Pihvin, parranajon, "parin" oluen ja viisuminpidennyksen jalkeen paatimme Johnin kanssa karistaa Pokharan polyt jaloista. Siispa Japanilaiset riisikupit alle ja baanalle, suuntana lansi-Nepal. Yamaha Enticerit surisivat iloisesti kun kurvasimme customeita imitoivilla hernepyssyilla kohti Butwalia vuoristossa kiemurtelevalla kapealla tiella. Ei juuri muuta liikennetta, mita nyt sillointalloin kaasupohjassa kurvissa vastaan tuleva bussi, jotka onneksi ystavallisesti pyysivat vaistamaan heittamalla ilmoille komeat sinfoniat katolle kiinnitetysta torvisarjasta. Taivas kaantyi tuttuun tapaan pilviseksi iltapaivan puolella, ja pian pieni sateen ropina muuttui kaatosateeksi. Veden tayttamat silmani vannoivat etta joku parrakas kaveri kuormasi eksoottisia elikoita arkkiinsa laaksossa... Julistankin monsuunikauden avatuksi! Istuimme tienvarressa nokottavaan teetupaan nauttimaan lamminta olutta ja odottelemaan sateen hellittamista. Illansuussa saavuimme Butwalin pikkukaupunkiin Ita-Lansi valtatien risteyksessa. Etsiydyimme hotelliin ja rinkat heivattuamme suuntasimme torille lipittamaan raksia ja syomaan dal bhatia.
Emme suunnanneet Butwalista suoraan ita-lansi valtatielle, vaan paatimme ottaa pienen kiertotien. Olimme lahella Intian rajaa, ja meininki muistuttikin enemman Intialaista kuin tuttua Nepalilaista. Ensimmaista kertaa kuukauteen maa oli littea! Ei vuoria, ei edes pienia kumpareita, vaan tasaista maata, paljon peltoja ja kyttyraselkaisia pyhia lehmia. Vaikka hindu hurmos valtasi aistit olimme astumassa toisen uskonnon alkulahteille. Saavuimme Lumbinin kylaan, jossa lauma busseja ja jeeppeja partioi mestoilta palailevia pyhiinvaeltajia. Toistatuhatta vuotta sitten taalla syntyi poikalapsi, joka tulisi teoillaan saamaan paljon seuraajia ja luomaan yhden nykypaivan suurimmista uskonnoista. Ei, en puhu Jesse Kristianista, vaan Shakyamuni Buddhasta. Mayadevin temppelikompleksi makaa nyt paikalla jossa Buddha otti ensimmaiset seitseman askeltaan, ja tanaan Buddhalaiset ympari maailman pyhiinavaeltavat Lumbiniin. Temppelilta suuntasimme kylaan ja etsiydyimme pieneen saviseinaiseen ravitsemusliikkeeseen. Vaeltaessa aloitettu dal bhat (paikallinen perusmatto) kuuri oli rikottu Pokharan tuontipihveilla (Hinduthan eivat nautoja tapa, joten pihvit on importattu muualta) ja paatin jatkaa itseni vierottamista ja tilasin paistettuja nuudeleita hintaan 40 senttia isolta lautaselta.
Suuntasimme Lumbinista takaisin ita-lansi valtatielle ja jatkoimme korottelya paahtavan auringon alla kohti lantta. Vaikka olimme valtatiella oli liikennetta kohtalaisen vahan, ja vannon etta nain enemman kuorma-autoja seisomassa tienposkessa puhjenneen renkaan kanssa kuin liikkeella. Pysahdyimme teelle pienessa kylassa, jossa paikallinen koulupoika kehoitti meita suuntaamaan Ghorain kylaan, pois valtatien risteyskaupungeista. Otimme neuvosta vaarin, ja seuraavasta risteyksesta suuntasimme takaisin tutummille kiemurteleville vuoristoteille. Ghorai oli totta tosiaan viihtyisa kaupunki, ja koska olimme nyt virallisesti ulkona turistireitilta, tipahtivat hinnatkin lahemmas paikallisten hintoja (vaikka tursitihintakin Nepalissa on edelleen halpa) Illansuussa alkoi taas sataa ja salamoida. Istuin hotellin parvekkeella ja ihastelin taivaalla valkehtivia vasamia hiljaa tupakoiden. Fiilis oli hyva.
Aamusella tutkimme karttaa ja paatimme suunnata valtatien kautta kohti kunikaallista Bardian kansallispuistoa jahtaamaan tiikereita. Kansallispuistoon piti ajaa armeijan tarkastuspisteen kautta, jossa poijjaat kirjasivat ylos tietomme ja antoivat paperinpalan jonka luvin puistossa sai liikuskella. Kun sotamies kysaisi ajokorttini numeroa, tajusin etta ajokortin jattaminen moottoripyoran pantiksi passin sijasta ei ehka ollut paras idea, poliisikin voisi olla jossain vaiheessa kiinnostunut ajoluvasta. Luettelin kaverille henkilotunnukseni ajokortin numerona, ja sotamies kirjasi numerot lupaan. Paperinpala kourassa kurvasimme sisalle puistoon, ja tujottelin pusikoita nahdakseni vilauksen tiikerista tai edes sarvikuonosta, mutta ainoat otukset jotka puskissa peuhasivat olivat ystavallisen nakoiset apinat. Tie puistossa oli paikoin todella heikossa kunnossa, ja osin paallystamaton. Pian osuinkin sateen luomaan mutalammikkoon, liian lujaa ajaen tottakai, ja pian pyora makasi kyljellaan liejussa. Rapatessa roiskuu. Ohittelimme savimajaisia pikkukylia ja hieman isompia kylia, ja saavuimme iltapaivan alussa Surkhetiin, jossa paatimme yopya.
Paatimme juhlistaa saapumistamme hieman, ja suuntasimme rinkat hievattuamme torille etsimaan paikallisia virvokkeita. Muutama lasi changia alle, ja siirryimme suupielet hiivassa seuraavaan paikalliseen juottolaan raksille. Ryypiskely voi olla Nepalissa hintavaa, silla olut ja viinakset ovat kalliihkoja paikalliseen hintatasoon nahden. Mutta paikallisten juomissa pitaytyessa voi taallakin humaltua ja halvalla. Kannu changia, riisihiivaolutta, maksaa 20 senttia, ja lasi paikallista tisletta, raksia, irtoaa 10-20 sentin lasi hintaan. Ja puhun siis lasillisesta, en shotista. Muutama koulupoika keraantyi ymparillemme seuraamaan puuhiamme ja yrittamaan keskustelua. Vastailimme poikien kysymyksiin kun parikymppinen koripallopaitaan ja jenkkihuiviin sonnustautunut nuorukainen lahestyi meita tarjoten charasta. Kieltaydyimme kohteliaasti ja kerroimme pysyvamme kuningas alkoholissa, ja hetken juteltuaan kaveri lahti omille teilleen. Koulupojat kertoivat etta jannu oli "vaara-poika", eli ilmeisesti jonkun sortin huligaani. Mukavalta heppu vaikutti, en tuomitse. Tormasimme myohemmin uudestaan vaara-poikaan, joka kertoi etta voisi nayttaa meille paikan josta saa kylan parasta changia ja lihakepakoita paikalliseen hintaan. Suuntasimme jannun perassa ja totta tosiaan, han vei meidat paikkaan jossa hinnat olivat kohdallaan. Kannu changia kymmenen rupiaa, ja lihakepakot 20. Kiitokseksi tarjosimme lasillisen ja kepakon paikalliselle "oppaallemme" ja jatkoimme iltaa mukavia rupatellen.
Kevytta kankkusta potien lahdimme ajamaan Surkhetista hieman tavallista myohemmin, tarkoituksena suunnata takaisin Butwaliin, ja jatkaa seuraavana paivana Chitwanin kansallispuistoon katsomaan olisiko tuuri siella parempi ja josko se tiikeri ja sarvikuono vihdoin loytyisi. Polttoaineen saanti ei ole Nepalissa itsestaan selvyys, huoltoasemat makaavat monasti tyhjillaan, ja kun tankkiauto viimein saapuu, ryntaavat kaikki paikalliset jonottamaan kallista nestetta. Tilanne johtuu osin viimeaikojen levottomuuksista Intian rajan laheisyydessa. Mielenosoittajat tukkivat teita ja epaavat ajoneuvoilta paasyn, ja polttoainelahetykset Intiasta jaavat rajalle. Tankkimme olivat kuitenkin taynna, ja lahdimme kevein mielin ajamaan auringon nousuun. Paastyamme ulos Surkhetista, huomasimme bussin poikittain tiella. Ajattelimme etta kyseessa oli jonkinmoinen onnettomuus, ja mahduimme onneksemme pyorillamme bussin ohitse, autojen jaadessa sijoilleen. Pysahdyimme aamupalalle, ja ravintolan omistaja kertoi ettei bussi ollut onnettomuus, vaan "lakkoilijoiden" aikaansaannos. Tanaan eivat ajoneuvot kulkisi. Paikalliset itse kutsuvat naita hallituksen, tai sen puutteen vastaisia mielenilmauksia lakoiksi. Niinno, ehka kotimaassakin lakkoneuvottelut sujuisivat ripeammin jos toihin ilmestymattomyyden lisaksi laakarit tukkisivat tiet sairaaloille kivin ja Finnairin lentajat valtaisivat Helsinki-Vantaan kiitoradan pesapallomailoja heilutellen. Ravintolan omistaja kertoi etta tie olisi tasta eteenpain tukittu muutamin tiesuluin, mutta luultavasti paasisimme lapi moottoripyorillamme. Lahdimme yrittamaan, ja pari ensimmaista tiesulkua lapaisimme ongelmitta. Mielenosoittajien nahdessa ulkomaalaiset he siirsivat muutaman kiven syrjaan ja paastivat meidat jatkamaan. Onni kuitenkin kaantyi kolmannella tai neljannella sululla, jossa nuijin, kepein ja viikattein varustautuneet mielenosoittajat totesivat tiukkaan savyyn etta tasta ei menna. Hymyilin, jatin moottorin kaymaan ja istuin parrani paalla odottavan nakoisesti, kun muutama mielenosoittaja raivasi pienen kulku-uran pyoralleni. Ajoin hiljaa tiesulun lapi, kun muutama viikate ja nuija tukki tien uudestaan ja tiukkasavyiset herrat kaskivat peruuttamaan. En aikonut kinata lynkkausmielialaisten herrojen kanssa siita etta minut kylla luvattiin menna lapi ja palasin takaisin. Miehet jotka olivat luvanneet minun menna kertoivat taman minut palauttaneille herroille, ja pian kivet siirrettiin uudestaan ja yritin jatkaa matkaani, kun nuijaa paani laheisyydessa heiluttava huutava vanhus ilmestyi eteeni. Palasin takaisin hieman ripeammin, ja taas laumat keskustelivat ja vanhukselle selvitettiin etta ulkomaalaiset voisivat menna, heilla ei ole mitaan osuutta ongelmiin. Tallakertaa paasimme lapi, mutta silti katkera mielenosoittaja paatti antaa maistiaiset mielialastaan ja iski kepillaan oikean takavilkun paskaksi. Pieni hinta paivan odottamisen tai nuijasodan sijasta.
Paasimme vihdoin takaisin valtatielle jossa mielenilmausksista ei nakynyt jalkeakaan, ja jatkoimme pitkaa taivalta kohti Butwalia. Nopeampana ajajana pysahtelin silloin talloin tienposkeen odottamaan Johnia. Puolessa makassa huomasin pyorastani oudon aanen. KTH-WAAK! Aani toistui sillointalloin, yleensa hiljentaessani mutkaan. KTH-WAAK! Pysahdyin tutkimaan aanen alkulahdetta, ja kokeilin ketjun. Ketju tuntui kirealta, mutta en keksinyt muutakaan selitysta kuin loystyneen ketjun joka uhkaa hypata pois hammasrattailta. Kun olin parin kilometrin paassa Butwalista epailyni osoittautuivat oikeiksi ja ketju irtosi. Pysahdyin tienposkeen ja aloin sorkkimaan ketjua takaisin paikoilleen. Paatin etta oli hyva sauma odottaa Johnia ja rasvaisin sormin kaivoin savukkeen taskustani ja istahdin ojan penkalle tupakoimaan. Kului puolisen tuntia, ei Johnia. Tunti, ei Johnia. Hamara alkoi laskeutua, joten paatin suunnata viimeiset kilometrit Butwaliin, silla oli mahdollista etta missasin hanet fiksatessani ketjua. Suuntasin tutulle hotellille, ei Johnia. Kirjauduin sisaan, soin, ei Johina. Emme olleet vaihtaneet sahkopostiosoitteita joten en voinut ottaa yhteytta varmentaakseni aussin kohtaloa, mutta hanella oli ollut aiemmin ongelmia saada pyoraansa kayntiin, joten paattelin hanelle tulleen koneongelmia, joiden vuoksi hanen oli taytynyt pysahtya aiemmin ja etsia mekaanikko.
Aamulla satoi. Tarkoituksemme oli ollut suunnata Chitwaniin, ja siella luultavasti tormaisin Johniin, mutta koska minulla ei karttaa enka luottanut valokuvamuistiini paatin jattaa Chitwanin valiin ja palata Pokharaan. Lisaksi loysa ketju huoletti, enka viitsinyt tuhlata rahaa mekaanikon palvelukseen joten paatin linkuttaa pyoran takaisin ja antaa omistajan hoitaa ketjunkiristyssessiot. Tempaisin Vietnamissa askarrelleeni jatesakkisadeviittani niskaan ja lahdin kiemurtelemaan vuoristotielle kohti Pokharaa, silloin talloin pysahdellen tienposkeen kiroilemaan ja kiinnittamaan irrottunutta ketjua.Nyt siis istun taas taalla jarven rannalla. Tarkoitus olisi kerata rohkeutta ja palauttaa hieman vammautunut pyora omistajalleen ja toivoa ettei lasku ole liian suuri, ja odotella josko se Aussikin huomenissa ilmestyisi kylaan. Tasta suunta Kathmanduun saatamaan Intian viisumia, ja nokka kohti tuntematonta. Nepalissa olisi tarkoitus pysya Jussiin saakka, ja suunnata tasta Intian helteisiin ja sateisiin. 5. heinakuuta hyva ystavani Jari lentaa helteiseen Delhiin, ja taalta olisi tarkoitus kopata herra mukaan ja paeta harkaparissa sateita ja kuumuutta pohjoiseen. Aika nayttaa. Ensi kertaan siis.
Ja loppuun sana tai pari pratkamatkan epavirallisilta janonsammuttajilta:
Pepsi: Contains no fruit
Raksi: Delightful memories and a fine drink
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti