Kulkurina, osa 2

Blogipostaus numero 110: Jossa kulkuri jatkaa matkaansa

Joku sanoi joskus, etta maailmassa on vain kahdenlaisia ihmisia: Niita, jotka ovat kayneet Intiassa, ja niita jotka eivat.

Sitten ovat he jotka palaavat takaisin.

Paatin lentaa Intiaan, paristakin syysta. Ensiksikin kaipasin vuoria, ja etenkin niita Intian Himalajan maisemia. Toiseksi Euro on nyt alhaalla, joten paikanvaihdos hieman halvempaa paikkaan on vain taudellisesti viisas. Kolmanneksi, maisemanvaihdos Kaakkois-Aasiasta johonkin muuhun mahdollisimman nopeasti. Reissun ensimmaisen lennon ottamisen syy oli vuodenaikakohtainen: Tiet Ladakhiin olivat paraikaa sulamassa auki, ja maitse Intiaa kohti rampiminen veisi tolkuttomasti aikaa, ja saattaisin missata koko lyhyen sesongin.

Ja onhan tama myos eraanlainen uusi alku ”pitkan” paikallaolon jalkeen.

Katselin kuinka Kelsyn hahmo pieneni Songthaewin kaartaessa kohti bussiasemaa. Ei ne helpoimmat hyvastit olleet, mutta eihan sita tieda jos viela tapaamme paremassa ajassa ja/tai paikassa. Songthaew toi minut ja muutaman muun reppuselkaisen bussin luo, ja riittavasti nikotiinia nautittuani kipusin sisaan etsimaan istumapaikkaa. Matka Chiang Maista Bangkokiin otti isomman osan paivasta, mutta onneksi siita paremmasta paasta, ja aamun valjettua olin Khao Sanin kulmalla. Oli toki aikainen aamu, mutten silti ollut elaissani nakevani Khao Sania nain hiljaisena. Eika se elavammaksi muuttunut kulettaessani muutamia tunteja aamiaisen parissa, tuhlaten loppuja bahtejani olueen. Olivat punapaidat nakojaan onnistuneet pelottelemaan ainakin reppu-Reinot ja –Riinat koteihinsa.

Kyllastyttyani kuluttamaan aikaa Khao Sanilla, paatin ottaa taksin Suvarnabhumin lentokentalle, ja jatkaa ajantappohommia siella. Lentoni lahtisi vasta 18.30. Kello oli ennenpitkaa 18.30, ja istuin Jet Airwaysin Boeingissa, plaraten edessaistuvan selkanojaan upotettua kosketusnayttoa. Valitsin leffaksi Avatarin, ja kaariydyin lentoyhtion vilttiin.

Ruokaa ei lyhyella lennolla tarjoiltu, mutta gin toniceja ja muita virvoikkeita kylla. Ehka tastakin syysta olisin taas meneva vanhanaikaiseen Indira Gandhilla.

Muistin varastaa lentoyhtion napparan viltin ennen koneesta poistumista, ja immigraation jalkeen seisoin Indira Gandhin lentokentan aulassa etsiskellen pankkiautomaattia. Nostin tukun rupioita ja suuntasin ostamaan esi-maksettua taksilippua Delhin sydameen, Pahar Ganjille. Kassa ilmoitti hinnaksi 250 rupiaa, ja ojensin hanelle setelin, minka oletin olleen viisisatanen. Myyja kuitenki palautti setelini, ja sanoi ettei satanen riittanyt, hinta oli 250. En ajatellut asiaa sen enempaa, tungin satasen takaisin lompakkooni, ja noukin uuden setelin, tallakertaa varmisten etta se oli 500:n seteli. Myyja ojensi taksilipun ja vaihtorahani.

Vasta mustakeltaisen taksin ajettua minut Main Bazaarille, jossa etsiydyin tuttuun hotelliin, tajusin etta automaatti oli antanut minulle vain 500:n seteleita. Napparasorminen kassa oli vaihtanut setelini pienempaan. Havetti hiukan, mutta kuittasin asian nauramalla helppoudelleni.

Seuraavana aamuna oli viela hieman ongelmia jasentaa olinpaikkani. Liian pitkan maitse matkustelun jalkeen akillinen lento oli tehnyt tempun paikantajulle. Mutta istuskellessani yhdessa Pahar Ganjin lukuisista pikkuravintoloista, ja katsellen ohi pursuvaa ihmiskirjoa chaimukin takaa, aloin muistaa missa, ja miksi olin. Ostin lipun samalle illalle Manaliin, lahemmas vuoria.

Miksi paatin palata Manaliin, ehka helppoussyista. Tie Lehiin oli viela suljettuna liian lumen takia, joten Manali olisi hyva paikka kuulla tuoreimmat uutiset aukeamisajankohdasta, ja jo taalta voisi loytaa itselleen kulkupelin, silla ehka tarkein syy koko Intian Himalajan valitsemisesta kesanviettopaikaksi jonkun muun paikan sijaan, oli Royal Enfield moottoripyorat.

Kylla, olen lopen koukahtanut moottoripyoramatkustukseen, ja lopen vasynyt linja-autoihin ja juniin. Vapaa liikkuminen omalla kulkuneuvolla, siina vain on sita jotain. Joten pyorien hankinta joko Manalista tai Lehista on selvio. Teltta ja trangia mukaan, ja homma alkaa kuulostaa jo seikkailulta.

Mutta nyt istuin kuitenkin epamukavalla bussinpenkillani yrittaen saada unta, humalaisen Inkkaripoppoon hairitessa yritystani meteloinnillaan takanani. Nukuin muutaman silmallisen, mutta herasin uudestaan kun yksi bussijuhlijoista oli ottanut maistia hieman liikaa, ja paatti helpottaa pahaa oloaan viereeni bussinlattialle. Rinkkani sai osansa laatoituksesta, ja kirosin paatostani raahata mokoma sisalle vain siksi etta en jaksanut kinata ahnaan laukkuwallahin kanssa laukun ruumassapidon hinnasta.

Aamu koitti kuitenkin, ja aamiaispysahdyksen, ja muutaman tunnin ajon jalkeen olimme Manalissa. Tinkasimme hetken riksakuskien kanssa, mutta sesonki naytti tuoneen asiattomat hintavaateensa, ja niimpa mina ja bussissa tapaamani espanjalaisneito, nuori ranskalaissalli, ja vanhempi espanjalainen herra paatimme kaikki kavella vanhaan Manaliin. Tuntui olevan taytta, mutta lopulta loysin suht sopuhintaisen huoneen mukavasta majatalosta ja asetuin aloilleni.

Nyt siis odotellaan Manali-Leh tien avautumista, jonka pitaisi tapahtua naina paivina. Matka jatkuu taalta pikimmiten Lehiin, kaksipyoraisella tai viela ilman, ja sitten alkaa kesani vuorilla.

Namaste!


JK: Nain "uuden startin" kunniaksi vahan uudistusta ulkonakoonkin. Ja tiedan, siina on kirjoitusvirhe, korjaan jahka kerkean...