The flat of the land

Location: Pokhara, Nepal

Pihvin, parranajon, "parin" oluen ja viisuminpidennyksen jalkeen paatimme Johnin kanssa karistaa Pokharan polyt jaloista. Siispa Japanilaiset riisikupit alle ja baanalle, suuntana lansi-Nepal. Yamaha Enticerit surisivat iloisesti kun kurvasimme customeita imitoivilla hernepyssyilla kohti Butwalia vuoristossa kiemurtelevalla kapealla tiella. Ei juuri muuta liikennetta, mita nyt sillointalloin kaasupohjassa kurvissa vastaan tuleva bussi, jotka onneksi ystavallisesti pyysivat vaistamaan heittamalla ilmoille komeat sinfoniat katolle kiinnitetysta torvisarjasta. Taivas kaantyi tuttuun tapaan pilviseksi iltapaivan puolella, ja pian pieni sateen ropina muuttui kaatosateeksi. Veden tayttamat silmani vannoivat etta joku parrakas kaveri kuormasi eksoottisia elikoita arkkiinsa laaksossa... Julistankin monsuunikauden avatuksi! Istuimme tienvarressa nokottavaan teetupaan nauttimaan lamminta olutta ja odottelemaan sateen hellittamista. Illansuussa saavuimme Butwalin pikkukaupunkiin Ita-Lansi valtatien risteyksessa. Etsiydyimme hotelliin ja rinkat heivattuamme suuntasimme torille lipittamaan raksia ja syomaan dal bhatia.

Emme suunnanneet Butwalista suoraan ita-lansi valtatielle, vaan paatimme ottaa pienen kiertotien. Olimme lahella Intian rajaa, ja meininki muistuttikin enemman Intialaista kuin tuttua Nepalilaista. Ensimmaista kertaa kuukauteen maa oli littea! Ei vuoria, ei edes pienia kumpareita, vaan tasaista maata, paljon peltoja ja kyttyraselkaisia pyhia lehmia. Vaikka hindu hurmos valtasi aistit olimme astumassa toisen uskonnon alkulahteille. Saavuimme Lumbinin kylaan, jossa lauma busseja ja jeeppeja partioi mestoilta palailevia pyhiinvaeltajia. Toistatuhatta vuotta sitten taalla syntyi poikalapsi, joka tulisi teoillaan saamaan paljon seuraajia ja luomaan yhden nykypaivan suurimmista uskonnoista. Ei, en puhu Jesse Kristianista, vaan Shakyamuni Buddhasta. Mayadevin temppelikompleksi makaa nyt paikalla jossa Buddha otti ensimmaiset seitseman askeltaan, ja tanaan Buddhalaiset ympari maailman pyhiinavaeltavat Lumbiniin. Temppelilta suuntasimme kylaan ja etsiydyimme pieneen saviseinaiseen ravitsemusliikkeeseen. Vaeltaessa aloitettu dal bhat (paikallinen perusmatto) kuuri oli rikottu Pokharan tuontipihveilla (Hinduthan eivat nautoja tapa, joten pihvit on importattu muualta) ja paatin jatkaa itseni vierottamista ja tilasin paistettuja nuudeleita hintaan 40 senttia isolta lautaselta.

Suuntasimme Lumbinista takaisin ita-lansi valtatielle ja jatkoimme korottelya paahtavan auringon alla kohti lantta. Vaikka olimme valtatiella oli liikennetta kohtalaisen vahan, ja vannon etta nain enemman kuorma-autoja seisomassa tienposkessa puhjenneen renkaan kanssa kuin liikkeella. Pysahdyimme teelle pienessa kylassa, jossa paikallinen koulupoika kehoitti meita suuntaamaan Ghorain kylaan, pois valtatien risteyskaupungeista. Otimme neuvosta vaarin, ja seuraavasta risteyksesta suuntasimme takaisin tutummille kiemurteleville vuoristoteille. Ghorai oli totta tosiaan viihtyisa kaupunki, ja koska olimme nyt virallisesti ulkona turistireitilta, tipahtivat hinnatkin lahemmas paikallisten hintoja (vaikka tursitihintakin Nepalissa on edelleen halpa) Illansuussa alkoi taas sataa ja salamoida. Istuin hotellin parvekkeella ja ihastelin taivaalla valkehtivia vasamia hiljaa tupakoiden. Fiilis oli hyva.

Aamusella tutkimme karttaa ja paatimme suunnata valtatien kautta kohti kunikaallista Bardian kansallispuistoa jahtaamaan tiikereita. Kansallispuistoon piti ajaa armeijan tarkastuspisteen kautta, jossa poijjaat kirjasivat ylos tietomme ja antoivat paperinpalan jonka luvin puistossa sai liikuskella. Kun sotamies kysaisi ajokorttini numeroa, tajusin etta ajokortin jattaminen moottoripyoran pantiksi passin sijasta ei ehka ollut paras idea, poliisikin voisi olla jossain vaiheessa kiinnostunut ajoluvasta. Luettelin kaverille henkilotunnukseni ajokortin numerona, ja sotamies kirjasi numerot lupaan. Paperinpala kourassa kurvasimme sisalle puistoon, ja tujottelin pusikoita nahdakseni vilauksen tiikerista tai edes sarvikuonosta, mutta ainoat otukset jotka puskissa peuhasivat olivat ystavallisen nakoiset apinat. Tie puistossa oli paikoin todella heikossa kunnossa, ja osin paallystamaton. Pian osuinkin sateen luomaan mutalammikkoon, liian lujaa ajaen tottakai, ja pian pyora makasi kyljellaan liejussa. Rapatessa roiskuu. Ohittelimme savimajaisia pikkukylia ja hieman isompia kylia, ja saavuimme iltapaivan alussa Surkhetiin, jossa paatimme yopya.

Paatimme juhlistaa saapumistamme hieman, ja suuntasimme rinkat hievattuamme torille etsimaan paikallisia virvokkeita. Muutama lasi changia alle, ja siirryimme suupielet hiivassa seuraavaan paikalliseen juottolaan raksille. Ryypiskely voi olla Nepalissa hintavaa, silla olut ja viinakset ovat kalliihkoja paikalliseen hintatasoon nahden. Mutta paikallisten juomissa pitaytyessa voi taallakin humaltua ja halvalla. Kannu changia, riisihiivaolutta, maksaa 20 senttia, ja lasi paikallista tisletta, raksia, irtoaa 10-20 sentin lasi hintaan. Ja puhun siis lasillisesta, en shotista. Muutama koulupoika keraantyi ymparillemme seuraamaan puuhiamme ja yrittamaan keskustelua. Vastailimme poikien kysymyksiin kun parikymppinen koripallopaitaan ja jenkkihuiviin sonnustautunut nuorukainen lahestyi meita tarjoten charasta. Kieltaydyimme kohteliaasti ja kerroimme pysyvamme kuningas alkoholissa, ja hetken juteltuaan kaveri lahti omille teilleen. Koulupojat kertoivat etta jannu oli "vaara-poika", eli ilmeisesti jonkun sortin huligaani. Mukavalta heppu vaikutti, en tuomitse. Tormasimme myohemmin uudestaan vaara-poikaan, joka kertoi etta voisi nayttaa meille paikan josta saa kylan parasta changia ja lihakepakoita paikalliseen hintaan. Suuntasimme jannun perassa ja totta tosiaan, han vei meidat paikkaan jossa hinnat olivat kohdallaan. Kannu changia kymmenen rupiaa, ja lihakepakot 20. Kiitokseksi tarjosimme lasillisen ja kepakon paikalliselle "oppaallemme" ja jatkoimme iltaa mukavia rupatellen.

Kevytta kankkusta potien lahdimme ajamaan Surkhetista hieman tavallista myohemmin, tarkoituksena suunnata takaisin Butwaliin, ja jatkaa seuraavana paivana Chitwanin kansallispuistoon katsomaan olisiko tuuri siella parempi ja josko se tiikeri ja sarvikuono vihdoin loytyisi. Polttoaineen saanti ei ole Nepalissa itsestaan selvyys, huoltoasemat makaavat monasti tyhjillaan, ja kun tankkiauto viimein saapuu, ryntaavat kaikki paikalliset jonottamaan kallista nestetta. Tilanne johtuu osin viimeaikojen levottomuuksista Intian rajan laheisyydessa. Mielenosoittajat tukkivat teita ja epaavat ajoneuvoilta paasyn, ja polttoainelahetykset Intiasta jaavat rajalle. Tankkimme olivat kuitenkin taynna, ja lahdimme kevein mielin ajamaan auringon nousuun. Paastyamme ulos Surkhetista, huomasimme bussin poikittain tiella. Ajattelimme etta kyseessa oli jonkinmoinen onnettomuus, ja mahduimme onneksemme pyorillamme bussin ohitse, autojen jaadessa sijoilleen. Pysahdyimme aamupalalle, ja ravintolan omistaja kertoi ettei bussi ollut onnettomuus, vaan "lakkoilijoiden" aikaansaannos. Tanaan eivat ajoneuvot kulkisi. Paikalliset itse kutsuvat naita hallituksen, tai sen puutteen vastaisia mielenilmauksia lakoiksi. Niinno, ehka kotimaassakin lakkoneuvottelut sujuisivat ripeammin jos toihin ilmestymattomyyden lisaksi laakarit tukkisivat tiet sairaaloille kivin ja Finnairin lentajat valtaisivat Helsinki-Vantaan kiitoradan pesapallomailoja heilutellen. Ravintolan omistaja kertoi etta tie olisi tasta eteenpain tukittu muutamin tiesuluin, mutta luultavasti paasisimme lapi moottoripyorillamme. Lahdimme yrittamaan, ja pari ensimmaista tiesulkua lapaisimme ongelmitta. Mielenosoittajien nahdessa ulkomaalaiset he siirsivat muutaman kiven syrjaan ja paastivat meidat jatkamaan. Onni kuitenkin kaantyi kolmannella tai neljannella sululla, jossa nuijin, kepein ja viikattein varustautuneet mielenosoittajat totesivat tiukkaan savyyn etta tasta ei menna. Hymyilin, jatin moottorin kaymaan ja istuin parrani paalla odottavan nakoisesti, kun muutama mielenosoittaja raivasi pienen kulku-uran pyoralleni. Ajoin hiljaa tiesulun lapi, kun muutama viikate ja nuija tukki tien uudestaan ja tiukkasavyiset herrat kaskivat peruuttamaan. En aikonut kinata lynkkausmielialaisten herrojen kanssa siita etta minut kylla luvattiin menna lapi ja palasin takaisin. Miehet jotka olivat luvanneet minun menna kertoivat taman minut palauttaneille herroille, ja pian kivet siirrettiin uudestaan ja yritin jatkaa matkaani, kun nuijaa paani laheisyydessa heiluttava huutava vanhus ilmestyi eteeni. Palasin takaisin hieman ripeammin, ja taas laumat keskustelivat ja vanhukselle selvitettiin etta ulkomaalaiset voisivat menna, heilla ei ole mitaan osuutta ongelmiin. Tallakertaa paasimme lapi, mutta silti katkera mielenosoittaja paatti antaa maistiaiset mielialastaan ja iski kepillaan oikean takavilkun paskaksi. Pieni hinta paivan odottamisen tai nuijasodan sijasta.

Paasimme vihdoin takaisin valtatielle jossa mielenilmausksista ei nakynyt jalkeakaan, ja jatkoimme pitkaa taivalta kohti Butwalia. Nopeampana ajajana pysahtelin silloin talloin tienposkeen odottamaan Johnia. Puolessa makassa huomasin pyorastani oudon aanen. KTH-WAAK! Aani toistui sillointalloin, yleensa hiljentaessani mutkaan. KTH-WAAK! Pysahdyin tutkimaan aanen alkulahdetta, ja kokeilin ketjun. Ketju tuntui kirealta, mutta en keksinyt muutakaan selitysta kuin loystyneen ketjun joka uhkaa hypata pois hammasrattailta. Kun olin parin kilometrin paassa Butwalista epailyni osoittautuivat oikeiksi ja ketju irtosi. Pysahdyin tienposkeen ja aloin sorkkimaan ketjua takaisin paikoilleen. Paatin etta oli hyva sauma odottaa Johnia ja rasvaisin sormin kaivoin savukkeen taskustani ja istahdin ojan penkalle tupakoimaan. Kului puolisen tuntia, ei Johnia. Tunti, ei Johnia. Hamara alkoi laskeutua, joten paatin suunnata viimeiset kilometrit Butwaliin, silla oli mahdollista etta missasin hanet fiksatessani ketjua. Suuntasin tutulle hotellille, ei Johnia. Kirjauduin sisaan, soin, ei Johina. Emme olleet vaihtaneet sahkopostiosoitteita joten en voinut ottaa yhteytta varmentaakseni aussin kohtaloa, mutta hanella oli ollut aiemmin ongelmia saada pyoraansa kayntiin, joten paattelin hanelle tulleen koneongelmia, joiden vuoksi hanen oli taytynyt pysahtya aiemmin ja etsia mekaanikko.

Aamulla satoi. Tarkoituksemme oli ollut suunnata Chitwaniin, ja siella luultavasti tormaisin Johniin, mutta koska minulla ei karttaa enka luottanut valokuvamuistiini paatin jattaa Chitwanin valiin ja palata Pokharaan. Lisaksi loysa ketju huoletti, enka viitsinyt tuhlata rahaa mekaanikon palvelukseen joten paatin linkuttaa pyoran takaisin ja antaa omistajan hoitaa ketjunkiristyssessiot. Tempaisin Vietnamissa askarrelleeni jatesakkisadeviittani niskaan ja lahdin kiemurtelemaan vuoristotielle kohti Pokharaa, silloin talloin pysahdellen tienposkeen kiroilemaan ja kiinnittamaan irrottunutta ketjua.

Nyt siis istun taas taalla jarven rannalla. Tarkoitus olisi kerata rohkeutta ja palauttaa hieman vammautunut pyora omistajalleen ja toivoa ettei lasku ole liian suuri, ja odotella josko se Aussikin huomenissa ilmestyisi kylaan. Tasta suunta Kathmanduun saatamaan Intian viisumia, ja nokka kohti tuntematonta. Nepalissa olisi tarkoitus pysya Jussiin saakka, ja suunnata tasta Intian helteisiin ja sateisiin. 5. heinakuuta hyva ystavani Jari lentaa helteiseen Delhiin, ja taalta olisi tarkoitus kopata herra mukaan ja paeta harkaparissa sateita ja kuumuutta pohjoiseen. Aika nayttaa. Ensi kertaan siis.

Ja loppuun sana tai pari pratkamatkan epavirallisilta janonsammuttajilta:

Pepsi: Contains no fruit

Raksi: Delightful memories and a fine drink

Cry of the Yeti

Location: Pokhara, Nepal

Himalajan valloitusta edeltavana yona aloitin tahattoman tyhjennysharjoituksen joka kesti aamun sarastukseen asti. Ajattelin lykata lahtoa paivalla kahdella, mutta imodium aamupalan jalkeen olo parani huomattavasti ja paatin hypata bussiin kohti Besisaharia. Bussiin paastyani olo muuttui akkia uudestaan kehnosti, ja jatkoin tyhjennysharjoitusta. Tallakertaa ylapaasta ja ulos bussin ikkunasta. Selvisin perille miten kuten, ja kirjauduin ensimmaiseen nakemaani hotelliin ja painuin vallyjen valiin parantelemaan. Toivottavasti olo sallii vaelluksen huomenissa.

Paiva 1
Aamulla olo tuntui jo huomattavasti paremmalta ja etsiydyin Besisaharin kylan pohjoispaahan etsimaan bussia Bhulbhuleen, josta itse trekki oli tarkoitus aloittaa. Bussi loytyi, mutta suolaisen hinnan takia paatin aloittaa vaelluksen saman tien. Kavelemaanhan tanne oli tultu. Marssin hiekkatieta kohti Bhulbhulea, ja pian lumihuippuiset vuoret tervehtivat minua horisontissa. Olin viela keskella trooppista viidakkoa, mutta muutaman paivan paasta olisin jo ihan muualla. Pysahdyin tutkimaan karttaa, ja paatin etten valitse mitaan etappia paivalle, vaan pysahdyn sitten kun silta tuntuu. Pienia kylapahasia ja teetuparypaksia naytti kartan mukaan olevan ainakin tunnin valein. Tropiikin kosteus ja paahtava aurinko saivat hien virtaamaan, ja silloin talloin pysahdyin ja pulahdin vieressa lorisevaan jokeen viilentymaan. Pian kulkua hairitsi joen vastarannalta trekkireitille siirtynyt tietyo, Komatsun ja ystavansa Puskun toimesta. Pakkohan se on myontaa, etta onhan tiesta hyotya syrjassa asuville paikallisille helpompien kulkuyhteyksien muodossa, mutta vaellusreitti haviaa tien myota, miksi kavella kun voi istua mukavasti bussissa? Jatkoin matkaa ja iltapaivan alussa saavuin Ghermuun (1130). Tummia pilvia keraantyi taivaalle, ja paatin pysahtya yhteen teetuvista nauttimaan lamminta virvoikettaja ihailemaan joen toisella puolen pauhaavaa vesiputousta. Pian vesipisarat alkoivat putoilla taivaalta, ja kysaisin teetuvasta yosijaa. Ensimmainen paiva takana.

paiva 2
Alotin seuraavan aamuna yhta aikaa auringonnousun kanssa. Polun molemmin puolin kukki hamppu. Tutkin karttaa, joka niin ikaan mainitsi joukon marijuanapeltoja taman paivan reitilla. Hassu asia merkita karttaan. Polku johti riippusillalle ja ylitin joen toiselle puolelle. Olin taas tietyon armoilla. Polku lahti nousemaan tieuralta pienena polkuna ylemmas rinteesee, ja hikisen kipuamisen jalkeen istahdin varjoon vetamaan henkea. Nepalilainen mies istahti viereeni niin ikaan haukkaamaan happea, ja hetken poristuamme han kysyi poltinko ganjaa, ja tarjosi charasta. Kiltaydyin kohteliaasti tarjouksesta. Ehka paikalliset taalla polttavat paljon, onhan se halvempaa kuin tupakka.. Pysahdyin teelle prameassa teetuvassa yli 200 metrisen vesiputouksen kupeessa. Lumiset huiput hailyivat haaleina horisontissa, mutta viela olin vehreassa loistossa alle kahden kilsan korkeudessa. Jatkettuani matkaa ja ylitettyani uudestaan joen loysin iteseni keskelta hamppupeltoa. Istahdin kivelle tuulessa huojuvan ganjameren keskelle ja vuoleskelin hetkea aikaisemmin maastani pomimasta kepakosta vaellussauvan. Polku jatkui kivikkoisena ja kohosi kiemurrellen yha korkeammalle vuorenrinteella. Silloin talloin lauma aaseja tukki tien. Himalajan ruuhka-aika. Pian vastaani kaveli vanhempi lansimaalainen mies kantaen yksipyoraista fillaria. Normaalisti olisin ehka ihmetellyt asiaa, mutta on tassa jo tottunut nakemaan outoja asioita, joten en antanut asialle paljonkaan arvoa. Nain jalkikateen tulee mietittya etta missahan kaveri meinasi ajella yksipyoraisellaan. Ehkapa kannissa lyoty holmo veto, kuka tietaa. Saavuin Talin kylaan, mutta paatin jatkaa viela tunnin kaksi, ja otin etapikseni Dharapanin (1860). vaikka sesonki oli ohi, halusin valtella isoimpia kylia joissa vaeltajat yleensa pysahtyivat yopymaan. Matkalla tapasin kaksi tyttoa, Carolinan Meksikosta ja Keikon Japanista. Kavelimme viimeiset kilometrit Dharapaniin yhdessa ja kirjauduimme mukavaan teetupaan. Lasi paikallista raksia lihaksia rentouttamaan ja rauhallista ruoattelua hamartyvassa illassa.

paiva 3
Hyvastelin tytot ja lahdin jatkamaan matkaani yksin. En kaivannut seuraa, yksin vaeltaminen oli parasta meditaatiota maailmassa. Tie kulki nyt mantymetsaksi muuttuneen maiseman lapi, ja pian ensimmaiset kunnon nakymat vuorista avautuivat. Himal Chul takana ja Annapurnan vuoristo edessa. Ihminen pieni, vuoret isoja. Pysahdyin teelle ja nautin maisemista. Paivan ollessa puolessa saavuin Chameen, ja pysahdyin ostoksille. Mongoliankin aikoja muistaen ("yopyen parin euron mikkihiiriteltassa pakkasessa susien seassa" -Pitka Matti) olin lahtenyt taas perin vaatimattomassa varustuksessa, ja koekmukseni mukaan teetuvissa ei ollut peittoja, joten korkeuskayria kavutessa saattaisi jossain vaiheessa tulla vilu. Tuhlasin tiukan tinkaamisen jalkeen vajaan kaksi euroa jakinvillaiseen shaaliin, josta toivoin olevan nyt ainakin jotain hyotya, vaikkei se ehka makuupussia lammoneristyksessa pesisikaan. Jatkoin matkaani shaali harteilla kohti Bhratangia (2850), jossa toinen teetuvista oli auki. Paatin jaada yoksi.

Paiva 4
Kolean yon jalkeen suuntasin viela kolemapaan aamuun. Aamuaurinko varjasi lumihuiput kullalla ja matka kulki ripeasti lapi mantyisen metsan. Dhikurissa pysahdyin vetamaan henkea ja ihailin Annapurnan 2 ja 4 huippuja. Saavuin Pisangiin varhain, noin 10 aikoihin, ja lounaalla karttaa tutkiessani huomasin vaihtoehtoja. Voisin joko ottaa alemman reitin kohti Humea, tai kivuta korkeammalle reitille Ghyaruun ja Nawaliin. Valitsin jalkimmaisen. Vatsa taynna Dal Bhatia saavuin vuoren juurelle, josta polku Ghyaruun (3670) lahti kiemurtelemaan kohti korkeuksia. Pysahtelin vahan valia tasaamaan hengitystani, ja mietin, millaista eteneminen tulisi olemaan kun korkeutta merenpintaan alkaisi olla yli 4000 metria, kun jo reilussa kolmessa tonnissa hengastyin nopeasti. Nooh, ehka olin hieman rapakunnossa, tupakointi ja hedonistinen elo Kathmandussa ja Pokharassa eivat ole niita parhaita kunnon kohottajia. Puuskutukseni saikaytti liikkeelle lauman peuroja. Saavuin kylaan kun takani taivaalla kummitelleet pilvet olivat asettuneet ylleni. Lumihiutaleet alkoivat tipahdella hiljalleen, ja ukkosen jyrina kimpoili pitkin vuoren seinamia. Teetuvan ikkunasta katselin pilviin peittyvaa Annapurnan 4:aa, ja kauempana edessa nakyvaa Annapurna 3:a ja Gangapurnaa. Avasin kirjan. Lila, inquiry into morals - Robert M. Pirsig.

paiva 5
Annapurna 4 toivotteli huomenet ikkunasta herattyani. Suuntasin koleaan aamuun shaali harteillani ja tallustin tasaista polkua kohti Nawalia. Vuorikaurispari einehti katajaa, kun hairitsin otusket aamupalaltaan askellillani. Nawal oli viihtyisa kyla. Istahdin tayttamaan vesipulloni ja odottelemaan klooritablettien liukenemista ja pyorittelin rukousmyllyja reissuonnen takaamiseksi. Om mani padme hum. Polku laskeutui alas joelle ja kuljin ylavirtaan kohti Manangin kylaa (3840). Manang hammastytti tarjonnallaan: Internet kahvilaa, elokuva"teattereita", leipomoita ja rihkamakojuja. Paatin hemmotella itseani suklaakakulla kun hinnat olivat viela ihmismaiset. Kaikki kavisi vain kalliimmaksi mita kauemmas tiesta ja mita ylemmille korkeuskayrille kavisin. Suuntasin Gangapurna Talille, pikkujarvelle, ja istuskelin kakkustani nautiskellen kivella rukouslippujen lepattaessa vienossa tuulessa.

Paiva 6
Vietin illan kartta kourassani, ja paadyin poikkemaan hetkeksi perusreitilta. Tilicho Tal, maailman korkeimmaksi kehuttu jarvi oli parin paivan poikkeaman paassa, joten paatin kipaista kalastelemaan talle 4916 metrissa makaavalle vesistolle. Lahdin Managista kohti Khangsaria karttaa tutkiskellen, tietamatta etta tanaan useampi kuin yksi asia tulisi menemaan vituralleen. Kartassani polku kulki joen vastarannalla, joten ylitin riippusillan ja lahdin tallustamaan kapeaa, osin maanvyorymien viemaa polkua, vain huomatakseni, etta joen toisella puolen kulki uusi, karttani piirtamisen jalkeen tehty reitti. Liian myahaista kaantya takaisin, ajattelin, kylla vanhakin reitti veisi perille. Kun polku lahti kohoamaan yha ylemmas ja kauemmas joesta, paatin luoda omat reittini ja lahdin laskeutumaan alas jyrkkaa rinnetta lahemmas jokea. Seurailin jokea, ja pian olin vanhalla sillalla. Ylitin joen, ja kipusin Khangsariin hyvin ansaitulle tauolle. Kyltti kylassa kertoi, etta Tilichon perusleiriin johti kaksi reittia. Ylempi, paikoin viidessa tonnissa kavaiseva reitti, joka tietaisi paljon kiipeilya ja laskeutumista, ja alempi, kapeampi ja osin maanvyorymien runtelema polku, joka veisi perusleiriin ilman jyrkkia kipuamisia. Valistin siis alemman. Hetken polkua seurattuani tajusin olevani vaaralla, elainten luomalla polulla. Polku loppui kuin seinaan jyrkalle kalliolle. Nain pari paikallista alhaalla joen toisella puolen, ja paattelin siella kulkevan kolmannen reitin. Karttani vahvisti epailykseni. Laskeuduin joelle, mutta en loytanyt tarpeeksi kapeaa kohtaa ylittaakseni joen paastakseni polulle. Paatin kulkea "vaaralla" rannalla kunnes ylityspaikka loytyisi, ja joka tapauksessa olin oikealla puolella jokea perusleiriin nahden, ehka paasisin perille myos talta puolen. Huomasin pian olevani vaarassa, ja jyrkat kalliot estivat kulkuni talla puolen. Joki oli pakko ylittaa. Kokeilin vaellussauvallani veden syvyytta, ja loysin mielestani hyvan paikan ylittaa. Kaarin housun lahkeet, otin kengat jalastani ja astuin jaiseen virtaan. Virta oli voimakas, ja kivet luikkaita, ja pian olin perseellani vedessa. Nousin nopeasti ja ryntasin yli tutkimaan vahinkoja. Kamera ja reppu olivat sailyneet kuivana, vain housut olivat marat, ei vahinkoa. Huomasin, etta aiemmin nakemani polku oli havinnyt. Ei hataa, joki veisi sinne minne olin matkalla, ja karttaani oli merkitty silta muutaman kilometrin paassa, jolta paasisin kipuamaan takaisin oikealle reitille. Helpommin sanottu kuin tehty. Huomasin pian olevani taas jyrkkien kallioiden tai hyisen veden ja kovan virran armoilla. Paatin yrittaa kiiveta kalliolle. Otin ensimmaiset askeleet, ja otteessani ollut hiekkakivinen kallio petti, ja putosin jokeen. Joki oli onneksi matala, enka kastellut mitaan joka ei olisi jo ollut marka. Menetin rytinassa kuitenkin vaellussauvan ja yhden vesipullon virran vietavaksi. Yritin uudestaan, ja tallakertaa paasin jyrkanteen yli. Jatkoin matkaani kohti kartassa kiiluvaa siltaa. Noin tunnin kavelyn jalkeen silta loytyi. Tarkemmin sanottuna se mita sillasta oli jaljella. kaksi lankun patkaa molemmin puolin jokea. Silta oli lahtenyt tulvavesien mukana vuosia sitten. Polku perusleiriin kiilui kuitenkin vastarannalla kohoavilla kallioilla, ja paatin etsia tarpeeksi kapean paikan ylittamiseen. Joki oli liian syva, en voisi kahlata, oli hypattava. Etsin kapeimman kohdan hypellen kivelta kivelle. Vastarannalle oli matkaa kolmisen metria. Paatin yrittaa. Ponnistin kaikin voimin, ja hyppasin. Hyppy jai lyhyeksi. Rapikoin ylos joesta, ja kiipesin rannalle. Olin lapimarka. Tyhjensin repun nopesti ja aloin kuivatella kameraa. kamera toimi, ei hataa. Levitin vaatteet kiville kuivumaan, aurinko onneksi paistoi lampimasti. Istuskelin tupakoiden markia satkiani, ja odottelin ryysyjen kuivumista, kun pilvet alkoivat keraantya taivaalle, kuin niin useana iltapaivana aiemminkin. Pian ensimmaiset lumihiutaleet alkoivat leijua alas. Pakkasin marat vaatteeni takaisin reppuun ja lahdin kipuamaan kohti perusleiria kylmasta hytisten. Lunta tuli taivaan taydelta kun perusleiri (4150) alkoi siintaa edessani. Teetupa oli onneksi auki, olin jo alakanut epailla etta minun tuurillani sekin olisi kiinni nain sesongin ulkopuolella. Tilasin kupin chaita ja ripustin vaatteet kuivumaan pakkaseen.

Paiva 7
Aamulla lunta satoi edelleen, ja nakyvyys oli nollassa. Henrik Hollantilainen, vanhempi herrasmies joka saapui perusleiriin noin kaksi tuntia jalkeeni istui keittiossa litkimassa teetaan ja aprikoimassa olisiko jarvelle mitaan jakoja paasta tassa kelissa. Tulimme siihen tulokseen etta oli parempi odottaa. Kahdeksan aikoihin lumisade hiukan hellitti, ja paatimme yhdessa tuumin lahta kokeilemaan polkua jarvelle. Jatimme reput teetupaan ja suuntasimme valkoiseen maisemaan. Polku loytyi kohtuu kivuttomasti, ja kipusimme jyrkkaa nousua pysahdellen vahan valia vetamaan henkea. Henrikin rannetietokone kertoi korkeudeksi 4900 metria. Olisimme pian perilla. Jatkoimme puolisen tuntia, ja pian jaiset rukousliput ja kyltti kertoivat meidan saapuneen paamaaraamme. Kuin taikaiskusta taivas alkoi repeilla, ja vaikka vuoret ymparilla pysyivat pilvien peitossa, nakyma jarvelle avautui. Huonoksi onnekseni jarvi oli jaassa, ja kairaa saati pilkkia minulla ei ollut mukana, joten 4920 metrissa kalastelu jai tallakertaa haaveeksi. Lumipyry alkoi uudestaan, ja paatimme suunnata takaisin perusleiriin ennen kuin omat jalkemme haviasivat nakymattomiin. Lounaan jalkeen paatin lahta jatkamaan matkaani Yak Khrakaan. tai ainakin lahemmas, jos keli pysyisi huonona, voisin yopya Khangsarissa. Henrik paatti liittya mukaan. Talsimme lumisateessa pitkin alempaa reittia ja pian vanha Khangsar, jakkien valtaama kummituskyla siinsi kaukaisuudessa. Keli oli huono, mutta paatimme jatkaa Yak Kharkaan asti. Saavuimme joelle ja ylitimme sillan. Kartta kertoi etta meidan pitaisi tupsahtaa suoraan vaellusreitille sillan jalkeen, mutta vaellusreittia ei nakynyt missaan, vain pienia polkuja. Henrik eparoi olimmeko ollenkaan siella missa luulimme, mutta kartan epatarkkuuteen tympaantyneena paatin luottaa vaistooni ja lahdin seuraamaan jokea. Vaellusreitti loytyisi jossakin vaiheessa. Henrik hiippaili perassa, karttaansa ja kompassiaan tujotellen. Pian vaellusreitti loytyi ja jatkoimme viimeiset kilometrit Yak Kharkaan (4050). Lumisade ei vielakaan ollut hellittanyt.

Paiva 8
Lahdin aamulla jatkamaan kohti Thorung Phedia, Thorungin huipun alempaa perusleiria. Kymmenet jakit toikkaroivat lumisessa maisemassa etsiskellen syotavaa. Yak Kharkassa yakeista ei ollut puutetta, tarkoittihan nimikin jakkien laidunmaata. Matka Thoring Phediin (4450) oli helppo. Saavuin perusleiriin jo kymmenen aikoihin, mutta paatin pysahtya paristakin syysta. Eilen oli ollut raskas paiva, joten oli hyva levata. Siksi toisekseen ylempi perusleiri makaisi 4900 metrissa, enka halunnut riskeerata vuoristotautia tehden tonnin nousua paivassa. Oli edelleen pilvista ja silloin talloin satoi lunta. Toivottavasti huomiseksi kirkastuu, silla silloin pitaisi ylittaa Thorung La, 5416 metria merenpinnasta.

Paiva 9
Herasin puoli neljan aikoihin aloittaakseni nousun yhta aikaa auringon kanssa. Aamu oli kirkas, loistava keli ylitykseen. Kilometrin ylamaki naissa korkeuksissa ottaisi voimille, joten halusin ehtia huipulle ennen kuin aurinko porottaisi taydelta taivaalta, ja toisekseen kelit taalla korkeuskayrilla kayvat yleensa tuulisiksi ja sateisiksi puolenpaivan aikoihin. Soin tukevan aamiaisen ja kiskoin takin yllenki ja suuntasin hamaraan aamuun. Nousu oli jyrkka ja korkeus otti voimille. Puuskutin kuin jakki, ja pysahtelin hengahtamaan muutaman askeleen valein. Ohitin ylemman leirin, ja miehen, joka pukkasi maastopyoraa hangessa. Empa haluaisi olla han. Aurinko pinkaisi esiin vuorten takaa ja valaisi maiseman. Oli edelleen kylma, hanskattomat kateni olivat tunnottomat. Jatkoin kipuamista, toivoen etta huippu ilmestyisi seuraavan kumpareen takaa, ja muutaman kerran petyttyani alkoivat rukousliput nakya kaukaisuudessa. 5416 metria. Nain lahella jumalaa en ollut ennen kaynyt. Vaikka hengittaminen oli jo valmiiksi vaikeaa pysahdyin minua loistavasta suorituksestani onnittelevan kyltin varjoon ja sytytin tupakan. Pahin oli nyt takana, tasta alkaa alamaki. Lyhyen tauon jalkeen lahdin laskeutumaan kepein mielin, kevytta paansarkya potien alas kohti Ranipauwaa. Manangin maakunta oli takana, olin nyt Muktinathissa, ja edessa nakyvien vuorien takana makasi hevosistaan ja urheiluautoistaankin(?) tuttu ylempi Mustang. Unohdettu kuningaskunta. Jyrkka laskeutuminen sai oikean polveni valittamaan, mutta homma oli silti helpompaa kuin ylos yrittaminen. Saavuin Ranipauwaan (3700), paakipu oli poissa. Ohitin Bob Marley nimisen teetuvan, paatin kirjautua sisaan. Juhlistin paivan kipuamista ja vuoren valloitusta pullollisella Bag piper wiskia, ja hyvalla illallisella.

Paiva 10
Matka Ranipauwasta eteenpain oli kuin olisi vaeltanut keskella Nevadan eramaita. Tama oli ehka parasta valitsemassani reitissa. Vain muutamassa paivassa olin kulkenut rehevasta ja hiostavasta viidakosta mantymetsien lapi lumisille vuorille pakkaseen, ja nyt kuljin karussa kivieramaassa. Pysahdyin lounaalle, ja tormasin toiseen yksinaiseen kulkijaan, Johniin Australiasta. Han kertoi olevansa tanaan matkalla omenoistaan kuuluisaan Marphaan. kun John mainitsi etta he tislaavat kuulemma erinomaista omena brandya, olin myyty. Vastaamme kaveli muutama intialainen baba. Herrat olivat pyhiinvaeltamassa Muktinathiin. Muktinath on pyha kaupunki niin Hinduille kuin Buddhalaisille, ja pyhiinvaeltajia taalla nakee paljon. Tosin tanapaivana kopterikentta kiikuttaa rikkaita inkkareita pyhille tonteille ilman puuduttavaa vaellusta. Onko se nyt sitten pyhiinvaeltamista, en kommentoi. Ehka pyhiinkopterointia... Babat tutkailivat elamanviivat kouristamme, ja hyvaksyvan nyokkayksen jalkeen herrat toivottivat hyvat matkat mantrojen muodossa. Ehka Shivankin suojelus olisi nyt mukana loppumatkalla. Ohitimme kiireisen Jomsomin kylan, josta monet vaeltajat fuskaavat itsensa jeepin kyytiin, ja pyyhkaisevat takaisin Pokhraan puolimatkasta muutamalla tuhannella rupialla. Ei sovi meidan pirtaan. Jatkoimme Marphaan jalan. Paastyamme perille etsiydyimme halpaan teetupaan, ja tilasimme pullon omena brandya ja kuivattua omenaa kyytipojaksi. Illalliseksi sitten omenapiirasta... Istuskelin illanhamarissa ulkona ja katselin edessa avautuvaa Dhaulagirin vuoristoa. Tummat pilvet kiemurtelivat rinteilla, ja naytti kuin Dhaulagiri olisi syossyt savua. Muutama valopilkku kirmaili rinteella. Kysyin paikalliselta herrasmiehelta ketka vu orella vaelsivat. Han kertoi Intian armeijan vallouttaneen huipun tanaan, ja pian he olisivat takaisin alhaalla juhlimassa suoritustaan.

Paiva 11
Omenapuuron jalkeen lahdimme Johnin kanssa jatkamaan miehissa kohti Ghasaa. Paatimme kulkea hieman lyhyemman paivan, eilinen oli ollut pitka marssi. Olimme takaisin mantymetsassa, ja myos trooppisempia puita alkoi nakya silloin talloin. Eraan talon edustalla nokottivat natisti rinnakkain peruna- ja marijuanapellot.

paiva 12
Tapahtumattoman paivan jalkeen suunnittelimme kulkevamme tanaan kuumista lahteistaan kuuluun Tatopaniin. Nimi on enne, Tatopani tarkoittaa kirjaimellisesti kuumaa vetta. Raskaan tallustuksen jalkeen tuntui todella hyvalta pulahtaa viilenevassa illassa kuumaan kylpyyn ja nauttia kylmaa limpparia viereisesta kahviosta. Ahh. Tanne uudestaan heti aamulla!

Paiva 13
Herasimme viidelta ja suuntasimme takaisin lahteille. Tilasimme kahviosta cahapati leipaa ja keitettyja munia ja teeta, istuimme kuumassa kylvyssa. En todellakaan halunnut enaa laittaa ahdistavia trekkikenkia jalkaani hivelevien vetten jalkeen, mutta matkaa Pokhraan oli viela muutama paiva. Ei siis auttanut kuin jatkaa. Tallustelimme jeeppi uraa, jolta onneksi pikkesimme pian ja aloitimme kapuamisen takaisin kolmeen tonniin kohti Ghorepania. Ghorepani on yleinen etappi, ihan vain parin paivan trekkaajille ja niin Annapurnan perusleiriin meneville, kuin koko circuitin kiertaville. Poon Hill, maki jolta avautuu panoraamanakymat Dhaulagirin ja Annapurnan vuoristoille, vetaa joka aamu satoja ihmisia Ghorepanin kylaan. Onneksi sesonki oli ohi. Sesongin ulkopuolella oli myos helpompi tinkia. Sovimme teetuvan omistavan iloisesti naureskelevan rouvan kanssa ettemme maksa huoneestamme mitaan, ainoastaan ruuista. Hyva diili.


Paiva 14
Herasimme varhain ja kapusimme kymmenien muiden kanssa Poon Hillille ottamaan ne pakolliset aurongonnousu kuvat Annapurna 1:sta, Macchapuchresta, Nilgirista ja Dhaulagirista. Kuvat rapsaistyamme lahdimme matkaan. Viimeinen paiva, tanaan olisimme Pokharassa. Matka oli mukavaa alamakea, ja viidakko antoi alkumatkasta suojaa paahtavalta auringolta. Saavuimme Nayapuliin kahden aikoihin iltapaivalla. Taksikuski lahestyi meita tarjoten kyytia Pokharaan vain 1200 rupian hintaan. Nauroin, ja kerroin etta mies vitsailee tai pitaa minua idioottina. Bussi Pokharaan maksaa 70 rupiaa... Istuimme odottamassa bussia. Olo oli tyhjentynyt. Kaksi viikkoa ja 200 kilometria takana. Huomenna ei tarvitsisi herata varhain ja kavella kahtakymmenta kilometria. Pihvi. Pokharasta sai pihvia. Onnittelimme toisiamme, ja kipusimme saapuneen bussin katolle.

Call of the Wild

Location: Lake side, Pokhara, Nepal

Saavuin Pokharaan ja suuntasin kohti Fewa jarven rantaa etsimaan majoitusta. Kaupunki oli hammentava, jarvenrannan paakatua kansoitti repputuristien ja North face -trekkikansan paljous, ja jarven pohjoisosia kansoitti lauma takkutukkia didgeridoon aarella Nepalin luonnontuotteita nauttien. Asetuin taktiseen valimaastoon joka takasi helpon paasyn halvempiin ja syrjaisempiin ravintoloihin, mutta josta ei olisi mahdoton matka kavella takaisin bussiasemalle bostailemaan kyytia lahemmas vuoristoa.

Hearts and tears -moottoripyorakerholla Enfieldeja ihaillessani paatin itsekin vuokrata pratkan ja suunnata maastontiedusteluun tulevaa Jetijahtia varten. Enfieldiin ei ollut kartellin takia varaa, ja tyytyminen olikin 180 cc:n japsicustomiin, joka kuulosti enemman ompelukoneelta kuin moottoripyoralta, mutta ajoi asiansa tiedustelukulkupelina mainiosti. Paivan vuorilla paristelyn paatteeksi olin saanut ensimmaiset nakymat Himalajan vuoristosta ja perus vaellusreittien alkupisteet oli paikannettu niin kartalta kuin maastosta. Vaki ravintolani oli vallannut Venalainen yskanlaaketta lipitteleva kurkkulaulantaporukka, ja jouduin etsimaan itselleni uuden rauhallisen paikan jetijahdin suunnitteluun. Ei millaan pahalla pojat, mutta alkaa hylatko paivatyotanne, ne kurkkuaanet nyt kun vaan kuulostaa paremmalta kun ne tulevat tiibetilaisen munkin suusta luostarin hamarassa valossa ja suitsukkeen savussa...

Ja asiaan: Suunnitelma on siis huomenissa suunnata kiertamaan Annapurna circuitia. Shagarmatha, mt. Everest jaa talla kertaa valiin koska en itsepaisyyksissani halua lentaa, ja Luklaan paasee vain lentaen. Toinen vaihtoehto olisi vaeltaa koko matka Jirista Everestille ja takaisin, mutta tama vie 2-3 viikkoa suuntaansa, joten nyt taytyy rehellisesti sanoa etten viitsi ja jaksa kavella niin kauvaa. Eli vaikken maailman korkeimmalle vuorelle nyt paasekkaan, loytyy Annapurnaltakin aarimmaisyyksia; Tilicho Tal, maailman korkeimmaksi kehuttu jarvi nokottaa Annapurnan 1 huipun pohjoispuolella 4920 metrin korkeudessa. Tanne olisi siis tarkoitus suunnata kalastelemaan, ja etsimaan niita muita aarimmaisyyksia kuten sita Lumimiesta.

Ja miten expeditioniin on nyt valmistauduttu? Vanhana "lontsarit jalkaan ja kairaan" -koulukunnan lapinkavijana olen vakaasti sita mielta etta reitin suunnitteluun tarvitaan 5-7 kylmaa olutta, kartta, ja muutama olut lisaa. Reitti syntykoon sitten matkalla. Mutta vaikken uskokkaan vaelluksen olevan valineurheilua, kuten suurinosa taalla uuden karheissa North facen takeissaan, Meindlin Gore tex vaelluskengissaan ja Excelin hiilikuituista teleskooppivaellussauvaa heiluttavista nayttaa tekevan, pitaa muutama perustarve kuitenkin ottaa mukaan: Liian suuren mittakaavan omaava kartta - check, kompassi - check, leatherman - check, Suomen puolustusvoimien sponsoroima ensiside - check, Tiibetista ostetut Sherpa gogglesit lumisokeuden valttamiseksi - check (ja kylla, minulla on joku fetissi goggleseihin...), Jokamiehen oikeuksiin tottuneelle typeralta tuntuva vaelluslupa - check, Siima ja koukku maailman korkeimpaan kalastukseen - check.

Eli siis bussi vie huomenissa jonnekin pain Annapurnaa, ja Suuri Jetijahti voi alkaa. Aikaa olisi tarkoitus kayttaa kaksi-kolme viikkoa, eli jos ei kuukauden sisaan kuulu, ehti Lumimies loytaa minut ensin, tai vaihtoehtoisesti se myyttinen Shangrilan laakso loytyi ja jain sinne. Jokatapauksessa, pako takaisin vuorille on huomenna totta.