Location: Internet cafe, Don Det, Si Pan Don, Lao P.D.R.
Peukalokyydin, songthaewin, ja paatin avustuksella paasin Si Pan Donille, ja otin tukikohdakseni Don Detin saaren, jossa etsiydyin bungaloviin Mekongin rannalla, tietysti auringonlaskun puolella saarta. Ripustin riippumattoni terassille, aloitin joen pinnan tuijottelun, ja tassahan olen maannut siita lahtien. Ainoina ultimaalista lepoa hairitsevina tekijoina toimivat pienimuotoisten saartentutkiskelureissujen lisaksi joulun sikajuhlat (lepaa rauhassa Fred) ja mantereen puolella jarjestetyt venekisat, ja vuosi vaihtunee rantapippaloiden merkeissa, paihdytteiden siivittamana. Tassa makaillessa onkin ollut hyva pohtia mennytta, ja tulevaa vuotta.
Paattyva vuosi oli muutoksien vuosi. Paatin lahtea. Lahdin, ja olen nyt elanyt kulkurin elamaa ilman pysyvaa kotia ja omaisuutta kohta puolisen vuotta. Kauas olen jo matkallani paassyt, paljon nahnyt ja kokenut, mutta paljon on viela nakematta ja kokematta.. Tahan asti kohokohtia ovat olleet ainakin Riiga, erityisesta syysta, telttailu baikaljarven rannoilla, nomadielama ja omatoimitrekki Mongoliassa, pienet Tiibetilaiskylat Sichuanissa, Yangzhoun ja etelakiinan pyorareissut, Laosin viidakot, ja 4000 saaren rauha. Monet uskomattomat ihmiset ja uudet ystavat. Opit ja kokemukset, niin maista ja kulttuureista, kuin itsesta. Paattyva vuosi on siis ollut aika jees..
Mutta aina voi parantaa, ja nyt hyvin levanneena on ollut aikaa miettia myos lupausta vuodelle 2009. Uudenvuoden lupaukseni onkin seikkailla enemman, ja varsinkin nain Laosin perusreitin jalkeen, pyrkia syvemmalle. Seuraava seikkailu onkin jo houkuttelevan lahella, rajan toisella puolen Kambodzassa. Eipa paljasteta yksityiskohtia viela, mutta kerrottakoon, etta ynnataan yhteen yksi kappale ostettu vene ja yksi Kambodzaa halkova joki niin siita kaiketi tulee jotakin..
Hyvaa uuttavuotta, Laos kuittaa.
31.12.2008
24.12.2008
15.12.2008
Voihan Paksa
Location: @d@m's internet cafe, Pakse, Lao P.D.R.
Saavuin Laosin paakaupunkiin Vientianeen illasta, auringonlaskun jalkeen. Seisoskelin keskella miljoonakaupungin valketta, ja mietin miten helvetissa loytaisin taalta Nikon, hepun jonka kanssa matkasimme hetken Mongoliassa, ja joka, kiitos internetin ihmeellisen maailman, oli ilmottanut oleilevansa Vientianessa. Siispa nettikahvilaan, adsl laulamaan ja hotellin nimi naamakirjan inboxista. Mies loytyi hetken harhailun jalkeen paivaunilta huoneestaan, ja yhdessa lahdimme metsastamaan edullista majapaikkaa, jota kaupungista ei tuntunut loytyvan.
Tahan valiin taytyykin todeta, etta vaikka Laos on yksi Aasian koyhimpia maita, se ei silti ole halpa maa. Bussikyyti maksaa mansikoita kermavaahdon kera, pratkan vuokra on suolainen, ja kulkuri joutuu syomaan vain katukeittioista rice and spice periaatteella pystyakseen jatkamaan matkaansa Laosin jalkeenkin. Mutta turismi on kuitenki se Laosin ykkos kirstunkasvattaja, joten taytyy ymmartaa etta meilta hyvatuloisilta rahojen ottaminen on ihan oikein, vaikka se valissa syljettaakin pikkurahalla kitkuttelevaa kulkijaa.
Tukikohdan loytymisen jalkeen oli aika katsostaa mita paakaupungilla on annettavaa matkailijalle. Tarpeelliset toimistot viisumin pidennysta varten loytyivat vaivatta, ja byrokratian paha kasi ei puuttunut anomukseeni, vaan uusi leima latkaistiin passiin paivan odottelulla. Virallisten laitosten lisaksi paakaupungista loytyy lisaa temppeleita pallisteltavaksi, mutta meidan kiinnostuksen kohteena oli kuitenkin joku muu: MAG (Mines Advisory Group).
Vusoien 1964-73 aikana jenkit kylvivat Laosiin reilut 2 miljonaa tonnia rajahteita, ihan vain estaakseen Pohjois Vietnamilaisten kayttamasta Laosia kulku-urana ja huoltoreittina. Tama tekee puoli tonnia rajahteita per asukas kyseisina vuosina, ja tasta syysta Laos onkin maailman pommitetuin valtio. No jottei siina olisi tarpeeksi, arviolta 30% naista pommeista ja rajahtamatta, ja nama UXOt (Unexploded Ordnance) muhivat edelleen Laosin maaperassa, aiheuttaen tanakin paivan, reilu 30 vuotta sodan jalkeen, puolisen sataa kuolemantapausta ja tuplasti enemman haavoittumisia per vuosi. Suurin osa UXO vahingoista sattuu luonnollisesti koyhalla maaseudulla, jossa viljelijat yrittavat laajentaa peltotiluksiaan tullakseen toimeen taysin omillaan, ja sitten raivaustoissa viidakkoveitsi kalahtaa UXOon. Toinen syy on suoraa seurausta UXO uhan aiheuttamasta pelosta, joka estaa maanviljelijoita laajentamaan tiluksiaan, ja se on romumetallikauppa. Lisatienestia saadakseen maanviljelijat joskus riskeeraavat henkensa ja yrittavat myyda vanhoja pomminhylsyja romumetalliksi, kuolettavin seurauksin. Ja ovatko jenkit siivoamassa taalla sotkujaan? Painvastoin, sama rypalepommitus jatkuu tana paivana Afganistanissa ja Irakissa.
Mutta organisaatiot kuten MAG tekevat hyvaa tyota kasvattaen tietamysta UXOista, etsien ja raivaten rajahteita, ja keraamalla maailman huomiota tahan epakohtaan. Kulkuri sanoo: Tue sinakin, ja tilaa edes T-paita. 10$ nimellisella hinnalla maksat jo miinanraivaajan puolen viikon palkan.
Mutta takaisin tahan hetkeen. Vientianesta paatin jatkaa etelaan, Thak Hekin pieneen kaupunkiin, jonka ympariston pitaisi olla vierailun arvoista. Koska busseilu on kallista, paatin yrittaa onneani peukalokyydilla ja lahdin tallustamaan reppuselassa tienvartta. Kavelin paatien vartta, tietoisena siita, etta mikali kyytia ei irtoaisi, olisi bussiasema 10 kilometrin paassa, ja voisin hypata paikallisbussiin kohti Thak Hekia. Tallustin hiekkapolyn keskella toista tuntia, vinkaten jokaiselle takaani tulevalle autolle, tuloksetta. Kukaan ei vaivautunut edes pysahtymaan tiedustelemaan mihin falang oli matkalla. Kilometreja kaveltyani nain tien laidalla lauman linja-autoja katoksissaan, ja luulin olevani bussiasemalla. Kavelin sisaan porteista, ja tajusin paikan olevan vain varikko. Varikon vartija tuli tiedustelemaan mihin olin matkalla. Vastasin, ja kerroin kavelevani etelaiselle bussiasemalle kyydin saadakseni. Mies hataantyi, ja totesi ettei bussini lahde etelaiselta asemalta, vaan aamutorin vieresta, kaupungista. Aurinko oli jo horisontissa, joten paatin kaantya takaisin jotten jaisi tyhjanpaalle ilman kyytia. Matkan takaisin yritin edelleen epatoivoisesti saada liftia, mutta ilmeisesti paakaupunkilaiset ovat yhta koppavia kuin kotomaassakin, eika kyytia herunut. Saavuin aamutorin bussiasemalle puoli viiden aikaan ja marssin lippuluukulle. Kerroin maaranpaani virkailijalle, joka totesi minun olevan vaaralla asemalla.. Viimeinen bussi lahtisi viidelta etelaiselta asemalta.. En halunnut riskeerata tuk tuk kyytia, koska en ehtisi todennakoisesti edes silla bussiini, joten olin pakotettu turvautumaan VIP bussin palveluun, silla en halunnut viettaa Vientianessa enaa uutta yota. Kavelin vanhalle majatalolleni ja kysyin hintaa Thak Hekiin. 190 000 kippia. Olin pyortya, ja kysyin mita maksaa kyyti aina Pakseen saakka. 190 000 kippia. VIP bussit matkaavat siis tietyn etapin, ja valille jaaminen maksaa yhta paljon kuin maarasemalle meneminen, eika avointa lippua suostuta kirjoittamaan, jotta matkaaja voisi samaan hintaan jatkaa valilta Pakseen. Paatin siis maksimoida vastineen rahalleni ja pettyneena ostin lipun Pakseen.
Luksuksisen bussimatkan jalkeen olin Champasakin provinssin pienessa paakaupungissa. Etsiydyin majataloon ja aloin suunnitella tulevaa. Moottoripyoraretki landelle saisi jaada, etelassa pratkan vuokrasta pyydettiin poikkeuksetta 8 euroa paivalta, summaa, jota en ollut valmis maksamaan. Niimpa paatin lahtea taas peukalokyytia metsastamaan, hitaasti kohti Si Phan Donia (4000 saarta) edeten. Muutaman viikon riippumattokuuri tekisi nyt hyvaa, ja parissa viikossa ehtii maniosti scouttailla sen parhaan mestan joulun ja uudenvuoden viettoon. Koska saarilla ei juuri sahkoa ole (voimakoneilla pari tuntia paivassa) tulen tuskin loytamaan kovin huikeita nettimahdollisuuksia, joten mahdollista on, etta seuraava postaus tuleekin sitten Kambodzasta ensi vuonna..
Saavuin Laosin paakaupunkiin Vientianeen illasta, auringonlaskun jalkeen. Seisoskelin keskella miljoonakaupungin valketta, ja mietin miten helvetissa loytaisin taalta Nikon, hepun jonka kanssa matkasimme hetken Mongoliassa, ja joka, kiitos internetin ihmeellisen maailman, oli ilmottanut oleilevansa Vientianessa. Siispa nettikahvilaan, adsl laulamaan ja hotellin nimi naamakirjan inboxista. Mies loytyi hetken harhailun jalkeen paivaunilta huoneestaan, ja yhdessa lahdimme metsastamaan edullista majapaikkaa, jota kaupungista ei tuntunut loytyvan.
Tahan valiin taytyykin todeta, etta vaikka Laos on yksi Aasian koyhimpia maita, se ei silti ole halpa maa. Bussikyyti maksaa mansikoita kermavaahdon kera, pratkan vuokra on suolainen, ja kulkuri joutuu syomaan vain katukeittioista rice and spice periaatteella pystyakseen jatkamaan matkaansa Laosin jalkeenkin. Mutta turismi on kuitenki se Laosin ykkos kirstunkasvattaja, joten taytyy ymmartaa etta meilta hyvatuloisilta rahojen ottaminen on ihan oikein, vaikka se valissa syljettaakin pikkurahalla kitkuttelevaa kulkijaa.
Tukikohdan loytymisen jalkeen oli aika katsostaa mita paakaupungilla on annettavaa matkailijalle. Tarpeelliset toimistot viisumin pidennysta varten loytyivat vaivatta, ja byrokratian paha kasi ei puuttunut anomukseeni, vaan uusi leima latkaistiin passiin paivan odottelulla. Virallisten laitosten lisaksi paakaupungista loytyy lisaa temppeleita pallisteltavaksi, mutta meidan kiinnostuksen kohteena oli kuitenkin joku muu: MAG (Mines Advisory Group).
Vusoien 1964-73 aikana jenkit kylvivat Laosiin reilut 2 miljonaa tonnia rajahteita, ihan vain estaakseen Pohjois Vietnamilaisten kayttamasta Laosia kulku-urana ja huoltoreittina. Tama tekee puoli tonnia rajahteita per asukas kyseisina vuosina, ja tasta syysta Laos onkin maailman pommitetuin valtio. No jottei siina olisi tarpeeksi, arviolta 30% naista pommeista ja rajahtamatta, ja nama UXOt (Unexploded Ordnance) muhivat edelleen Laosin maaperassa, aiheuttaen tanakin paivan, reilu 30 vuotta sodan jalkeen, puolisen sataa kuolemantapausta ja tuplasti enemman haavoittumisia per vuosi. Suurin osa UXO vahingoista sattuu luonnollisesti koyhalla maaseudulla, jossa viljelijat yrittavat laajentaa peltotiluksiaan tullakseen toimeen taysin omillaan, ja sitten raivaustoissa viidakkoveitsi kalahtaa UXOon. Toinen syy on suoraa seurausta UXO uhan aiheuttamasta pelosta, joka estaa maanviljelijoita laajentamaan tiluksiaan, ja se on romumetallikauppa. Lisatienestia saadakseen maanviljelijat joskus riskeeraavat henkensa ja yrittavat myyda vanhoja pomminhylsyja romumetalliksi, kuolettavin seurauksin. Ja ovatko jenkit siivoamassa taalla sotkujaan? Painvastoin, sama rypalepommitus jatkuu tana paivana Afganistanissa ja Irakissa.
Mutta organisaatiot kuten MAG tekevat hyvaa tyota kasvattaen tietamysta UXOista, etsien ja raivaten rajahteita, ja keraamalla maailman huomiota tahan epakohtaan. Kulkuri sanoo: Tue sinakin, ja tilaa edes T-paita. 10$ nimellisella hinnalla maksat jo miinanraivaajan puolen viikon palkan.
Mutta takaisin tahan hetkeen. Vientianesta paatin jatkaa etelaan, Thak Hekin pieneen kaupunkiin, jonka ympariston pitaisi olla vierailun arvoista. Koska busseilu on kallista, paatin yrittaa onneani peukalokyydilla ja lahdin tallustamaan reppuselassa tienvartta. Kavelin paatien vartta, tietoisena siita, etta mikali kyytia ei irtoaisi, olisi bussiasema 10 kilometrin paassa, ja voisin hypata paikallisbussiin kohti Thak Hekia. Tallustin hiekkapolyn keskella toista tuntia, vinkaten jokaiselle takaani tulevalle autolle, tuloksetta. Kukaan ei vaivautunut edes pysahtymaan tiedustelemaan mihin falang oli matkalla. Kilometreja kaveltyani nain tien laidalla lauman linja-autoja katoksissaan, ja luulin olevani bussiasemalla. Kavelin sisaan porteista, ja tajusin paikan olevan vain varikko. Varikon vartija tuli tiedustelemaan mihin olin matkalla. Vastasin, ja kerroin kavelevani etelaiselle bussiasemalle kyydin saadakseni. Mies hataantyi, ja totesi ettei bussini lahde etelaiselta asemalta, vaan aamutorin vieresta, kaupungista. Aurinko oli jo horisontissa, joten paatin kaantya takaisin jotten jaisi tyhjanpaalle ilman kyytia. Matkan takaisin yritin edelleen epatoivoisesti saada liftia, mutta ilmeisesti paakaupunkilaiset ovat yhta koppavia kuin kotomaassakin, eika kyytia herunut. Saavuin aamutorin bussiasemalle puoli viiden aikaan ja marssin lippuluukulle. Kerroin maaranpaani virkailijalle, joka totesi minun olevan vaaralla asemalla.. Viimeinen bussi lahtisi viidelta etelaiselta asemalta.. En halunnut riskeerata tuk tuk kyytia, koska en ehtisi todennakoisesti edes silla bussiini, joten olin pakotettu turvautumaan VIP bussin palveluun, silla en halunnut viettaa Vientianessa enaa uutta yota. Kavelin vanhalle majatalolleni ja kysyin hintaa Thak Hekiin. 190 000 kippia. Olin pyortya, ja kysyin mita maksaa kyyti aina Pakseen saakka. 190 000 kippia. VIP bussit matkaavat siis tietyn etapin, ja valille jaaminen maksaa yhta paljon kuin maarasemalle meneminen, eika avointa lippua suostuta kirjoittamaan, jotta matkaaja voisi samaan hintaan jatkaa valilta Pakseen. Paatin siis maksimoida vastineen rahalleni ja pettyneena ostin lipun Pakseen.
Luksuksisen bussimatkan jalkeen olin Champasakin provinssin pienessa paakaupungissa. Etsiydyin majataloon ja aloin suunnitella tulevaa. Moottoripyoraretki landelle saisi jaada, etelassa pratkan vuokrasta pyydettiin poikkeuksetta 8 euroa paivalta, summaa, jota en ollut valmis maksamaan. Niimpa paatin lahtea taas peukalokyytia metsastamaan, hitaasti kohti Si Phan Donia (4000 saarta) edeten. Muutaman viikon riippumattokuuri tekisi nyt hyvaa, ja parissa viikossa ehtii maniosti scouttailla sen parhaan mestan joulun ja uudenvuoden viettoon. Koska saarilla ei juuri sahkoa ole (voimakoneilla pari tuntia paivassa) tulen tuskin loytamaan kovin huikeita nettimahdollisuuksia, joten mahdollista on, etta seuraava postaus tuleekin sitten Kambodzasta ensi vuonna..
12.12.2008
Matkalle etelaan
Location: Internet cafe, Vientiane, Lao P.D.R.
Viidakkoseikkailun jalkeen jatkoimme taas harkakolmikossa, kohti etelaa. Hyppasimme bussiin kohti Luang Prabangin kaupunkia, joka kuuluu Unescon maailmanperintokohteisiin lukuisine temppeleinensa ja nahtavyyksinensa. Loysimme itsemme kauniista Laoslaisesta pikkukaupungista hamartyvassa illassa, ja koska oli 2.6, Laon kansallispaiva, paatimme lahta Nicon kanssa tutkimaan loytyisiko ymparistosta jotain juhlittavaa. Etsiydyimme kaupungin laidalle pienehkolle temppelialueelle, jonne meidan seireeninlaulun lailla houkutteli kansanmusiikin kirjo ja temppelin takaa kuuluva erikoinen mantralaulanta. Temppelin pihalla lukuisat kauppiaat myivat katuruokaa, oli peleja ja laikkeja, musiikki raikasi, ja yllatykseksemme olimme miltei ainoat ulkomaalaiset juhlissa. Ostimme oluet, ja katselimme, miten rastapainen hippi istui iloisessa transsissa muiden mantraajien keskella mikrofonin kiertaessa kadesta toiseen ja kummallisen lauluntapaisen kaikuessa ilmoilla. Hetken temppelipihan puuhia ihmeteltyamme siirryimme takaisin etupihalle, jossa kansanmusiikkiyhtye soitteli laulujaan, ja ilhmiset tanssivat ja joivat, liityimme mukaan. Pelasimme peleja, heitimme tikkaa, ja vietimme loistavaa aikaa paikallisten kanssa, kunnes puolenyon aikaan baarien tyhjetessa alkoi lansimaalaisten virta kayda kohti temppelia. Viihdyimme juhlissa viela tovin, ja suuntasimme yopuulle.
Aika Luang Prabangissa meni leppoisasti temppeleita kierrellen, ja lahialueen nahtavyyksia, vesiputouksia, tutkiskellessa. Rentoa ja helppoa eloa, josta ei paljon kirjoitettavaa nyt irtoa.
Luang Prabangista tarkoitukseni oli ottaa jokibotski alle kohti paakaupunkia Vientianea, josta jatkaisin etelaan, mutta Nico ja Michael saivat paani kaannettya ja nousin heidan kanssaan bussiin kohti Vang Viengia...
Vang Vieng. Entinen leppoisa pikkukyla kauniiden karst kalliomuodostelmien valissa, joen varressa. Nykyisin Silkka brittituristien juhlapaikka, jossa aamulla hypataan jokeen riistohintaan vuokratun sisarenkaan kanssa, ostetaan yksi olut, ajaudutaan ensimmaiseen rantabaariin, juodaan lisaa, ollaa neljannen baarin jalkeen niin humalassa ja huumeissa ettei joko kykene tai yksinkertaisesti ehdi jatkaa rauhallista lilluntaa kohti kylaa, ja otetaan Tuk Tuk alle.. Sitten seuravaana paivana maataan tienvarsikuppiloissa kankkusessa vahtaamassa aivottomana zombina Frendeja, "happy" pirteloita litkien. Kuulostaako hyvalta? No ei se niin kamala paikka ollut, ihan kivaahan se tubeilu oli, mutta jos etsit jotain muuta kuin bileita ja huumeita, loytyy Laosista ihan oikeasti parempiakin paikkoja.. Vang Viengista otinkin siis suunnan hyvinkin pikaisesti kohti kapitaalia, josta olisi nyt tarkoitus viisumin pidennyksen jalkeen jatkaa syvaan etelaan seikkailemaan! Ensi kertaan!
Viidakkoseikkailun jalkeen jatkoimme taas harkakolmikossa, kohti etelaa. Hyppasimme bussiin kohti Luang Prabangin kaupunkia, joka kuuluu Unescon maailmanperintokohteisiin lukuisine temppeleinensa ja nahtavyyksinensa. Loysimme itsemme kauniista Laoslaisesta pikkukaupungista hamartyvassa illassa, ja koska oli 2.6, Laon kansallispaiva, paatimme lahta Nicon kanssa tutkimaan loytyisiko ymparistosta jotain juhlittavaa. Etsiydyimme kaupungin laidalle pienehkolle temppelialueelle, jonne meidan seireeninlaulun lailla houkutteli kansanmusiikin kirjo ja temppelin takaa kuuluva erikoinen mantralaulanta. Temppelin pihalla lukuisat kauppiaat myivat katuruokaa, oli peleja ja laikkeja, musiikki raikasi, ja yllatykseksemme olimme miltei ainoat ulkomaalaiset juhlissa. Ostimme oluet, ja katselimme, miten rastapainen hippi istui iloisessa transsissa muiden mantraajien keskella mikrofonin kiertaessa kadesta toiseen ja kummallisen lauluntapaisen kaikuessa ilmoilla. Hetken temppelipihan puuhia ihmeteltyamme siirryimme takaisin etupihalle, jossa kansanmusiikkiyhtye soitteli laulujaan, ja ilhmiset tanssivat ja joivat, liityimme mukaan. Pelasimme peleja, heitimme tikkaa, ja vietimme loistavaa aikaa paikallisten kanssa, kunnes puolenyon aikaan baarien tyhjetessa alkoi lansimaalaisten virta kayda kohti temppelia. Viihdyimme juhlissa viela tovin, ja suuntasimme yopuulle.
Aika Luang Prabangissa meni leppoisasti temppeleita kierrellen, ja lahialueen nahtavyyksia, vesiputouksia, tutkiskellessa. Rentoa ja helppoa eloa, josta ei paljon kirjoitettavaa nyt irtoa.
Luang Prabangista tarkoitukseni oli ottaa jokibotski alle kohti paakaupunkia Vientianea, josta jatkaisin etelaan, mutta Nico ja Michael saivat paani kaannettya ja nousin heidan kanssaan bussiin kohti Vang Viengia...
Vang Vieng. Entinen leppoisa pikkukyla kauniiden karst kalliomuodostelmien valissa, joen varressa. Nykyisin Silkka brittituristien juhlapaikka, jossa aamulla hypataan jokeen riistohintaan vuokratun sisarenkaan kanssa, ostetaan yksi olut, ajaudutaan ensimmaiseen rantabaariin, juodaan lisaa, ollaa neljannen baarin jalkeen niin humalassa ja huumeissa ettei joko kykene tai yksinkertaisesti ehdi jatkaa rauhallista lilluntaa kohti kylaa, ja otetaan Tuk Tuk alle.. Sitten seuravaana paivana maataan tienvarsikuppiloissa kankkusessa vahtaamassa aivottomana zombina Frendeja, "happy" pirteloita litkien. Kuulostaako hyvalta? No ei se niin kamala paikka ollut, ihan kivaahan se tubeilu oli, mutta jos etsit jotain muuta kuin bileita ja huumeita, loytyy Laosista ihan oikeasti parempiakin paikkoja.. Vang Viengista otinkin siis suunnan hyvinkin pikaisesti kohti kapitaalia, josta olisi nyt tarkoitus viisumin pidennyksen jalkeen jatkaa syvaan etelaan seikkailemaan! Ensi kertaan!
Paluu viidakkoon
Location: Internet cafe, Vientiane, Lao P.D.R
Kylman moottoripyoramatkan jalkeen saavuimme Muang Singista takaisin Luang Nam Than kylaan, ja valmistauduimme henkisesti seuraavan paivan expeditioniin. Mina, Nico, Michael, Sakemannitytot Anne ja Kathrine, seka Aussivahvistus Ellie olimme vuokranneet pari opasta ja kajakit suunnataksemme syvalle viidakkoon Nam Han luonnonsuojelualueella. Seuraava aamu valkeni harmaana ja koleana, niinkuin olimme jo tottuneet aamumme Laosissa nakemaan, mutta toiveet olivat silti korkealla, ehkapa ilma kirkastuisi ennen kuin olisimme joessa kajakkeinemme. Oppaamme Xai ja Xeng nappasivat meidat Tuk Tukin kyytiin, ja lahdimme viileassa aamussa kohti Nam Tha joen vartta, josta kolmen paivan viidakkoseikkailu olisi tarkoitus aloittaa.
Paiva 1.
Pysahdyimme venevalkamassa, jossa Xai kipaisi viela hakemaan laheisesta kuppilasta ruokatarpeita reppuunsa lounasta varten. Illallisen nauttisimme viidakossa, alkuasukasheimon seurassa. Hyppasimme kajakeihin ja oppaidemme perassa lahdimme hitaasti meloen valumaan alavirtaa rauhallisen joen myotaillessa viljelysmaista viidakoksi muuttuvaa rantapengerta. Muutaman tunnin melomisen jalkeen edessamme avautui alkuasukaskyla. Laen Taen -heimo, Xai kertoi. Rantauduimme kylan venevalkamaan ja rannalla kayskentelevat ihmiset tervehtivat muukalaisia iloisin "Sabaidii":n. Kiertelimme pienta, muutamasta paalujen paalla seisovasta bambuhokkelista koostuvaa kylaa hetkisen, katsellen pienokaisia leikkimassa yleismaailmallista leikkia: Keppi ja vanne. Puolialastomat piltit kirmailivat pyoranrenkaiden perassa keppiensa kanssa, aikuisten puuhastellessa askareitaan, kuka viljelyksilla, kuka virkaten. Laen Thaen heimon naisissa silmaan pisti perinteisen vaatetuksen lisaksi yksi erikoisuus: Kulmakarvattomuus. Kyselin syyta Xailta, ja han kertoi naisten ajavan kulmakarvansa kun tulevat nainti-ikaan, yleensa 14-16 vuotiaina, jotta pojat tietavat heidan olevan kypsia avioliittoon. Istuimme hetken Xain kertoessa kylan elamasta. Laen Taen heimon juuret ovat Kiinassa, josta he satoja vuosia sitten laskeutuivat Nam Than korkeudelle viljelemaan maata ja elaimia. Kiinalaiset juuret nakyivat edelleen, silla vaikka Laen Thaen heimolaiset puhuivat Laon lisaksi omaa murrettaan, joka kuitenkin oli hyvin lahella Laoa, muistutti kirjoitettu kieli silti enemman Kiinaa kuin Laoa. Xai osti kylasta lisaa lounastarpeita, ja heimon naiset lahjoivat vieraita pienin koristeellisin pussukoin, jonka jalkeen hyvastelimme ystavalliset alkuasukkaat ja jatkoimme lounaspaikan etsiskelya.
Muutaman tunnin melonnan jalkeen rantauduimme hiekkaiselle sarkalle. Xeng katosi pusikkoon, ja palasi pian banaanipuun lehtien kanssa ja alkoi vasata poytaa Xain kaivaessa evaita repustaan. Banaaninlehdykoille alkoi ilmestya paljon vihanneksia, porsasta, chileja, bataattia ja tottakai sticky ricea, paikallista riisia. Sormilla joen varressa banaaninlehdilta yhta matkani parasta ateriaa syodessani, auringon paistaessa nyt pilvettomaksi muuttuneelta taivaalta mietin taas, kuinka voisin olla myos kylmassa pohjolassa, toissa seitsemasta neljaan, loskaa kiroten... En ollut.
Jatkoimme matkaamme siella taalla pienia koskia laskien alas Nam Than vartta, kun ohitimme Luonnon puistolle nimen antaneen Nam Ha joen uoman, ja aloimme olla lahella taman paivan maaranpaatamme, joen varrella asuvaa Kamu heimon kylaa. Rantauduimme kylaan ja lahdimme tervehtimaan kylapaallikkoa, joka oli tullut puolimatkaan vastaan kuultuaan Xain joelta pilliinsa vislaamat kutsut. Paallikko ohjasi vieraat pieneen bambubungaloviin, joka ilmeisesti oli varattu heimon vieraille. Kannoimme reppumme sisaan, ja oppaamme alkoivat valittomasti vasaamaan heimon naisten kanssa illallista, antaen meille nain aikaa tutstua kylaan ominpain. Samoilin hetken kylassa, joka ei juuri eronnut edellisesta, lukuunottamatta traditionaalisten vaatekappaleiden vahyytta. Kamut pukeutuivat mieluummin T-paitaan kuin saronkiin. Ohitin mudassa teutaroivia porsaita, ja vaistelin pienia jaloissa piipittavia kanoja. Tervehdin ulkona tulilla istuvaa perhetta, joka grillasi tikkujen nokassa rottia iltapalaksi. Nuotiolla istuva nuorukainen tervehti minua englanniksi, ja kysyi mista olin kotoisin. Vastasin, ja kysyin kuinka han puhui nuin sujuvaa englantia. Poika kertoi opiskelevansa isommassa kylassa, ja haaveilevansa paikasta yliopistossa. Poika kutsui minut sisaan, ja kaivoi kaapista pullon kotipolttoista, Lao Laoa. Istuimme hetken rupattelemassa kylasta riisiviskia litkien, kunnes mahani antoi alkaa merkkeja illallishimosta, ja hyvastelin nuorukaisen suunnaten bungalovilleni katsomaan josko illallinen jo odottelisi.
Pimenevassa illassa, kynttilan valossa, istuimme pienelle bambupoydalle katetun herkkuillalisen edessa oppaidemme, kylan vanhimman ja muutaman muun kylalaisen kanssa rupatellen ja ateriasta nauttien, kun Xeng tuli sisaan suuren saviruukun kanssa. Ruukku sisalsi Lao Haita, riisiviinia, jota nautitaan suoraan suuresta ruukusta pitkalla pillilla. Xeng kaatoi tilkan viinia lattialle, ja otti ryypyn. Xai kertoi ensimmaisen tilkan menevan aina talon hengelle, jottei henki pahastuisi. Kamut, kuten Laen Taenitkin ovat Animisteja, luonnonhenkiin uskovia ihmisia, joille hengista tarkein on talon henki, jota ei parane suututtaa. Pilli kiersi ringissa, ja aina oli otettava ryyppy, varsinkin jos olit mies, ethan halunnut suututtaa talon henkea. Istuimme jutustelemassa animismista ja heimon elamasta kunnes viini alkoi vieda voiton ja paatimme siirtya unille ohkaisille patjoillemme bungalovin nurkassa. Nukahdin sammakkokuoron rannaltakuuluvaan kurnutukseen pilkkopimeassa viidakon yossa.
Paiva 2.
Herasimme varhain Xain jo kokkaillessa aamupalaksi riisia ja kananmunia. Soimme ravitsevan aamiaisen ja pakkasimme riisinyytit ja kylan neitosten illalla valmistavat evaat reppuihimme ja lahdimme kajakkimme hyljaten tarpomaan kohti viidakon syovereita. Matkaa seuraavaan Kamu kylaan olisi noin 5-6 tunnin kavelyn verran. Paratiisilinnut raikasivat puissa kun jatimme solisevan Nam Tha joen taaksemme ja lahdimme Kamujen viljelysmaat ohittaen tunkeutumaan sademetsan syovereihin. Talsimme vehreyden keskella muutaman tunnin kun saavuimme sisarjoen, Nam Han varrelle. Joki oli ylitettava, mutta lautta, jota alkuasukkaat kayttivat joen ylitykseen oli toisella puolen. Michael vanhana makeanveden saukkona hylkasi hikiset vaatteensa ja hyppasi raikkaaseen veteen tavoitellen lauttaa joen toiselta puolen. Odotellessamme lautturiamme takaisin paatimme lounastaa vastarannan hiekkasarkalla, ja Xeng vanhana sissina sujahti taas metsan siimekseen etsimaan "ruokailuvalineita".
Jatkoimme lounaan jalkeen taivaltamme korkeiden puiden ja vihertavien pensaiden ja mutaisen maan seassa iilimatoja miten kuten onnistuneesti vaistellen (Michael ja Nico saivat osuutensa naiden nappasuiden ruokahalusta) poluntapaista seuraillen, kun eteemme avautui pieni laakso jonka keskella nakyi vanha nuotiopaikka. Paatimme pitaa tauon nuotiopaikalla. Istahdin alas ja kaivoin tupakkani esille, kun Xeng esitteli kadentaitojaan vasaamalla pienesta bambunpatkasta bongin. Piippu tayttyi napparasti vieressa solisevasta purosta, ja niimpa nautimme tupakkamme bambubongin roplattelun kompatessa viidakon muita aania.
Saavuimme seuraavaan Kamu kylaan aikaisin iltapaivalla. Kyla oli pienempi kuin edellinen, joka piti parinkymmenen bambumajansa sisalla 73 paista alkuasukasyhteisoa. Uudessa kylassamme majoja oli ehka puolet, joten laskeskelin pitkan matematiikan lubenter abrobaturillani asukkaitakin olevan korkeintaan nelisenkymmenta. Etsiydyimme oppaamme kanssa majaamme, ja paatimme pulahtaa peseytymaan raikkaaseen Nam Han. Uintireissulta palatessamme oli pihalle sytytetty nuotio, jonka eteen istahdimme rupattelemaan ja polttelemaan tupakkaa uudesta piipustani. Xai puuhasteli majan sisalla illallislisukkeiden kimpussa, kun yksi kylan naisista saapui komea kukko muassaan nuotiollemme esittelemaan illallisen paaruokalajia. Nainen viittoi menevansa majan taakse paastamaan illallsien paivilta, joten paatimme Nicon kanssa seurata. Olimmehan syomassa taman komean elikon, joten olisi tekopyhaa sulkea silmansa sen teurastukselta. Nainen nappasi maasta liaaninpatkan, solmien siihen lenkin, ja pujotti komeuden kukon kaulaan. Nainen kiristi lenkin ja ripusti helttaniekan majan seinustalle. Kukko yritti laulaa viimesen kiekuunsa, satki avuttomana parikymmentaminuuttia, kunnes silmat kaantyivat kuoppiensa sisaan elaman poistumisen merkiksi. Nainen saapui takaisin talon taakse kuuman veden kanssa, kalttasi ja hoyhensi kukon, ja lakoi pilkkoa illallistamme helpommin syotaviin osasiin.
Kukko maistui keitossa herkulliselta, vaikka tuon asken elavana nahneen komean kaverin syonti vahan omaatuntoa kolkuttikin. Mutta helttaniekka oli kuitenkin luomuinta luomua, ja kirmannut koko ikansa kanalauman ihannoinnin saattelemana vapaana pitkin viidakkokylan raitteja. Loistavan illallisen jalkeen poytaan ilmestyi taas pullo Lao Laoa, ja shotit alkoivat kiertaa talon hengelta vieraille. 40 prosenttinen riisiviina kihisi helttaan (ei, ei sen askeisen kukon.. kuvainnollisesti) ja paikalliset painelivat yopuulle meidan vieraiden jaadessa viela istuskelemaan pihanuotiolle toviksi.
Paiva 3.
Hyvastelimme aamupalan jalkeen kylan paallikon ja lahdimme jatkamaan marssiamme kohti sivistysta. Joen rannan mutaiset polut ja iilimadot muuttuivat jyrkaksi ylamaeksi, jota taivalsimme muutamantunnin, hikoillen, ja Luang Nam Thassa odottavista hedelmapirteloista unelmoiden. Luonastimme kallion paalla, valtavien puiden oksistojen valista siiviloityvan auringonvalon valkkeessa viimeista kertaa banaaninlehti poytana, ja ruokaa sormilla mahaamme mattaen. Tata tulisi ikava. Totta se on, ruoka maistuu paremmalta sormin syoden. Laskeuduttuamme alas ja seuraavan kylaan paastyamme olimme jo tien varressa, josta nappasimme Tuk Tukin takaisin kylaan, ravintolan eteen, huurteista, hyvinansaittua Lao-olutta nauttimaan.
PS: Kuvien lataaminen ei oikein ota hitaan nettiyhteyden takia tuulta alleen taalla Laosissa.. lisaillaan niita sitten myohemmin..
Kylman moottoripyoramatkan jalkeen saavuimme Muang Singista takaisin Luang Nam Than kylaan, ja valmistauduimme henkisesti seuraavan paivan expeditioniin. Mina, Nico, Michael, Sakemannitytot Anne ja Kathrine, seka Aussivahvistus Ellie olimme vuokranneet pari opasta ja kajakit suunnataksemme syvalle viidakkoon Nam Han luonnonsuojelualueella. Seuraava aamu valkeni harmaana ja koleana, niinkuin olimme jo tottuneet aamumme Laosissa nakemaan, mutta toiveet olivat silti korkealla, ehkapa ilma kirkastuisi ennen kuin olisimme joessa kajakkeinemme. Oppaamme Xai ja Xeng nappasivat meidat Tuk Tukin kyytiin, ja lahdimme viileassa aamussa kohti Nam Tha joen vartta, josta kolmen paivan viidakkoseikkailu olisi tarkoitus aloittaa.
Paiva 1.
Pysahdyimme venevalkamassa, jossa Xai kipaisi viela hakemaan laheisesta kuppilasta ruokatarpeita reppuunsa lounasta varten. Illallisen nauttisimme viidakossa, alkuasukasheimon seurassa. Hyppasimme kajakeihin ja oppaidemme perassa lahdimme hitaasti meloen valumaan alavirtaa rauhallisen joen myotaillessa viljelysmaista viidakoksi muuttuvaa rantapengerta. Muutaman tunnin melomisen jalkeen edessamme avautui alkuasukaskyla. Laen Taen -heimo, Xai kertoi. Rantauduimme kylan venevalkamaan ja rannalla kayskentelevat ihmiset tervehtivat muukalaisia iloisin "Sabaidii":n. Kiertelimme pienta, muutamasta paalujen paalla seisovasta bambuhokkelista koostuvaa kylaa hetkisen, katsellen pienokaisia leikkimassa yleismaailmallista leikkia: Keppi ja vanne. Puolialastomat piltit kirmailivat pyoranrenkaiden perassa keppiensa kanssa, aikuisten puuhastellessa askareitaan, kuka viljelyksilla, kuka virkaten. Laen Thaen heimon naisissa silmaan pisti perinteisen vaatetuksen lisaksi yksi erikoisuus: Kulmakarvattomuus. Kyselin syyta Xailta, ja han kertoi naisten ajavan kulmakarvansa kun tulevat nainti-ikaan, yleensa 14-16 vuotiaina, jotta pojat tietavat heidan olevan kypsia avioliittoon. Istuimme hetken Xain kertoessa kylan elamasta. Laen Taen heimon juuret ovat Kiinassa, josta he satoja vuosia sitten laskeutuivat Nam Than korkeudelle viljelemaan maata ja elaimia. Kiinalaiset juuret nakyivat edelleen, silla vaikka Laen Thaen heimolaiset puhuivat Laon lisaksi omaa murrettaan, joka kuitenkin oli hyvin lahella Laoa, muistutti kirjoitettu kieli silti enemman Kiinaa kuin Laoa. Xai osti kylasta lisaa lounastarpeita, ja heimon naiset lahjoivat vieraita pienin koristeellisin pussukoin, jonka jalkeen hyvastelimme ystavalliset alkuasukkaat ja jatkoimme lounaspaikan etsiskelya.
Muutaman tunnin melonnan jalkeen rantauduimme hiekkaiselle sarkalle. Xeng katosi pusikkoon, ja palasi pian banaanipuun lehtien kanssa ja alkoi vasata poytaa Xain kaivaessa evaita repustaan. Banaaninlehdykoille alkoi ilmestya paljon vihanneksia, porsasta, chileja, bataattia ja tottakai sticky ricea, paikallista riisia. Sormilla joen varressa banaaninlehdilta yhta matkani parasta ateriaa syodessani, auringon paistaessa nyt pilvettomaksi muuttuneelta taivaalta mietin taas, kuinka voisin olla myos kylmassa pohjolassa, toissa seitsemasta neljaan, loskaa kiroten... En ollut.
Jatkoimme matkaamme siella taalla pienia koskia laskien alas Nam Than vartta, kun ohitimme Luonnon puistolle nimen antaneen Nam Ha joen uoman, ja aloimme olla lahella taman paivan maaranpaatamme, joen varrella asuvaa Kamu heimon kylaa. Rantauduimme kylaan ja lahdimme tervehtimaan kylapaallikkoa, joka oli tullut puolimatkaan vastaan kuultuaan Xain joelta pilliinsa vislaamat kutsut. Paallikko ohjasi vieraat pieneen bambubungaloviin, joka ilmeisesti oli varattu heimon vieraille. Kannoimme reppumme sisaan, ja oppaamme alkoivat valittomasti vasaamaan heimon naisten kanssa illallista, antaen meille nain aikaa tutstua kylaan ominpain. Samoilin hetken kylassa, joka ei juuri eronnut edellisesta, lukuunottamatta traditionaalisten vaatekappaleiden vahyytta. Kamut pukeutuivat mieluummin T-paitaan kuin saronkiin. Ohitin mudassa teutaroivia porsaita, ja vaistelin pienia jaloissa piipittavia kanoja. Tervehdin ulkona tulilla istuvaa perhetta, joka grillasi tikkujen nokassa rottia iltapalaksi. Nuotiolla istuva nuorukainen tervehti minua englanniksi, ja kysyi mista olin kotoisin. Vastasin, ja kysyin kuinka han puhui nuin sujuvaa englantia. Poika kertoi opiskelevansa isommassa kylassa, ja haaveilevansa paikasta yliopistossa. Poika kutsui minut sisaan, ja kaivoi kaapista pullon kotipolttoista, Lao Laoa. Istuimme hetken rupattelemassa kylasta riisiviskia litkien, kunnes mahani antoi alkaa merkkeja illallishimosta, ja hyvastelin nuorukaisen suunnaten bungalovilleni katsomaan josko illallinen jo odottelisi.
Pimenevassa illassa, kynttilan valossa, istuimme pienelle bambupoydalle katetun herkkuillalisen edessa oppaidemme, kylan vanhimman ja muutaman muun kylalaisen kanssa rupatellen ja ateriasta nauttien, kun Xeng tuli sisaan suuren saviruukun kanssa. Ruukku sisalsi Lao Haita, riisiviinia, jota nautitaan suoraan suuresta ruukusta pitkalla pillilla. Xeng kaatoi tilkan viinia lattialle, ja otti ryypyn. Xai kertoi ensimmaisen tilkan menevan aina talon hengelle, jottei henki pahastuisi. Kamut, kuten Laen Taenitkin ovat Animisteja, luonnonhenkiin uskovia ihmisia, joille hengista tarkein on talon henki, jota ei parane suututtaa. Pilli kiersi ringissa, ja aina oli otettava ryyppy, varsinkin jos olit mies, ethan halunnut suututtaa talon henkea. Istuimme jutustelemassa animismista ja heimon elamasta kunnes viini alkoi vieda voiton ja paatimme siirtya unille ohkaisille patjoillemme bungalovin nurkassa. Nukahdin sammakkokuoron rannaltakuuluvaan kurnutukseen pilkkopimeassa viidakon yossa.
Paiva 2.
Herasimme varhain Xain jo kokkaillessa aamupalaksi riisia ja kananmunia. Soimme ravitsevan aamiaisen ja pakkasimme riisinyytit ja kylan neitosten illalla valmistavat evaat reppuihimme ja lahdimme kajakkimme hyljaten tarpomaan kohti viidakon syovereita. Matkaa seuraavaan Kamu kylaan olisi noin 5-6 tunnin kavelyn verran. Paratiisilinnut raikasivat puissa kun jatimme solisevan Nam Tha joen taaksemme ja lahdimme Kamujen viljelysmaat ohittaen tunkeutumaan sademetsan syovereihin. Talsimme vehreyden keskella muutaman tunnin kun saavuimme sisarjoen, Nam Han varrelle. Joki oli ylitettava, mutta lautta, jota alkuasukkaat kayttivat joen ylitykseen oli toisella puolen. Michael vanhana makeanveden saukkona hylkasi hikiset vaatteensa ja hyppasi raikkaaseen veteen tavoitellen lauttaa joen toiselta puolen. Odotellessamme lautturiamme takaisin paatimme lounastaa vastarannan hiekkasarkalla, ja Xeng vanhana sissina sujahti taas metsan siimekseen etsimaan "ruokailuvalineita".
Jatkoimme lounaan jalkeen taivaltamme korkeiden puiden ja vihertavien pensaiden ja mutaisen maan seassa iilimatoja miten kuten onnistuneesti vaistellen (Michael ja Nico saivat osuutensa naiden nappasuiden ruokahalusta) poluntapaista seuraillen, kun eteemme avautui pieni laakso jonka keskella nakyi vanha nuotiopaikka. Paatimme pitaa tauon nuotiopaikalla. Istahdin alas ja kaivoin tupakkani esille, kun Xeng esitteli kadentaitojaan vasaamalla pienesta bambunpatkasta bongin. Piippu tayttyi napparasti vieressa solisevasta purosta, ja niimpa nautimme tupakkamme bambubongin roplattelun kompatessa viidakon muita aania.
Saavuimme seuraavaan Kamu kylaan aikaisin iltapaivalla. Kyla oli pienempi kuin edellinen, joka piti parinkymmenen bambumajansa sisalla 73 paista alkuasukasyhteisoa. Uudessa kylassamme majoja oli ehka puolet, joten laskeskelin pitkan matematiikan lubenter abrobaturillani asukkaitakin olevan korkeintaan nelisenkymmenta. Etsiydyimme oppaamme kanssa majaamme, ja paatimme pulahtaa peseytymaan raikkaaseen Nam Han. Uintireissulta palatessamme oli pihalle sytytetty nuotio, jonka eteen istahdimme rupattelemaan ja polttelemaan tupakkaa uudesta piipustani. Xai puuhasteli majan sisalla illallislisukkeiden kimpussa, kun yksi kylan naisista saapui komea kukko muassaan nuotiollemme esittelemaan illallisen paaruokalajia. Nainen viittoi menevansa majan taakse paastamaan illallsien paivilta, joten paatimme Nicon kanssa seurata. Olimmehan syomassa taman komean elikon, joten olisi tekopyhaa sulkea silmansa sen teurastukselta. Nainen nappasi maasta liaaninpatkan, solmien siihen lenkin, ja pujotti komeuden kukon kaulaan. Nainen kiristi lenkin ja ripusti helttaniekan majan seinustalle. Kukko yritti laulaa viimesen kiekuunsa, satki avuttomana parikymmentaminuuttia, kunnes silmat kaantyivat kuoppiensa sisaan elaman poistumisen merkiksi. Nainen saapui takaisin talon taakse kuuman veden kanssa, kalttasi ja hoyhensi kukon, ja lakoi pilkkoa illallistamme helpommin syotaviin osasiin.
Kukko maistui keitossa herkulliselta, vaikka tuon asken elavana nahneen komean kaverin syonti vahan omaatuntoa kolkuttikin. Mutta helttaniekka oli kuitenkin luomuinta luomua, ja kirmannut koko ikansa kanalauman ihannoinnin saattelemana vapaana pitkin viidakkokylan raitteja. Loistavan illallisen jalkeen poytaan ilmestyi taas pullo Lao Laoa, ja shotit alkoivat kiertaa talon hengelta vieraille. 40 prosenttinen riisiviina kihisi helttaan (ei, ei sen askeisen kukon.. kuvainnollisesti) ja paikalliset painelivat yopuulle meidan vieraiden jaadessa viela istuskelemaan pihanuotiolle toviksi.
Paiva 3.
Hyvastelimme aamupalan jalkeen kylan paallikon ja lahdimme jatkamaan marssiamme kohti sivistysta. Joen rannan mutaiset polut ja iilimadot muuttuivat jyrkaksi ylamaeksi, jota taivalsimme muutamantunnin, hikoillen, ja Luang Nam Thassa odottavista hedelmapirteloista unelmoiden. Luonastimme kallion paalla, valtavien puiden oksistojen valista siiviloityvan auringonvalon valkkeessa viimeista kertaa banaaninlehti poytana, ja ruokaa sormilla mahaamme mattaen. Tata tulisi ikava. Totta se on, ruoka maistuu paremmalta sormin syoden. Laskeuduttuamme alas ja seuraavan kylaan paastyamme olimme jo tien varressa, josta nappasimme Tuk Tukin takaisin kylaan, ravintolan eteen, huurteista, hyvinansaittua Lao-olutta nauttimaan.
PS: Kuvien lataaminen ei oikein ota hitaan nettiyhteyden takia tuulta alleen taalla Laosissa.. lisaillaan niita sitten myohemmin..
1.12.2008
Laos
Location: Internet cafe, Luang Nam Tha, Laos
Paatin jatkaa matkaani Michaelin ja Nicon seurassa kunnes ajatukset reitista menevat ristiin. Matkasimme Jinhongista Menglaan, Laosin rajan tuntumassa sijaitsevaan kuhinakeskukseen. Meno oli kuin missa tahansa itseaan kunnioittavassa rajakaupungissa. Hotellit halpoja, ruoka hyvaa, olut halpaa, ja katukuva toisti kaavaa bordelli-kauppa-kampaamo-bordelli-ravintola-bordelli. Hyvin nukutun yon jalkeen otimme bussin rajalle. Meidat vastaanotti hyvin englantia taitava rajavirkailija, joka ystavallisyyttaan napsaisi viela viimeisen kuvan matkamiehista Kiinassa.
Kavelimme muutaman kilometrin Laosin puolelle rajaa, ja maahantuloviranomainen hiljaisessa kopissaan kysyi miten voisi auttaa. Totesimme etta viisumi tekisi hyvaa, silla olimme matkalla Laosiin. Mies leimasi passit, kerasi 35 jenkkidollarin kateismaksun, ja toivotti hyvaa matkaan, neuvoen meidat bussille kohti Luang Nam Thata, provinssin paa"kaupunkia". Vaihdoin viimeiset Kiinan rampylani Kipeiksi, ja kipusimme muodollisen viisumintarkastuksen jalkeen minibussiin.
Muutama ensimmainen paiva Laosissa meni uuteen maahan aklimitoituessa. Makoilua ravintoloiden pehmoisilla tyynyilla, tropiikin hedelmapirteloita nauttien ja hyvaa ruokaa syoden, valissa paivaunia ottaen. Aklimitoitumiskuurin jalkeen paatimme tutustua hieman uuteen ymparistoomme. Nicon ja Michaelin lisaksi mukaan tarttui Anne, saksalainen tytto jonka tapasimme illanistujaisissa yhdessa Nam Than ravintoloista. Vuokrasimme skootterit, 125 kuutiosenttimetria vapautta, ja lahdimme kohti Muang Singin kylaa, kultaisen kolmion entista oopiumpaakaupungia, 60 kilometria pohjoiseen.
Saavuimme Muang Singiin iltapaivalla ja etsiydyimme mukavaan bungaloviin kylan laidalla. Suuntasimme lounaalle yhteen lukuisista ravintoloista, kun kimppuumme kavi lauma vanhoja akha -heimon rouvia, koruja kaupitellen. Osoitimme epakiinnostuksemme koruihin, ja todellinen kaupittelun syy selvisi. Yksi rouvista kaivoi korupussukastaan nyssakan. Oopiumia. Tama traditionaalinen vuoristoheimojen laakkeena kayttama unikosta uutettu huume on edelleen epavirallisesti yksi Laosin suurimmista vientituotteista, ja maahan kohdistunut huumeturismi ei ainakaan vahenna taman kiistellyn kasvin viljelya. Kaikki te, jotka haluatte kokeilla isoa O:ta Laosissa, muistakaa yksi asia. Voit polttaa kerran, ja viikkojen kuluttua olet jo satojen kilometrien paasta paikallisista, joilta opiaattisi ostit. Mutta nama paikalliset kohtaavat saman houkutuksen paivasta toiseen vierailusi jalkeen. Todellisuus on etta riippuvaisuusluvut Laosissa ovat hurjat, ja yha useampi pohjoisen heimolaisista siirtyy oopiumin poltosta kovempiin aineisiin. Ole siis vastuullinen. Tastakin syysta muorit lahtivat luotamme ilman kauppoja, ja me jatkoimme Laabin syontia.
Suuntasimme mahat pulleina kiertelemaan pienempia akha kylia Muang Singin laitamilla. Pysaytimme skootterimme pienen tientapaisen paassa olevan luostarikoulun eteen. Pihalla lauma oransseihin kaapuihin sonnustautuneita lapsosia leikki sujuvaa shaolininnyrkkeilya vetavan vanhuksen kanssa, joka leikillaan muksi nuoria munkkeja ympariinsa, naurun raikaessa luostarin pihalla. Seisoimme porttien ulkopuolella katsellen vanhuksen ja lasten leikkeja, kun mies huomasi vierailijat. Vanhus viittoi meidat astumaan sisaan, ja suuntasimme portin lapi luostarin pihalle. Vanha munkki jatti lapset leikkimaan savuavan nuotion liepeille ja tervehti meita. Sabai dii. Mies viittoi mukaansa ja kuljetti meita ympari koristeellisen luostarin rakennuksia, ystavallinen hymy kasvoillaan opastaen meita luostarin tavoille ja rukoilemaan jumalhahmojen edessa. Kiersimme luostaria puolisen tuntia, yksinkertaisista nukkumatiloista keittioon, ja kirjaviin temppeleihin. Luostarikierroksen jalkeen vain Laoa taitava munkki viittoi meita mukaansa viereiseen pieneen kylaan. Ihmiset tuijottivat omituista saattuetta paalujen paalla seisovista bambutaloistaan kiinnostuneina, munkin kuljettaessa meita kaivolta toiselle, esitellen kylan omavaraista talousvesijarjestelmaa. Porsaat, lehmat, koirat ja kanat kirmasivat jaloissamme, ja seurasimme ystavallista vanhusta hanen yrittaessaan kertoa meille mitka kaivoista olivat hyvia, mitka jo kuivuneita. Vietimme iltapaivan munkin seurassa, ja auringon alakessa painua mailleen hyvastelimme ystavallisen vanhuksen ja suuntasimme takaisin pratkillemme.
Matkalla Muang Singiin kuulimme laheiselta pelloilta rumpujen pauketta ja innostuneita huutoja. Paatimme katsastaa mita oli tekeilla. Ajoimme skootterimme pellonlaitaan, jolla oli kaynnissa jalkapallo-ottelu, kotikyla vastaan vierailijat. Istahdimme paikallisten allistykseksi ruohikolle seuraamaan pelia, kysellen tilannetta. 0-0. Kannustimme hurjasti kotijoukkuetta, joka paljain jaloin pani kampoihin isommasta kylasta olevalle kunnon varusteissa pelaavalle tiimille. Aurinko painui mailleen, peli paattyi ratkaisemattomana. Otimme skootterimme ja palasimme bungaloviimme nauttimaan viilenevasta illasta ja kylmasta BeerLaosta.
Ensi kerralla: Paluu viidakkoon
Ps: Kuvien lataaminen ei onnistunut, lisaan ne tekstiin myohemmin..
Paatin jatkaa matkaani Michaelin ja Nicon seurassa kunnes ajatukset reitista menevat ristiin. Matkasimme Jinhongista Menglaan, Laosin rajan tuntumassa sijaitsevaan kuhinakeskukseen. Meno oli kuin missa tahansa itseaan kunnioittavassa rajakaupungissa. Hotellit halpoja, ruoka hyvaa, olut halpaa, ja katukuva toisti kaavaa bordelli-kauppa-kampaamo-bordelli-ravintola-bordelli. Hyvin nukutun yon jalkeen otimme bussin rajalle. Meidat vastaanotti hyvin englantia taitava rajavirkailija, joka ystavallisyyttaan napsaisi viela viimeisen kuvan matkamiehista Kiinassa.
Kavelimme muutaman kilometrin Laosin puolelle rajaa, ja maahantuloviranomainen hiljaisessa kopissaan kysyi miten voisi auttaa. Totesimme etta viisumi tekisi hyvaa, silla olimme matkalla Laosiin. Mies leimasi passit, kerasi 35 jenkkidollarin kateismaksun, ja toivotti hyvaa matkaan, neuvoen meidat bussille kohti Luang Nam Thata, provinssin paa"kaupunkia". Vaihdoin viimeiset Kiinan rampylani Kipeiksi, ja kipusimme muodollisen viisumintarkastuksen jalkeen minibussiin.
Muutama ensimmainen paiva Laosissa meni uuteen maahan aklimitoituessa. Makoilua ravintoloiden pehmoisilla tyynyilla, tropiikin hedelmapirteloita nauttien ja hyvaa ruokaa syoden, valissa paivaunia ottaen. Aklimitoitumiskuurin jalkeen paatimme tutustua hieman uuteen ymparistoomme. Nicon ja Michaelin lisaksi mukaan tarttui Anne, saksalainen tytto jonka tapasimme illanistujaisissa yhdessa Nam Than ravintoloista. Vuokrasimme skootterit, 125 kuutiosenttimetria vapautta, ja lahdimme kohti Muang Singin kylaa, kultaisen kolmion entista oopiumpaakaupungia, 60 kilometria pohjoiseen.
Saavuimme Muang Singiin iltapaivalla ja etsiydyimme mukavaan bungaloviin kylan laidalla. Suuntasimme lounaalle yhteen lukuisista ravintoloista, kun kimppuumme kavi lauma vanhoja akha -heimon rouvia, koruja kaupitellen. Osoitimme epakiinnostuksemme koruihin, ja todellinen kaupittelun syy selvisi. Yksi rouvista kaivoi korupussukastaan nyssakan. Oopiumia. Tama traditionaalinen vuoristoheimojen laakkeena kayttama unikosta uutettu huume on edelleen epavirallisesti yksi Laosin suurimmista vientituotteista, ja maahan kohdistunut huumeturismi ei ainakaan vahenna taman kiistellyn kasvin viljelya. Kaikki te, jotka haluatte kokeilla isoa O:ta Laosissa, muistakaa yksi asia. Voit polttaa kerran, ja viikkojen kuluttua olet jo satojen kilometrien paasta paikallisista, joilta opiaattisi ostit. Mutta nama paikalliset kohtaavat saman houkutuksen paivasta toiseen vierailusi jalkeen. Todellisuus on etta riippuvaisuusluvut Laosissa ovat hurjat, ja yha useampi pohjoisen heimolaisista siirtyy oopiumin poltosta kovempiin aineisiin. Ole siis vastuullinen. Tastakin syysta muorit lahtivat luotamme ilman kauppoja, ja me jatkoimme Laabin syontia.
Suuntasimme mahat pulleina kiertelemaan pienempia akha kylia Muang Singin laitamilla. Pysaytimme skootterimme pienen tientapaisen paassa olevan luostarikoulun eteen. Pihalla lauma oransseihin kaapuihin sonnustautuneita lapsosia leikki sujuvaa shaolininnyrkkeilya vetavan vanhuksen kanssa, joka leikillaan muksi nuoria munkkeja ympariinsa, naurun raikaessa luostarin pihalla. Seisoimme porttien ulkopuolella katsellen vanhuksen ja lasten leikkeja, kun mies huomasi vierailijat. Vanhus viittoi meidat astumaan sisaan, ja suuntasimme portin lapi luostarin pihalle. Vanha munkki jatti lapset leikkimaan savuavan nuotion liepeille ja tervehti meita. Sabai dii. Mies viittoi mukaansa ja kuljetti meita ympari koristeellisen luostarin rakennuksia, ystavallinen hymy kasvoillaan opastaen meita luostarin tavoille ja rukoilemaan jumalhahmojen edessa. Kiersimme luostaria puolisen tuntia, yksinkertaisista nukkumatiloista keittioon, ja kirjaviin temppeleihin. Luostarikierroksen jalkeen vain Laoa taitava munkki viittoi meita mukaansa viereiseen pieneen kylaan. Ihmiset tuijottivat omituista saattuetta paalujen paalla seisovista bambutaloistaan kiinnostuneina, munkin kuljettaessa meita kaivolta toiselle, esitellen kylan omavaraista talousvesijarjestelmaa. Porsaat, lehmat, koirat ja kanat kirmasivat jaloissamme, ja seurasimme ystavallista vanhusta hanen yrittaessaan kertoa meille mitka kaivoista olivat hyvia, mitka jo kuivuneita. Vietimme iltapaivan munkin seurassa, ja auringon alakessa painua mailleen hyvastelimme ystavallisen vanhuksen ja suuntasimme takaisin pratkillemme.
Matkalla Muang Singiin kuulimme laheiselta pelloilta rumpujen pauketta ja innostuneita huutoja. Paatimme katsastaa mita oli tekeilla. Ajoimme skootterimme pellonlaitaan, jolla oli kaynnissa jalkapallo-ottelu, kotikyla vastaan vierailijat. Istahdimme paikallisten allistykseksi ruohikolle seuraamaan pelia, kysellen tilannetta. 0-0. Kannustimme hurjasti kotijoukkuetta, joka paljain jaloin pani kampoihin isommasta kylasta olevalle kunnon varusteissa pelaavalle tiimille. Aurinko painui mailleen, peli paattyi ratkaisemattomana. Otimme skootterimme ja palasimme bungaloviimme nauttimaan viilenevasta illasta ja kylmasta BeerLaosta.
Ensi kerralla: Paluu viidakkoon
Ps: Kuvien lataaminen ei onnistunut, lisaan ne tekstiin myohemmin..
Etelaan
Location: Internet cafe, Luang Nam Tha, Laos
Nyt Laosiin siirtyneena on hyva ottaa lyhykainen yhteenveto Kiinasta. Ensiksikin Kiina on perkeleen iso. Kaksi kuukautta riitti pieneen pintaraapaisuun kaikesta siita, mita Lohikaarmeiden maalla on tarjota matkamiehelle. Pohjoisen kasakeista ja mongooleista suurkaupunkien loistoon, Tiibetin buddhalaisuudesta etelan thai -vahemmistoihin. Onneksi Kiinaan on helppo palata, ja sen kulkuri aikoo kaakkoisaasian turneen jalkeen tehdakin, silla Tiibetiin on paastava. Toiseksi Kiina on kapitalistisin kommunistivaltio koko maailmassa. Raha vie, ihmiset vikisevat. Kaikkea saa mista vain, mihin kellon aikaan tahansa, ja kaikki pyorii kolikon ymparilla, ehka lukuunottamatta niita muutamia "kadesta-suuhun" -omavaraisuudella elavia heimoja. Kolmanneksi, Kiina on helppo maa matkustaa. Ehka koko maailman kattavin rataverkosto yltaa lahes jokaiseen kolkkaan, ja minne kiskot eivat kuljeta, bussi vie. Kieli ei ole este, yleismaailmallinen kehonkieli puree taallakin (Tottakai muutama phutonguan murteen sana on hyva taitaa, mutta ilman fraasisanakirjaakin paasee pitkalle) Ja kaiken lisaksi junailu on halpaa, jos malttaa tinkia sangysta, ja tyytyy penkkiin kuten kotomaassakin matkatessa.
Kiina on myos maa, jossa matkamies kohtaa paljon asioita, jotka saattavat meista lankkareista tuntua oudoilta, typerilta, ja jopa vastenmielisilta. Listaampa tassa muutamia minua huvittaneita paikallisia erikoisuuksia satunnaisessa jarjestyksessa:
Rakiminen: Tama on ehka ensimmainen, joidenkin mielesta jopa vastenmielinen eroavaisuus lansimaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa. Kaikki lapsista aikuisiin, miehista naisiin ja vaarista muoriin syljeskelevat koko ajan ja kaikkialla. Rakiminen ei ole junttimaisuutta, vaan johtaa juurensa kiinalaisen laaketieteen uskomuksesta, jonka mukaan syljen nieleminen on epaterveellista. Antakaa siis klimppien lentaa, ja viis veisatkaa niista sarsseista ja muista kulkutaudeista!
Pienokaiset: Kiinalaiset lapset eivat pukeudu pampperssiin. Vauvojen alaosaa koristaa kesat talvet housut, joista haaramus en saksittu veks. Kun hata yllattaa, nama kylmahermoiset (tai talvella oakaraiset..) lapsoset antavat ykkosen tai kakkosen lentaa siististi jalkakaytavalla kyykkien.
Rookaaminen: No polttaahan sita allekirjoittanutkin, mutta Kiinalaisista miehista ainakin 90 prosenttia sytyttelee savukkeen vahintaan varttitunnin valein. Jos et polta, et ole mies. Ja jos poltat, polta ketjussa, niin teki Maokin.
Kyykkypaska-asento: Enka tarkoita nyt vessa-asioita. Kiinalaiset kuluttavat aikaansa kaduilla hengaillessaan tassa aarimmaisen epamukavassa kyykkyasennossa, lehtia lukien, tupakkia poltellen ja paskaa puhuen. Kulkurin jalat menevat maitohapoille jo tualetissa piipahtaessa..
Tuijottaminen: Olet aina ensimmainen lansimaalainen jonka paikallinen on elaissaan nahnyt.
Valokuvaaminen: Kiinalaisilla turisteilla on tietaakseni kilpailu, kuinka monta lansimaalaista he lomallaan nakivat. Ainakin uskoisin nain, silla kuvani kadullakavelysta aamupalalla istumiseen koristavat tallahaavaa kymmenia kiinalaisia perhealbumeja
"Meyou": Mitaan ei ole. Ei mitaan. Usko jo, ja mene pois...
Nyt Laosiin siirtyneena on hyva ottaa lyhykainen yhteenveto Kiinasta. Ensiksikin Kiina on perkeleen iso. Kaksi kuukautta riitti pieneen pintaraapaisuun kaikesta siita, mita Lohikaarmeiden maalla on tarjota matkamiehelle. Pohjoisen kasakeista ja mongooleista suurkaupunkien loistoon, Tiibetin buddhalaisuudesta etelan thai -vahemmistoihin. Onneksi Kiinaan on helppo palata, ja sen kulkuri aikoo kaakkoisaasian turneen jalkeen tehdakin, silla Tiibetiin on paastava. Toiseksi Kiina on kapitalistisin kommunistivaltio koko maailmassa. Raha vie, ihmiset vikisevat. Kaikkea saa mista vain, mihin kellon aikaan tahansa, ja kaikki pyorii kolikon ymparilla, ehka lukuunottamatta niita muutamia "kadesta-suuhun" -omavaraisuudella elavia heimoja. Kolmanneksi, Kiina on helppo maa matkustaa. Ehka koko maailman kattavin rataverkosto yltaa lahes jokaiseen kolkkaan, ja minne kiskot eivat kuljeta, bussi vie. Kieli ei ole este, yleismaailmallinen kehonkieli puree taallakin (Tottakai muutama phutonguan murteen sana on hyva taitaa, mutta ilman fraasisanakirjaakin paasee pitkalle) Ja kaiken lisaksi junailu on halpaa, jos malttaa tinkia sangysta, ja tyytyy penkkiin kuten kotomaassakin matkatessa.
Kiina on myos maa, jossa matkamies kohtaa paljon asioita, jotka saattavat meista lankkareista tuntua oudoilta, typerilta, ja jopa vastenmielisilta. Listaampa tassa muutamia minua huvittaneita paikallisia erikoisuuksia satunnaisessa jarjestyksessa:
Rakiminen: Tama on ehka ensimmainen, joidenkin mielesta jopa vastenmielinen eroavaisuus lansimaisessa ja kiinalaisessa kulttuurissa. Kaikki lapsista aikuisiin, miehista naisiin ja vaarista muoriin syljeskelevat koko ajan ja kaikkialla. Rakiminen ei ole junttimaisuutta, vaan johtaa juurensa kiinalaisen laaketieteen uskomuksesta, jonka mukaan syljen nieleminen on epaterveellista. Antakaa siis klimppien lentaa, ja viis veisatkaa niista sarsseista ja muista kulkutaudeista!
Pienokaiset: Kiinalaiset lapset eivat pukeudu pampperssiin. Vauvojen alaosaa koristaa kesat talvet housut, joista haaramus en saksittu veks. Kun hata yllattaa, nama kylmahermoiset (tai talvella oakaraiset..) lapsoset antavat ykkosen tai kakkosen lentaa siististi jalkakaytavalla kyykkien.
Rookaaminen: No polttaahan sita allekirjoittanutkin, mutta Kiinalaisista miehista ainakin 90 prosenttia sytyttelee savukkeen vahintaan varttitunnin valein. Jos et polta, et ole mies. Ja jos poltat, polta ketjussa, niin teki Maokin.
Kyykkypaska-asento: Enka tarkoita nyt vessa-asioita. Kiinalaiset kuluttavat aikaansa kaduilla hengaillessaan tassa aarimmaisen epamukavassa kyykkyasennossa, lehtia lukien, tupakkia poltellen ja paskaa puhuen. Kulkurin jalat menevat maitohapoille jo tualetissa piipahtaessa..
Tuijottaminen: Olet aina ensimmainen lansimaalainen jonka paikallinen on elaissaan nahnyt.
Valokuvaaminen: Kiinalaisilla turisteilla on tietaakseni kilpailu, kuinka monta lansimaalaista he lomallaan nakivat. Ainakin uskoisin nain, silla kuvani kadullakavelysta aamupalalla istumiseen koristavat tallahaavaa kymmenia kiinalaisia perhealbumeja
"Meyou": Mitaan ei ole. Ei mitaan. Usko jo, ja mene pois...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)