Ystavanpaivana Battambangissa kulkurille kavi vanhanaikaiset. Niinkuin kaikki moottoripyoran omistajat tietavat, hullaantuvat neidotkin naista miesten masiinoista, ja miehista, jotka masiinan omistavat, ja nain kavi minullekin. Illalla nautittujen oluiden ja yleisen paskanjauhannan paatteeksi ranskalainen tytto, Olivia, kysyi voisiko han liittya mukaani moottoripyoraexpeditionille, silla myos hanella oli suunta Vietnamiin. Ja alkoholi veressani vastasi myontavasti, tokihan seura hetkeksi kelpaa. Seuraavana aamuna herasin koputukseen, ja Olivia reppuineen seisoi kynnyksen takana huomenia toivottelemassa. Ongelmaksi aityi kahden ihmisen ahtaminen pyorani kyytiin, tai ei niinkaan kahden ihmisen ahtaminen, vaan reppujen. Ongelma hoitui paikallisella verstaalla, jossa teiniviiksinen khmeer-nuorukainen hitsasi tarakkaani jatkeen reppujen sitomista varten. Thanks Cambodia for pimpin’ my ride!
Niimpa matka jatkui nyt raskaaksi muuttuneella pyoralla kohti etelaa, ja kohti viimeisia auringonlaskuja mereen ennen Vietnamiin siirtymista. Pyoran painon ja sen kasiini kohdistaman ylimaaraisen rasituksen vuoksi paivamatkat lyhenivat 150-200 kilometriin, ja ensimmaiseksi levahdyspaikaksi otimme Pursatin. Ensimmainen paiva raskaamman pyoran kanssa on hyva ottaa hieman helpomman kaavan mukaan. Seuraavana aamuna satoi, kaatamalla. Ensimmainen sateinen paivani Kaakkois-Aasiassa antoi kuulua itsestaan pitkan kaavan mukaan. Niimpa vietin aamupaivan vilkkujen polttimoita vaihdellen ja iltapaivan alkaessa siirryimme paikalliseen anniskeluravintolaan katselemaan ulkona sateessa rampivia ihmisia.
Paasimme lahtemaan Pursatista sateiden hellittya. Suunnaksi Phnom Penh, jossa pikkupysakki viisumin saatamista varten, ja viisumit saatuamme rannalle niin pian kuin mahdollista. Jo tutuksi kayneelle Lake Sidelle majoituttamme tormasin vanhaan expatriaattiin, joka sattui asustelemaan Vietnamissa. Huomasin miehen omistavan pyoran, 250 kuutioisen Hondan, ja paatin kysaista rajamuodollisuuksista pyoran kanssa. Ykskantaan mies totesi rajanylityksen olevan mahdotonta Kambodzalaisilla kilvilla. Han kertoi ongelmistaan rajoja ylitellessa, vaikka hanen pyoransa oli yleisesti hyvaksytymmissa Vietnamin kilvissa, ja totesi ettei lahtisi edes kokeilemaan Kambodzan kilvilla. En lannistunut, muutamasta syysta. Herra vaikutti taydelta pessimistilta, ja lisaksi hanen pyoransa oli sata kuutiosenttimetria suurempi kuin minun. Pyora, johon jopa nailla leveyspiireilla tarvitaan erillinen ajokortti. Suuntasin siis lahetystoon hakemaan viisumia, ja kysymaan ensikaden tietoa pyoran viennista rajan yli. Paperityot hoituivat helposti ja viisumit olisivat noudettavissa seuraavana paivana. Kysyin, josko lahetysto voisi tehda minulle paperit pyoran viemiseksi Vietnamiin. Virkailija kysyi pyorani kokoa, vastasin. Byrokraatti tiskin takana totesi ettei 150 kuutiosenttimetria ole ongelma, ja etta ylittaessani rajan minun tulisi ottaa yhteys tulliupseeriin, joka kirjoittaisi tarvittavat paperit poliisille naytettavaksi, silla Kambodzan kilpeni tulisivat kiinnittamaan virkaintoisten miliisien huomion. En ollut viela taysin vakuuttunut, tietaisiko tulliupseeri taman varmasti, vai tulisiko rajalla siltikin ongelmia. Lisaksi minua huoletti fakta, etta ostaessasi kaytetyn pyoran naista maista, ei rekisteriotetta ole mitaan mahdollisuutta saada omiin nimiisi, vaan pyorani kuului edelleen poliisien papereissa edelliselle omistajalleen, vaikka alkuperainen paperi minun hallussani olikin.. Insallah, paatin katsoa mita rajalla tapahtuu. Iltapaivan kaytin Elisan puhdistukseen polyista ja hiekasta, ja paatimpa uusia kuluneen maalipinnan, ja koristella ykkosneitoani hieman.
Tuliterat tarrat passeissamme (ja Elisan tankissa) suuntasimme Kampotiin. Kahvi- ja lounastauoille pysahdellessa taivastelin taas sita faktaa, kuinka kaupungeissa, varsinkin niissa joissa turistit pyorivat, kiskotaan katetta paivittaistarpeista. Esimerkkina jaakahvi Phnom Penhissa maksaa 2000-4000 rielia (0,50-1$) kun taas nimettomissa pikkukylissa, joissa moottoripyorakulkuri paivittain pysahtyy kostuttamaan kuivaa suutaan ja leputtamaan puutunutta takamustaan ja hellia ranteitaan, kustantaa sama kahvi 500-1000 rielia. Nuudelikeiton hinnoista nyt pauhumattakaan. Vaistamaton seuraus naille pausseille on paikallisten kiinnostuneisuus. Silla seisomalla kun pysaytat tayteen pakatun pyorasi kahvilan eteen, on ymparillesi keraantynyt kymmenpainen joukko. Kun siirryt kahvilaan nauttimaan virvokkeita hajoaa joukko kahteen osaan: Niihin, jotka jaavat tutkimaan pyoraasi ja sovittelemaan kyparaasi, ja niihin, jotka seisovat ymparilla tuijottamassa kun vaaleahipiainen partasuu litkii jaakahviaan.
Saavuimme Kampotiin iltapaivasta ja etsiydyimme halpaan guesthouseen. Suunnitelma oli paeta seuraavana paivana vuorille, Bokorin kansallispuistoon etsimaan tiikereita ja viettamaan yo riistanvartijoiden kampille, mutta tieremontti epasi paasymme puistoon, joten paatimme suunnata aikaa haaskaamatta meren aarelle. Meilla oli kuitenkin paiva viettevaksi Kampotissa, joten paatimme suunnata luolailemaan, silla lahistolla pitaisi sijaita temppeliluola. Kuten niin usein epatarkan karttani kanssa on kaynyt, emme loytaneet etsimaamme luolaa, mutta luolan loysimme. Pienen kylan vieresssa kohosi kallio, josta avautui valtava luolakompleksi, joka niin ikaan oli aikoinaan pitanyt sisallaan temppelin, mutta joka Punakhmeerien toimesta oli tuhottu. Luolalla tutustuimme Johnnyksi esittaytyneeseen nuorukaiseen, joka luolassa riippuvasta hammokista ja elintarvikkeista paatellen asusteli luolassa, ja teki muutaman taalan silloin talloin viedessaan paikkalle sattumalta sattuvia matkaajia, kuten me, ryomimaan ja kiipeilemaan luolan sokkeloihin. Johnny oli todellinen persoona. Flipflopini hajosivat juuri, kun meidan piti lahtea kiipeilemaan Petzlin valossa luolaan, mutta napparana poikana Johnny nappasi veitsen, palan kumia, ja eipa aikaakaan kuin jalkaani koristivat mittatilaustyona tehdyt uniikit slaparit. Lahdimme tutkimaan luolan saloja, lepakkoja ja tippukivia, ja noin tunnin tuskaisen ryominnan ja vahintaankin mustelmia ja aivotarahdysta uhmaavien kiipeilysessioiden jalkeen olimme kaikki kolme huipulla, ja astuimme ulos valoon, ja upeisiin maisemiin kallion paalta. Johnny juoksi hakemaan papaijan laheisesta puusta. Evastimme pikniklounaamme, ja taas johnnyn omalaatusisuus ja luonnonlapsuus nosti paataan: Jalkiruuaksi veijari ryovasi kallion paalla kokottavan alttarin uhreistaan, ja nautimme nama buddhalle osoitetut mehukkaat mandariinit syvassa hengellisyyden tilassa.
Auringon kivuttua taivaanrantaan kaansimme pyoran kohti Kepia. Kep on rauhallinen merenrantaresortti. Paino sanalla Resortti. Jos turismi ei ole viela kasvanut liiallisuuksiin, on paikassa silti liikaa rikkaan ranskalaiseliitin makua.
Joka puolella kohoaa hienoa villoja, tai villojen raunioita, suurin osa naista kartanoista kun pommitettiin jenkkien pikkuvirheen toimesta takaisin kivikaudelle Vietnamin sodassa, ja ruoka on hintavahkoa, ja suuri osa muista matkaajista koostuu ranskalaisista expateista. Mutta nyt kun olimme taalla missa maailman paras pippuri kasvaa, oli aika hetkeksi heittaytya tuhlailevaiseen elamaan ja nauttia meresta suoraan lautasellesi marssivia rapuja ja katkoja, 3-5 dollarin annoshintaan, luonnollisesti siita kuulusta pippurista ja limesta valmistetun dipin kanssa. Kep oli kuitenkin meille vain valiseisokki matkalla saarille, ja niimpa jatimme Elisan guesthousemme hoiviin ja hyppasimme veneeseen kohti saaria, kohti Koh Tonsayn rauhaa, jossa tulisi latailla paristoja ennen rajan ylittamista. Viimeist auringonlaskut mereen, hammokissa makoilua ja palmujen katveessa istuskelua viilentavineen dippeineen Siiamin lahteen, ja youinnit planktonin hohtaessa ymparillasi kilpaa taivaalla tuikkivien tahtien kanssa.
Tassa riippumatossa makaillessani onkin hyva summata kokemuksiani Kambodzasta. Paallimmaisena mieleeni jaavat hymyt. Synkkaa lahihistoriaa muistaen on uskomatonta, kuinka varauksettomasti ihmiset hymyilevat, aitoja, onnellisia hymyja, jotka nostavat matkaajan mielen synkkanakin paivana takaisin korkeuksiin. Ihmisten vieraanvaraisuus, etenkin Mekongin melontareissulla ja pyoratripilla pohjoisessa jaavat pysyvasti mieleeni. Vastakohtana talle, myos jokapaivainen korruptio tulee jaamaan kulkurin mieleen, oli kyseessa sitten vartija Angorin temppelilla, joka pienta korvausta vastaan suostuu viemaan sinut turisteilta suljettuhin temppelinosiin, tai se kalliilla citymaasturillaan ajevela upseeri, joka mita luultavammin on rahoittanut pramean kulkupelinsa epaeettisin keinoin. Pahkinankuoressa Kambodza on helvetin kiinnostava maa kaikkine kontrasteineen.
Alustavan karttalaskelman jalkeen nayttaa Vietnamin lapi ajaminen haasteellisemmalta kuin olin kuvitellut. Matkaa Hanoihin on riittavasti, ja aikaa vain kolme viikkoa, silla haluan jattaa viikon Elisan myyntia varten. Lisaksi haasteeksi muodostuu pyoran raskaampi paino, joka hidastaa ajoa, ja lyhentaa taten paivittaista mailimaaraa. Lisaksi suden mieli kaipaa jo omaa yksinaisyytta, joten kyytilainen paatettiin hyvastella ennen rajanylitysta, ja matka Vietnamiin jatkuu ylhaisessa yksinaisyydessa, Lonely Rider. Suunnaksi Saigon, ja tasta matka jatkuu viela tuntematonta reittia, pyoraa ja takamusta saastamatta, kohti Hanoita, pysahdellen missa milloinkin sattuu. Vietnamin teema tulee siis olemaan kaikkea muuta kuin isot turistikohteet (Saigonia ja Hanoita lukuunottamatta) ja keskittya vain pikkukyliin poissa paateilta, jotka tulevat piirtamaan minulle sen Vietnamin jonka tulen raskaan pyorareissun jalkeen assosioimaan taman maan nimeen. Toivotaan siis vahan moottorivikoja, vahan puhjenneita kumeja, ja hyvia kilometreja! Kambodza kuittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti