Off the rails

Location: Stung Treng, Cambodia

Huono onni ei loppunut. Ensimmainen yritys Ta Vengin joenrantakylaan jai lyhyeksi, huomattuani etta vanteen repeama kasvoi entisestaan. Olimme pakotettuja palaamaan takaisin Ban Lungiin, miettimaan mita tehda. Vitutti, silla vanteen tilaamisessa Phnom Penhista vierahtaisi paiva tai kaksi, ja pahimmassa tapauksessa joutuisin lahtemaan sen itse bussilla hakemaan. Ajoimme takaisin Tree Topiin, jossa henkilokunta osoitti hyvin vahan kiinnostusta ongelmaani. Meneillaan oleva korttipeli vaati kaiken huomion 500 rielin setelien vaihdellessa omistajaa tiuhaan tahtiin.

Lahdimme siis kylalle etsiskelemaan liiketta, jonka kautta uuden takavanteen tilaaminen voisi onnistua. Pysahdyimme matkalla pienelle korjaamolle, jonka pihassa naimme vastaavanlaisen Hondan, ja osoitin olkihattuiselle mekaanikolle ongelmani. Mies ei juuri englantia puhunut, mutta kavi renkaan irroitushommiin nopeasti. Kun mies lastasi vanteeni pyoransa kyytiin ja lahti kaasuttamaan kylille, en tiennyt mita odottaa. Uutta vannetta, vaiko paikallista MacGyver patenttia. Ostimme viereisesta kaupasta olutta ja istuimme korjaamon muovituoleille katselemaan kun apupoika haari skootterin kimpussa isannan ollessa vannemarkkinoilla. kahden kaljan jalkeen olkihattuinen palasi, mukanaan vanha vanteeni. Menin jannityksella katsomaan, josko jotain paikkailuja oli tehty. Ja olihan niita. Olkihattuinen oli loytanyt ehka Rattanakirin patevimman alumiinihitsaajan, joka oli kolvannut halkeaman kiinni. Olkihattuinen iski rankaan paikoilleen, ja pulitti lystista kymmenen dollaria.

Yrittaisimme siis Tonle San joelle seuraavana paivana, silla paikka vaati koeajoa. Jos se kestaisi paivan rynkytyksen, se kestaisi ehka jopa Siem Reapiin asti, eika uutta vannetta tarvitsisi toivottavasti valilta tilailla. Paiva oli jo pitkalla iltapaivalla, joten kaytimme loput auringonvalosta hammokissa makoiluun ja oluen juontiin.

Aamun valjettua lahdimme liikkeelle, mutta yllatyksekseni takarenkaani oli tyhjennyt, ja vannenauha pursotti vanteen ja kumin valista. Meinasin potkia pyoran paskaksi siihen paikkaan, mutta nilkutin kuitenkin autokorjaamolle, jossa kunnon paikkaprassit odottivat kuorma-autojen kumien paikkailua. Reippaat pojat hosuivat renkaani irti, ja totesivat kumin olevan ehja. Mita ihmetta? Pojat liimasivat vannenauhan kasaan, nakkasivat kumin takaisin pyoran sisaan, ja toivottivat hyvaa matkaa ojennettuani 2000 rielia vaivanpalkkaa turhasta tyosta. En antanut asian hairita sen enempaa. Aamua oli taas tuhlattu pajalla maleksimiseen, joten hiekka pollyten lahdimme kohti Ta Vengin kylaa. Silmat taynna hiekkaa paasimme risteyksellemme, jonka jalkeen autojen maara vaheni onneksi huomattavasti. Tie kiemurteli lapi viidakon ja yli pienten vuorien. Siella taalla vuoristoheimojen pienet kylat suhahtivat kuin huomaamatta ohitse. Naiset kannsikelivat polttopuita tuohikoreissaan, ja puolialastomat lapset vilkuttelivat tien laidalla.

Saavuimme Ta vengiin iltapaivan alussa, ja viilensimme oloamme muutamalla kolalla. Kaupan tytot kikattelivat ja puhuivat selvasti kiinnostavista ja polyisista motoristeista. Jatimme pyoramme Tonle San joen pienen sivuhaaran yli johtavan riippusillan luo, ja kavelimme yli. Paikalliset toki rymistelivat kiikkeralla sillalla skoottereillaan, mutta koska jo sillalla kavely jannitti, paatimme jattaa koekilematta. Joessa makasi muutamia veneita, yksikaan ei nayttanyt tarpeeksi isolta kahden moottoripyoran kuljettamiseen Veun Saihin. Jokireissu, joka olisi antanut mahdollisuudet ajella takaisin tilapaiseen kotiimme eri tieta. Ajelimme hetken Tonle San joen vartta, mutta emme loytaneet mitaan edes etaisesti laiturin tapaista, josta kyytia voisi kysella. Toisaalta myohastyneen lahdon takia auringonvaloakaan tuskin riittaisi perille saakka.

Ajelimme hetken jokea seurailevaa tieta, jonka maaranpaata emme tienneet. Pysahdyimme pienen ravintola/tayttoasemalle kyselemaan, josko tie jatkuisi aina Veun Saihin, mutta myyjatyton englanti oli heikompaa kuin khmeerimme, ja saimme vain selville tien johtavan johonkin kylaan. Ostimme pullot vetta ja heittaydyimme varjossa roikkuville riippumatoille lepailemaan. Tyton pikkuveli pelaili elektroniikkapeliaan viereisessa matossa, ja kiusasi valissa liekaan sidottua paivaunilla olevaa koiraa. Polttelin tupakkia ja otin parempaa asentoa. Teki mieli jaada pidemmaksikin aikaa. Iltapaiva alkoi olla puolessa joten lahdimme jatkamaan. Hetken ajon jalkeen saavuimme Ta Veng Kromin kylaan. Pistin merkille kuinka jokaisen talon edustalla nojaili eraanlainen linnunpelatin, ja kylaan saapuessamme puussa roikkui kuivunut kukko, joka oli ripustettu lentavaan asentoon. Ehka jotain paikalliseen animistiseen uskontoon kuuluvaa rekvisiittaa. Tie jatkui kylasta eteenpain, ja aprikoimme tovin josko sita pitkin olisi paassyt Veun Saihin, jolloin valttaisimme palaamasta takaisin samoja reitteja. Koska mukana ei ollut yopymysvarustusta, eika tarpeeksi vetta, paatimme kuitenkin jattaa yrittamatta, ja palasimme takaisin omia jalkiamme seuraillen. Huomenna ohittaisimme Veun Sain joka tapauksessa...

Vanne kesti koeajon hyvin, mutta aamulla rengas oli taas tyhja. Epailin jo jonkun tekevan kiusaa... Suunnistimme olkihattuisen luo, silla pidin hanta kylan patevimpana fiksarina. Tallakertaa renkaasta loytyikin kaksi pienta reikaa, jotka luultavasti olivat tulleet ajomatkalla pinnan paista. Syyllinen oli mita luultavammin paska vannenuha, edellinen fiksari oli tehnyt paskaa tyota. Olkihattuisen apumies teki tarkkaa tyota leikatessaan vanhasta sisuskumista uutta vannenauhaa. Aloitin paikkaamaan vanhaa kumia, mutta sanoin olkihatulle ottavani kuitenkin uuden kumin, paikatun pitaisimme varalla, silla kumeja meilla tuntui menevan tiheaan tahtiin... Puuhastellessamme paikalle ilmestyi Hollantilainen motoristi vuokrapratkallaan, ihan vain lisayttamaan oljya ja tarkastuttamaan menopelin ammattimiehella. Hollantilainen oli niin ikaan matkalla Stung Trengiin, mutta paatien sijaan me olimme menossa hieman eri reittia. Ajaisimme Arin kanssa Veun Saihin, jossa ylittaisimme Tonle Sanin lautalla, ja jatkaisimme kohti Siem Pangia, joka makasi seuraavan, Sekong joen vastarannalla. Siem Pangista kulkisi huhujen mukaan hyva karrypolku joenvartta pitkin aika lahelle Stung Trengia.

Uusi vannenauha ja sisukumi takarenkaassa jatimme perusreitit taaksemme ja suuntasimme kohti polyisia teita. Ehka polyisinta tahan saakka. Vaikka olinkin vetanyt kraman naamalleni ja Tiibetista ostamani sherpalasit silmille, olivat nielu, sieraimet ja silmat silti taynna soraa, kiitos vastaan talla pohjassa ajavien nelivetojen. Kun poly halveni loysimme itsemme Veun Sain rauhallisesta joenvarsikylasta. Arin kaasari oli ottanut polysta itseensa ja nikotteli. Lauttapaikan edustalla kaasutellessa kohtalo iski taas vastoinkaymisen kehiin katkenneen kaasuvaijerin merkeissa. Ei muuta kuin lahimmalle korjaamolle, taas. Mekaanikko totesi yks saumaan ettei hanella ollut sopivaa kaasuvaijeria. Ei hataa, sanoimme, meilla oli vanha kytkinvaijeri, josta jotain voisi luultavasti sorvata. Kytkinvaijeri ei kuitenkaan mennyt kaasuvaijerin tilalle kuin isa aitiin, silla lyijystopparit kaapelin paissa olivat reilusti suuret. Huomatessamme mita suunnittelimme, mekaanikko kaivoi skootterin kaasuvaijerin, joka mittansa puolesta kelpasi, mutta niin ikaan omasi isot stopparit, mutta kuitenkin pienemmat kuin meidan varaosassamme. Hieman rallakkaa, ja asentelua, muutama tupakka, ja Arilla oli uusi, mita nyt hieman vanhaa jaykempi kaasu. Matka voisi jatkua.

Lautta Tonle Sanin yli maksoi dollarin per pyora, ja toiselle puolen paastyamme lahdimme vastarannalla saamamme ospastuksen mukaan ajamaan vasempaan, sitten pagodalta oikeean, sitten hetki suoraan, ja sitten taas oikeaan... Pysahdyimme kuitenkin kysymaan varmistusta paalujen nokassa kokottavan talon alla varjossa vilvoittelevilta naisilta. Tie muuttui pian samanlaiseksi karrypoluksi joka oli tullut tutuksi jo Mondulkiri-Rattanakiri osuudelta. Kiemurtelimme lapi pensaspalojen kulottaman metsikon, upottavan hiekan ja risteilevan polujen verkoston, kunnes saavuimme pieneen kylaan, jossa polku vei meidat purolle. Ari ylitti puron vesi roiskuen, ja seurasin perassa. Polku muuttui kapeaksi, mutta emme olleet huolissamme. Ajelimme ohi riispeltojen ja palavan metsan, ja kymmenisen kilometria kapealla polulla kaahattuamme naimme ihmisia paimentamassa nautojaan. Pysahdyimme varmistamaan reittia. Selvisi, etta olimme missanneet kaannoksen jossakin. Tie Siem Pengiin oli jatkunut luultavasti kylasta johonkin suuntaan joka oli jaanyt huomaamatta. Kiroillen systytimme tupakat. Harmistuneita ilmeitamme katsellessamme paikalliset kertoivat, etta paasisimme Siem Pangiin myos tata reittia, kunhan ajaisimme kylaan X, kaantyisimme sielta kohti kylaa N, ja jatkaisimme tieta B, ja pian olisimme taas oikealla polulla... Mikas siina, kuulosti haasteelta, ja varmasti hauskemmalta kuin takaisin kaantyminen. Hyvastelimme nautavahdit, ja kaasutimme kohti pienta kylaa, jossa meita huidottiin kyselematta jatkamaan suoraan. Polku oli hiekkainen ja pieni, ja pyoran ohjastaminen otti voimille. Saavuimme uuteen kylaan. Tutuksi tulleet lasten iloiset tervehdykset vaihtuivat epauskoiseen tujotukseen, ja vanhempien ihmisten ilme oli jopa pahansuopa, joka saattui johtua myos omasta vasymyksesta. Kylan keskella virtasi pieni puro, jossa alastomat lapset uiskentelivat huutaen ja kirkuen. Puron ylitti sillan puolikas. Sillanpuolikasta vartio peikko, tai totuudessa pysyen kuolleen silman omaava khmeeri, joka vaati lankun asettamisesta 2000 rielin maksua per pyora. Emme olleet tinkaustuulella, ja uhmaavassa ilmapiirissa halusimme jatkaa kohti maaranpaatamme. Maksoimme rahat tullipeikolle, ja lahdimme n opeasti kaasutellen jatkamaan matkaamme.

Aurinko alkoi olla oranssina kun saavuimme viimein taas uuteen kylaan. Kylassa oli lampimampi vastaanotto kuin edellisessa, lauma nuoria tuli kyselemaan minne olimme matkalla, ja neuvoivat suuntaa. Onnistuimme kuitenkin valitsemaan vaaran polun, mutta huolestunut vanhempi mies oli akannyt erheemme ja santasi peraan skootterillaan opastamaan meita oikealle uralle. Palasimme kylaan, ja lapset juoksivat edellamme reittia nayttaen. Oli taas vesistonylityksen aika, tallakertaa hyvaa lautasiltaa pitkin, ilman tulleja. Arin kone kavi kuumana, syylarin flekti oli sanonut tyosopimuksensa irti.

Kurvailimme polulla laskevan auringon valossa, valissa pysahtyen viilentelemaan kiehuvaa konetta. Aurinko oli jo painunut horisontin taa kun viimein saavuimme Sekong joelle, jonka vastarannalta kuuluivatkin jo Siem Pangissa kaynnissa olevien haiden musisointi. Ajoimme pyorat lauttaan ja maksoimme 5000 rielin lauttamaksun. Vaikka tavoite oli ollut ajaa Stung Trengiin asti, paatimme jattaa pimeaajon tulevaisuuteen, ja majoittua taalla. Ensimmainen majatalo kertoi kaikkien kolmen majatalon tarjoavan ei-oota, jenkkilaisen uskovaisen hammaslaakarilahetyston buukattua kaikki majapaikat, mutta onnistuimme silti saamaan lattiamajoituksen patjoilla ja hyttysverkoilla varustettuna. Olin paskainen ja nalkainen. Amparisuihkun jalkeen suunnistimme etsimaan illallista, ja vaikka vieressa jytasivatkin haat, paatimme jattaa kuokkimisen valiin. Pieni, jo kiinni mennyt ravintola, suostui valmistamaan meille paistetut nuudelit satunnaisten elainten varaosilla varustettuna. En todellakaan krantustellut nalassani, vaan nautin hartaudella tunnistamattomista elainten osista ja pikanuudeleista, ja kylmasta oluesta. Uskovaiset hammaslaakarit kavivat unille, me istuimme viela hetken majatalon parvekkeella korttia lyoden ja kylmaa olutta siemaillen.

Herasimme kerrankin varhain. Kiitos majatalossa alkaneen yleisen liikuskelun, ja aanekkaiden kukkojen. tama oli tietysti vain hyva, saapuisimme viimein Stung Trengiin, ja meille jaisi luultavasti koko paiva pyorien ja miesten huoltoon. Tankkasimme itsemme nuudelikeitolle ja kahvilla, ja pyorat tynnyrista pumpatulla polttoaineella, ja lahdimme ajelemaan alas Sekong joen vartta. Tie oli nautinnollinen, hyvakuntoinen mutta pieni, ja ilman liikennetta. Palmut ja pienet kylat suhahtelivat ohitsemme, mutta lysti loppui valitettavan lyhyeen tien kaantyessa kohti paatieta. Olimme pian asfaltill, ja hyvin lahella tutta Laosin rajaa. Ajelimme viimeiset viitisenkymmenta kilometria paallystettya tieta, ja Stung Trengiin saavuttuamme aloitimme valittoman huollon. Tuhat kilometria oli tullut tayteen, jota paatimme juhlistaa oljyn vaihdolla, muulla yleisella huoltotyolla, parturissa kaynnilla ja vaatteiden pesulla, seka Mekong viskilla...

Aamulla matka taas jatkuu. Mihin, sen voitte lukea sitten seuraavasta postauksesta.

Pienet jumalat

Location: Ban Lung, Rattanakiri, Cambodia

Nature Lodgella, ja Mondulkirissa, olisi viettanyt viela vaikka useammankin paivan. Viihtyisa ja hiljainen paikka oli oiva patterien latailuun, mutta hinku tien paalle oli myos kova. Moottoripyorien nokat kaantyivat siis kohti Rattanakiria.

Kambodzan armeijan kunnostama tie Mondulkirista pohjoiseen oli hyvakuntoinen ja vahaliikenteinen hiekkatie, joka kiemurteli pitkin makista maisemaa. Siella taalla riehuivat pensaspalot, ja sillointalloin yllattaen mutkan takaa eteen ilmestyva kaatunut puu pakotti jarruttamaan. Ajo sujui letkeasti, ja olimme pian Koh Nekin kylassa, puolivalietapissamme. Ostimme kaupasta kolat, ja istuimme katselemaan kun mies kolmikko lastasi isoja sakkeja jaata kahden skootterin kyytiin. Poltin muutaman tupakan ja valmistauduin henkisesti pian huononevaan tiehen. Jos tiesta nyt voi edes puhua.

Kylan jaatya taakse muuttui tie melkein heti pieneksi, kiemurtelevaksi ja haarautuvaksi karrypoluksi. Lahdimme heti ensimmaisessa haarautumassa vikasuuntaan, mutta koska kaikki tiet vievat Roomaan, loysimme pian takaisin oikealle uralle. Toinen jaita ostaneista skootterikuskeista oli pulassa lastin levittya hiekalle, joten pysahdyimme auttamaan ja samlla varmistamaan etta olihan tama polku varmasti oikea tie Rattanakiriin. Ohitimme pienen kylan, jossa oli kaynnissa haajuhlat. Jaita kuskattiin siis drinkkeja viilentamaan. Polku nousi pienelle penkereelle, tipahtaen valissa alas pienissa lammikoissa vilvoittelevien puhvelien vierelle.

Kylan laitamilla Arin pyora hyytyi. Ei inahdustakaan, sahkot olivat kadoksissa. Leathermanit esiin ja pyoraa purkamaan siis. Olimme jo repimassa penkkia irti nahdaksemme oliko akku lauennut, kun tarkkasilmainen Ari huomasi startin solenoidiin tulevan piuhan katkenneen. Arin kuoriessa johtoa katselin kahden kukon tappelua tienposkessa.

Ari fiksaa...

Pyora hyrahti henkiin ja jatkoimme matkaa. Kiemurtelin pienta polkua niin nopeasti kuin uskalsin, ja pian olikin vahinko valmis. Eturengas haukkasi pehmeaan hiekkaan, ja syoksyin naamalleni santaan. Pikku ruhje kyynarpaahan, peili poikki, ja vaantynyt vaihteenvaihtaja,ei sen vakavampaa, toistaiseksi. Pian tunsin pyoran hanaavan oudosti, ja Ari ajoi vierelle ositellen takarengastani. En tieda miksi, mutta nayttaa silta etta olemme suututtaneet jonkun pienen kumijumalan. Pysaytin pyoran varjoon ja aloimme kiroilla hankalammin irrotettavan takakumin kanssa. Vierelle pysahtyi skootterikuski, joka oli kuskaamassa turistia niin ikaan Rattanakiriin. Kuski intoutui auttamaan, ja kolmissa miehin vaansimme kumia irti. Kumi oli revennyt venttiilin juuresta. Vittumainen korjattava siis. Venttiilille uusi reika, liimaa ja paikkoja, ja vanhat reiat umpeen. Korjaus tuntui koepumppaamisen jalkeen toimivan, mutta kun kumi oli ahelletty takaisin paikalleen huomasin hyvin pian ilman tulevan ulos. Ei siis auttanut kuin nilkuttaa tyhjalla. Paahatavassa kuumuudessa ei tehnyt mieli uhrata toista tuntia ulkokumin irroittamiseksi uudelleen, ja luultavasti repeamaa ei silti saisi korjattua pienilla paikoillamme.

Pian oli myos Arin vuoro avata kaatumistili. Sama homma, pehmea hiekka yllatti, ja mies oli naamallaan sannassa. Vahinkoraportti oli tallakertaa katkennut etujarrun kahva. Hiekkapolulla tyhjalla kumilla ajelu otti voimille. Pysahtelimme tauoille usein, ja saavuimme Tonle Srepok joelle auringon jo painuessa horisonttiin. Takana oli nyt reilu 160 kilometria ajoa, josta viitisentoista tyhjalla renkaalla. Lastasimme pyorat kahdesta veneesta rakennetulle lautalle ja ylitimme joen auringon laskussa. Vastarannalla kayskenteli muutama ulkomaalainen, joita luulimme ensin turisteiksi, mutta pick upit ja miinaharavaa kantava khmeeri paljastivat porukan jonkinlaiseksi miinanraivauspoppooksi. Laheinen Lumphatin kylahan pommitettiin jenkkien toimesta 70-luvulla takaisin kivikaudelle, ja lahialue kuhisee edelleen sirotemiinoista. Lumphatista ei loytynyt kumikorjaajaa, joten otimme hieman lisaa polttoainetta ja paatimme jatkaa viimeiset nelisenkymmenta kilometria Ban Lungin pikkukaupunkiin apua hakemaan. Aurinko laski, ja tien vierella riehuvat pensaspalot valaisivat matkaa aavemaisella kajollaan. Ban Lungissa selvisi etta kumin vaihto jaisi huomiselle. Korjaamot olivat jo kiinni. Ari kavi etsimassa majatalon, ja ajoin kovia kokeneen pyorani huoneemme eteen. Olin polyinen ja vasynyt. Lihaksia kolotti. Olihan paiva. Vasynyt mutta onnellinen. Olihan takana kuitenkin yksi Kambodzan haastavimmista tieosuuksista. Istuimme huoneemme edessa juomassa useammankin oluen, ennen kuin kumpainenkaan kykeni kompimaan edes suihkuun. Illalistimme mukavan halvassa ravintolassa, ja joimme muutaman oluen lisaa.

Aamu alkoi siis pajalla. Takarenkaani sai uuden sisuskumin ja vannenauhan, mutta naita asennettaessa selvisi etta takavanteeni oli taysin hapettunut. Lahin uusi olisi Phnom Penhissa tai Siem Reapissa. Lisaksi olin jo eilen huomannut etta vanteen ulkoreunaa koristi pieni halkeama. Kiroilutti ja pelotti. Jos takarengas rajahtaa taysin atomeiksi, niin jo kahdeksankympin vauhdista asfalttia lanaillen kuluu ukosta ainakin puolet pois. Ei houkutteleva ajatus. Mutta onneksihan olemme pysymassa hiekkateilla, ja onhan se rengas tahankin asti kestanyt, joten jos se tasta. Luotetaan etta renkaiden pienet jumalat ovat leppyneet, ja koitetaan ajella myos hieman rauhallisemmin. Myos Ari jai ilman uutta jarrukahvaa.

Pajalta paastyamme ja aamupalat syotyamme lahdimme tutustumaan lahialueen nahtavyyksiin. Otimme suunnaksi Yeak Laomin kraaterijarven, khmeerien keskuudessa suositun uima- ja piknikpaikan. Jarvella oli onneksi hiljaista. Tusina lapsia hyppeli veteen laiturilta, ja vain muutama perhe oli loytanyt aikaa tulla istuskelemaan puiden varjoon evaita nauttien. Pulahdin vulkaaniseen veteen heti.Viidenkymmenen metrin syvyisen jarven viileys virkisti kuumassa paivassa kummasti. Hyvasti kiire.

Nyt olemme muuttaneet Tree Top majataloon, joka Nature Lodgen kaltaisena ratkaisuna tarjoaa viihtyisan ympariston lepailyyn. Aivan, pari paivaa on nyt otettu ihan rennosti ja keratty voimia uudelle pyoraexpeditionille. Ajatus olisi ajella Tonle San joen rantamille lapi vupriston heimokylien, ja mahdollisesti viela harrastaa hieman veneilya joko pyorien kera tai ilman. Miten kay ja minne matka taas katkeaa, siita lisaa ensi kerralla!

Moottoripyorapaivakirja: Tiikerin vuosi

Location: Sen Monorom, Mondulkiri, Cambodia

Vietimme viela muutaman paivan Phnom Penhissa odotellen Arin Thaiviisumia, ja kysellen, miten pyorat viela mahdollisesti saisi rekisteroitya omalle nimelleen. Selvisi, ettei saisi. Ei siis ilman muhkean maahantuontiveron maksua, ja pitkaa odottelua. Paatimme siis lahtea matkaan, ja murehtia maastapoistumismuodollisuuksia sitten kun sen aika on. Kuka tietaa, ehka matkan varrelta loytyy joku, joka tekaisee meille vaikka vaarennetyt rekisteriotteet.

Otimme suunnaksi Itaisen Kambodzan. Alueen, jossa kumpainenkaan ei ollut aiemmin pyorinyt. Lahdimme ajelemaan valtatieta 1 kohti etelaa, hyvalla asfaltilla, antaen pyorille hieman helpompia ensikilometreja ja itselle mahdollisuuden paremmin tutustua koneeseen. Peltomaisema rullasi vierella, viima viilensi, ja auinko poltti armotta paljaita kasivarsia. Naimme pienen temppelintapaisen, ja pysahdyimme varjoon tauolle.

Jatkoimme valtatiella reilut kuutisenkymmenta kilometria, Neak Loengin lautalle. Ostimme 500 rielilla lauttaliput, ja ylitimme Mekongin mukavasti lautan kyydissa. Koska valtatie jatkui Vietnamin rajalle, poikkesimme pienemmalle tie 11 kohti Kompong Chamia. Tie oli niin ikaan asfaltoitu, mutta liikennetta oli huomattavasti valtatieta vahemman, eika toistasataa ajavia Saigonin busseja tarvinnut enaa vaistella. Tie seuraili hetken Mekongia, mutta poikkesi pian sisamaahan. Jatkoimme alavassa peltomaisemassa, saapuen pian Prey Vaengin kylaan, jossa oli tarkoitus lounastaa.

Pienessa kojussa limut juotuamme suuntasimme kylan raiteille etsimaan ravintolaa. Muutama loytyi, mutta ruokaa he eivat tarjoilleet, eivat lounasajan ulkopuolella. Ari osti pienesta tienvarsikojusta vesimelonin, ja istuimme hymyilevan khmer rouvan kantamille muovituoleille nauttimaan virkistavaa valipalaa.

Karttani kertoi etta hieman ennen kuin saapuisimme valtatielle 7, ja Kampong Chamiin, loytyisi laheisen jarven rannalta temppeli. Yritimme loytaa temppelin, ja poikkesimme pienelle hiekkatielle pollyttamaan santaa. Temppelia ei loytynyt, mutta hiekkateilla ajelu maistui paallystettyja teita paremmin. Paatimme vastaisuudessa valita pikkutiet aina kun mahdollisuus olisi. Saavuimme Kampong Chamiin, soimme, ja suunnittelimme huomista reittia. Ajoa ensimmaiselle paivalle kertyi reilu 170 kilometria.

Alkuperainen ajatus oli ollut jatkaa Kampong Chamista Mondulkirin provisnssiin, mutta koska edellispaivan hiekanpollyttelyt maistuivat niin hyvin, paatimme muuttaa suuntaa, ja valita Mekongia seurailevan pikkutien Kratieen. Ajoimme pienelle majakalle, joka merkkasi tien alkua, ja lahdimme ajelemaan lampimassa ja aurinkoisessa aamussa joen vierta. Ohtimme tupakkaviljelmia, ja paljon pienia kylia, joissa vastaanotto oli perikambodzalaisen ystavallinen. Kymmenet lapset huusivat tervehdyksia ja vilkkuttelivat, palmuista, tienvarresta ja majojen pimennoista. Karrypolulla ei muutamaa skootteria lukuunottamatta ollut liikennetta, joten hiekkaa sai pollytella rauhassa. Valissa poikkesimme vahingossa itse tielta pienemmille poluille, nautimme jokimaisemista ja sammuttelimme janoa pienista kylakioskeista. Pistin merkille, kuinka joenvartta kansoittivat muslmit. Pienia moskeijoita nakyi siella taalla, ja nuoret tytot pitivat paassaan huntua.

Emme kuitenkaan olleet ainoat ulkomaalaiset nailla pienilla karrypoluilla. Alkumatkasta tapasimme kaksi kiinalaista polkupyorailijaa, jotka niin ikaan olivat sotkemassa kohti Kratieta. Ja kun viimein jatimme hiekkatiet taaksemme muutaman kymmenen kilometrin paassa Kratiesta, tuli vastaan ruotsalainen pariskunta jotka olivat kahden oppaan johdolla dirtbike turneella pitkin Kambodzaa.

Hieman ennen Kratieta sattui ensimmainen haveri. Olin jattanyt jarruvaloni johdotukset laiskuuttani korjauttamatta, ja homma kostautui pienella sillalla reilun kymmenen kilometria ennen kaupunkia. Kapealle sillalle ahtautui kuorma-auto, ja jouduin pysahtymaan akisti odottelemaan omaa vuoroani. Takana tuleva Ari ei kuitenkaan huomannut ajoissa pysahtymistani, ja pamautti peraan. Seurauksena revennyt etukumi. Ei auttanut kuin pukata pyora tien laitaan, ja alkaa paikkaushommiin. Kaksi reilunkokoista repeamaa ei ollut helppoa tyota pienilla paikoilla, mutta ilma pysyi kumissa, ja paasimme nilkuttamaan Kratieen, josta loytyisi uusi kumi revenneen tilalle. Tai nain ainakin luulimme. Kiinalaisen uudenvuoden johdosta alan liikkeet olivat kiinni, ja pienet paikalliskumikallet eivat omanneet ison pyoran kumeja. Kumia etsiessamme huomasin etta myos oma takarenkaani oli menettanyt ilmaa, eli en ollut selvinnyt pamauksesta taysin ehjin kumein minakaan. Ajoimme pyorat paikallisen paikkaajan luokse, joka paikkasi kumit ammattitaidolla, ja takasi Arinkin revenneelle kumille kilometreja ainakin Mondulkiriin asti.

Eipa auttanut kuin luottaa, tai lusia useampi paiva Kratiessa liikkeiden avautumista odotellen. Paatimme siis yrittaa Mondulkiriin seuraavana paivana. Tapasimme Kratiessa viela Janin, ja istuimme iltaa kuulumiset vaihdellen ja ohrajuomaa juoden.

Aamulla sidoimme taas reput tarakoille ja lahdimme matkaan. Ensimmaiset kahdeksankymmenta kilometria menisivat tylsasti valtatie seiskalla, ja taman jalkeen karttani antoi kaksi vaihtoehtoa. Pieni hiekkatie, ja hieman isompi paallystamaton tie. Koska matkaa olisi viela reilut 130 kilometria, paatimme valita hieman isomman tien, joka lisaksi poikkeaisi Snuolin luonnonsuojelualueen lapi. No piheja suomalaisia kun olemme, ostimme karttamme kahdella dollarilla katukaupustelijalta, ja saastimme 9 taalaa kunnon karttaan nahden, mutta havisimme tarkkuudessa ja paivayksessa, joka oli auttamatta liian vanha. Tie, jota luulimme paallystamattomaksi, oli ollut sellainen ehka viela vuosi sitten, mutta nyt tieta paallystettiin kovaa vauhtia, eika ajaminen ollut niin nautinnollista kun oli odotettu. Varsinkin, kun vastaan kiitavat kaupunkimaasturit nakkelivat soraa nilkoille. Kilometrit kuitenkin kuluivat viidakon keskella mutkittelevalla tietyotiella, ja pian ylitimme taas maagisen ”noin kymmenen kilsaa kaupunkiin” –rajan. Arin eturengas oli taas tyhja. Yritimme pumpata lisaa ilmaa, toivoen etta reika olisi pieni, muttya turha toivo, ilma karkasi ulos saman tien. Eipa siis auttanut kuin ottaa rengasraudat taas esiin, ja tutkia vahingot. Paikka ei ollut pettanyt, tallakertaa kumi oli revennyt venttiilin juuresta. Koitimme paikata kumin niin hyvin kuin mahdollista, mutta ilma ei pysynyt. Niimpa Ari nilkutti loput kilometrit tyhjalla kumilla.

Sen Monoromissa, Mondulkirin provinssin pienessa paakaupungissa, vai sanoisinko paakylassa, Ari jai etsimaan uutta kumia paikallisen korjaajan kanssa, ja mina lahdin etsimaan yosijaa. Tiikerinvuoden juhlinnan takia kaikki majoituspaikat olivat kuitenkin taynna paikallisia perheita. Mutta ei hataa, eikun telttailemaan. Ei kuitenkaan keskelle viidakkoa, mutta melkein... Ulkomaalaisomisteinen, luonnonhelmassa lepaava Nature Lodge, tarjoaa vasyneelle motoristille takuu yosijan. Kun bungalovit ovat taynna, ohjataan yosijaa etsiva joko telttaan, tai hatatapauksessa vaikka puiden valiin ripustettuun hammokkiin. Kun uusi kumi oli loytynyt kurvasimme Lodgelle, ja nakkasimme tavaramme ravintolan viereiselle tasanteelle viritetyn teltan viereen. Kuumassa suihkussa, kirkkaan tahtitaivaan alla ajohiekkoja naamasta hangatessa sita tiesi, etta taalla tulisi pysyttya muutamia paivia. Seuraavat pari paivaa menisivat siis lahialueeseen tutstuen, ja Lodgella lepaillen.

Aamusella kavimme kiinnityttamassa Arin irronneen rekisterikilven ja rasvaamassa ketjut ja kaansimme pratkien nokat kohti Bou Sra vesiputousta. Tie oli osin paallystetty, osin hiekkainen, ja osin kivinen, mutta ajo maistui. Pienella tulliportilla meilta vaadittiin 5000 sisaanpaasymaksu, tai nain siis luulimme. Kun saavuimme itse putoukselle, oli lipunmyyja vaatimassa uutta viisitonnista. Tivasin hetken myyjan ja poliisin kanssa, ja esittelin aiemmin saamaamme biljettia, mutta he totesivat sen oikeuttavan vain tien kayttoon, itse paasylippu pitaisi ostaa tasta. Alkoi sapettamaan. Taman kaltainen kusetus pistaa aina vihaksi, ja kun soppaan heitettiin viela sadat uuttavuotta vesiputouksen aarella piknikoiden viettavat khmeerit, ei putouksesta juurikaan tullut nautittua. Paluumatkalla avauduin viela hetken tietullia vaatineelle miehelle, mutta tuloksetta. Rahoja ei tippunut takaisin, ja olin varma, etta vaikka lappusessa khmeeriksi 5000 hinta seisoikin, oli piletti tarkoitettu joko maasto- tai linja-autolle. Yllatys oli suuri, kun majatalolla asiaa tiedusteltuani henkilokunta suomensi tekstin todellakin tarkoittavan moottoripyoran tietullia. Kallis oli tulli.

Kavimme viela kaantymassa toisella pienella putouksella, ja kolmannellekkin yritimme, muta jyrkka vuohipolku osoittautui liian haastavaksi jopa maastopyorille. Tai alas putoukselle olisi varmasti paassyt, mutta takaisin ylos en menisi takaamaan. Hauskaa oli silti, maisemat olivat taydellisen vihreat, ja vuohipolulla mukava ajella. Iltapaiva menikin sitten pudonnutta takavilkkuani korjaillessa, ja irronutta matkustajan jalkatappia kiinnitellen, ja korjausolusia maistellen.

Tassa nyt olisi tarkotus viela lepailla paiva, ja huomenissa on aika ottaa uusi suunta: Pohjoinen, Rattanakiri. Toivotaan etta kumit, koneet ja miehet kestavat!

Helvetin Angelit ratsastaa jalleen

Location: Phnom Penh, Cambodia

Kun kaljat oli juotu Jani suuntasi kohti pohjoista, ja mina ja Ari lahdimme markkinoille potkimaan renkaita. Ajoneuvojahti alkoi paikallisiin moottoripyoraliikkeisiin tutustuen, mutta koska alan erikoisliikkeet kauppasivat vain kalliita ja vahan ajettuja dirtbikeja, paatimme vaihtaa lahestymistapaa.

Katselimme tienposkessa ohi porraavia Honda Chaly mopoja, ja mietimme kuinka hienoa olisikaan kiertaa maata halvalla mopolla, jonka voisi kierrattaa esimerkiksi juhannuskokkona kunhan 50 kuutiosentin moottori paastaa viimeisen pihauksensa jossakin Kaakkois-Aasian kolkassa. Palkkasimme motokuskin kierrattamaan meita markkinoilla, mutta yllatys oli suuri kun mopoista pyydettiin minimissaan 400 dollaria.

Kahden paivan tuloksettoman etsiskelyn jalkeen istuimme jututtamassa majatalomme edessa paivystavia motokuskeja, joista yksi kertoi tietavansa paikan josta irtoaisi skoottereita 150 dollarin nimelliseen hintaan. Halpa skootteri kavisi moponkorvikkeesta sekin, ja kun kuski heitti ilmoille myyvansa meille vaikka tuk-tukinsa viidellasadalla, alkoi kulkupelivaihtoehtoja olla. Silti mielenpaalla kolkutti ajatus siita, etta moottoripyoraan vahan enemman sijoittamalla ajonautinto kestaisi kauemmin, ja useammassa maassa...

Seuraavana aamuna myyntipuheita pitanytta kuskia ei kuitenkaan nakynyt kotikulmilla, joten nappasimme toisen mopon ja suuntasimme eilispaivan markkinoille. Paatimme kuitenkin tallakertaa haataa mukana ”apuna” hiillostavan mopokuskin kotiinsa, ja sanoimme kiertavamme markkinoita keskenamme, ilman ”opasta”.

Tulosta alkoi syntya, sopuhintaisia skoottereita alkoi loytya, mutta kun tormasimme poliisikilvissa olevaan 250 kuutioiseen Honda Degreehen, jonka pyyntihinta oli 600 dollaria, paatimme kuitenkin pysya moottoripyoralinjalla ja etsia toisen sopuhintaisen yksilon. Olin valmis maksamaan jopa hieman enemman, silla ajatuksena oli vieda pyora niin pitkalle kuin vain rahkeet riittavat. Kun toinen Honda, pyyntihinnaltaan 1100 taalaa, loytyi paatimme aloittaa tinkimisen.

Ari sai tiputettua poliisipyoran hinnan 500 dollariin, uusilla, hieman vahemman huomiota herattavilla kilvilla. Minun tarjokkini putosi tiukan tinginnan jalkeen 720 taalaan. Sitten kirjoiteltiin papereita, ja raha ja avaimet vaihtoivat omistajaa.

Tassa he siis ovat, uudet menopelimme.

Vasemmalta: Minun, Arin

Pienta perushuoltoa on tehnty, paisuntasailiota rakennettu, kayttotarpeita ja varaosia osteltu, ja vaarennettyjen rekisteriotteiden (aitojahan ei taalla oikein omalle nimelleen saa, ja ilman voi matka tyssata Thaimaan rajalle...) hommaamista mietitty, ja kunhan Arin passi palautuu Thaimaan lahetystosta, alkaa matka. Minne, sen aika nayttaa, mutta tasta eteenpain, toistaiseksi: Moottoripyorapaivakirja


JK: Kannattaa myos lueskella Arin blogia, kahdella ihmisella kun on aina erilainen nakokulma asioihin.

Have you been boxing?

Location: Phnom Penh, Cambodia

Riksakuski yritti vanhaa "thirteen=thirty" kikkaa kuskattuaan minut Paksen bussiasemalle. Kerroin kuskille etta kolmetoista tuhatta oli aivan riittava korvaus kyydista. Nappasin reppuni ja lahdin etsimaan paikallisbussia kohti Kambodzaa. Kyyti Veun Khamin rajakylaan loytyi, ja nakkasin reppuni riisisakkien sekaan.

Istahdin hakissaan kotkottavan kanan ja aataminomenan omistavan tyton valiin, ja sytytin tupakan. Songthaew lahti korottelemaan hitaasti kohti rajaa. Pysahdyimme puolimatkassa pikalounaalle, jonka karkkaat myyjat myivat suoraan autoon. Katselin vesikielella grillattua rottaa, mutta koska kipit olivat valitettavan vahissa jatin lounaan valiin.

Opin pian Veun Khamiin saavuttuani etta raja-asema oli ollut suljettuna jo pitkaan, joten venematka joen yli Kambodzaan jai haaveeksi. Kaytin viimeiset kippini mopokyytiin, ja pian olin tutulla Don Kralawin rajanylityspaikalla.

Rajavirkailijat yrittivat taas nyhtaa lisataaloja uudenvuoden juhlarahastoonsa kaikenmaailman leimaveroilla ja paperimaksuilla. Hetken venkoilun jalkeen sotilaat luovuttivat, ja taalat pysyivat taskussani.

Istahdin tienposkeen ja jututin hetken vastakkaiseen suuntaan pyorailevaa pariskuntaa kyytia odotellessani. Pian rajaa lahestyi musta Land Cruiser, ja liftasin itseni Siem Reapilaisten orpokodinjohtajien kyytiin. Herrat kyyditsivat minut Stung Trengin keskustaan, ja kiitettyani kyydista lahdin etsiytymaan majataloon.

Paatin jatkaa matkaani heti seuraavana aamuna, ja ostin lipun Kratieen. Kratieen paastyani totesin kuitenkin tylsistyvani nopeasti. Joten join olutta. Kevytta krapulaa potien lahdin jatkamaan seuraavana aamuna kohti kapitaalia, jossa oli tarkoitus tavata pari muutakin maanmiesta, Jani ja Ari.

Sitten meni juodessa.

Krapulasta johtuen lopetan taman nyt tahan.

Backtracking

Location: Pakse, Lao PDR

Apina heilui riippumatossa aikansa, ja rahojen loputtua oli aika suunnata taas mantereelle. Lepaily teki hyvaa,ja huonoa. Paivat hammokissa, pari askia tupakkia ja pullo viskia iltaisin on hyvaa kivaa, mutta jattaa jalkeensa morkkiksen tekemattomyydesta. Onko se nyt hyva vai huono kulkurin luonteenpiirre, en kommentoi. Tapasin saarilla myos paljon maanmiehia. Helvetti, tapasin ylipaataan Laosissa paljon maanmiehia. Ja yllatyksekseni, muutama oli jopa lueskellut tata vuodatusta ennen reissuaan/sen aikana. Onko nyt siis aika antaa kusen nousta paahan? Ehka ei, odotellaan Seiskan haastista ja kohu-uutisia.

Taytyy sanoa, etta jopa vuodessa Don Det oli muuttunut. Ei nyt paaltakatsoen ihan hirveasti, mutta mita kauemmin saarella oleskeli, sen selvemmin muutoksen huomasi. Tottakai mantereelta vedetty sahko oli nostanut majoituksen hintaa ja lisannyt palveluja, mutta muutosta oli tapahtunut myos saarta kansoittavissa kiertolaisissa. Hiusgeelipurkin kanssa matkustelevia juhlaelukoita nakyi enemman kuin viime vuonna. Pettyneena ehka siita etta sita juhlaa ei ollut... Mutta mitapa tasta jauhamaan, antaa kaikkien kukkien matkustaa. Rauhallisuutta loytyi silti, mukavan hopottelyseuran kera, ja aika kului.

Se saarista, saavuin siis takaisin Pakseen. tarkoitushan oli ottaa bussi rajalle, ja juna Enkelten kaupunkiin, mutta kuinka kavikaan.

Huomasin, etta passissani oli viela yksi ylimaarainen sivu tuhlattavaksi, joten vedan suuntimet uusiksi. Kambodza. Kaksi syyta, ehka kolme. Ensimmainen tietysti tama ylimaarainen sivu, jonka nyt haluan tuhlata ennen kuin menen Enkelten kaupunkiin anelemaan uutta passia. Toinen on halvemmat mopot. Aivan niin, kuten olen tassa jo moneen kertaan purkanut, alkaa bussien mailimittari olemaan jo taynna, ja oman menopelin hankinta on edessa ennemmin tai myohemmin. Mieluummin ennemmin ja halvemmalla kuin Thaimaasta. Carneteista ja muista murehdittakoon sitten kun sen aika on.

Ei tassa juuri muuta turinoitavaa, ja edelleen radiohiljaisuus jatkuu luultavasti kunnes jotakin oikeasti kirjoittamisen arvoista taas tapahtuu.

Ja nyt sitten totisempaa tekstia, ja mielipiteiden iskemista. Puhutaan vaikka matkustustermeista, ihan vaikka tapaamieni maanmiehien, ja muiden matkaajien innoittamana. Nykyinen muotihan on se, etta reppuselassa matkusteleva ihminen on, ehka kiitos suositun ja hyvan suomalaisen matkailuohjelmassa kaytetyn kielen, ansiosta ”traveller”, tai kolmannella kotimaisella ”backpacker”. Vaikka tykkaan pysya neutraalina tammoisista niskavilloja nostattavasta keskustelusta, paatin nyt kuitenkin tuoda mielipiteeni esiin, ja provosoida. Kertokaapa, arvon matkamiehet mika ihmeen ero on talla travellerilla ja silla turistilla jota te niin inhoatte? Mita siina teidan viisumissanne lukee? Traveller visa?

Terveisin: Turisti

JK: Ensi kerralla sitten ehka vahan vahemman provosoivaa, ja enneman lukunautintoja tuovaa tekstia.