Alkuun pahoittelut, olen ollut hieman laiska. Tama johtaa siihen, etta taman paivaisesta tekstista tulee pitka.
Khiva – Bukhara
Parin marshrutnoe taksin kyydittamana saavuin Khivaan, kaupunkiin, jonka historian kerrotaan alkaneen jo vanhan testamentin aikoina kun Nooan poika loysi taalta kaivon. Sittemmin kaupunkia ovat hallinnoineet useammat khaanit, ja vaikka Khiva ei koskaan saavuttanut samanlaista suuruutta Silkkitien kauppakaupungeista kuin Bukhara ja Samarkand, oli kaupunki aikoinaan Turkestanin orjakaupan keskus.
Valitettavasti tana paivana vanha kaupunki, muurein ymparoity Ichon-Qala on steriili ja suuri ulkoilmamuseo. Astelin muurien sisaan lansiportista, ja vanha baabushka santasi peraani tivaten paasymaksua. Paasymaksun hinnalla sai sentaan viettaa muurien sisapuolella niin pitkaan kuin huvitti, mutta silti sisaanpaasymaksu oli naurettavan suuri, ja kamerasta piti pulittaa ekstraa. Harmitusta lisasi majapaikan etsimisen jalkeen suoritettu pikku ekskursio, jonka aikana selvisi, etta olin valinnut neljasta portista sen ainoan jolla paasymaksuja tivattiin...
Kirjauduin Mizroboshi nimiseen Punkka&Purtava majataloon, josta reilulla 10 taalalla irtosi peti dormitoriosta ja aamupala plus illallinen. Isanta oli leppoisa mies. Illantullen ukko tunki taskuuni kasan rahaa, ja opasti viinakaupalle. Vaimo ei snapsien nauttimisesta tykannyt, joten suunnitelma oli etta mina kayn kaupassa, isanta kustantaa viinakset, ja sitten pelaillaan shakkia ja naukkaillaan naukkuja ”tupakkatauoilla” huoneessani. 
Kiertelin seuraavan paivan pitkin vanhan Khivan kujia tutkien medressoja, vanhoja caravanseraita ja moskeijoita. Vaikka koreat mosaiikit ja korkeat minaretrit sinallaan silmaa miellyttivatkin, ja henki majatalossa oli leppoisa (toisena iltana kumottiin viinaksia tuplaten edellisiltaan nahden, ja havisin shakissa muutaman kerran lisaa) paatin jattaa Khivan taakseni ja jatkaa seuraavana paivana Bukharaan, silkkitien pyhimpaan kaupunkiin.Bussimatka oli pitka, ja radion huudattama Uzbekilainen iskelmamusiikki ei kohdellut korvia hellasti, joten taas kerran olin hieman sapettunut oman transportaation puutteesta. Ah ja voih sita vapautta jos olisi oma paku, Lada, tai edes se Ural moottoripyora. Teltta, makuupussi, trangia, pikanuudeleita ja hieman lampimampi keli. Tai jos tuon musiikin saisi edes hitusen pienemmalle.
Bussi dumppasi minut reppuineni kyydistaan jossain Bukharan laitamilla, ja alkoi kadenvaanto aina yhta ahneiden taksikuskien kanssa. Pohjoisen holotna alkoi helpottaa hieman, mutta illat ja yot olivat silti kylmia. Tartuin ensimmaisen nakemani B&B majatalon tarjoukseen, ja vaantaydyin Lyabi-Hauzilla, vanhan kaupungin keskella makaavan altaan laidalla nautitun illasen jalkeen vallyjen valiin.
Tyydyin maleksimaan vanhan kaupungin kujilla, mika on aina mukavampaa kuin nahtavyyksien pallistely. Ihmisten katselu heidan arkiaskareissaan, ja itsensa totaalinen eksyttaminen sokkeloisilla kujilla saa paivan kulumaan mukavasti ja nopeasti. Kujilla samoillessani kaksi aijaa kutsuivat minut napsuille. Istuskelimme pienessa keittiossa, kohottelimme maljaa, ja nappailimme zakuskaa: Leipaa, lammasta, sipulia ja tomaattimurskaa. Kun pullo tyhjeni hyvastelin ystavalliset vanhukset ja aloin noushumalassa etsiskella tieta kotiin. Koti loytyi hetken harhailun jalkeen, ja istahdin Lyabi Hauzin eraaseen kuppilaan oluselle. Vodka on siita vittumainen juoma, etta sen kanssa mopo karkaa rotkoon hyvinkin helposti, ja varsinkin venalaisen vodkan kanssa. Niinhan siina sitten kavi etta ostin marketista pullollisen lisaa, ja vietin illan facebookissa humalassa chattaillen, ja eraalle australialaiselle tytolle liikoja lupaillen...
Samarkand – Tashkent
“We travel not for trafficking alone, By hotter winds our fiery hearts are fanned. For lust of knowing what should not be known, We take the golden road to Samarkand”
- James Elroy Flecker
Herasin hyvaan krapulaan, ja aamupalan aikana paatin etta oli aika jatkaa matkaa. Kurvasin steissille illansuussa, ja ostin piletin yojunaan kohti Samarkandia. Junaan paastyani, minut huomasi lauma meluavia teineja, jotka tottakai ankesivat niin lahelle istumaan kuin mahdollista, koetellen hermojani, ja heratellen minua vahan valia typerilla kysymyksilla, rakaisesti nauraen. Tartuin pojista pisinta rinnuksista ja raahasin hanet ovelle, ja heivasin riivaajani ulos, katsellen kun ruho pomppi pitkin piennarta... Herasin unesta uuteen naputukseen ja kysymykseen ”Hei herra, haluatko auringonkukan siememia? Hahahahaha!” Jatin ennenunen toteuttamatta ja tyydyin kiroilemaan kovaan aaneen kotimaisella ja mulkoilin poikia uhkaavasti, joka tehosi ihan yhta hyvin, ja sain viimein nukkua lopun yota rauhassa.
Samarkandissa etsiydyin matkaraamatun suosittelemaan majataloon, jossa ystavallinen isanta ohjasi minut suoraan pursuilevaan aamiaispoytaan. Ahdoin vatsani tayteen, vaihdoin muutaman sanan uniltaan herailevien ja aamupalalle saapuvien pyorailijoiden kanssa, ja suuntasin etsimaan pankkia. Kateinen oli taas lopussa, kiitos Turkmenistanin odottamattoman kalliuden, eika Uzbekistaniakaan nyt ihan halvaksi voi haukkua.
Pankkeja Samrkandissa kylla oli, jopa ottomaatteja. Mutta jalkimmaisiset eivat yleensa hyvaksyneet ulkomaalaisia kortteja, ja jos hyvaksyivat niissa a) ei ollut rahaa 2) masiina ei ollut edes paalla. Lampsin suoraan Uzbekistan National Pankkiin, ja menin visatiskille, jossa avulias neito kertoi ettei visatiski ole auki tanaan. Vasta maanantaina. Tivasin vastaan, siinahan neito istui, pasianssia koneellan pelaillen, tottakai han voisi antaa minulle rahaa, silla olin pers auki. Neito totesi ettei se ollut hanen ongelmansa, ja kaski tulla maanantaina uudestaan. Yritin muutamaa muuta pankkia, joiden kortinlukijat olivat ilmeisesti Timurin hallinnon aikaisia, ja usean epaonnistuneen yhteydenoton jalkeen luovutin. Muutama toimivalla kortinlukijalla varustettu pankki loytyi, mutta nama huolivat vain Mastercardia, eivat Visaa.Minkas tassa siis voi muuta kuin istahtaa alas, ottaa kuppi teeta, nakata savuke huuleen ja nauraa itsellensa. Taas pennittomana Aasian illassa.
Tein siis ainoan asian minka pystyin ennen maanantaita hoitamaan. Kaytin loput rahani tupakkaan ja kaljaan, ja aloin istua iltaa parin brittipyorailijan kanssa. Pyorailijoita on tullut tavattua talla maailman kolkalla paljon. Iranissa tsygailijoita tuli vastaan siella taalla, suurin osa matkalla kohti Kiinaa Intian kautta, ja taalla Uzbekistanissa varsinkin vastakkaiseen ilmansuuntaan, eli eurooppaan palailevia maailmanymparifillaroijia tulee nahtya.Irlantilainen Simon oli ystavansa kanssa palailemassa kohti kotoista eurooppaa pallukanymparipyorailyltaan. Vaikka suurinosa tapaamistani pyorailijoista vetaa taysin omakustanteisesti, olivat nama kaverukset onnekkaasti KTM:n sponssin alla. (Munamnkeleista diggaavalle kaimalleni vinkkia, ja muille saman lajin harrastajille myos: Eikun sponssihakemus kehiin, satulalaukut telineisiin, ja maailmalle. Maailmanymparipyorailyn kriteereina on muuten ekvaattorin suuntaisen liikkeen lisaksi sen molemmilla puolin kaynti, ja 29 000 kilometria). Britti Rob taas oli harvoja tahan vuodenaikaan tata kautta kohti Kiinaa polkevia. Itseasiassa matkasuunnitelma oli suunnata Intiaan talvea pakoon, mutta Kiinan ja Pakistanin kautta. Herralla oli hieman hoppu, silla Karakoramin valtatie, tai ainakin raja Kiinasta Pakistaniin suljetaan marraskuun lopulla.
Taytyy sanoa etta olin hieman kateellinen. Matka, on oikeasti aina se maaranpaata makeampi osuus, ja kun alla on oma menopeli, tama pitaa varsinkin paikkansa. Ihan sama kuinka komeita ne Samarkandin Registanin meddressat ovat, tie sinne oli varmasti kokemuksena upeampi, random kotimajoituksineen ja teltassa hytistyine oineen kaasukeittimella pussikeittoja lammitellessa. Todettakoon kuitenkin samaan hengenvetoon etta nostan hattua kaikille jotka sotkevat ympari maailman tsygalla. Sanon suoraan etta minusta ei siihen olisi.
Maanantai koitti ja paasin taas taydentamaan kateiskassani. Dollarit taskussani etsiydyin bazaarille ja vaihdoin muutaman kympin isoon tukkuun paikallista rahaa. Samarkandissa pallisteltavaa riittaisi, mutta sinisia kupoleja, minaretteja ja timurilaisia mosaiikkeja oli tullut vahdattua jo yliannostukseen asti, joten paatin vetaa henkea ja istuskella pari paivaa ihan rauhassa teekuppi kourassa ja tupakka suupielessa. Kun matkaparistot olivat latautuneet otin suunnaksi paakaupungn. Viisumi Kyrgystaniin oli laitettava tulille.
Yonjuna pudotti minut asemalle auringonnousun aikaan, ja nakattuani reppuni aseman hotelliin, joka taitaa muuten olla stadin halvin majapaikka, lahdin kohti Kyrgystanin lahetystoa. Tashkent taitaa olla Turkestanin stadeista ainut mtreopoli sanan varsinaisessa merkityksessa, ja neuvostometroista olen pitanyt aina. Asemat ovat upeita, ja maan alle kompiminen on automaattinen aikahyppy CCCP:n loiston aikoihin. Asemien kiiltava marmori ja kattokruunut eivat olleet ainut muisto neuvostoliiton loiston ajoista. Passia paasi esittelemaan lukutaidottomille miliiseille metrotunneleissa vahan valia, joka koetteli hermoja. Teki mieli ajaa parta ja tukka ja ajatella synkkia asioita jotta nayttaisin vahan enemman venalaiselta eika dokumentteja tarvitsisi kaivaa joka ikisen junan vaihdon aikana univormujen pallisteltavaksi. Vanhoina hyvina aikoina miliisi kuulemma tykkasi kerata matkaajilta lahjuksia kovalla kadella, passin syynaamisen lisaksi, mutta onneksi tama asia on saatu rotiin ja enaa suurimpana riesana on vain mahdollinen junan missaaminen. Tyotaanhan he vain tekevat, minka sille voi etta joissakin maissa poliisi on huonosti koulutettu ja alipalkattu, ja joutuu tekemaan tyopaivastaan, ja itsestaan, tarkeamman tuntuisen hatyyttelemalla turisteja. Sapettaa se silti.
Kyrgystanin lahetystossa homma sujui hyvin. Viisumi oli suolaisen hintainen, 71,40 dollaria, ja odotusaika viikko, mutta onneksi seta konsuli kuitenkin antoi minun pitaa passini kasittelyn ajan, kun hoksasin kysya etta miten helvetissa mina matkustan metrolla jos passini on taalla, ja papereita kyttaavat miliisit vaanivat joka kulmalla.Illansuussa hotellille palattuani tapasin Jean-Cristoffin, matkamiehen, joka oli tulossa sielta minne mina olin menossa. JC kertoi etta olin auttamattomasti myohassa. Hanen ollessaan Kyrgstanissa, oli lunta ollut jo niin paljon etta bussit eivat enaa kulkeneet Bishkek-Osh valia. Eli jo matka rajalta stadiin saattaa olla seikkailu sinansa. Janna nahda miten kay...
Koska Tashkent oli tylsa ja kallis paatin hypata uudestaan junaan ja palata Samarkandiin. Suunnitelma onkin istuskella tassa teeta lipitellen kunnes Kyrgystanin tarran voi noutaa, ja aloittaa lumimyrskyja uhmaava matka kohti Bishkekia Ferganan laakson kautta, ja kun Kiinan viisumi on paakaupungissa hoidettu, aloittaa matka kohti Oshia, josta olisi tarkoitus liftailla kuorma-autojen kyydissa Kashgariin, Kiinaan. Miten matkaa taitetaan, jaa nahtavaksi, jos huhut lumen maarasta osoittautuvat todeksi. Ehka pitaa alkaa katselemaan hyvaa koiravaljakkoa... Mutta siihen saakka kohotellaan teekuppia ja nautiskellaan elamasta, silkkitiesta, ja maailmasta. 
Rajamuodollisuuksiin kuului talla kertaa gumruk, eraanlainen tullivero, jonka maksaminen vaati reissua rajalta toimistoon, ja toimistolta maksutositteen kanssa pankkiin ja takaisin. Koyhdyin gumrukista 11 dollaria. Teet horpattyani hyvastelin ystavallisen rajavartijan ja jatkoin matkaani Turkmenistanin puolelle rajaa. Oli aika jattaa Afganistan taakse.
Turkemenistanissa reppua pengottiin hyvinkin tarkkaan, tayteltiin muutama tullitosite ja maksettiin maastapoistumiskortti pieneen pankkikonttoriin. Tama lysti puraisi budjetista 13 dollaria. Rajavirkailijat olivat tiukkoja, mutta kovan kuoren alla paistoi huumori, ja lappaa heiteltiin puolin ja toisin. Vaikka viisumi itsessaan oli vain 6 paivan transit ilman mitaan erikoisehtoja, oli reitti kuitenkin lyotava lukkoon ja se kirjattiin maastapoistumiskorttiin: Mary, Ashgabat, Konye-Urgench, Uzbekistan. Reitilta poikkeaminen luultavasti saattaisi ongelmiin viranomaisten kanssa, mutta mihinpa kuudessa paivassa kerkeaa poikkeamaankaan... Vaihdoin valuuttaa pienessa pankkikonttorissa maahantuloviraston kyljessa. Turkmenistanin valuutta manat oli uudistettu, uuden manatin kurssi oli 2,85 manaattia taalaa kohden, ja 5000 vanhaa manaattia yhta uutta manaattia kohden. Tarpeeksi sekavaa minulle.
Keskella kaupunkia seisoi ehka monumenteista naurettavin: Korkea torni, jonka nokassa seisova Niyazovin patsas kaantyi moottorin ansiosta paivan aikana 360 astetta, niin, etta presidentin naamaa oli aina kohti aurinkoa.
Joidenkin rakennusten kuvaaminne oli kielletty, joidenkin ei, vaikka selvaa syyta ei valttamatta ollut havaittavissa. Joskus jopa liian pitka pysahtyminen ”vaarassa” paikassa sai poliisin vislailemaan ja juoksemaan peraan nyrkkia puiden. Kaupunki tuntui niin tekemalla tehdylta, etta epailin jopa illalla kaupungin ylla lentavaa satojen, ehka tuhansien mustien lintujen parvea jarjestetyksi naytokseksi.
”Astua kiellettyyn Turkestaniin ilman papereita? Ennemmin vierailisin Paholaisen ja hanen anoppinsa luona Helvetissa.” Nain kirjoitti Gustav Kris kirjassaan Alone in the Forbidden Land vuonna 1939. Voin nyt sanoa etta yhdyn tahan mielipiteeseen. Vaikka passista loytyi viisumi Uzbekistaniin, oli siihen painettua paivamaaraa muutettava aikaisemmaksi, joka tiesi reissua konsulin puheille, ja 3 paivan hermoja raastavaa kaden vaantoa niinkin mitattoman asian takia. Tama pilasi Turkmenistanin reissun taysin, silla kun konsuli viimein suostui lyomaan uudet paivamaarat viisumiini, oli Turkmenistanin visaani jaljella enaa paiva. Siispa jouduin jattamaan reissun Dervazan kaasukraatereille valiin, ja suihkimaan suoraan kimppataksilla lapi Kara Kum aavikon Konye-Urgenchin rajakaupunkiin.
Eli summa summarum. Turkestan, eli Keski-Aasia on taysin mahdollista matkustaa hommailemalla viisumit matkan varrella, mutta se syo aikaa, ja rahaa. Ja varsinkin hermoja. Hotel Ashgabatin kalliissa 35 taalaa yolta kustantavassa huoneessa tuli kirottua koko homma muutamaan otteeseen, ja mietittya onko reissu kaiken taman paskan, kuivamustesodan ja paperinpyorittelyn arvoista.
Rahanippu taskussani suuntasin torille etsimaan vaatetusta. Kiinalaiset Dolce & Gabbana untuvatakkikopiot vaisteltyani loysin kirpputoriosaston, ja hymyileva rouva myi minulle kaytetyn nahkarotsin hintaan 2 euroa. Ei ehka maailman kaunein takki, hieman liian isokin se on, mutta pyyntihintaan nahden ei voi valittaa. Juhlistin hyvaa ostosta pienessa chaikhanassa tirisevan shaslikin ja muutaman oluen ja vodkashotin kera. Halpa alkoholi maistui.
Moynaqissa outousmittari varahti lisaa, kun patikoimme lapi pienen kylan ja alas ”rannalle”. Alati kutistuva Aral jatti nama rannat vuosikymmenia sitten, ja pysaytti koko kylapahasen niille sijoilleen. Hiekka-aavikko, entinen merenpohja, jatkui silman kantamattomiin, ja hiekalla seisoivat Moynaqin ihmeellisin ”nahtavyys”. Vanhat kalastusalukset, jotka nyt makasivat keskella hiekkaeramaata. Naky oli outo, aavemainen hiljaisuus rikkoutui vain suolaisen tuulen suhinaan.
Palasimme Moynaqista Nukusiin iltasella, ja pakasin reppuni siirtyakseni seuraavana aamuna Silkkitieni seuraavaan etappiin. Khivaan.
