Kolmesta neljaan

Location: Leh, Ladakh, J&K, India

Blogipostaus numero 114: Jossa kulkuri menee lapi lumen ja jaan, kolmesta neljaan kertaan.

Lahdin Manalista heti auringon noustua, ja tankattuani Colleenin tankin ja 5 litran varakanisterin tayteen, otin suunnaksi Rohtangin solan. Tien laidalla seisoi kyltti, joka varikoodein kertoi tien kunnosta: Rohtang, vihrea. Keylong, vihrea, Darcha, vihrea. Baralacha, punainen. Sarchu, punainen. Leh, punainen. Koska olen punavihersokea, paatin olla valittamatta vareista tuon taivaallista ja jatkoin matkaani.

Ohittelin vuohipaimenia, jotka jo aamutuimaan paimensivat katraitaan laiduntamaan, valissa tukkien tien. Odottelin sorkkaelukoiden taivallusta karsivallisesti, mihin tassa oli kiire. Tie nousi nousemistaan, ja paallysteen kunto, jos sita oli, alkoi olla huonohko. Pian olin lumirajassa, mutta kuten vihrea pallukka tien laidassa olleessa kyltissa oli kertonut, oli Rohtangin sola aurattu auki, ja vaikka mutainen ja loskainen tie tekikin ajamisesta ajoittain liukasta puuhaa, olin pian solan toisella puolella ja aloitin laskeutumisen laaksoon. Alkoi ripotella vetta, joten pysahdyin pienen telttaravintolan viereen fiksailemaan sadesuojaa tavaroideni paalle, ja suuntasin taman jalkeen telttaan nauttimaan kuumaa chaita ja herttaisen ladakhi rouvan laittamaa dal bhatia.

Saavuin pian Tandiin, viimeiseen mahdolliseen paikkaan tankata ennen Lehia. Tayttoaseman tankit vain sattuivat olevan tyhjillaan, ja aseman henkilokunta pyysi yrittamaan huomen aamulla uudestaan. Tayttoasemalla kayskenteli muutama muukin motoristi, Delhista ja Uttar Pradeshista. Vaihdoimme kuulumisia ja suunnitelmia, olimme kaikki matkalla Lehiin.

Jatkoin Tandista seitseman kilometrin matkan Keylongiin etsimaan yosijaa. Saavuttuani huomasin ilmanputsarin melkein tipahtaneen. Kuinkahan kauan olin imenyt polya kaasariin, mietin, ja aloin vakerrella ilmanputsaria takaisin paikalleen, kun lansimainen kolmikko tuli tervehtimaan. Englantilaiset Adi ja Ellie, seka ranskalainen Armand olivat juuri saapuneet Keylongiin, vuoristopoliisin pelastamina. Heidan pyoransa olivat hautatuneet lumimyrskyn alle Spitissa, josta vuoristopoliisi oli ystavallisesti kaynyt heidat noutamassa. Pyorat jaivat odottelemaan lumien sulamista. Kirjauduimme hotelliin, ja aloimme vaihtaa tarinoita oluen lomassa.

Seuraavana aamuna ennuste seuraavan, Baralachan solan avautumiselle oli, yllatys yllatys, kolmesta neljaan paivaan. Kuten se oli ollut viimeiset kaksi viikkoa. Kolmesta neljaan paivaan on siis Intialainen mittayksikko, jolla mitataan viikkojen pituisia ajanjaksoja. Noh, Keylongissa oli ihan viihtyisaa, joten miksipa sita ei viettaisi toista yota. Katselin vuoria parvekkeeltani, nautin pari olutta, ja kirjoittelin paivakirjaani, ja kvin tankkaamassa pyorani Tandissa, jossa talla kertaa oli polttoainetta.

Seuraavana aamuna ennuste oli muuttunut 3-4 paivasta viideksi paivaksi, joten paatin lahtea toteamaan tilanteen henkilokohtaisesti. Ylittelin pienia sulamisveden muodostamia jokia, kastellen kenkani ja tavarani, ja katselin alkanutta Himalajan vuoristomaisemaa. Vaihtelevakuntoinen tie, joka koostui silloin talloin taydellisen sileasta asfaltista, ja silloin talloin mudasta tahi paan kokoisista kivista alkoi pikkuhiljaa nousta Keylongin 3500 metrista yha korkeammalle. Pysahdyin Darchan telttaravintolakylassa kyselemaan solasta. Eras rekkakuskeista, joia Darchassa odotteli puolisen tusinaa, kertoi etta sola saattaisi olla mahdollista ylittaa kaksipyoraisella. Join kupin teeta, ja lahdin intoa taynna jatkamaan matkaani. Ohitin Baralachan perusleirin merkkaavat kaksi telttaravintolaa/majataloa, ja aloitin kipuamisen lumiseinien ymparoimalla tiella. Parhaimmillaan kinokset olivat kolme-nelja metrisia, mutta tie naytti olevan aurattu auki. Kunnes matka katkesi tien tukkiviin kinoksiin ja jaahan. Yksinainen puskutraktori tyoskenteli verkkaisesti, mutta kavi selvaksi etta ainakaan tanaan en solaa ylittaisi.

Palasin perusleiriin, ja tilasin kupin teeta. Pian toissapaivaiselta tutut inkkarit saapuivat pyorinensa perusleiriin ihmettelemaan, ja kerroin herroille tilanteen. Litkimme teeta, kun selvan humalainen auraustyon johtaja liittyi seuraamme, kertoen etta tie olisi aurattu homiseen iltaan tai viimeistaan sita seuraavaan aamuun mennessa. Pian aani kellossa kuitenkin vaihtui, ja mies alkoi vaatia rahaa jotta tyo olisi valmis kahdessa paivassa, muuten hommassa kestaisi, niin, kolmesta neljaan paivaan. Haistatimme humalaiselle esimiehelle paskat, ja inkkarien jaadessa pohtimaan yopyako perusleirissa vai palatako Darchaan tai Keylongiin, mina aloin tutkimaan karttaani.

Kartalla oli yksi vaihtoehtoinen reitti. Tie Tandista Udaipurin kautta Srinagariin, ja sita kautta Lehiin. Jos ajaisin tanaan Udaipuriin, ja jatkaisin seuraavana paivana Srinagariin olisin Lehissa Ylihuomenissa, joka olisi luultavasti nopeammin kuin jaaden paikalleen odottelemaan humalaisten auramiesten verkkkaista tyoskentelya. Matkalla ei nayttanyt olevan korkeita ylityksiakaan, mika tarkoittaisi ettei ainakaan lumesta luulisi olevan riesaa. Niimpa palasin Tandiin, ja tankattuani jatkoin Udaipuriin ja jain yoksi. Aamulla tiedustelin satunnaiselta jeeppikuskilta oliko reitti Srinagariin edes mahdollinen, silla se kulki kartassani katkoviivana, ei oikeana tiena. Jeeppikuski kertoi etta kylla tie Srinagariin asti meni, mutta matkalla olisi muutama joen ylitys, mutta nain aamutuimaan kun lumien sulamisvedet ovat viela aisoissa pitaisi kaksipyoraisellakin paasta yli. Niimpa lahdin matkaan. Ensimmainen joki tuli vastaani vain vajaan kymmenen kilometrin ajon jalkeen. Jos nyt joesta voi puhua. Vesi ryoppysi alas sellaisella voimalla, etta se oli vienyt tien mennessaan, ja yritettyani vahan matkaa totesin projektin mahdottomaksi ja vetaydyin takaisin kuivattelemaan. Luonto 2 kulkuri 0.

Ei siis auttanut kuin palata Keylongiin. Sapetti. Keylongissa tapasin Adin, joka kertoi etta huhu kylassa oli, etta Baralacha saattaisi aueta kaksipyoraiselle liikenteelle jo samana iltana. Niimpa otin sutena suunnaksi perusleirin. Perusleirissa tutut inkkarit istuvat teella, ja kertoivat etta yksi heista oli lahtenyt ylos tiedustelemaan, ja kehoittivat minua odottelemaan raporttia ja saastamaan polttoainettani. Niimpa istuin alas, vedin lisaa vaatetta niskaan, ja tilasin teen. Tiedustelija saapui auringonlaskun aikaan hyvien uutisten kera. Tie solaan oli auki, ja voisimme jatkaa matkaa heti aamulla. Niimpa kannoin makuupussini telttaan, ja aloin istua iltaa herrojen kanssa pienen rommipullon kera kirkkaan tahtitaivaan alla.

Aamulla olin karsimaton. Perusleirissa kerrotiin etta vaikka tie solaan oli nyt auki, oli se silti tukossa sen toiselta puolelta, mutta raivaus oli hyvassa vauhdissa ja paasisimme lapi varmasti tanaan. En halunnut odottaa perusleirissa, vaan paatin suunnata 4800 metriin katselemaan puskutraktorin tyoskentelya. Tie oli todellakin raivattu lumesta, ainakin suurelta osin. Silti loska ja jaa haittasivat menoa, ja liukastelin rapakoissa kastellen kenkani lapimariksi. Pakkanen pureskeli kymettyneita jalkojani, mutta pian Baralachan kyltti kertoi minun olevan huipulla. Lakseutuminen jaisella ja loskaisella tiella oli viela jannemapaa kuin nouseminen, mutta selvisin puskutraktorille asti kaatumatta. Herrat kertoivat etta aurashommissa menisi viela kolmesta neljaan tuntia. vajaan viiden tonnin korkeus sai paan jyskyttamaan. Riisuin marat kenkani ja sukkani aurinkoon kuivumaan, ja levitin vilttini kuivalle asfaltinpatkalle ja kavin lepaamaan. Parin tunnin kuluttua alkoi paikalle valua lisaa moottoripyoria. Pian kaksipyoraisia oli kasassa toista tusinaa. Paaosin intilaisia, mutta mahtui sekaan muutama brittikin. Pyorat edustivat paaasiassa Royal Enfieldia, mutta mahtui sekaan muutama hurjapaa Bajaj Pulsar katupyorillakin.

Kun auramiehet nayttivat vihreaa valoa lahdimme jatkamaan laskeutumista, mina letkan keulimmaisena. Loskaa, vetta ja jaata oli tiella viela paljon, ja vasta kuivanneet kenkani olivat pian uudestaan marat. Varpaista alkoi kadota tunto. Pian edessa oli sulamisveden muodostama virta. Loskainen virta ei nayttanyt liian syvalta, ja kaasutin kohti kosteutta. Olin vaarassa, ja loysin itseni pian penkkia myoten loskasta. Olin jumissa. Pyora paasti viimeisen inahduksensa ja sammui. Pelastin kalleimmat tavarani, ja rammin nivusia myoten markana varoittamaan muita motoristeja etteivat he tekisi samaa virhetta. Sain houkuteltua muutaman maran intialaisen kastelemaan itseaan hieman lisaa, ja kiskoimme Colleenin miehissa kuivalle, ja odotellessamme puskutraktoria hatiin lamittelin hypotermian kutittelemia jalkojani ja katselin vetta tippuvaa pyoraani.

Puskutraktori saapui, puski loskan syrjaan, ja pyorat hurauttivat yksi toisensa jalkeen virran lapi. Vain minun pyorani pysyi mykkana. Tulppa ei ananut kipinaa, ja kaynnistyspoljin temppuili. Koneessa oli siis ilmeisen paljon vetta. Vaihdoin tulpan, mutten halunnut aloittaa markana pakkasessa kytkinpalojen vaihtoprosessia, joten poljin polkemistani, ja viimein Colleen hyrahti uudelleen eloon. Muut motoristit olivatkin jo seuraavalla esteella, joka koostui tallakertaa tielle vyoryneesta lumikinoksesta. Puskutraktori oli jo liian kaukana, joten aloimme polkea lumeen pienta polkua, ja tyonsimme miehissa pyorat lapi yksitellen. Paiva alkoi jo kaantya iltaan, elamani hitaimmat 50 kilometria. Selvittyamme kinoksesta, olivat vastukset voitettu, ja pian laskeuduin vehreaan laaksoon, jonka ruohotasankoa halkoi syva kanjoni. Naky oli niin kaunis etta olin itkea. Ajoin viimeiset kilometrit Sarchun telttakylaan, mutta juuri ennen perille paasyani nitkahtivat tavaratelineeni hitsit poikki, ja paska hajotti rikkoutuessaan takajarruni. Nilkutin Sarchuun, ja vaikka olin marka, nalissani ja kylmissani, aloin hommiin. Sain pelastettua tavaratelineen oikean puoliskon, ja jarrutkin sain korjattua miten kuten. Ainakaan ei tarvitsisi taittaa loppuja 250 kilometria vuoristoteita pelkan etujarrun varassa. Vaihdoin kuivaa ylle, tilasin illallista, ja avasin pienen pullon viskia. Olihan paiva.

Aamulla paatin lahtea liikkeelle ennen jakin pieremaa. Muut motoristit tuhisivat viela teltoissaan, kun mina aloin kaynnistella Colleenia. Katsastin oljyt, ja kauhukseni huomasin litkun olevan aikalailla 50/50 vesi- ja oljyseos. Minulla oli mukanani vajaa purkki oljya matkalla lisailyja varten, muttei lahellekkaan riittavasti vaihtaakseni voiteluaineet kokonaan. Seuraavalle oljypurkille oli matkaa 250 kilometria. Ei siis auttanut kuin toivoa etta vesi vanhin voitehista tekisi tehtavansa.

Colleen kehrasi ylos kiemurtelevaa serpentiinitieta, ja edellispaivien vehreat vuoristomaisemat ja lumikinokset vaihtuivat lahinna kuun pinnanmuotoja ja vareja vastaaviin. Oli todella kaunista. Kahdeksankymmenen kilometrin huonokuntoisella tiella ajetun matkan jalkeen saavuin Pangin sotilastukikohtaan ja telttakylaan. Telttaravintoloiden omistajat ryntasivat kyselemaan oliko sola vihdoin auki. Kerroin etta toista tusinaa motoristia tulisi Sarchusta tuota pikaa. Soin aamiaista, join limun, ja polttelin tupakkia auringon paisteessa, poltellen jo palanutta nenaani hieman lisaa, ja kyselin kuinkahan kauan Pangista ajelisi Lehiin. Ladakhirouva kertoi Lehin olevan noin 4 tunnin ajon paassa, mita uskalsin hieman epailla, silla edelliseen 80 kilometriinkin oli mennyt kolmisen tuntia. Tie kuitenkin parani Pangin jalkeen huomattavasti, muuttuen ajokelvottomaksi vain kun nousu matkan korkeimpaan, Tanglangin solaan, alkoi. Pysahdyin ihastelemaan maisemia 5330 metrissa. Henki ei meinannut kulkea, joten jatin tupakan polttamatta. Paassa alkoi taas jyskyttaa, joten paatin jatkaa matkaani alas. Tie parani solan jalkeen, ja muuttui pian taydelliseksi asfaltiksi. Viimeiset 80 kilometria alkoivat taittua nopeasti. Pian ladakhikylia alkoi olla tiheammin, ja tiesin lahestyvani Lehia. Valkoiset stupat somistivat tien reunoja, vihreat puut kukoistivat tien vierella virtaavan joen rannoilla, ja ihmiset huutelivat ”juley” –tervehdyksia. Hymy oli herkassa.