin kavelemaan kohti kukkuloita. Paatin kayda katsomassa temppelin, ja sen jalkeen kavella takaisin Ulan Batoriin, jonka minusta erotti noin 40km siita mista lintu lentaa, ja muutama miltei 2500 metrinen kukkula, jotka olisi ylitettava. Aseinani liian vahan ruokaa, aivan liian vahan vetta, ja lampimammille keleille tarkoitettu yopymisvarustus lahdin kiipeamaan kohti ensimmaista nyppylaa.
Paastyani kukkulalle istuin kivelle ihailemaan kauniissa laaksossa makaavaa Manzhushir Khiidin temppelia. Paatin olla menematta temppeliin, silla alhaalla missa tie temppelille kulki oli portti, jossa kerattiin 5000 togrogin sisaanpaasymaksu ja luonnonpuistomaksu. Toisekseen itse temppelit Mongoliassa eivat ole juuri nakemisen arvoisia: Miltei jokainen temppeli on uusi, ja vanhoista on jaljella vain rauniot uuden temppelin vieressa Stalinistien riehumisen takia. Mutta paikka jolla temppelit ovat, ovat yleensa kauniita, joten olen tyytynyt ihailemaan syrjaisia temppeleita etaampaa.
Otin kompassisuunnan pohjoiseen ja lahdin kulkemaan harjanteen paalla kohti edessa nakyvaa havumetsikkoa. Mietin kavellessani, kuinka vahan matkaa tarvitseekaan vaivautua pois paakaupungista ollakseen taas keskella ei mitaan. Havumetsan saavutettuani lahdin laskautumaan harjanteelta kohti laaksoa, ja kohti uutta valloitettavaa kukkulaa. Saavuin alas, ja maasto muuttui kankaisesta metsamaasta isoiksi, hankalakulkuisiksi pultereiksi. Hypin kivilla kuin vuorikauris, rinkan yrittaessa kaataa minua selalleni. Reittini lahti taas nousemaan ylos, ja kiipesin lopulta ylos kohtalaisen jyrkkaa kivikkoa.
Harjanteen paalla eteeni avautui kaksi valtavaa kiviroykkiota, joiden valista kulki sola metsikkoon. Sola oli kuin portti uuteen maailmaan, ja portista kuljettuani paatin istahtaa tauolle, silla olin kavellyt jo parin tunnin matkan. Istuin ja sytytin savukkeen, kun huomasin pikkulintujen keraantyvan ymparillani oleviin puihin katselemaan puuhiani. Myos pari oravaa laskeutui korkeasta mannystaan aivan lahelleni, ja tuijottelivat minua ilman minkaanlaista pelkoa. Poltin tupakkani ja nostin repun takaisin selkaani jatkaakseni matkaani, kun peurapariskunta ponkaisi liikkeelle vain kymmenen metrin paasta minusta. Elaimet paastivat uskomattoman lahelle, ja nainkin matkallani edellisten lisaksi pari kettua, korppeja ja kotkia, joista yksikaan ei nayttanyt olevan kiusaantunut minusta.
Aloin lahestya huippua, minka toivoin olevan toinen miltei 2,5 kilmoterisista nyppyloista, silla aurinko oli jo painumassa kukkuloiden taa. Halusin paasta niin korkealle kuin mahdollista ennen pimean tuloa, silla halusin nahda josko jo taman nypyn takaa siintaisi Ulan Bator, jossain kaukaisuudessaan. Aloin olla jo huolestunut seuraavasta yosta, silla ylemmas tallustellessani alkoi maassa olla siella taalla lunta. Lumen maara kasvoi mita korkeammalle kapusin ja elohopea oli tippunut jo nollaan silla hengitykseni hoyrysi auringon viimeisten sateiden yrittaessa viela luoda hiukan lampoa ponnistuksilleni ennen leiriytymista. Saavutin huipun, ja kuten olin toivonut Ulan Bator siinsi kaukaisuudessa luoden valtavan helpotuksen tunteen. Paatin etsia paikan ja leiritya ennen kuin pimea yllattaisi, silla tajusin unohtaneeni otsalamppuni hostelille muiden tarpeettomaksi katsomieni tavaroiden luo..
Pystytin teltan kahden pienen mannyn valiin, hieman alarinteeseen jossa tuuli ei toivottavasti kiusaisi liikaa. Paatin jattaa nuotion tekematta, silla olinhan luonnonpuistossa salaa, enka halunnut puistonvartijan huomaavan valkeaani ja suunnistavan sen avulla kyselemaan lupia. Kommin sisaan hamartyvassa illassa ja aloin varustautua yopuulle. Puin ylleni pitkat kalsarit ja puuvillahousut, muutaman parin sukkia, ja toiseen jalkaan villasukan (toinen oli pudonnut kyydista rankassa ravissa edellisella viikolla). Pitkahihaiseen ja villapaitaan sonnustauduttuani kommin ohueen makuupussiini, joka lupasi alimmaksi yopymislammoksi 0 celsiusta. Elohopea oli jo tippunut nollan alle. Mutustin iltapalaksi pari suklaapatukkaa ja pahkinoita, ja korkkasin taskumatin. Kaadoin ensimmaisen napsun jumalille, ja toisen kulautin kurkkuuni, ja lampo alkoi kompia viluiseen kroppaan. Olin yksin ajatusteni kanssa keskella ei mitaan, ja kylmyydesta huolimatta nautin. Terapeuttisen mietiskelytuokion jalkeen nukahdin makuupussiini ja vilttiin kaariytyneena, mp3 soittimen soittaessa hiljaisesti Indicaa.
Herasin aamuauringon kivutessa taivaalle, ja ensimmaisten sateiden harhaillessa telttani seinamilla. En ollut herannyt yon kylmyyteen kovinkaan montaa kertaa, ja aamukin tuntui suhteellisen lampimalta. Tuijotin teltan kattoon, ja tajusin hengityshoyryni tuottaman kosteuden jaadyttaneen teltan seinat ja katon. Vilkaisin vesipulloani, joka niin ikaan oli jaassa. Rohkaisin mieleni, ja ponkaisin ulos makuupussista ja aloitin kiireellisen pakkaamisen pysyakseni joten kuten lampimana. Pikaisten aamutoimien ja suolapahkina-jaavesiaamiaisen jalkeen lahdin lyhentamaan matkaani Ulan Batoriin. Katsoin huipulta aamuauringossa herailevaa miljoonakaupunkia ja arvioin parasta reittivaihtoehtoa. En halunnut lahta itaan, vaikka matka olisikin ollut pelkkaa harjanteen paalla kavelya, silla arvioin joutuvani liiaksi itaan kaupungin keskustasta ja julkisesta liikenteesta. Lansi ei myoskaan vaikuttanut hyvalta vaihtoehdolta, silla vaikka reitti naytti kulkevan lahemmas keskustaa, naytti se myos tekevan liian pitkan lenkin matkalla sinne. Paatin siis lahta suoraan pohjoiseen, laskeutuen alas kukkulalta ja nousten sitten harjanteelle, joka paattelyni mukaan veisi suoraan Zaisanin muistomerkille, lahimpaan mahdolliseen paikkaan kaupungin keskustasta nahden.
Lahdin laskeutumaan pitkin hankalakulkuista kivikkoa, joka alemmas paastyani muuttui viela hankalammaksi, lisaten kivikon sekaan kaatuneita puita ja liukasta sammalta. Laaksoon paaseminen oli tuntien tyon takana, mutta olin saavuttanut harjanteen juuren, ja lahdin kapuamaan ylos yha vaikeammaksi muuttuvaa kivikkoa ajatellen laakson pohjalla makaamista katkenneen jalan kanssa. Jos taalla teloisin itseni en paasisi ikina ihmisten ilmoile. Ylhaalle paastyani aloin tahyilemaan joko kaupunki nakyisi lahempana, ja mika parasta, joko Zaisan siintaisi jossakin horisontisa. Turha toivo, olin vaaralla harjanteella. Katsoin lanteen jossa seuraava harjanne nokotti ja lahdin laskeutumaan kohti soista laaksoa ja uutta nousua. Suossa sukkani kasteltuani paasin taas kipuamaan henkeni kaupalla pultereille, ja viimeisia vesitippoja naukkaillen saavutin harjanteen paan. Lahdin tallustamaan harjannetta kohti kaupunkia, ajatusten laukatessa jo villisti ravintolalounaassa ja kylmassa marjamehussa. Jatkettuani noin tunnin alkoi harjanne vieda jyrkasti alas. Edessani siinsi presidentin palatsi korkeine rauta-aitoineen ja rynnakkokivaaria heiluttelevine vartijoineen. Olin siis edelleen yhden harjanteen liikaa idassa. En halunnut koetella presidentin vieraanvaraisuutta ja vartijoiden huumorintajua, joten lahdin kohti seuraavaa harjannetta.
Viimein, tuntien taivalluksen, kymmenien kilometrien, tuskaisten nousujen ja laskujen jalkeen olin oikealla harjanteella ja kuljin reipasta vauhtia kohti kaupunkia. Saavutin harjanteen paan, ja nain alhaalla laaksossa Zaisanin muistomerkin, kultaisen buddhan ja bussilinjan. Kiersin harjanteen paalla nokottaneen ovoon, ja heitin eilisesta asti mukanani ja tukenani kulkeneen kepakon kivikasaan, lahjani hengille. Tallustin viimeiset kilometrit tielle, ja hyppasin bussiin kohti keskustaa, ja kohti vegeravintolan herkullista makaronisalaattia ja janon poistavaa mongolialaista marjamehua.
PS: Kuvia lisatty aiemmin.
Paatin kuitenkin lahtea Tsetserlegiin, parempi muutaman paivan reissu kuin jumiutua Ulan Batoriin odottelemaan viisumia. Painelin bussiasemalle aamusella seitseman aikoihin, ilman lippua, silla olin antanut itselleni neuvottavan etta lippua on ihan turha ostaa etukateen.. Bussi oli taynna. Tsetserlegiin ei ollut asiaa ilman ennakkoon ostettua lippua. Olin ilmeisesti huomaamattani potkaissut kumo0on jonkun pyhan kivikasan, muuta selitysta huonolleni tuurilleni en keksinyt. En antanut sattumusten kuitenkaan masentaa. Oli spontauniuden aika:
Seuraavana aamuna hyppasin minibussiin kohti Zuunmodia, pikkukylaa vain 50km paassa paakaupungista. Ostin kylakaupasta kaaretortun ja mehupullon lounaaksi, ja lahdin kavelemaan kohti kukkuloita. Paatin kayda katsomassa temppelin, ja sen jalkeen kavella takaisin Ulan Batoriin, jonka minusta erotti noin 40km siita mista lintu lentaa, ja muutama miltei 2500 metrinen kukkula, jotka olisi ylitettava. Aseinani liian vahan ruokaa, aivan liian vahan vetta, ja lampimammille keleille tarkoitettu yopymisvarustus lahdin kiipeamaan kohti ensimmaista nyppylaa.
Paastyani kukkulalle istuin kivelle ihailemaan kauniissa laaksossa makaavaa Manzhushir Khiidin temppelia. Paatin olla menematta temppeliin, silla alhaalla missa tie temppelille kulki oli portti, jossa kerattiin 5000 togrogin sisaanpaasymaksu ja luonnonpuistomaksu. Toisekseen itse temppelit Mongoliassa eivat ole juuri nakemisen arvoisia: Miltei jokainen temppeli on uusi, ja vanhoista on jaljella vain rauniot uuden temppelin vieressa Stalinistien riehumisen takia. Mutta paikka jolla temppelit ovat, ovat yleensa kauniita, joten olen tyytynyt ihailemaan syrjaisia temppeleita etaampaa.
Otin kompassisuunnan pohjoiseen ja lahdin kulkemaan harjanteen paalla kohti edessa nakyvaa havumetsikkoa. Mietin kavellessani, kuinka vahan matkaa tarvitseekaan vaivautua pois paakaupungista ollakseen taas keskella ei mitaan. Havumetsan saavutettuani lahdin laskautumaan harjanteelta kohti laaksoa, ja kohti uutta valloitettavaa kukkulaa. Saavuin alas, ja maasto muuttui kankaisesta metsamaasta isoiksi, hankalakulkuisiksi pultereiksi. Hypin kivilla kuin vuorikauris, rinkan yrittaessa kaataa minua selalleni. Reittini lahti taas nousemaan ylos, ja kiipesin lopulta ylos kohtalaisen jyrkkaa kivikkoa.
Harjanteen paalla eteeni avautui kaksi valtavaa kiviroykkiota, joiden valista kulki sola metsikkoon. Sola oli kuin portti uuteen maailmaan, ja portista kuljettuani paatin istahtaa tauolle, silla olin kavellyt jo parin tunnin matkan. Istuin ja sytytin savukkeen, kun huomasin pikkulintujen keraantyvan ymparillani oleviin puihin katselemaan puuhiani. Myos pari oravaa laskeutui korkeasta mannystaan aivan lahelleni, ja tuijottelivat minua ilman minkaanlaista pelkoa. Poltin tupakkani ja nostin repun takaisin selkaani jatkaakseni matkaani, kun peurapariskunta ponkaisi liikkeelle vain kymmenen metrin paasta minusta. Elaimet paastivat uskomattoman lahelle, ja nainkin matkallani edellisten lisaksi pari kettua, korppeja ja kotkia, joista yksikaan ei nayttanyt olevan kiusaantunut minusta.
Aloin lahestya huippua, minka toivoin olevan toinen miltei 2,5 kilmoterisista nyppyloista, silla aurinko oli jo painumassa kukkuloiden taa. Halusin paasta niin korkealle kuin mahdollista ennen pimean tuloa, silla halusin nahda josko jo taman nypyn takaa siintaisi Ulan Bator, jossain kaukaisuudessaan. Aloin olla jo huolestunut seuraavasta yosta, silla ylemmas tallustellessani alkoi maassa olla siella taalla lunta. Lumen maara kasvoi mita korkeammalle kapusin ja elohopea oli tippunut jo nollaan silla hengitykseni hoyrysi auringon viimeisten sateiden yrittaessa viela luoda hiukan lampoa ponnistuksilleni ennen leiriytymista. Saavutin huipun, ja kuten olin toivonut Ulan Bator siinsi kaukaisuudessa luoden valtavan helpotuksen tunteen. Paatin etsia paikan ja leiritya ennen kuin pimea yllattaisi, silla tajusin unohtaneeni otsalamppuni hostelille muiden tarpeettomaksi katsomieni tavaroiden luo..
Pystytin teltan kahden pienen mannyn valiin, hieman alarinteeseen jossa tuuli ei toivottavasti kiusaisi liikaa. Paatin jattaa nuotion tekematta, silla olinhan luonnonpuistossa salaa, enka halunnut puistonvartijan huomaavan valkeaani ja suunnistavan sen avulla kyselemaan lupia. Kommin sisaan hamartyvassa illassa ja aloin varustautua yopuulle. Puin ylleni pitkat kalsarit ja puuvillahousut, muutaman parin sukkia, ja toiseen jalkaan villasukan (toinen oli pudonnut kyydista rankassa ravissa edellisella viikolla). Pitkahihaiseen ja villapaitaan sonnustauduttuani kommin ohueen makuupussiini, joka lupasi alimmaksi yopymislammoksi 0 celsiusta. Elohopea oli jo tippunut nollan alle. Mutustin iltapalaksi pari suklaapatukkaa ja pahkinoita, ja korkkasin taskumatin. Kaadoin ensimmaisen napsun jumalille, ja toisen kulautin kurkkuuni, ja lampo alkoi kompia viluiseen kroppaan. Olin yksin ajatusteni kanssa keskella ei mitaan, ja kylmyydesta huolimatta nautin. Terapeuttisen mietiskelytuokion jalkeen nukahdin makuupussiini ja vilttiin kaariytyneena, mp3 soittimen soittaessa hiljaisesti Indicaa.
Herasin aamuauringon kivutessa taivaalle, ja ensimmaisten sateiden harhaillessa telttani seinamilla. En ollut herannyt yon kylmyyteen kovinkaan montaa kertaa, ja aamukin tuntui suhteellisen lampimalta. Tuijotin teltan kattoon, ja tajusin hengityshoyryni tuottaman kosteuden jaadyttaneen teltan seinat ja katon. Vilkaisin vesipulloani, joka niin ikaan oli jaassa. Rohkaisin mieleni, ja ponkaisin ulos makuupussista ja aloitin kiireellisen pakkaamisen pysyakseni joten kuten lampimana. Pikaisten aamutoimien ja suolapahkina-jaavesiaamiaisen jalkeen lahdin lyhentamaan matkaani Ulan Batoriin. Katsoin huipulta aamuauringossa herailevaa miljoonakaupunkia ja arvioin parasta reittivaihtoehtoa. En halunnut lahta itaan, vaikka matka olisikin ollut pelkkaa harjanteen paalla kavelya, silla arvioin joutuvani liiaksi itaan kaupungin keskustasta ja julkisesta liikenteesta. Lansi ei myoskaan vaikuttanut hyvalta vaihtoehdolta, silla vaikka reitti naytti kulkevan lahemmas keskustaa, naytti se myos tekevan liian pitkan lenkin matkalla sinne. Paatin siis lahta suoraan pohjoiseen, laskeutuen alas kukkulalta ja nousten sitten harjanteelle, joka paattelyni mukaan veisi suoraan Zaisanin muistomerkille, lahimpaan mahdolliseen paikkaan kaupungin keskustasta nahden.
Lahdin laskeutumaan pitkin hankalakulkuista kivikkoa, joka alemmas paastyani muuttui viela hankalammaksi, lisaten kivikon sekaan kaatuneita puita ja liukasta sammalta. Laaksoon paaseminen oli tuntien tyon takana, mutta olin saavuttanut harjanteen juuren, ja lahdin kapuamaan ylos yha vaikeammaksi muuttuvaa kivikkoa ajatellen laakson pohjalla makaamista katkenneen jalan kanssa. Jos taalla teloisin itseni en paasisi ikina ihmisten ilmoile. Ylhaalle paastyani aloin tahyilemaan joko kaupunki nakyisi lahempana, ja mika parasta, joko Zaisan siintaisi jossakin horisontisa. Turha toivo, olin vaaralla harjanteella. Katsoin lanteen jossa seuraava harjanne nokotti ja lahdin laskeutumaan kohti soista laaksoa ja uutta nousua. Suossa sukkani kasteltuani paasin taas kipuamaan henkeni kaupalla pultereille, ja viimeisia vesitippoja naukkaillen saavutin harjanteen paan. Lahdin tallustamaan harjannetta kohti kaupunkia, ajatusten laukatessa jo villisti ravintolalounaassa ja kylmassa marjamehussa. Jatkettuani noin tunnin alkoi harjanne vieda jyrkasti alas. Edessani siinsi presidentin palatsi korkeine rauta-aitoineen ja rynnakkokivaaria heiluttelevine vartijoineen. Olin siis edelleen yhden harjanteen liikaa idassa. En halunnut koetella presidentin vieraanvaraisuutta ja vartijoiden huumorintajua, joten lahdin kohti seuraavaa harjannetta.
Viimein, tuntien taivalluksen, kymmenien kilometrien, tuskaisten nousujen ja laskujen jalkeen olin oikealla harjanteella ja kuljin reipasta vauhtia kohti kaupunkia. Saavutin harjanteen paan, ja nain alhaalla laaksossa Zaisanin muistomerkin, kultaisen buddhan ja bussilinjan. Kiersin harjanteen paalla nokottaneen ovoon, ja heitin eilisesta asti mukanani ja tukenani kulkeneen kepakon kivikasaan, lahjani hengille. Tallustin viimeiset kilometrit tielle, ja hyppasin bussiin kohti keskustaa, ja kohti vegeravintolan herkullista makaronisalaattia ja janon poistavaa mongolialaista marjamehua.
PS: Kuvia lisatty aiemmin.
23.9.2008
Voiko visan maksaa visalla?
Location: Mongolian steppe, Ulan Bator, Mongolia
Viikonlopun palautuminen ekspeditionilta meni mukavasti ripulin ja kuumeen kourissa. Hyva tekosyy vain maata guesthousessa ja katsella piraattileffoja televisiosta.
Maanantaina edessa oli taas ralli lahetystoon ja paperisota byrokraattien kanssa Kiinan viisumin saamiseksi. Vaikka olympialaiset ja paralympialaiset olivat jo ohi, eivat Kiinan viranomaiset olleet antaneet siimaa viisumivaatimuksiin. Kuukauden korttia varten tarvitset seuraavat: Passi; valokuva, mieluiten varillinen; taytetty viisumianomus; juna- tai lentoliput maahan, ja maasta pois; todistus majoituksesta vahintaan kolmelle ensimmaiselle yolle ja todistus varallisuudesta, vahintaan 100 amerikan taalaa per Kiinassa vietettava paiva.
Kaikki muut hoituivat katevasti nettikahvilassa. Tiliotteen tulostus nettipankista kay varallisuustodisteesta, ja hostelworldin kautta varattu "majoitus" teki takkiin vain parin euron kulungin. Mutta maahantulo- ja poistumisliput olivat pieni paanvaiva, koska en halua sitoa itseani tiettyihin paivamaariin, koska se sotkisi kiirettoman ja vapaan matkustelun. Kuitenkin tarvitsin liput viisumia varten, ja lippujen valilla olisi oltava kuukausi, silla kierot Kiinalaiset myontavat vain juuri niin monen paivan viisumin kuin meno- ja lahtolippujesi valilla on paivia.
Ensimmainen ajatus oli varata lennot Pekingiin, ja siita Hanoihin, ja lippujen kopioinnin ja lahetystossa esittelyn jalkeen perua lennot ja havita vain 25 taalan varausmaksu, mutta haasteeksi osoittautui lahetyston ja Airmarketin aukioloajat. Peruutuus pitaisi tehda 24 tunnin sisaan, mutta koska Kiinan lahetysto on auki vain muutama paivana viikossa halusin ehdottomasti vieda anomukseni jo maanantaina, mutta lentolippuja en saisi sunnuntaina, joten haviaisin reilusti enemman rahaa koska peruisin lentoni vasta 48 tunnin sisaan..
Muita vaihtoehtoja kelaillessani loytyi halvempi konsti. Painuin Air Mongolian toimistoon ja kerroin virkailijalle tilanteeni, toivoen etta heilla peruutusehdot eivat olisi niin tiukat. Virkailija ymmarsi heti mita halusin. "Lennot" maahan ja pois, joita en tulisi koskaan edes kayttamaan. Virkailija naputti minulle E-lipun, otti printin ennen "hyvaksy" napin painallusta, loi paperiin leimat ja ojensi "lentolipun" minulle 3 dollaria vastaan. Halpaa, helppoa, huijausta.
Paperinivaskan kanssa marssin Kiinan lahetystoon ja mitaan mukisematta virkailija vastaanotti anomukseni ja pyysi noutamaan viisumin viikon kuluttua.
Seuraava projekti oli ostaa sitten se oikea menolippu Kiinaan. Henry oli ostanut junalipun Erlianiin, rajakaupunkiin Kiinan puolella 50.000 togrogilla, eli noin 30 eurolla. Ajattelin kokeilla toista tapaa, ihan vain vertaillakseni hintoja ja saatamisen maaraa. Marssin rautatieasemalla kotimaan lippukassalle ja ostin tiketin Mongolian puoleiseen rajakaupunkiin, Zamyyn Uudiin. Myyja kirjoitti paperille kolme hintavaihtoehtoa: 6400T, 9600T ja 18200T. Otin tottakai halvimman, joka luultavasti on lippu samaan vaunuun kameleiden ja muun karjan kanssa... Suunnitelma on siis keksia joku kyyti Zamyyn Uudista rajan toiselle puolen Erlianiin, ja hypata sielta bussiin kohti Kiellettya kaupunkia.
Huomenna poistun ripulista parantuneena kohti Tsetserlegia jossa elvyn luonnon ja pikkukylan rauhassa viikon verran, ennen suureen ja mahtavaan Kiinaan yrittamista. Henry puolestaan jaa tanne UB:hen, ja hyppaa junaan kohti punaista maata jo maanantaina.
Kuulemisiin!
Viikonlopun palautuminen ekspeditionilta meni mukavasti ripulin ja kuumeen kourissa. Hyva tekosyy vain maata guesthousessa ja katsella piraattileffoja televisiosta.
Maanantaina edessa oli taas ralli lahetystoon ja paperisota byrokraattien kanssa Kiinan viisumin saamiseksi. Vaikka olympialaiset ja paralympialaiset olivat jo ohi, eivat Kiinan viranomaiset olleet antaneet siimaa viisumivaatimuksiin. Kuukauden korttia varten tarvitset seuraavat: Passi; valokuva, mieluiten varillinen; taytetty viisumianomus; juna- tai lentoliput maahan, ja maasta pois; todistus majoituksesta vahintaan kolmelle ensimmaiselle yolle ja todistus varallisuudesta, vahintaan 100 amerikan taalaa per Kiinassa vietettava paiva.
Kaikki muut hoituivat katevasti nettikahvilassa. Tiliotteen tulostus nettipankista kay varallisuustodisteesta, ja hostelworldin kautta varattu "majoitus" teki takkiin vain parin euron kulungin. Mutta maahantulo- ja poistumisliput olivat pieni paanvaiva, koska en halua sitoa itseani tiettyihin paivamaariin, koska se sotkisi kiirettoman ja vapaan matkustelun. Kuitenkin tarvitsin liput viisumia varten, ja lippujen valilla olisi oltava kuukausi, silla kierot Kiinalaiset myontavat vain juuri niin monen paivan viisumin kuin meno- ja lahtolippujesi valilla on paivia.
Ensimmainen ajatus oli varata lennot Pekingiin, ja siita Hanoihin, ja lippujen kopioinnin ja lahetystossa esittelyn jalkeen perua lennot ja havita vain 25 taalan varausmaksu, mutta haasteeksi osoittautui lahetyston ja Airmarketin aukioloajat. Peruutuus pitaisi tehda 24 tunnin sisaan, mutta koska Kiinan lahetysto on auki vain muutama paivana viikossa halusin ehdottomasti vieda anomukseni jo maanantaina, mutta lentolippuja en saisi sunnuntaina, joten haviaisin reilusti enemman rahaa koska peruisin lentoni vasta 48 tunnin sisaan..
Muita vaihtoehtoja kelaillessani loytyi halvempi konsti. Painuin Air Mongolian toimistoon ja kerroin virkailijalle tilanteeni, toivoen etta heilla peruutusehdot eivat olisi niin tiukat. Virkailija ymmarsi heti mita halusin. "Lennot" maahan ja pois, joita en tulisi koskaan edes kayttamaan. Virkailija naputti minulle E-lipun, otti printin ennen "hyvaksy" napin painallusta, loi paperiin leimat ja ojensi "lentolipun" minulle 3 dollaria vastaan. Halpaa, helppoa, huijausta.
Paperinivaskan kanssa marssin Kiinan lahetystoon ja mitaan mukisematta virkailija vastaanotti anomukseni ja pyysi noutamaan viisumin viikon kuluttua.
Seuraava projekti oli ostaa sitten se oikea menolippu Kiinaan. Henry oli ostanut junalipun Erlianiin, rajakaupunkiin Kiinan puolella 50.000 togrogilla, eli noin 30 eurolla. Ajattelin kokeilla toista tapaa, ihan vain vertaillakseni hintoja ja saatamisen maaraa. Marssin rautatieasemalla kotimaan lippukassalle ja ostin tiketin Mongolian puoleiseen rajakaupunkiin, Zamyyn Uudiin. Myyja kirjoitti paperille kolme hintavaihtoehtoa: 6400T, 9600T ja 18200T. Otin tottakai halvimman, joka luultavasti on lippu samaan vaunuun kameleiden ja muun karjan kanssa... Suunnitelma on siis keksia joku kyyti Zamyyn Uudista rajan toiselle puolen Erlianiin, ja hypata sielta bussiin kohti Kiellettya kaupunkia.
Huomenna poistun ripulista parantuneena kohti Tsetserlegia jossa elvyn luonnon ja pikkukylan rauhassa viikon verran, ennen suureen ja mahtavaan Kiinaan yrittamista. Henry puolestaan jaa tanne UB:hen, ja hyppaa junaan kohti punaista maata jo maanantaina.
Kuulemisiin!
21.9.2008
A nomad among nomads
Day 1
Lauantaiaamuna Ulan Batorin Dragon -bussiasemalla hyppasimme linja-autoon kohti Sansaria. Edellisillan mongolialaisten juomapelien ansiosta olo ei ollut paras mahdollinen, joten matka taittui torkkuen miten kuten bussin pomppiessa kuoppaisella hiekkatiella.
Sansar oli todella pieni kylayhteiso autiomaan laidalla. Nautin kaupasta ostamani kolan, silla seuraavan viikon tulisin elamaan pelkalla paimentolaissapuskalla. Kuskimme saapui pienen odottelun jalkeen toyotallaan, jonne ahtauduimme reppuinemme. Kuski nakkasi meidat tiettomille taipaleille, ensimmaisenn nomadiperheeseen, jossa viettaisimme pari paivaa. Kuskin oli tarkoitus hoitaa meille bussiliput takaisin stadiin viikon paasta, mutta mies ei suostunut ottamaan rahaa vastaan. Janna nahda onko han hakemassa meita viimeisesta perheesta viikon kuluttua..
Ensimmainen isantamme, herra Byambatogtoh, oli rauhallisen oloinen vanhempi herrasmies. Esittelyjen jalkeen han toivotti meidat tervetulleeksi, ja pyysi jurttaansa teelle ja lounaalle. Byambatogtohin vaimo Dulamsuren tarjosi meille hiukopalaksi Aruuleja teen kera. Aruulit, hapatetusta maidosta valmistetut kovat keksintapaiset, maistuivat kohtuullisen kamalalle, mutta hymyssasuin soimme herkut, huuhtoen paskanmaun teella. Teen jalkeen saapui lounas, lihaperunamakaronikeitto. Kyllaisina herkullisen aterian jalkeen lahdimme testailemaan kulkupelejamme: Kameleita ja koneja. Pienen perhedyttamisajon jalkeen homma alkoi sujua. Kamelikyyti oli rento, mutta itse pidin enemman hevostelusta, ja olenkin jo alkanut silmailla myynti-ilmoituksia oman konin hankkimiseksi..
Koeajon jalkeen palasimme jurtalle ja hauskuutimme perheen pieninta ja naapurin muksua devil stickein ja palloin. Illallisaikaan juttu isannan kanssa alkoi jo luistaa alkukankeuksien jalkeen paremmin. Yllattavaa, kuinka paljon ihmisesta saa selville edes omistamatta yhteista kielta. Byambatogtoh on 50 vuotias paimentolainen, joka huolehtii lammas-, vuohi-, hevos-, ja kamelikatraastaan vaimonsa ja kahden poikansa kanssa. Lapsia hanella on nelja. Vanhin poika, 25 vuotias, opiskelee Ulan Batorissa opettajaksi. Keskimmaiset auttavat isaansa toissa, ja nuorin, 5 vuotias, opettelee jo kovasti tarpeellisia paimentolaistaitoja, ja nuoresta iastaan huolimatta ratsastaa helvetin hyvin.
Jutustelimme hetken ja nautimme illallista, riisia, perunaa ja lihaa. Kyllaisena ja parin ruokatupakin jalkeen isanta toivotti meille hyvat yot, ja jatti meidat jurttaansa iltatoimille ja younille, perheen itsensa yopyessa kakkosjurtassa.
Day 2
Herasin aamuauringon alkaessa lammittaa jurttaa ja painuin pihalle aamusavuille. Ilma oli viela kolea, mutta aurinko nousi kirkkaalle taivaalle, joten tanaan olisi kaunis paiva ratsastaa.
Byambatogtoh ja Dulamsuren tulivat toivottamaan hyvat huomenet ja kantoivat poytaan aamupalaa: Boortsogeja, lampimia leipamaisia rasvassa paistettuja kekseja, ja urumia, keitetyn maidon pinnalta noukittua rasvakerrostumaa. Paalle viela hiukan sokeria kyytipojaksi maitoteeta, ja reissun tahanastisista aamupaloista paras levitti hymyn jokaisen kasvoille. Herkku vei suomalaista pannukakkua kymmenen nolla.
Aamupalan jalkeen nousimme ratsaille. Mina ja Henry heposille, Nikot kameleille, ja lahdimme ratsastamaan letkassa kohti Khudugt khoshuuta, pyhaa paikkaa. Veljekset Bailgaran ja Sanjaa viheltelivat ja lauleskelivat ratsastaessaan, ja matka taittui mukavasti lukuunottamatta polleni kompastumista jonka seurauksena lensin turvalleni multaan. Paikalliset hevoset ovat kuitenkin eurooppalaisia sukulaisiaan pienempia, joten kapusin takaisin satulaan ilman havereita.
Khadagt khoshuu oli kivimuodostelma, jonka luona paikalliset paimentolaiset kavivat jattamassa lahjoja, rukousnauhoja, rahaa, ruokaa, ja toivomassa, yleensa aviopuolisoa tai hevosia ja vuohia. Veljesten opastuksella myos mina kavin koskettelemassa pyhia kivia ja jattamassa oman toiveeni. Kipusimme Sanjaan, veljeksista nuoremman kanssa viereiselle kalliolle ja maisemien allistelyn jalkeen pistimme kiville levyksi ja otimme tirsat auringon paisteessa, vuohipaimenen huudot ja karjan maainta kaukaisuudessa taustamusiikkina.
Takasin kotijurtalla lounasta odotellessamme pelasimme Bailgaranin opastuksella eraanlaista noppapelia. Nomadit kayttavat lampaan nilkkaluita nopan tapaan pelaamiseen. Nelisivuinen luu toimii kuin tutumpikin noppa. Yksi sivu on hevonen, toinen kameli, kolmas lammas ja neljas vuohi. Erilaisia peleja on lukemattomia mutta meille opetetussa kourallinen luita heitetaan alustalle ja lahdetaan tyhjentamaan poytaa. Hevosella yritetaan osua etusormella tai peukalolla nippaamalla hevoseen, lampaalla lampaaseen, kamelilla kameliin, jne. Osuman jalkeen joko lyoty tai osuttu luu poistetaan poydalta, ja jatketaan hutiin tai virheosumaan saakka. Virheen jalkeen lyoja vaihtuu, ja se pelaajista joka tyhjentaa poydan saa pisteen. Pisteluu poistetaan, ja jatketaan kunnes kaikki luut on pelattu.
Day 3
Kissa piti valveilla pitkin yota. Valissa nukkumalla sylissa, valissa tahtomalla ulos, ja taas takaisin sisaan. Patkittaisten ja kylmien younien jalkeen herasin aikaisin, noin kuudelta. Byambatogtoh saapui sytyttamaan kamiinaan tulen lehmanlannalla, ja pian lampenevassa jurtassa alkoivat muutkin herailla.
Aamupaskannuspuuhien aikaan yksi Byambatogtohin koirista yllatti Nikon housut kintuissa, ja soi paskan parempiin suihinsa. Herkun vedettyaan hauva siirtyi Henkan luo viereiseen pusikkoon ja rupesi safkaamaan Henkan paskan. Paskaa on oppinut arvostamaan jollakin tapaa taalla. Elainten kikkareita ei heitella pois tai jateta maahan kummittelemaan, vaan ruohon marehtijoiden kikkareet haravoidaan kasaan kuivumaan, ja kaytetaan kuivattuina kamiinan polttoaineena. Paskaa on saatavilla kohtalaisesti enemman kuin puuta, ja hiljaisella liekilla palaessaan lanta toimii kuin hiili ja lammittaakin paremmin kuin pienet risut.
Riisipuuroaamiaisen jalkeen toivotimme hyvastit ystavalliselle isantaperheelle, ja hyppasimme reppuinemme koneille, koska kantokamelit olivat ilmeisesti remontissa. Rinkat satulalaukkuina epamukavasti letkassa lahdimme Bailgaranin johtama kohti seuraavaa perhetta. Ilmeisesti Nikon mentya molayttamaan ettei ole ratsastanut aiemmin, perhe ei uskaltanut meidan ratsastaa itsenaisesti, vaan kuljimme vittumaisen ahtaasti jonossa, hevonen toisessa kiinni, jalustimet hakkaamassa toisiaan. Matkanteko oli talla kertaa tuskaa, ja puolessa matkassa Henry ja Niko vaihtoivat suosiolla jalkapatikkaan, mika helpotti meidan muidenkin matkantekoa rinkkojen kera.
Saavuimme herra Otgonin jurtalle noin kahden aikaan iltapaivalla, 10 kilometrin tuskallisen taipaleen jalkeen. Tervetuliaiset olivat lampimat: Airagia, kaytettya tamman maitoa, hyva lounas ja teeta. Lounaan jalkeen Otgon antoi meille hevoset. Ilman talutusnuoraa. Vaikka olimme saapuneet epamukavasti letkassa, oli Otgon nahnyt kuinka ammattimaisia hevostelijoita olemme ja luotti meille hyvat hevosensa. Niimpa nelja lehmipoikaa lahtivat Taan, Otgonin naapurin, kanssa ratsastamaan kohti laskevaa aurinkoa ja Bugdiin ovoota.
Uusi polleni oli oiva peli. Aluksi hieman vikuri ja kova peli kulkemaan, ja meilla kesti hetken aikaa selvitella kumpi meista on pomo. Mutta jahka paasimme yhteisymmarrykseen muutaman villiintymisen ja laukan jalkeen siita, etta mina kasken, sujui matkanteko vauhdikkaasti ja vapaasti. Voi sita vapauden tunnetta jota tunsin laukatessani laskevan auringon sateet kasvoillani kohti tuntematonta. Tama oli sita vapautta jota matkustamisessa olen etsinyt, mina ja polleni kuin yhtena olentona kiitamassa kohti uutta, kohti Bugdiin ovoota.
Bugdiin ovoo (ovoo = pyha kivikasa, joka kohdatessa kierretaan kolmesti myotapaivaan) oli upealla paikalla. Maisemat eivat tuntuneet todellisilta, horisontti jatkui kymmenia kilometreja kallioiden ja vuoristojen reunustaessa maisemaa. Valokuvat eivat tee oikeutta todellisuudelle. Aimistelyjen jalkeen hyppasimme takaisin ratsuillemme ja ravasimme takaisin Otgonin jurtalle.
Poissaollessamme Otgonille oli saapunut muita vieraita. Ilmeisesti sana lankkareista oli kiirinyt, ja sukulaiset halusivat tulla vilkaisemaan millaisia miehia jurtassa majaili. Nautimme vanhan miehen, ilmeisesti Otgonin isan kanssa nenanuuskaa ja vodkaa. Illan hamartyessa vieraat toivottivat hyvastit ja kaansivat Uazinsa nokan kohti kotia, meidan jaadessa viela rupattelemaan isantamme kanssa. Polttelimme tupakkia ja nautimme lisaa vodkaa Delgersaihanin, Otgonin vaimon, valmistaessa illallista lampaan ruhosta ja perunoista.
Day 4
Aamupalan jalkeen hyppasin uskollisen hepoiseni selkaan, ja lahdimme matkaamaan kohti seuraavaa ja viimeista perhettamme. Talla kertaa siirtyminen oli nautinollista, silla rinkat tulivat perassa moottoripyoran kyydissa, ja ravasimme ilman kantamuksia hepoillamme hiekkadyynien lapi.
Saavuimme herra Idertsogtin jurtalle hieman puolenpaivan jalkeen, noin 8 kilometria ratsastusta takana. Juttelimme niita naita uuden isantamme kanssa, mutta isanta ei tuntunut olevan oikein supliikkimiehia joten kovimmat keskustelut kavimme hanen ystavansa kanssa. Mongolialaiset nimet ovat helvetin vaikeita, ja kohtuu mahdottomia muistaa, ellet kirjoita niita paperille samantien kuultuasi. Tasta syysta kutsuttakoon Otgonin ystavaa tasta eteenpain junapoliisiksi, hanen ammattinsa takia.
Lounaan jalkeen meidat yllatti hiekka- ja ukkosmyrsky. Myrakka oli hetken aikaa kova, ja olin varma ettemme lahtisi tanaan ratsastamaan dyyneille katselemaan auringonlaskua, kuten puhe oli ollut. Kuinka vaarassa olinkaan. Paikalliset ilmeisesti tuntevat saansa hyvin, silla heti myrakan hieman hellittaessa Idertsogt ja junapoliisi alkoivat satuloida meille hevosia. Kohta ratsastimmekin dyyneja kohti kauniissa iltapaivassa. Uudet konimme olivat hieman pettymys edellisen perheen hurjapaiden jalkeen. Laiskureita, joiden raviin saaminen vaati tuhottomasti tyota, paljon Tsuu tsuun huutoa, ja raippaa persiille. Tasta syysta lontystelimmekin kohti dyyneja hitaasti kayden, pehmeiden puusatuloiden helliessa nivusia ja pakaroita. Auringonlasku dyyneilla oli upea. Istuskelimme hiekassa upessa variloistossa, enka olisi malttanut lahtea ennen pimeaa, mutta hevoisten ajovalojen puutteen vuoksi karautimme takasin kotiin ennen kuin pimeys otti vallan autiomaasta.
Day 5
Aloitimme aamun reippaalla paskanlaponnilla. Aamupuhteiden jalkeen Battsagaan, isannan vaimo, tarjosi meille tuoretta jogurttia aamiaiseksi. Maitotuotteita on paimentolaisten ruuissa paljon, ja olinkin yrittanyt totuttaa vatsaani laksatiiveihin jo Ulan Batorissa, ja ilmeisen onnistunein tuloksi, silla edes Airag ei ollut vetanyt vatsaa kuralle, vaikka olinkin varoituksia siita kuullut.
Paskanlapioinnin ja aamiaisen jalkeen junapoliisi tuli hevosten kanssa jurtalle, ja aloimme satuloida koneja paivan reissua varten. Ratsastimme kohti Khugnu Tarnin luostaria. Tai tarkalleen ottaen luostarin raunioita. 1600 luvun alussa vallankumoukselliset olivat tuhonneet luostarin ja hirttaneet munkit. Vuoriston, Khugnu khan, ja luostarin raunioiden nimessa oleva khugnu tarkoittaakin hirttamista. Kiipeilimme pitkin raunioita, pitaen taukoja marjapensaiden kohdalla samalla valipalaa safkaten. Kun kyllastyimme pyoriskelemaan luostarin jamissa otimme konit allemme ja ratsastimme seuraavalle kukkulalle.
Kukkulalla oli pieni muistomerkki, hauta, joka liittyi vallankumoukseen jollakin tapaa. Paksun Mongolian murteen takia en saanut varmuutta oliko hautamonumentti muistona hirtetyille munkeille, vai vallankumouksellisia johtaneen Khaanin hauta. Koska paikka ei antanut meille niin hirveasti pyysimme junapoliisilta etta kavisimme viereisella kukkulalla, jossa torrotti mahtavia, isoja kivikkoja. Kiipeilimme kiville kuin vuorikauriit ja nautimme hatkahdyttavista maisemista. Koti ei ollut enaa kaukana, vain noin parin kilometrin paassa, ja paatin kavella illalla kiville uudestaan. Auringon alkaessa painua horisonttiin nappasin vesipullon kainalooni ja loin MP3 soittimen tulille. Biisit korvillani ja auringonsateet selassani painuin hakemaan hieman omaa aikaa, istuskelemaan kiville, polttelemaan tupakkaa, ja nauttimaan auringonlaskusta vain omien ajatusteni kanssa. Kivilla istuessani katselin alas pienelle jarvelle. Jarven rannalla jolkotteli susi. Paatin lahtea ennen kuin pimea yllattaisi ja jaisin pedon sapuskaksi. Taivaalla syttyvien tahtien alla patikoin takaisin jurtalle, jossa illallinen jo odotteli syojia.
Day 6
Lahdon aamu. Reippaan paskanlapiomisurakan jalkeen aloimme pakkailla reppujamme ja valmistautua lahtoon. Toivottelimme hyvastit isantaperheellemme, ja ojensimme viimeisen salmiakkirasioistamme lahjaksi. Lahdon alla oli hyva kelailla yhteenvetoa reissusta. Mongolian alkeet tai sanakirja olisi helpottanut kommunikointia huomottavasti, ja saat varmasti paljon enemman irti isantaperheestasi. Tokikaan yhteisen kielen puute ei ollut este, kavimme pitkiakin keskusteluja ihan ruumiinkielen ja muutaman hassun mongolian sanan avulla. Toinen mieltani vaivannut asia oli vanhoillisten tapojen jaaminen. Ennen reissua olin ottanut selvaa tavoista maalla, mutta vain harva etikettisaanto piti enaa paikkaansa. Isanta ei istunut isannan paikalla, vieraat eivat vieraiden, vain kukainenkin istui missa nyt sattui istumaan. Tervetulorituaalikaan ei ollut erinteinen vanhoilinen nenanuuskineen ja vodkakuppeineen, vaikka toki joistakin etikettisaannoista pidettiin kiinni. Naita miettiessani kuskimme saapui kuin saapuikin ja heitti meidat Sansariin, jossa bussi jo teki lahtoaan kohti UB:ta. Aloitimme hiekkaisen ja pomppuisen matkan kohti Stadia vasyneina, mutta kokemuksia rikkaimpana.
Lauantaiaamuna Ulan Batorin Dragon -bussiasemalla hyppasimme linja-autoon kohti Sansaria. Edellisillan mongolialaisten juomapelien ansiosta olo ei ollut paras mahdollinen, joten matka taittui torkkuen miten kuten bussin pomppiessa kuoppaisella hiekkatiella.
Sansar oli todella pieni kylayhteiso autiomaan laidalla. Nautin kaupasta ostamani kolan, silla seuraavan viikon tulisin elamaan pelkalla paimentolaissapuskalla. Kuskimme saapui pienen odottelun jalkeen toyotallaan, jonne ahtauduimme reppuinemme. Kuski nakkasi meidat tiettomille taipaleille, ensimmaisenn nomadiperheeseen, jossa viettaisimme pari paivaa. Kuskin oli tarkoitus hoitaa meille bussiliput takaisin stadiin viikon paasta, mutta mies ei suostunut ottamaan rahaa vastaan. Janna nahda onko han hakemassa meita viimeisesta perheesta viikon kuluttua..
Ensimmainen isantamme, herra Byambatogtoh, oli rauhallisen oloinen vanhempi herrasmies. Esittelyjen jalkeen han toivotti meidat tervetulleeksi, ja pyysi jurttaansa teelle ja lounaalle. Byambatogtohin vaimo Dulamsuren tarjosi meille hiukopalaksi Aruuleja teen kera. Aruulit, hapatetusta maidosta valmistetut kovat keksintapaiset, maistuivat kohtuullisen kamalalle, mutta hymyssasuin soimme herkut, huuhtoen paskanmaun teella. Teen jalkeen saapui lounas, lihaperunamakaronikeitto. Kyllaisina herkullisen aterian jalkeen lahdimme testailemaan kulkupelejamme: Kameleita ja koneja. Pienen perhedyttamisajon jalkeen homma alkoi sujua. Kamelikyyti oli rento, mutta itse pidin enemman hevostelusta, ja olenkin jo alkanut silmailla myynti-ilmoituksia oman konin hankkimiseksi..
Koeajon jalkeen palasimme jurtalle ja hauskuutimme perheen pieninta ja naapurin muksua devil stickein ja palloin. Illallisaikaan juttu isannan kanssa alkoi jo luistaa alkukankeuksien jalkeen paremmin. Yllattavaa, kuinka paljon ihmisesta saa selville edes omistamatta yhteista kielta. Byambatogtoh on 50 vuotias paimentolainen, joka huolehtii lammas-, vuohi-, hevos-, ja kamelikatraastaan vaimonsa ja kahden poikansa kanssa. Lapsia hanella on nelja. Vanhin poika, 25 vuotias, opiskelee Ulan Batorissa opettajaksi. Keskimmaiset auttavat isaansa toissa, ja nuorin, 5 vuotias, opettelee jo kovasti tarpeellisia paimentolaistaitoja, ja nuoresta iastaan huolimatta ratsastaa helvetin hyvin.
Jutustelimme hetken ja nautimme illallista, riisia, perunaa ja lihaa. Kyllaisena ja parin ruokatupakin jalkeen isanta toivotti meille hyvat yot, ja jatti meidat jurttaansa iltatoimille ja younille, perheen itsensa yopyessa kakkosjurtassa.
Day 2
Herasin aamuauringon alkaessa lammittaa jurttaa ja painuin pihalle aamusavuille. Ilma oli viela kolea, mutta aurinko nousi kirkkaalle taivaalle, joten tanaan olisi kaunis paiva ratsastaa.
Byambatogtoh ja Dulamsuren tulivat toivottamaan hyvat huomenet ja kantoivat poytaan aamupalaa: Boortsogeja, lampimia leipamaisia rasvassa paistettuja kekseja, ja urumia, keitetyn maidon pinnalta noukittua rasvakerrostumaa. Paalle viela hiukan sokeria kyytipojaksi maitoteeta, ja reissun tahanastisista aamupaloista paras levitti hymyn jokaisen kasvoille. Herkku vei suomalaista pannukakkua kymmenen nolla.
Aamupalan jalkeen nousimme ratsaille. Mina ja Henry heposille, Nikot kameleille, ja lahdimme ratsastamaan letkassa kohti Khudugt khoshuuta, pyhaa paikkaa. Veljekset Bailgaran ja Sanjaa viheltelivat ja lauleskelivat ratsastaessaan, ja matka taittui mukavasti lukuunottamatta polleni kompastumista jonka seurauksena lensin turvalleni multaan. Paikalliset hevoset ovat kuitenkin eurooppalaisia sukulaisiaan pienempia, joten kapusin takaisin satulaan ilman havereita.
Khadagt khoshuu oli kivimuodostelma, jonka luona paikalliset paimentolaiset kavivat jattamassa lahjoja, rukousnauhoja, rahaa, ruokaa, ja toivomassa, yleensa aviopuolisoa tai hevosia ja vuohia. Veljesten opastuksella myos mina kavin koskettelemassa pyhia kivia ja jattamassa oman toiveeni. Kipusimme Sanjaan, veljeksista nuoremman kanssa viereiselle kalliolle ja maisemien allistelyn jalkeen pistimme kiville levyksi ja otimme tirsat auringon paisteessa, vuohipaimenen huudot ja karjan maainta kaukaisuudessa taustamusiikkina.
Takasin kotijurtalla lounasta odotellessamme pelasimme Bailgaranin opastuksella eraanlaista noppapelia. Nomadit kayttavat lampaan nilkkaluita nopan tapaan pelaamiseen. Nelisivuinen luu toimii kuin tutumpikin noppa. Yksi sivu on hevonen, toinen kameli, kolmas lammas ja neljas vuohi. Erilaisia peleja on lukemattomia mutta meille opetetussa kourallinen luita heitetaan alustalle ja lahdetaan tyhjentamaan poytaa. Hevosella yritetaan osua etusormella tai peukalolla nippaamalla hevoseen, lampaalla lampaaseen, kamelilla kameliin, jne. Osuman jalkeen joko lyoty tai osuttu luu poistetaan poydalta, ja jatketaan hutiin tai virheosumaan saakka. Virheen jalkeen lyoja vaihtuu, ja se pelaajista joka tyhjentaa poydan saa pisteen. Pisteluu poistetaan, ja jatketaan kunnes kaikki luut on pelattu.
Day 3
Kissa piti valveilla pitkin yota. Valissa nukkumalla sylissa, valissa tahtomalla ulos, ja taas takaisin sisaan. Patkittaisten ja kylmien younien jalkeen herasin aikaisin, noin kuudelta. Byambatogtoh saapui sytyttamaan kamiinaan tulen lehmanlannalla, ja pian lampenevassa jurtassa alkoivat muutkin herailla.
Aamupaskannuspuuhien aikaan yksi Byambatogtohin koirista yllatti Nikon housut kintuissa, ja soi paskan parempiin suihinsa. Herkun vedettyaan hauva siirtyi Henkan luo viereiseen pusikkoon ja rupesi safkaamaan Henkan paskan. Paskaa on oppinut arvostamaan jollakin tapaa taalla. Elainten kikkareita ei heitella pois tai jateta maahan kummittelemaan, vaan ruohon marehtijoiden kikkareet haravoidaan kasaan kuivumaan, ja kaytetaan kuivattuina kamiinan polttoaineena. Paskaa on saatavilla kohtalaisesti enemman kuin puuta, ja hiljaisella liekilla palaessaan lanta toimii kuin hiili ja lammittaakin paremmin kuin pienet risut.
Riisipuuroaamiaisen jalkeen toivotimme hyvastit ystavalliselle isantaperheelle, ja hyppasimme reppuinemme koneille, koska kantokamelit olivat ilmeisesti remontissa. Rinkat satulalaukkuina epamukavasti letkassa lahdimme Bailgaranin johtama kohti seuraavaa perhetta. Ilmeisesti Nikon mentya molayttamaan ettei ole ratsastanut aiemmin, perhe ei uskaltanut meidan ratsastaa itsenaisesti, vaan kuljimme vittumaisen ahtaasti jonossa, hevonen toisessa kiinni, jalustimet hakkaamassa toisiaan. Matkanteko oli talla kertaa tuskaa, ja puolessa matkassa Henry ja Niko vaihtoivat suosiolla jalkapatikkaan, mika helpotti meidan muidenkin matkantekoa rinkkojen kera.
Saavuimme herra Otgonin jurtalle noin kahden aikaan iltapaivalla, 10 kilometrin tuskallisen taipaleen jalkeen. Tervetuliaiset olivat lampimat: Airagia, kaytettya tamman maitoa, hyva lounas ja teeta. Lounaan jalkeen Otgon antoi meille hevoset. Ilman talutusnuoraa. Vaikka olimme saapuneet epamukavasti letkassa, oli Otgon nahnyt kuinka ammattimaisia hevostelijoita olemme ja luotti meille hyvat hevosensa. Niimpa nelja lehmipoikaa lahtivat Taan, Otgonin naapurin, kanssa ratsastamaan kohti laskevaa aurinkoa ja Bugdiin ovoota.
Uusi polleni oli oiva peli. Aluksi hieman vikuri ja kova peli kulkemaan, ja meilla kesti hetken aikaa selvitella kumpi meista on pomo. Mutta jahka paasimme yhteisymmarrykseen muutaman villiintymisen ja laukan jalkeen siita, etta mina kasken, sujui matkanteko vauhdikkaasti ja vapaasti. Voi sita vapauden tunnetta jota tunsin laukatessani laskevan auringon sateet kasvoillani kohti tuntematonta. Tama oli sita vapautta jota matkustamisessa olen etsinyt, mina ja polleni kuin yhtena olentona kiitamassa kohti uutta, kohti Bugdiin ovoota.
Bugdiin ovoo (ovoo = pyha kivikasa, joka kohdatessa kierretaan kolmesti myotapaivaan) oli upealla paikalla. Maisemat eivat tuntuneet todellisilta, horisontti jatkui kymmenia kilometreja kallioiden ja vuoristojen reunustaessa maisemaa. Valokuvat eivat tee oikeutta todellisuudelle. Aimistelyjen jalkeen hyppasimme takaisin ratsuillemme ja ravasimme takaisin Otgonin jurtalle.
Poissaollessamme Otgonille oli saapunut muita vieraita. Ilmeisesti sana lankkareista oli kiirinyt, ja sukulaiset halusivat tulla vilkaisemaan millaisia miehia jurtassa majaili. Nautimme vanhan miehen, ilmeisesti Otgonin isan kanssa nenanuuskaa ja vodkaa. Illan hamartyessa vieraat toivottivat hyvastit ja kaansivat Uazinsa nokan kohti kotia, meidan jaadessa viela rupattelemaan isantamme kanssa. Polttelimme tupakkia ja nautimme lisaa vodkaa Delgersaihanin, Otgonin vaimon, valmistaessa illallista lampaan ruhosta ja perunoista.
Day 4
Aamupalan jalkeen hyppasin uskollisen hepoiseni selkaan, ja lahdimme matkaamaan kohti seuraavaa ja viimeista perhettamme. Talla kertaa siirtyminen oli nautinollista, silla rinkat tulivat perassa moottoripyoran kyydissa, ja ravasimme ilman kantamuksia hepoillamme hiekkadyynien lapi.
Saavuimme herra Idertsogtin jurtalle hieman puolenpaivan jalkeen, noin 8 kilometria ratsastusta takana. Juttelimme niita naita uuden isantamme kanssa, mutta isanta ei tuntunut olevan oikein supliikkimiehia joten kovimmat keskustelut kavimme hanen ystavansa kanssa. Mongolialaiset nimet ovat helvetin vaikeita, ja kohtuu mahdottomia muistaa, ellet kirjoita niita paperille samantien kuultuasi. Tasta syysta kutsuttakoon Otgonin ystavaa tasta eteenpain junapoliisiksi, hanen ammattinsa takia.
Lounaan jalkeen meidat yllatti hiekka- ja ukkosmyrsky. Myrakka oli hetken aikaa kova, ja olin varma ettemme lahtisi tanaan ratsastamaan dyyneille katselemaan auringonlaskua, kuten puhe oli ollut. Kuinka vaarassa olinkaan. Paikalliset ilmeisesti tuntevat saansa hyvin, silla heti myrakan hieman hellittaessa Idertsogt ja junapoliisi alkoivat satuloida meille hevosia. Kohta ratsastimmekin dyyneja kohti kauniissa iltapaivassa. Uudet konimme olivat hieman pettymys edellisen perheen hurjapaiden jalkeen. Laiskureita, joiden raviin saaminen vaati tuhottomasti tyota, paljon Tsuu tsuun huutoa, ja raippaa persiille. Tasta syysta lontystelimmekin kohti dyyneja hitaasti kayden, pehmeiden puusatuloiden helliessa nivusia ja pakaroita. Auringonlasku dyyneilla oli upea. Istuskelimme hiekassa upessa variloistossa, enka olisi malttanut lahtea ennen pimeaa, mutta hevoisten ajovalojen puutteen vuoksi karautimme takasin kotiin ennen kuin pimeys otti vallan autiomaasta.
Day 5
Aloitimme aamun reippaalla paskanlaponnilla. Aamupuhteiden jalkeen Battsagaan, isannan vaimo, tarjosi meille tuoretta jogurttia aamiaiseksi. Maitotuotteita on paimentolaisten ruuissa paljon, ja olinkin yrittanyt totuttaa vatsaani laksatiiveihin jo Ulan Batorissa, ja ilmeisen onnistunein tuloksi, silla edes Airag ei ollut vetanyt vatsaa kuralle, vaikka olinkin varoituksia siita kuullut.
Paskanlapioinnin ja aamiaisen jalkeen junapoliisi tuli hevosten kanssa jurtalle, ja aloimme satuloida koneja paivan reissua varten. Ratsastimme kohti Khugnu Tarnin luostaria. Tai tarkalleen ottaen luostarin raunioita. 1600 luvun alussa vallankumoukselliset olivat tuhonneet luostarin ja hirttaneet munkit. Vuoriston, Khugnu khan, ja luostarin raunioiden nimessa oleva khugnu tarkoittaakin hirttamista. Kiipeilimme pitkin raunioita, pitaen taukoja marjapensaiden kohdalla samalla valipalaa safkaten. Kun kyllastyimme pyoriskelemaan luostarin jamissa otimme konit allemme ja ratsastimme seuraavalle kukkulalle.
Kukkulalla oli pieni muistomerkki, hauta, joka liittyi vallankumoukseen jollakin tapaa. Paksun Mongolian murteen takia en saanut varmuutta oliko hautamonumentti muistona hirtetyille munkeille, vai vallankumouksellisia johtaneen Khaanin hauta. Koska paikka ei antanut meille niin hirveasti pyysimme junapoliisilta etta kavisimme viereisella kukkulalla, jossa torrotti mahtavia, isoja kivikkoja. Kiipeilimme kiville kuin vuorikauriit ja nautimme hatkahdyttavista maisemista. Koti ei ollut enaa kaukana, vain noin parin kilometrin paassa, ja paatin kavella illalla kiville uudestaan. Auringon alkaessa painua horisonttiin nappasin vesipullon kainalooni ja loin MP3 soittimen tulille. Biisit korvillani ja auringonsateet selassani painuin hakemaan hieman omaa aikaa, istuskelemaan kiville, polttelemaan tupakkaa, ja nauttimaan auringonlaskusta vain omien ajatusteni kanssa. Kivilla istuessani katselin alas pienelle jarvelle. Jarven rannalla jolkotteli susi. Paatin lahtea ennen kuin pimea yllattaisi ja jaisin pedon sapuskaksi. Taivaalla syttyvien tahtien alla patikoin takaisin jurtalle, jossa illallinen jo odotteli syojia.
Day 6
Lahdon aamu. Reippaan paskanlapiomisurakan jalkeen aloimme pakkailla reppujamme ja valmistautua lahtoon. Toivottelimme hyvastit isantaperheellemme, ja ojensimme viimeisen salmiakkirasioistamme lahjaksi. Lahdon alla oli hyva kelailla yhteenvetoa reissusta. Mongolian alkeet tai sanakirja olisi helpottanut kommunikointia huomottavasti, ja saat varmasti paljon enemman irti isantaperheestasi. Tokikaan yhteisen kielen puute ei ollut este, kavimme pitkiakin keskusteluja ihan ruumiinkielen ja muutaman hassun mongolian sanan avulla. Toinen mieltani vaivannut asia oli vanhoillisten tapojen jaaminen. Ennen reissua olin ottanut selvaa tavoista maalla, mutta vain harva etikettisaanto piti enaa paikkaansa. Isanta ei istunut isannan paikalla, vieraat eivat vieraiden, vain kukainenkin istui missa nyt sattui istumaan. Tervetulorituaalikaan ei ollut erinteinen vanhoilinen nenanuuskineen ja vodkakuppeineen, vaikka toki joistakin etikettisaannoista pidettiin kiinni. Naita miettiessani kuskimme saapui kuin saapuikin ja heitti meidat Sansariin, jossa bussi jo teki lahtoaan kohti UB:ta. Aloitimme hiekkaisen ja pomppuisen matkan kohti Stadia vasyneina, mutta kokemuksia rikkaimpana.
10.9.2008
UB, coldest capital in the world
Location: UB guesthouse, Ulan Bator, Mongolia
Syksy saa myos Mongoliassa. Illat alkavat olla taalla jo todella kylmia, ja viimeyona elohopea kavaisi nollassa. Paivat ovat viela kuitenkin lampimia, ja auringon sattuessa paistamaan taydelta taivaalta jopa kuumia.
Ulan Bator on viihtyisa suurkaupunki. Elamanmeno on kuitenkin lansimaisen mittapuun rauhallista, toimistot aukeavat myohaan, ja viikonloppuisin lahes kaikki paikat ovat kiinni. Kahviloita loytyy paljon satunnaiseen maitoteen nautiskeluun ja halvalla lounastamiseen. Ruokaan uppoaa paivakassasta 5-10 euroa, riippuen montako olutta illallisen seurana nauttii. Pihimpi parjaa jopa alle vitosella. Nahtavaakin kaupungista loytyy, mutta paivat kuluvat helposti myos omalla painollaan, kaupungilla samoillen ja pikkupuuhasteluja tehden. Taalla viettaisi helposti parikin viikkoa, vaikka ennen tanne saapumistani kuulin monelta ettei Ulan Batoriin kannata tuhlata aikaa paria paivaa enempaa. Viisumia saa tarvittaessa jatkettua toisella kuukaudella, joten kiiretta kohti Kiinaa ei ole.
Lauantaina suuntasimme paikalliselle Mustamaentorille taydentamaan varustusta, silla autiomaassa ei viitsisi haahuilla puolipukeissa pakkasen pureskellessa poskipaita. Halpoja kiinalaisia kopio gore-tex takkeja irtosi alle kahdella kympilla, eika laatukaan ollut hullumpi, mutta laadun sijasta panostin tyyliin, ja ostin ehka enemman minun tyyliini sopivan takin, Henryn, Serenan ja Markon shoppaillessa North Facen kuoritakkeja ja fleece pusakoita. Parin tunnin hintavertailun jalkeen poistuimme takkia ja kalsareita rikkaampana, ja noin 15 euroa koyhempana.
Ulan Batorissa on taskuvarkaita, tama on fakta. Ja hostellilla ja muualla kaupungilla kuultujen juttujen perusteella niita on paljon. Olen kuullut juttuja perinteisista lompakon haviamisista takkien ja laukkujen viiltelyyn, ja yhden kidnappaustarinan, kaikki silta ajalta kun olen taalla oleskellut. Mutta tavallisella maalaisjarjella taalla parjaa. Jos lompakossasi on 500$ rahaa ja kaikki luottokorttisi, voit melkeimpa syyttaa ahdingosta itseasi siina tapauksessa etta lompakko pollitaan, kuten eraalle jenkille kavi. Tai jos pyorit yokerhon pihalla umpijurrissa jarjestelmakamera kaulassa, se luultavasti lahtee jonkun mukaan, ainakin jos lahdet kolmen paikallisen kanssa heidan autoonsa.. Valitettavaa, mutta totta. Massia mukana sen verran kuin tarvitset, loput rahat ja kortit guesthousen seiffissa.
Black Marketilla halusin kuitenkin tehda empiirisen tutkimuksen ja laitoin lompakkoni, feikkisellaisen, shortsieni reisitaskuun. Paikkaan, jonne hostellin omistaja ehdottomasti kielsi laittamasta mitaan, koska se haviaisi ruuhkaisella torilla. Jouduin koviin ruuhkiin, jossa minua tonittiin suunnalta jos toiselta, kuljeskelin torilla yksinani, mutta ei. Lompakko pysyi taskussa.
Sunnuntaina paatimme hakea hieman henkisyytta, ja keventaa hieman tahan asti kertynytta syntitaakkaa. Suunnistimme aamusella Gandanin luostarialueelle. Buddhalaisten munkkien rukoukset ja rukousmyllyjen pyorittely yhdistettyna rauhalliseen ja kauniiseen miljooseen tekivat mielelle hyvaa. Temppeli itsessaan oli hieno nahtavyys. Suuri kultainen buddha seisoi temppelin keskella, satojen rukousmyllyjen ymparoimana. Seinilla oli pienempia jumalhahmoja, joiden luona ihmiset pysahtyivat rukoilemaan sillointalloin myllyrinkia kiertaessaan. Pienet jumalhahmot olivat myos hyva tekosyy levahdystauolle, silla myllyt olivat raskaita ja niita oli paljon. Kasi kansaisena, muutama sata myllyn laulamaa rukousta myohemmin, ja keuhkorakkulat suitsukkeiden savua taynna poistuin temppelista, synnittomana, ja mieli keveana.
Taalla UB:ssa lankkareita tapaa paljon. Ja yllattaen Suomalaisten ja Ruotsalaisten osuus on ainakin puolet, jopa enemman. Ihmisten paljous on toisaalta hyva asia. Mongoliassa itsenainen matkustaminen on todella haastavaa, ja suurinosa reissareista matkaakin kuskin ja oppaan voimin. Kuski ja opas yhdistettyna jeepin vuokraan kuitenkin maksaa mansikoita, joten yleisin tapa on kerata mukava porukka jakamaan kustannuksia.
Eraana iltana istuimme iltaa eraassa hienommassa ravintolassa, tapahtuma oli pienimuotoinen couchsurfing miitinki, jota Sanna, guesthousessa tapaamani tytto oli omalta osaltaan hieman organisoimassa. Suunnitelmia ja ideoita vaihtaessamme tutustuin Tsekkilaiseen hippipariskuntaan, joka oli liftaillut Venajan lapi Mongoliaan. He aikoivat menna omin painensa maaseudulle, koputtelemaan jurttien ovelle ja tutustumaan nain nomadien elamaan. Idea kuulostaa akkiseltaan hyvalta. Pariviikkoa maaseudulla, ystavallisia ihmisia, ei muita turisteja, ei opasta. Mielestani idea on kuitenkin kaksipiippuinen: Jos et tieda mitaan nomadien elamasta ja ryntaat suinpain nauttimaan heidan vieraanvaraisuudestaan voit akkia muuttua rasitteeksi ja hairita heidan normaalia, paivittaista elamaansa.
Meidan valinta: Ger to Ger. Jurtasta jurttaan organisaatio tarjoaa hieman raataloidympia ratkaisuja. Idea on seuraavanlainen: Maksat firmalle tietyn summan, riippuen expeditiosi kestosta. Rahasta 90% menee perheille, joiden kanssa tulet aikaa viettamaan. Ei opasta, ei raataloitya kuskia ja japsi lantikkaa. Otat omakustanteisesti mieleisesi kyydin lahimpaan kaupunkiin, josta vuokraat jeeppikuskin heittamaan sinut ensimmaiselle jurtalle. Vietat paivan perheen kanssa, puuhaillen samoja askareita mita hekin, tutustuen heidan elamaansa, oppien. Seuraavana paivana perhe saattaa sinut hevosella, kamelilla tai harkavankkureilla seuravaan perheen luo, jossa vietat seuraavan paivan, ja niin edelleen. Perhe on oppaasi sen paivan ajan jonka vietat heidan kanssaan.
Perjantaina tai lauantaina suuntaamme siis maaseudulle expeditionille. Mina, Henry, Niko ja Niko. Reissulta palailemme seuraavan viikon lopulla, jolloin osaan jo paremmin kertoa mita ger to ger todellisuudessa on. Nain etukateen hieman organisoidusti nomadielamaan tutustuen on helpompi lahta omin pain vuokrajeepilla tai villihevosella etsiskelemaan ystavallisia nomadiperheita ja harrastamaan sita kovasti kailotettua itsenaista matkailua.
Pitkaan aikaan ensimmaisten hyvien younien jalkeen (guesthouse tuppaa olemaan meluisa jo aamu seitsemalta) paa on jotenkin jumissa, eika sanainen arkku ota tanaan auetakseen. Ehka syyna on liian niukasti nautittu hevosenmaitotee, kuka tietaa, mutta yritan kirjoitella kattavampaa kuvausta ensiviikon lopulla, jollemme sitten jumahda paimentolaiselamaan ihan taysin ja jaa sille tiellemme.
Kuvia venajalta lisatty kuvaosioon.
Syksy saa myos Mongoliassa. Illat alkavat olla taalla jo todella kylmia, ja viimeyona elohopea kavaisi nollassa. Paivat ovat viela kuitenkin lampimia, ja auringon sattuessa paistamaan taydelta taivaalta jopa kuumia.
Ulan Bator on viihtyisa suurkaupunki. Elamanmeno on kuitenkin lansimaisen mittapuun rauhallista, toimistot aukeavat myohaan, ja viikonloppuisin lahes kaikki paikat ovat kiinni. Kahviloita loytyy paljon satunnaiseen maitoteen nautiskeluun ja halvalla lounastamiseen. Ruokaan uppoaa paivakassasta 5-10 euroa, riippuen montako olutta illallisen seurana nauttii. Pihimpi parjaa jopa alle vitosella. Nahtavaakin kaupungista loytyy, mutta paivat kuluvat helposti myos omalla painollaan, kaupungilla samoillen ja pikkupuuhasteluja tehden. Taalla viettaisi helposti parikin viikkoa, vaikka ennen tanne saapumistani kuulin monelta ettei Ulan Batoriin kannata tuhlata aikaa paria paivaa enempaa. Viisumia saa tarvittaessa jatkettua toisella kuukaudella, joten kiiretta kohti Kiinaa ei ole.
Lauantaina suuntasimme paikalliselle Mustamaentorille taydentamaan varustusta, silla autiomaassa ei viitsisi haahuilla puolipukeissa pakkasen pureskellessa poskipaita. Halpoja kiinalaisia kopio gore-tex takkeja irtosi alle kahdella kympilla, eika laatukaan ollut hullumpi, mutta laadun sijasta panostin tyyliin, ja ostin ehka enemman minun tyyliini sopivan takin, Henryn, Serenan ja Markon shoppaillessa North Facen kuoritakkeja ja fleece pusakoita. Parin tunnin hintavertailun jalkeen poistuimme takkia ja kalsareita rikkaampana, ja noin 15 euroa koyhempana.
Ulan Batorissa on taskuvarkaita, tama on fakta. Ja hostellilla ja muualla kaupungilla kuultujen juttujen perusteella niita on paljon. Olen kuullut juttuja perinteisista lompakon haviamisista takkien ja laukkujen viiltelyyn, ja yhden kidnappaustarinan, kaikki silta ajalta kun olen taalla oleskellut. Mutta tavallisella maalaisjarjella taalla parjaa. Jos lompakossasi on 500$ rahaa ja kaikki luottokorttisi, voit melkeimpa syyttaa ahdingosta itseasi siina tapauksessa etta lompakko pollitaan, kuten eraalle jenkille kavi. Tai jos pyorit yokerhon pihalla umpijurrissa jarjestelmakamera kaulassa, se luultavasti lahtee jonkun mukaan, ainakin jos lahdet kolmen paikallisen kanssa heidan autoonsa.. Valitettavaa, mutta totta. Massia mukana sen verran kuin tarvitset, loput rahat ja kortit guesthousen seiffissa.
Black Marketilla halusin kuitenkin tehda empiirisen tutkimuksen ja laitoin lompakkoni, feikkisellaisen, shortsieni reisitaskuun. Paikkaan, jonne hostellin omistaja ehdottomasti kielsi laittamasta mitaan, koska se haviaisi ruuhkaisella torilla. Jouduin koviin ruuhkiin, jossa minua tonittiin suunnalta jos toiselta, kuljeskelin torilla yksinani, mutta ei. Lompakko pysyi taskussa.
Sunnuntaina paatimme hakea hieman henkisyytta, ja keventaa hieman tahan asti kertynytta syntitaakkaa. Suunnistimme aamusella Gandanin luostarialueelle. Buddhalaisten munkkien rukoukset ja rukousmyllyjen pyorittely yhdistettyna rauhalliseen ja kauniiseen miljooseen tekivat mielelle hyvaa. Temppeli itsessaan oli hieno nahtavyys. Suuri kultainen buddha seisoi temppelin keskella, satojen rukousmyllyjen ymparoimana. Seinilla oli pienempia jumalhahmoja, joiden luona ihmiset pysahtyivat rukoilemaan sillointalloin myllyrinkia kiertaessaan. Pienet jumalhahmot olivat myos hyva tekosyy levahdystauolle, silla myllyt olivat raskaita ja niita oli paljon. Kasi kansaisena, muutama sata myllyn laulamaa rukousta myohemmin, ja keuhkorakkulat suitsukkeiden savua taynna poistuin temppelista, synnittomana, ja mieli keveana.
Taalla UB:ssa lankkareita tapaa paljon. Ja yllattaen Suomalaisten ja Ruotsalaisten osuus on ainakin puolet, jopa enemman. Ihmisten paljous on toisaalta hyva asia. Mongoliassa itsenainen matkustaminen on todella haastavaa, ja suurinosa reissareista matkaakin kuskin ja oppaan voimin. Kuski ja opas yhdistettyna jeepin vuokraan kuitenkin maksaa mansikoita, joten yleisin tapa on kerata mukava porukka jakamaan kustannuksia.
Eraana iltana istuimme iltaa eraassa hienommassa ravintolassa, tapahtuma oli pienimuotoinen couchsurfing miitinki, jota Sanna, guesthousessa tapaamani tytto oli omalta osaltaan hieman organisoimassa. Suunnitelmia ja ideoita vaihtaessamme tutustuin Tsekkilaiseen hippipariskuntaan, joka oli liftaillut Venajan lapi Mongoliaan. He aikoivat menna omin painensa maaseudulle, koputtelemaan jurttien ovelle ja tutustumaan nain nomadien elamaan. Idea kuulostaa akkiseltaan hyvalta. Pariviikkoa maaseudulla, ystavallisia ihmisia, ei muita turisteja, ei opasta. Mielestani idea on kuitenkin kaksipiippuinen: Jos et tieda mitaan nomadien elamasta ja ryntaat suinpain nauttimaan heidan vieraanvaraisuudestaan voit akkia muuttua rasitteeksi ja hairita heidan normaalia, paivittaista elamaansa.
Meidan valinta: Ger to Ger. Jurtasta jurttaan organisaatio tarjoaa hieman raataloidympia ratkaisuja. Idea on seuraavanlainen: Maksat firmalle tietyn summan, riippuen expeditiosi kestosta. Rahasta 90% menee perheille, joiden kanssa tulet aikaa viettamaan. Ei opasta, ei raataloitya kuskia ja japsi lantikkaa. Otat omakustanteisesti mieleisesi kyydin lahimpaan kaupunkiin, josta vuokraat jeeppikuskin heittamaan sinut ensimmaiselle jurtalle. Vietat paivan perheen kanssa, puuhaillen samoja askareita mita hekin, tutustuen heidan elamaansa, oppien. Seuraavana paivana perhe saattaa sinut hevosella, kamelilla tai harkavankkureilla seuravaan perheen luo, jossa vietat seuraavan paivan, ja niin edelleen. Perhe on oppaasi sen paivan ajan jonka vietat heidan kanssaan.
Perjantaina tai lauantaina suuntaamme siis maaseudulle expeditionille. Mina, Henry, Niko ja Niko. Reissulta palailemme seuraavan viikon lopulla, jolloin osaan jo paremmin kertoa mita ger to ger todellisuudessa on. Nain etukateen hieman organisoidusti nomadielamaan tutustuen on helpompi lahta omin pain vuokrajeepilla tai villihevosella etsiskelemaan ystavallisia nomadiperheita ja harrastamaan sita kovasti kailotettua itsenaista matkailua.
Pitkaan aikaan ensimmaisten hyvien younien jalkeen (guesthouse tuppaa olemaan meluisa jo aamu seitsemalta) paa on jotenkin jumissa, eika sanainen arkku ota tanaan auetakseen. Ehka syyna on liian niukasti nautittu hevosenmaitotee, kuka tietaa, mutta yritan kirjoitella kattavampaa kuvausta ensiviikon lopulla, jollemme sitten jumahda paimentolaiselamaan ihan taysin ja jaa sille tiellemme.
Kuvia venajalta lisatty kuvaosioon.
6.9.2008
Siperia opettaa: Pako poliisivaltiosta
Location: N/A
Otimme yojunan Ulan Udeen, Buryatian maakunnan paakaupunkiin. Saavuimme mestoille noin kuuden aikaan aamulla, ja etsimme bussipysakin jolta hyppaisimme bussiin kohti Poselyen kylaa kaupungin laitamilla. Minibussi numero 4 saapui jossakin vaiheessa, ja hyppasimme kyytiin, emme olleet varmoja suunnasta joten kysyin kuskilta meneeko bussi Poselyeen, ja myontavan vastauksen jalkeen istuskelimme kunnes olimme paatepysakilla.
Hyppasimme minibussista jonkinlaisessa teollisuuskylassa.. Tehtaita, toihin menevia duunareita, likaa, roskaa, paskaa.. Olimme varmoja ettemme olleet siella missa luulimme, ja pienen kyselytiedustelun jalkeen selvisi etta olimme kuin olimmekin ottaneet vaaraan suuntaan menevan bussin. Ei muuta kuin uusi suunta, ja tunnin kuluttua olimmekin jo Poselyessa etsimassa hostellia.
Kirjauduimme Baikal Ethnic Youth hostelliin, jossa meidat otti vastaan Vladimir, paikan omistaja, ja Vladimir, englantia taitava jokapaikanhoyla ja bussikuski. Hostelli oli viehattava, vain kaksi kuukautta sitten avattu, ja ainoa Ulan Uden ymparistossa. Omistaja oli todellinen persoona, kuten muutkin tyontekijat. Ensimmaiseksi askareeksi paasimme siirtamaan autonramaa, jota korjaaja fiksaili pajassa, ja kavimme pitkin paivaa keskusteluja niin politiikasta kuin buddhalaisuudesta, toisen Vladimirin yrittaessa ehtia tulkkailemaan toidensa ohessa.
Hostellissa asustivat lisaksemme Amit Kanadasta, Karla Sveitsista, Serena ja Marko Italiasta, ja Patrick seka Gemma brittein saarilta, kaksikko, johon tutustuimme jo Irkutskissa.. Paatimme jatkaa matkaamme perjantaina kohti Mongoliaa, bussilla. Ostimme liput, ja valmistauduimme henkisesti rajaselkkaukseen.
Perjantaiaamuna tapasimme bussia odotellessamme muutaman saksalaisen kaverin, jotka oli kaannytetty rajalta, koska heidan viisuminsa oli umpeutunut kaksi tuntia ennen kuin juna oli rajalla. 300 euroa ja viisi paivaa koyhempana he olivat nyt yrittamassa uudelleen, uusien papereiden voimin, ja toivottivat meille onnea rajanylitykseen ilman maahantulo- ja poistumiskortteja..
Saavuimme rajalle ja painelimme tullin lapi passintarkastuspisteelle. Passin ojennettuani virkailija pyysi maahantulokorttia. Kerroin hanelle etta tulimme Minskista junalla, ja siksi "Njet Immigratsija karta". Virkailija kaski meidat takaisin tullin puolelle odottamaan. Toinen virkailija saapui, ja johdatti meidat takahuoneeseen. Han kyseli maahantulokorttia, ja kerroin saman tarinan, ja esittelin junalippujamme Minskista Moskovaan. Mies soitti jonnekin, ja ojensi luurin minulle. Langan paassa puhuttiin englantia, ja kerrottiin etta meidan taytyy allekirjoittaa joitakin papereita. Meidat huoneeseen saattanut virkailija alkoi tutkia viisumejamme ja kirjoittamaan lomakkeita. Seuraava murhe: Mies katsoi maahantuloleimaani, joka huonolaatuisuutensa vuoksi naytti paivamaaraltaan 18.03.2008, eika 18.08.2008. Ihmettelya, kyselya, ja lippujen esittelya. Lopulta mies uskoi etta olin tullut maahan 18.8, ja jatkoi papereiden rustaamista.
Bussin kuljettaja ilmestyi ovelle, ja kysyi virkailijalta jotain. Ilmeisesti aiheesta paasevatko pojat bussiin vai eivat, eli odotutammeko koko bussia turhaan. Virkailija vastasi, ja kuski katosi. Hetken rustailtuaan virkailija loi paperit kouraamme, naytti mihin allekirjoittaa, ja ojensi meille maastapostumiskortit! Ei sakkoja, ei hankaluuksia, vain pari nimmaria. Ylitimme rajan, hyppasimme bussiin, ja kohta olimmekin Mongoliassa!
Nyt toista paivaa Ulan Batorissa viettaessa kaupunki vaikuttaa oikein viehattavalta. Suunnitelma onkin viettaa taalla jonkin aikaa ennen maaseudulle siirtymista, hoidellen kiinan viisumiasioita, ja expeditionin valmisteluja. Lisaa aiheesta ensi kerralla.
Kuviakin on luvassa, jahka paasen koneelle niin ettei joku hengita niskaani facebook -vieroitusoireissaan..
PS: Mongolialainen ruoka on hyvaa. Olin kuullut paljon haukkuja ruoan tasosta, mutta hiljaa mielessani miettinyt, etta kuinka mina, karnivourien kuningas, en voisi pitaa rasvaisesta lihasta. ja vastoin mita minulle kerrottiin, olen todella positiivisesti yllattynyt Mongolialaisesta sapuskasta. Halpaa, hyvaa!
Otimme yojunan Ulan Udeen, Buryatian maakunnan paakaupunkiin. Saavuimme mestoille noin kuuden aikaan aamulla, ja etsimme bussipysakin jolta hyppaisimme bussiin kohti Poselyen kylaa kaupungin laitamilla. Minibussi numero 4 saapui jossakin vaiheessa, ja hyppasimme kyytiin, emme olleet varmoja suunnasta joten kysyin kuskilta meneeko bussi Poselyeen, ja myontavan vastauksen jalkeen istuskelimme kunnes olimme paatepysakilla.
Hyppasimme minibussista jonkinlaisessa teollisuuskylassa.. Tehtaita, toihin menevia duunareita, likaa, roskaa, paskaa.. Olimme varmoja ettemme olleet siella missa luulimme, ja pienen kyselytiedustelun jalkeen selvisi etta olimme kuin olimmekin ottaneet vaaraan suuntaan menevan bussin. Ei muuta kuin uusi suunta, ja tunnin kuluttua olimmekin jo Poselyessa etsimassa hostellia.
Kirjauduimme Baikal Ethnic Youth hostelliin, jossa meidat otti vastaan Vladimir, paikan omistaja, ja Vladimir, englantia taitava jokapaikanhoyla ja bussikuski. Hostelli oli viehattava, vain kaksi kuukautta sitten avattu, ja ainoa Ulan Uden ymparistossa. Omistaja oli todellinen persoona, kuten muutkin tyontekijat. Ensimmaiseksi askareeksi paasimme siirtamaan autonramaa, jota korjaaja fiksaili pajassa, ja kavimme pitkin paivaa keskusteluja niin politiikasta kuin buddhalaisuudesta, toisen Vladimirin yrittaessa ehtia tulkkailemaan toidensa ohessa.
Hostellissa asustivat lisaksemme Amit Kanadasta, Karla Sveitsista, Serena ja Marko Italiasta, ja Patrick seka Gemma brittein saarilta, kaksikko, johon tutustuimme jo Irkutskissa.. Paatimme jatkaa matkaamme perjantaina kohti Mongoliaa, bussilla. Ostimme liput, ja valmistauduimme henkisesti rajaselkkaukseen.
Perjantaiaamuna tapasimme bussia odotellessamme muutaman saksalaisen kaverin, jotka oli kaannytetty rajalta, koska heidan viisuminsa oli umpeutunut kaksi tuntia ennen kuin juna oli rajalla. 300 euroa ja viisi paivaa koyhempana he olivat nyt yrittamassa uudelleen, uusien papereiden voimin, ja toivottivat meille onnea rajanylitykseen ilman maahantulo- ja poistumiskortteja..
Saavuimme rajalle ja painelimme tullin lapi passintarkastuspisteelle. Passin ojennettuani virkailija pyysi maahantulokorttia. Kerroin hanelle etta tulimme Minskista junalla, ja siksi "Njet Immigratsija karta". Virkailija kaski meidat takaisin tullin puolelle odottamaan. Toinen virkailija saapui, ja johdatti meidat takahuoneeseen. Han kyseli maahantulokorttia, ja kerroin saman tarinan, ja esittelin junalippujamme Minskista Moskovaan. Mies soitti jonnekin, ja ojensi luurin minulle. Langan paassa puhuttiin englantia, ja kerrottiin etta meidan taytyy allekirjoittaa joitakin papereita. Meidat huoneeseen saattanut virkailija alkoi tutkia viisumejamme ja kirjoittamaan lomakkeita. Seuraava murhe: Mies katsoi maahantuloleimaani, joka huonolaatuisuutensa vuoksi naytti paivamaaraltaan 18.03.2008, eika 18.08.2008. Ihmettelya, kyselya, ja lippujen esittelya. Lopulta mies uskoi etta olin tullut maahan 18.8, ja jatkoi papereiden rustaamista.
Bussin kuljettaja ilmestyi ovelle, ja kysyi virkailijalta jotain. Ilmeisesti aiheesta paasevatko pojat bussiin vai eivat, eli odotutammeko koko bussia turhaan. Virkailija vastasi, ja kuski katosi. Hetken rustailtuaan virkailija loi paperit kouraamme, naytti mihin allekirjoittaa, ja ojensi meille maastapostumiskortit! Ei sakkoja, ei hankaluuksia, vain pari nimmaria. Ylitimme rajan, hyppasimme bussiin, ja kohta olimmekin Mongoliassa!
Nyt toista paivaa Ulan Batorissa viettaessa kaupunki vaikuttaa oikein viehattavalta. Suunnitelma onkin viettaa taalla jonkin aikaa ennen maaseudulle siirtymista, hoidellen kiinan viisumiasioita, ja expeditionin valmisteluja. Lisaa aiheesta ensi kerralla.
Kuviakin on luvassa, jahka paasen koneelle niin ettei joku hengita niskaani facebook -vieroitusoireissaan..
PS: Mongolialainen ruoka on hyvaa. Olin kuullut paljon haukkuja ruoan tasosta, mutta hiljaa mielessani miettinyt, etta kuinka mina, karnivourien kuningas, en voisi pitaa rasvaisesta lihasta. ja vastoin mita minulle kerrottiin, olen todella positiivisesti yllattynyt Mongolialaisesta sapuskasta. Halpaa, hyvaa!
2.9.2008
Baikal
Location: Internet cafe, Irkutsk, Russia
Viisumiralli:
Ennen lahtoamme Irkutskista Baikalille pistimme viisumianomukset Mongoliaan tulille. Asiointi konsulaatissa oli helppoa ja kassaneiti puhui sujuvaa Englantia. Ainoaksi taistelun aiheeksi koitui viisumien maksaminen pankkisiirrolla, koska konsulaatissa ei kelvannut kateinen..
Venajan pankkipolitiikka on erikoinen. Kuten muuallakin palvelupisteissa, muut asiakkaat eivat anna sinulle asiointirauhaa, vaan hengittavat niskaasi ja kurkkivat olan yli asioitasi, valissa jopa kysellen asioita sinua palvevalta virkailijalta. Tasta syysta pankissa asiointi ahdisti, empa haluaisi taalla tehda suuria talletuksia tai nostoja, muiden asiakkaiden kaytannossa kurkiessa vieressa tiliotettani.
Menimme siis konsulaatin ohjeistamaan Sperbankiin Karla Marksa kadulla. Liityin lyhyimpaan jonoon Kassalle paastyani minut ohjattiin seuraavaan jonoon kulman taakse. Aikani jonotettua minut ohjattiin taas uudelle kassalle. Talla kassalla sain palvelua, virkailija haki englannintaitoisen virkasiskonsa, joka kertoi, etten voi tehda pankkisiirtoa tassa pankissa, vaan minun on mentava toiseen pankkiin viereisella kadulla.. Virkailija antoi pankin osoitteen ja kassan nimen jolle minun tulisi menna. Toiseen pankkiin paastyani paatin aloittaa asiointini jonkinlaisen infopisteen kautta ja varmistaa nain oikea jono. Infon virkailija varmisti kasitykseni, ja liityin sen kassan jonoon, jonka edellisenkin pankin virkailija oli minulle neuvonut. Mutta: Kassalla minut ohjattiin ylakertaan, ja ylakerrasta takaisin alas. Menin jo kohtuullisen artyneena takaisin infopisteelle kysylemaan mihinkahan vittuhun he halauavat minun menevan kun joka kassa ohjaa toisaalle. Virkailija liittyi mukaani ja menimme yhdessa alkuperaiselle kassalle, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa.
Saimme viisumit maksettua ja pienen valokuvauskeikan (Henrylla ei ollut varillisia passikuvia) jalkeen anomukset olivat sisassa.
Baikal:
Kavimme eraalla jarvella. Se oli aika Iso jarvi..
Keskiviikkoaamuna 27.8 talsimme Irkutskin bussiasemalle odottelemaan bussia Huzniriin. Pienen kassakeikan jalkeen (Rinkoille piti ostaa oma biletti) olimme valmiita lahtoon. Bussi alkoi tayttya niin venalaisista kuin lankkarituristeista, mutta mahtui sekalaiseen matkustajakatraaseen myos Buryat -heimon mummo joka ilmeisesti oli matkalla kotiinsa suuresta kaupungista. Kuski saapui lpuntarkastajan lahdettya ja alkoi venalaiseen tapaan huutamaan reppumatkaajille venajaksi. Ilmeisesti koskien reppuja, joista joku painoi "stop" nappulaa pohjaan.
Venalaisten tapa huutaa ulkomaalaiselle vanajaa taitamattomalle on erikoinen.. Eras britti moskovassa kertoi saaneensa kaupassa haukut maksettuaan liian isolla setelilla, joka lienee helpoin tapa saada huudot kassaneidilta tassa maankolkassa. Myos me olemme saaneet osamme tasta tapakulttuurista. Edellispaivana sporassa kuljettaja rupesi raivoamaan Henrylle taman yrittaessa ostaa lippua. "Se alko huutaan mulle". Niimpa Henkka nousi ratikkaan ilman lippua, ja saasti kympin kuljettajan raivokohtauksen ja myyntihaluttomuuden takia.
Reilun kahdeksan tunnin bussissaistuskelun jalkeen saavuimme Olkhonin saarelle, Huznirin kylaan. Kyla oli pienehko, viehattavan oloinen saarelaisyhteiso, jonka laitamille tosin kohosi turistimajoitusten nakoisia rakennuksia kuin taikatatteja golfkentan laidalle sateella. Ostimme kylakaupasta ruokatarpeita muutamaksi paivaksi ja suuntasimme Shamanka kiven ohi rannalle, ja pohjoiseen, tarkoituksena loytaa viihtyisa tukikohdan paikka.
Matkaajia ei vaikuttanut olevan liikaa. Muutama teltta siella taalla. Mutta turismi on jo jattanyt jalkensa saarelle. Venalaisten turistien vanhat leiripaikat olivat taynna roskaa. Paskapaperia, tolkkeja, purkkeja, pulloja, roskapusseja, ja jopa "hevosten tsekkaamista" (Mongolialainen kiertoilmaus vessa-asioille) varten rakennettuja nakoesteita. Naky ei mielta ylentanyt, ja paatimmekin marssia vaikka pimeantuloon saakka kunhan siisti alue hyvalla nakymalla ja metsan laheisyydella (elinehto polttopiden takia) loytyisi.
Loysimmekin asiallisen spotin noin neljan kilometrin kavelyn jalkeen, varustettuna uskomattomalla nakymalla kallionkielekkeen nokalta, ja metsan rajassa. Polttopuut, nakyma ja vesi, kaikki mita hyva tukikohdan paikka tarvitsee.
Paivaaskareet saarella: Polttopuiden kerailya, veden hakua, kokkailua, kalastelua ja iltanuotiolla istuskelua. Juuri sita, mita mieli oli kaivannut hektisten kaupunkien jalkeen. En ostanut virvelia Irkutskista, vaikka olinkin suunnitellut kalastelevani paljon, silla onnistuin loytamaan vain huippukalliita Shimanon hiilikuituvapoja ja huippukeloja. Istuskelin muutamaan otteseen kivilla, uittamassa siimaa ja syottia, mutta mato-ongella kalaonni oli heikko. En valittanyt. Saalis ei ole koskaan ollut se ykkosjuttu fisustuksessa, vaan se tunnelma: Istua kivella maailman suurimmalla jarvella, katsella tunturien taakse painuvaa aurinkoa, ja aallokossa poukkoilevaa kohoa. Poltella tupakkia ja syoda evaita. Keksin helposti muutaman vahemman innostavankin tavan kuluttaa aikaansa, terveisia vain sinne Suomeen.
Iltaisin vasasimme kunnon nuotion. Tosin kokko tai rovio olisi toisinaan ollut osuvampi nimitys.. Juoma: Baikalin vodka, musiikki: Eddie Vedderin Into the wild -soundtrack. Seinina pimeneva Ita-Siperian yo ja kattona tahtitaivas.
Eraana yona makasin nuotion vieressa tuijottelemassa avaruuden aarettomyytta, planeettoja, tahtia, ja radallaan kiertavia tekokuita, kun upea tahdenlento valaisi taivaankannen. Heitin tahdelle toiveen, nahtavaksi jaa toteutuuko se..
Paivat lipuivat ohi omalla kellosta piittaamattomalla tahdillaan. Paivista oli kuitenkin pidettava kirjaa, silla maanantaina meidan pitaisi palata Irkutskiin noutamaan passimme ja viisumimme. Saali sinansa, olisin helposti voinut viettaa jarvella viela paivia.
Mita tekisin toisin seuraavalla kerralla: En jaisi Olkhonille, vaan menisin junalla Severobaikalskiin, jarven pohjoispaahan, jossa ostaisin parin viikon evaat ja lahtisin laskeutumaan etelaa kohti. Pohjoisessa turistien maara on kaytannossa viela nolla, joten taysin omaa rauhaa kaipaavalle se on huomattavasti suosittua Olkhonia parempi vaihtoehto. Toisaalta Olkhonin saareltakin loytyy hyvia spotteja, kunhan jaksaa vaeltaa, eika pyorry kylaa laheisimpien vanhojen leiripaikkojen paskaisuudesta. Aikaakin varaisin enemman kuin vajaan viikon, mutta toisaalta halu jatkaa matkaa ja paasta Mongoliaan alkaa jo olla todella kova.
Tana iltana hyppaamme yojunaan kohti Ulan-Udea, josta otamme bussin kylan laitamille, etsiydymme hostelliin tai iskemme teltan joen varteen, ja hoitelemme viimeiset nahtavyyksien kuikistelut ja valmistelut ennen Mongolian valloitusta!
Post script: Emme saaneet hoidettua viisumiasioitamme kuntoon, joten maastapoistuessa rajaviranomaiset voivat heittaytya hankalaksi. Plani on esitella valkovenajan viisumia, leimoja ja isoa kasaa juna ja bussitiketteja, ja yrittaa valttya sakoilta.. Palataan rajanylitysbyrokratiaan sitten seuraavassa kirjoituksessa.
Viisumiralli:
Ennen lahtoamme Irkutskista Baikalille pistimme viisumianomukset Mongoliaan tulille. Asiointi konsulaatissa oli helppoa ja kassaneiti puhui sujuvaa Englantia. Ainoaksi taistelun aiheeksi koitui viisumien maksaminen pankkisiirrolla, koska konsulaatissa ei kelvannut kateinen..
Venajan pankkipolitiikka on erikoinen. Kuten muuallakin palvelupisteissa, muut asiakkaat eivat anna sinulle asiointirauhaa, vaan hengittavat niskaasi ja kurkkivat olan yli asioitasi, valissa jopa kysellen asioita sinua palvevalta virkailijalta. Tasta syysta pankissa asiointi ahdisti, empa haluaisi taalla tehda suuria talletuksia tai nostoja, muiden asiakkaiden kaytannossa kurkiessa vieressa tiliotettani.
Menimme siis konsulaatin ohjeistamaan Sperbankiin Karla Marksa kadulla. Liityin lyhyimpaan jonoon Kassalle paastyani minut ohjattiin seuraavaan jonoon kulman taakse. Aikani jonotettua minut ohjattiin taas uudelle kassalle. Talla kassalla sain palvelua, virkailija haki englannintaitoisen virkasiskonsa, joka kertoi, etten voi tehda pankkisiirtoa tassa pankissa, vaan minun on mentava toiseen pankkiin viereisella kadulla.. Virkailija antoi pankin osoitteen ja kassan nimen jolle minun tulisi menna. Toiseen pankkiin paastyani paatin aloittaa asiointini jonkinlaisen infopisteen kautta ja varmistaa nain oikea jono. Infon virkailija varmisti kasitykseni, ja liityin sen kassan jonoon, jonka edellisenkin pankin virkailija oli minulle neuvonut. Mutta: Kassalla minut ohjattiin ylakertaan, ja ylakerrasta takaisin alas. Menin jo kohtuullisen artyneena takaisin infopisteelle kysylemaan mihinkahan vittuhun he halauavat minun menevan kun joka kassa ohjaa toisaalle. Virkailija liittyi mukaani ja menimme yhdessa alkuperaiselle kassalle, ja johan alkoi lyyti kirjoittaa.
Saimme viisumit maksettua ja pienen valokuvauskeikan (Henrylla ei ollut varillisia passikuvia) jalkeen anomukset olivat sisassa.
Baikal:
Kavimme eraalla jarvella. Se oli aika Iso jarvi..
Keskiviikkoaamuna 27.8 talsimme Irkutskin bussiasemalle odottelemaan bussia Huzniriin. Pienen kassakeikan jalkeen (Rinkoille piti ostaa oma biletti) olimme valmiita lahtoon. Bussi alkoi tayttya niin venalaisista kuin lankkarituristeista, mutta mahtui sekalaiseen matkustajakatraaseen myos Buryat -heimon mummo joka ilmeisesti oli matkalla kotiinsa suuresta kaupungista. Kuski saapui lpuntarkastajan lahdettya ja alkoi venalaiseen tapaan huutamaan reppumatkaajille venajaksi. Ilmeisesti koskien reppuja, joista joku painoi "stop" nappulaa pohjaan.
Venalaisten tapa huutaa ulkomaalaiselle vanajaa taitamattomalle on erikoinen.. Eras britti moskovassa kertoi saaneensa kaupassa haukut maksettuaan liian isolla setelilla, joka lienee helpoin tapa saada huudot kassaneidilta tassa maankolkassa. Myos me olemme saaneet osamme tasta tapakulttuurista. Edellispaivana sporassa kuljettaja rupesi raivoamaan Henrylle taman yrittaessa ostaa lippua. "Se alko huutaan mulle". Niimpa Henkka nousi ratikkaan ilman lippua, ja saasti kympin kuljettajan raivokohtauksen ja myyntihaluttomuuden takia.
Reilun kahdeksan tunnin bussissaistuskelun jalkeen saavuimme Olkhonin saarelle, Huznirin kylaan. Kyla oli pienehko, viehattavan oloinen saarelaisyhteiso, jonka laitamille tosin kohosi turistimajoitusten nakoisia rakennuksia kuin taikatatteja golfkentan laidalle sateella. Ostimme kylakaupasta ruokatarpeita muutamaksi paivaksi ja suuntasimme Shamanka kiven ohi rannalle, ja pohjoiseen, tarkoituksena loytaa viihtyisa tukikohdan paikka.
Matkaajia ei vaikuttanut olevan liikaa. Muutama teltta siella taalla. Mutta turismi on jo jattanyt jalkensa saarelle. Venalaisten turistien vanhat leiripaikat olivat taynna roskaa. Paskapaperia, tolkkeja, purkkeja, pulloja, roskapusseja, ja jopa "hevosten tsekkaamista" (Mongolialainen kiertoilmaus vessa-asioille) varten rakennettuja nakoesteita. Naky ei mielta ylentanyt, ja paatimmekin marssia vaikka pimeantuloon saakka kunhan siisti alue hyvalla nakymalla ja metsan laheisyydella (elinehto polttopiden takia) loytyisi.
Loysimmekin asiallisen spotin noin neljan kilometrin kavelyn jalkeen, varustettuna uskomattomalla nakymalla kallionkielekkeen nokalta, ja metsan rajassa. Polttopuut, nakyma ja vesi, kaikki mita hyva tukikohdan paikka tarvitsee.
Paivaaskareet saarella: Polttopuiden kerailya, veden hakua, kokkailua, kalastelua ja iltanuotiolla istuskelua. Juuri sita, mita mieli oli kaivannut hektisten kaupunkien jalkeen. En ostanut virvelia Irkutskista, vaikka olinkin suunnitellut kalastelevani paljon, silla onnistuin loytamaan vain huippukalliita Shimanon hiilikuituvapoja ja huippukeloja. Istuskelin muutamaan otteseen kivilla, uittamassa siimaa ja syottia, mutta mato-ongella kalaonni oli heikko. En valittanyt. Saalis ei ole koskaan ollut se ykkosjuttu fisustuksessa, vaan se tunnelma: Istua kivella maailman suurimmalla jarvella, katsella tunturien taakse painuvaa aurinkoa, ja aallokossa poukkoilevaa kohoa. Poltella tupakkia ja syoda evaita. Keksin helposti muutaman vahemman innostavankin tavan kuluttaa aikaansa, terveisia vain sinne Suomeen.
Iltaisin vasasimme kunnon nuotion. Tosin kokko tai rovio olisi toisinaan ollut osuvampi nimitys.. Juoma: Baikalin vodka, musiikki: Eddie Vedderin Into the wild -soundtrack. Seinina pimeneva Ita-Siperian yo ja kattona tahtitaivas.
Eraana yona makasin nuotion vieressa tuijottelemassa avaruuden aarettomyytta, planeettoja, tahtia, ja radallaan kiertavia tekokuita, kun upea tahdenlento valaisi taivaankannen. Heitin tahdelle toiveen, nahtavaksi jaa toteutuuko se..
Paivat lipuivat ohi omalla kellosta piittaamattomalla tahdillaan. Paivista oli kuitenkin pidettava kirjaa, silla maanantaina meidan pitaisi palata Irkutskiin noutamaan passimme ja viisumimme. Saali sinansa, olisin helposti voinut viettaa jarvella viela paivia.
Mita tekisin toisin seuraavalla kerralla: En jaisi Olkhonille, vaan menisin junalla Severobaikalskiin, jarven pohjoispaahan, jossa ostaisin parin viikon evaat ja lahtisin laskeutumaan etelaa kohti. Pohjoisessa turistien maara on kaytannossa viela nolla, joten taysin omaa rauhaa kaipaavalle se on huomattavasti suosittua Olkhonia parempi vaihtoehto. Toisaalta Olkhonin saareltakin loytyy hyvia spotteja, kunhan jaksaa vaeltaa, eika pyorry kylaa laheisimpien vanhojen leiripaikkojen paskaisuudesta. Aikaakin varaisin enemman kuin vajaan viikon, mutta toisaalta halu jatkaa matkaa ja paasta Mongoliaan alkaa jo olla todella kova.
Tana iltana hyppaamme yojunaan kohti Ulan-Udea, josta otamme bussin kylan laitamille, etsiydymme hostelliin tai iskemme teltan joen varteen, ja hoitelemme viimeiset nahtavyyksien kuikistelut ja valmistelut ennen Mongolian valloitusta!
Post script: Emme saaneet hoidettua viisumiasioitamme kuntoon, joten maastapoistuessa rajaviranomaiset voivat heittaytya hankalaksi. Plani on esitella valkovenajan viisumia, leimoja ja isoa kasaa juna ja bussitiketteja, ja yrittaa valttya sakoilta.. Palataan rajanylitysbyrokratiaan sitten seuraavassa kirjoituksessa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)