Eesti, Eesti, Eesti, kaipaan sinne niin perkeleesti

Tanaan avaudun. Niinkuin kaikki tietavat, ei matkustelu ole pelkkaa palmun alla keikistelya mandoliini kourassa, tai vuoriston kupeessa maailman ihmeiden taivastelua. Joskus vituttaa, ja Hanoi on yksi niista paikoista joka sai V kayran ja verenpaineen nousemaan. Ensimmainen projekti stadiin saapuessa oli Kiinan viisumin anominen. Projekti kesti kolme paivaa. Ensimmaisena paivana lahetysto ei ollut tyytyvainen passikopioiden puuttumiseen, ja puutteellisesti taytettyyn anomukseen, ja vihdoin kaiken vaaditun haalittuani kello loi yksitoista, eivatka byrokraatit suostuneet ottamaan papereitani enaa vastaan. Kaskivat tulla huomenna uudestaan. Menin. Seuraavana paivana paperit kelpasivat, mutta kun byrokraatit kysaisivat milla asioilla olin Vietnamissa, eivat paperit kelvanneet enaa. Selitys: He myontavat viisumeita vain Vietnamissa tyoskenteleville. Kerroin kuinka naurettava selitys oli, sellaista pykalaa ei ole olemassa. Ei auttanut. Loin itseni sissilukkoon tiskille, ja sanoin etten lahde ennen kuin paperit ovat kasittelyssa ja minulla kuitti kourassa. Virkailija pyysi minua ystavallisesti poistumaan, mina totesin epaystavallisesti etta poistun kylla jahka han vastaanottaa viisumianomuksen ja antaa minulle kuitin jolla noutaa viisumi. Nainen viittoi vartijalle, joka tuli sanomaan etta nyt partanaama lahtee pihalle. Totesin ettei lahde. Mius alkoi riuhtoa minua kadesta, ei auttanut, ote tiskissa piti. Vartija luovutti ja meni pois, ja mina jatkoin virkailijan kanssa suunsoittoa. Pian vartija palasi, muttei vielakaan saanut liikutettua viisumia anovaa kulkuria tiskilta. Vartija poistui toistamiseen, mutta vain hakeakseen toisen vartijan. Kaksikko onnistui repimaan jo perkeletta huutavan partanaaman tiskilta, ja kantoivat pihalle. Ainakin muilla lahetystossa asioivilla oli hauskaa. Vaikka CV:ssani jo lukeekin "Hiekka maailman byrokratian rattaissa", onnistui Kiina tallakertaa lakaisemaan hiekan ulos lahetystonsa portista. Ei siis auttanut muu kuin myontaa tappio ja menna hakemaan viisumi matkatoimiston kautta, joilta tuplahinnan perimisen lisaksi kestaa tupla aika saada viisumi lahetystosta itse anottuun verrattuna. Olisin siis jumissa Hanoissa reilun viikon.

Suurimmaksi ongelmaksi Hanoissa koitui seuran loytaminen. Voi kuulostaa hassulta, taallahan turisteja piisaa, mutta ehka juuri tassa oli vika. 18 vuotiaat Ruotsalaisneidot ja humalassa huutavat Brittituristit eivat jostakin syysta ole henkiloita, joiden kanssa haluan avata keskustelua. Voi kuulostaa egoistiselta ja myos yleistamiselta, mutta kun aikaa Suomesta lahdosta on nyt kulunut 8 kuukautta, ja kokemuksia kertynyt runsaalla mitalla, on jotenkin hankala asettaa itsensa henkisesti samalle viivalle sellaisten henkiloiden kanssa joiden etukateen saadetty "round the world" matkan kohokohta oli tubeilu Vang Vienissa, tai bileet Koh Phanganilla.. Pannaan kulttuurishokin piikkiin. Shokki palata takaisin tahan Backpacker -meininkiin.

Seuraava ongelma. Zen ja moottoripyoran myynnin taito. Jo edellamainitusta syysta tarpeeksi seikkailun haluisia pyoranostoehdokkaita on hankala loytaa. Kyllahan kaikki pyoraa ihailevat, ja puhuvat kuinka olisi hienoa matkata minne ikina mieli vie, mutta eipa ole viela loytynyt sita joka rohkaisisi itseaan ja tekisi niin. Eli luultavasti pyoran avaimet kilahtavat Vietnamilaisen rajavartijan kouraan jahka ylitan Kiinaan. Aamen.

Lopetan avautumisen talta eraa, ei niin huonoa ettei jotain hyvaakin. Suunnitelma matkasta on kehittynyt paassani, ja suuntaan siis uuden passitarran saatuani pikimmiten Pekingiin saatamaan lupia Tiibetiin, ja tapaamaan Henrya. Toisin kuin harhaanjohtava Juice lainaus otsikossa, en kaipaa Eestiin, kaipaan vuorille. Takaisin sinne missa suden on helppo loytaa rauha ja vuoriston karuus ja yksinaisyys. Suunnitelma Tiibetin menosta on pyha kolminaisuus. En halua matkata kalliilla pakettimatkalla, vaan luovia oman tieni halki taman mystisen ja kiihoittavan maan korkealla taivaissa. Ensimmainen osa kolminaisuutta on laillinen tie: Luvan anominen pekingissa joko itsenaisesti tai hieman komissiota maksaen Tiibetilaisen matkatoimiston kautta, joka siis luovii pelkan luvan, ei pakettimatkaa. Sitten junalipun ostoon, Banco De Gaia soimaan, Last train to Lhasa. Jos tama ei onnistu, ja Kiinan kierot viranomaiset epaavat taas matkamiehilta paasyn ylangolle, otetaan kayttoon kolminaisuuden toinen osa: Laiton tie. Lahjotaan bussikuski salakuljettamaan viltilla ja hatulla naamioitunut matkalainen rajan yli. Jos tamakaan ei ota tuulta alleen, otetaan kayttoon kolminaisuuden viimeinen osa: Mielikuvituksen tie. Paakoppa kaljuksi, parta pois, punainen kaapu ylle, ja kumarruskavellen kohti rajaa. Aika nayttaa milla naista mennaan, vai loytyyko viela joku neljas ulottuvuus, mutta suunta on selva: Tiibet

Saigon shakes, Hanoi rocks: Riding trough Vietnam

Location: Backpacker's Hanoi, Hanoi, Vietnam

Paiva 1
Ilmassa leijui kostea ja tuore tuoksu edellisyon sateiden jaljilta, kun kaasutin tieheni Tinh Bienista, kohti Saigonia. Etenin rajalta tulevan rekkajonon seassa, luovien itseani ohi kuorma-autojen penkan kautta ohitellen, valissa karttaa tuijotellen. Paatin ottaa ensimmaisen paivan etapiksi Vinh Longin kaupungin Mekongin deltalla, josta olisi nappara suunnata valtatie 1A:ta pitkin Saigoniin heti huomenna. Paatiella ajaminen ei ollut nautinnollista. Muita tiellaliikkujia oli liikaa, joten suuntasin kohti jokea ja lauttaa, joka veisi minut pienemmille, vahemman liikennoidyille teille, ja eritoten hyville maisemmille Mekongin monilla haaroilla. Lautturi ei osannut englantia, ja paasti minut lauttaan liputta, samalla myontavasti nyokytellen minun kartasta nayttamaani reittiuteluun. Saavuin pian Sa Decin pikkukaupunkiin yhdella Mekongin deltan monista haaroista. Kaupunki oli todella viihtyisa, joen rannat kymmenet pikkukahvilat, ja joessa uivat venevanhukset. Pysahdyin yhteen kahviloista, ja kyselin paikallisilta halpaa hotellia, miksei jaada yoksi tanne, kaupunki vaikutti mukavalta. Yrityksista huolimatta halpaa, alle 100 000 dongin hotellia ei loytynyt, joten paatin jatkaa turistisempaan Vinh Longiin halvemman majoituksen toivossa.


Todellisuus iski kasvoille Vinh Longissa. Yhta halpaa majoitusta kuin rajakaupungissa olisi hankala loytaa tasta eteenpain. Majoitus Vietnamissa koostuu paaasiassa hotelleista, ja hotellin tasoisista guesthouseista, ja hinnat alkavat lahes poikkeuksetta 6 dollarista ylos. Kavelin Vinh Longin katuja, taalta puuttui sama charmi kuin Sa Decissa. Suuntasin Mekongin rantaan tuijottamaan viimeista auringonlaskuani talla joella. Illalla otin tuntumaa tahan paljon puhuttuun Vietnamilaiseen ahneuteen ja ulkomaalaisten riistointoon. Nettikahvilan rouva yritti nyhtaa 20 minuuttisestani 5000 dongia, vaikka laskuri hanen monitorillaan naytti hinnaksi 1500 dongia. Annoin rouvalle 2000, ja han jai makattamaan peraani ja lapsaisi minua hartiaan kun kavelin sapettuneena ulos..

Paiva 2: Saigon shakes
Herasin taas varhain ja etsiydyin torille ostamaan leipaa aamupalaksi. Seisoin leipajonossa, ja katsoin mita paikalliset maksoivat taytetysta patongista, 4000. Kun paasin tilaamaan rouva kertoi hinnaksi 5000.. Kerroin nahneeni mita muut, paikalliset olivat maksaneet. Ei auttanut, rouva pysyi tiukasti 5000, arsytti. Tankkasin pyoran ja lahdin ajamaan kohti Ho Chi Minh citya, tutummin Saigonia, pitkin valtatieta numero 1A. Liikenne valtatiella oli kaoottista, ja paikoin pelkasin oikeasti henkeni puolesta. Olen miettinyt pitkaan kuinka parhaiten kuvailla Vietnamilaista liikennekulttuuria sita kokemattomalle, ja paadyin tahan esimerkkiin: Keraa maailman vankimielisairaaloista puoli miljoonaa murhanhimoista ja ajotaidotonta psykopaattia, ja anna heille ajoneuvot. Mita sairaampi mieli ja huonompi kuski, sita isompi ajoneuvo. Laita nama mielenvikaiset sitten kisaamaan A:sta B:hen, esimerkiksi Vinh Longista Saigoniin. Ota sitten puoli miljoonaa samanlaista lisaa, ja laita heidat kisaamaan vastakkaiseen suuntaan.


Paastyani Saigoniin paatin tasta eteenpain valttaa valtateita kuin ruttoa. Ajonautinto oli kaukana, eika moottoripyorailyssa ole mitaan jarkea jos siita ei paase nauttimaan. Saigon oli taas yksi, suuri Aasian kaupunki backbacker ghettoineen. Ei mitaan minulle, paatin jatkaa jo heti huomenissa. Illan suussa etsiydyin ihmisia kuhisevaan Bia Hoi paikkaan, jossa litran kannut paikallista hanaolutta irtosi 10000 dongilla. Juttelin muiden matkaajien kanssa, tiesin etta tulevina paivina en tulisi heita kovin montaa nakemaan. Eras Irlantilais mies totesi suunnitelmaani Vietnamin lapiajosta, etta minun tulisi varata siihen ainakin kolme viikkoa. Top Gear tv-sarjan miekkoset olivat kuulemma yrittaneet samaa kahdessa viikossa, ja olivat joutuneet ottamaan junia ehtiakseen paasta paahan ajan puitteissa. Kuulosti haasteelta jonka halusin ottaa. Palattuani guesthouseeni tutkin karttaa ja tein reittisuunnitelmaa. Ulos valtateilta, keskiylangoille ja pikkuteille.

Paiva 3: It can't rain all the time
Suuntasin takaisin vaylalle 1A, mutta poistuisin silta heti ensimmaisen mahdollisuuden tullessa keskiylangoille johtavalle toissijaiselle tielle. Aamu oli alkanut aurinkoisena, mutta tummia pilvia alkoi keraantya taivaalle jo tunnin ajon jalkeen. Pian vetta alkoi sataa. Pysahdyin yhdelle kymmenista tienvarsikahviloista nauttimaan teen kanssa tarjoiltavaa halpaa ja hyvaa Vietnamilaista kahvia, ja odottelemaan sateen loppumista. Nautin naista kahviloista, jotka lahes poikkeuksetta oli varusteltu riippumatoin, joissa lepuuttaa ajon puuduttamaa takamusta, virvoketta litkien ja savuketta poltellen. Kuuro loppui pian, ja lahdin jatkamaan. Loysin risteykseni ja kaannyin pois valtatielta tielle 20. Liikenteen maara putosi murto-osaan. Ajo oli nautinnollista. Pian olin kuitenkin hitaasti etenevassa autojonossa, ihmetellen mista matelu johtui. Syy selvisi pian. Tiella makasi kuorma-auto. Onnettomuus. Yleensa onnettomuuspaikkaa ohittaessa sita miettii etta toivottavasti kukaan ei ole kuollut ja etta osallisille ei ole kaynyt kovin pahasti. Talla kertaa mietin, etta sita saa mita tilaa. Nguyenien ajotaidot huomioiden onnettomuudet ovat vaistamattomia. Omaa vauhtiaan voi hidastaa, jos Vietnamin hallitus poistaisi ajoneuvoista torvet, olisi Nguyenien pakko opetella liikennesaantoja.. Paasin ohi ruuhkasta, ja matka jatkui hiljaisella tiella, joka pikkuhiljaa alkoi kohota ylemmas, ja maisema alkoi muuttua yha vuoristoisemmaksi. Olin ylangoilla. Myos sade alkoi uudestaan. Pysahdyin suljetun liikkeen katoksen alle, mutta koska harmaa taivas ei antanut merkkeja sateen loppumisesta milloinkaan pian, kaivoin jatesakin repustani ja askartelin siita sadetakin itseni ja paivarepussani olevan elektroniikan suojaksi. Tavaratelineelle sitomaani rinkkaa en suojannut, ajattelin jotoksen sadesuojan olevan tarpeeksi.. Satoi kaatamalla, ja olin likomarka. Vilu alkoi hiipia kehoon, olihan yllani vain t-paita. Myos nakyvyys katosi, ja ajoi muuttui tuskaisen hitaaksi. Riisuin gogglesit silmiltani, mutta nakyvyys ei parantunut, vahankaan kovempaa ajessa vesi tunkeutui silmiin ja nakyvyys katosi. Siispa matelin, sateen piiskatessa kasvoja, kylmasta taristen. Pysahdyin seuraavaan kylaan nauttimaan nuudelikeittoa. Lisasin soppaan paljon chilia, tarvitsin lampoa. Kuuma soppa teki tehtavansa ja pieni karttatiedustelu kertoi 40km paassa olevan isomman kylan. Paatin ajaa viela sinne asti ja viettaa yoni siella, Bao Lacissa. Kilometritolppa tienlaidassa kertoi matkaa olevan jaljella 20km, kun sade alkoi hellittaa. Pian sade oli enaa pienta tihkua, kun lahdin kiemurtelemaan yli vuoren, mutkitellen serpentiinitiella joka oli sateen tuoman usvan valtaama. Usva haituvat uivat vuoren rinteilla kuin laivat, ja pyoran ajovalot nayttivat sumussa aavemaisilta. Oli hiljaista, rauhallista. Olin kylmissani, mutta tunnelma sai hymyn kasvoilleni. Bao Laciin saavuttuani pesin kuraiset vaatteeni ja tyhjensin rinkan sisallon kuivumaan pitkin huonetta. Jotoksen sadesuoja ei pida sadetta..


Paiva 4: Easy Rider
Pakkasin tavarani takaisin reppuun, nyt jatesakilla suojattuna, ja kiinnitin repun tavaratelineelle. Aamu oli aurinkoinen, ei pilven hattaraakaan kaupungilla. Join kahvit hotellin aulassa ja lahdin jatkamaan matkaa. Pysahdyin aamupalalle ja kyselemaan reittia pienessa kylassa. Ravintolan omistaja puhui sujuvaa englantia, han kertoi asuneensa perheineen Kanadassa. Mies kutsui matkamiehen ryypylle, vain yksi, for the road. Loysin risteyksen tielle 27. helposti. Kartassa tie mutkitteli, mika tiesi vuoristoa. Pysahtelin usein nauttimaan tupakkaa, ja jaahdyttamaan konetta, joka vuoristoteilla kiemurrellessa voisi ylikuumeta helposti. Olin oppinut nyt olemaan pistamatta ilmajaahdytteista konetta liian koville, edellisen kiinnileikkauksen syykin oli valjennut minulle: Liian koville pistetty moottori ylikuumeni, joka sai mannan laajenemaan niin, ettei se enaa mahtunut sylinteriin. Eika minulla ollut syyta kiirehtia, moottoripyorailyn ehdottomasti parhain puoli on vapaus, vapaus menna minne haluaa, ja pysahtya milloin haluaa. Nauttia maisemista. Lisaksi moottoripyoramatkailu eroaa automatkailusta muutenkin. Autossa olet vain passiivinen katselija, maisevat ikkunan lapi ovat kuin katsoisi televisiota. Moottoripyoralla olet maisemassa. Tuuli tuntuu kasvoilla, kaikki hajut ja tuoksut tunkeutuvat nenaasi, tunnet lampotilan vaihtelut syoksyessasi auringosta varjoihin. Kun katsot alas, asfaltti vilisee alla sumeana, mutta halutessasi voit laskea jalan alas ja koskettaa sita. Ja sateella on markaa ja kurjaa. Tuntuma on taysin eri kuin autossa. Vapaus. Ohittaessani erasta pienta kylaa nain kahvilan pihalla tayteen pakatun moottoripyoran. Toinen matkaaja. Pysahdyin kahville, ja nain kaukaasialaisen tyton syomassa vietnamilaisen miehen kanssa. Mies kertoi olevansa Easy rider, eraanlaisen moottoripyorakerhon jasen, jotka vievat matkaajia sinne minne bussit eivat heita vie. Tytto oli jenkeista, ja juttelimme hieman paikoista joissa olimme olleet. Pian tytto kysyi olinko ollut Kambodzassa ollessani Kratiessa, vastasin myontavasti. Tyton silmat kirkastuivat: "Sina olit sen Italialaisen kanssa, olitte ostaneet veneen ja meloneet Mekongilla!" Uskomatonta, missa sita tormaa tuttuihin.. Easy Rider kertoi etta minun kannattaisi yopya Lak jarvella, vajaan 40km paassa. Paatin tarkastaa paikan. Pysyisin mieluusti pienemmissa kylissa, poliist isoissa kaupungeissa hermostuttivat vielakin, silla en tiennyt miten he suhtautuisivat Kambodzan kilpiini ne huomatessaan. Mitaan mustaa valkoisellahan en saanut tullista poistuessani.. Jatkoin Lak jarvelle ja etsiydyin hotelliin.


Paiva 5: Wings of a butterfly
Kuten jokaisena aamuna, lahdin liikkeelle varhain. Aamut olivat parhaita, se vaha liikenne mita nailla takamailla oli, oli viela vahaisempaa. Oli mukavan viileaa. Suuntasin lapi Buon Ma Thuotin kaupungin, ohittaen monia poliiseja, jotka eivat onneksi olleet kiinnostuneita minusta. Suuntasin tielle 14. Tunnettu paremmin Ho Chi Minh tiena. Ho Chi Minh on upea tie. Paallyste on uusi, hyvakuntoinen, mutta liikennetta ei juuri ole. Paastelin pitkilla suorilla lujaa, nauttien ajamisen helppoudesta. Maisema muuttui mantymetsaksi. Sadat perhoset lentelivat jokapuolella, olin kuin sadussa. Suuntanani oli Pleiku, isompi kaupunki lahella Laosin rajaa. Tanaan oli matkustuspaiva. Ajaminen oli helppoa, ja saavuin Pleikuun jo varhain iltapaivasta. Yllatyin, kuinka nainkin ison kaupungin asukkaat olivat innoissaan nahdessaan valkoisen matkaajan. Lapset juoksivat sisalle koteihinsa hakemaan vanhemmatkin katsomaan kummallista ilmestysta joka kaveli kaupungin kaduilla. Pleiku oli kaunis kaupunki, mutta turismille taalla ei ollut mitaan annettavaa, siina syy lankkareiden vahyyteen. Pysahdyspaikka Laosista tuleville matkaajille. Istuin illan tietokoneella, kayttaen hotellin alakerran suojaamatonta wifi yhteytta napparasti omasta huoneestani.


Paiva 6: Ho Chi Minh
Ho Chi Minh tie alkaa virallisesti Kontumista, pienemmasta kaupungista hieman pohjoiseen Pleikusta, vaikka jatkuukin tiena numero 14. aina Buon Ma Thuotiin asti etelassa. Olin siis nyt virallisesti Ho Chi Minhin jalanjaljila. Tie kiemurteli lahelle Laosin rajaa, ja yha enemman Laosilaisilla kilvissa olevia ajoneuvoja alkoi nakya maisemassa. Hyva minulle, Khmeeriaakkoset ovat hyvin lahella Laoa, joten kilvet nakeva poliisi luulisi automaatisesti minun olevan Laosilainen pratkamatkaaja, silla kasvoni olivat huivin ja gogglesien peitossa, piilottaen lansimaiset piirteeni. Miasema muuttui yha viidakkoisemmaksi. Tropiikin vehrea floora ymparoi tien joka puolelta. Jos pysahdyin tuapakalle, ainoat aanet ymparillani olivat viidakon aania. Tuntuioudolta ajaa tata upeaa tieta, mutta samalla olit keskella viidakkoa.. Lapset kylissa huiskuttivat ohittaessani heita, huiskutin takaisin. Ajoin tanaan pitkaan. Pysahdyin vasta auringon alkaessa painua mailleen, Kham Ducin kylaan. Kyla oli todella viihtyisa, ja kulkiessani paallystamattomilla kylateilla paikallisten kannykkakameroiden salamat rapsyivat heidan ottaessa kuvia matkaajasta. Eras englantia taitava tytto kertoi etta kylassa olisi tanaan sirkus. Paatin tarkastaa asian illalla. Olin onnekas, sirkus oli vastapaata guesthouseani, ja nain esityksen parvekkeeltani, maksamatta paasylippua. Katselin akrobaatteja ja jonglooreja, mutta siirryin punaviinipullon ja kirjani pariin elainesitysten alkaessa, en tykannyt katsoa elaimia viihdyttamassa ihmisia..


Paiva 7: Misadventures
Ostin aamukahvin seuraksi pullon moottorioljya. Oli hyva aika vaihtaa oljyt pyorasta. Moottoripyoran kanssa suoritettavat pikkupuuhastelut olivat osa aamurutiinia. Tarkasta oljyt, kokeile jarrujen kireys. Tarvitsevatko iskunvaimentimet rasvausta, onko renkaissa ilmaa. Oljynvaihdon jalkeen lahdin jatkamaan matkaa. Kartta kertoi etta pysyakseni Ho Chi Minhilla, minun tulisi kaantya seuraavasta kylasta vasemmalle. Matkatessani kohti kylaa nain tien laidassa vanhan bussin raadon. Pysahdyin tupakalle ja kipusin bussin sisaan. Magic Bus. Otin huikat vesipullostani, malja Alexander Supertrampille, kulkureiden kuninkaalle. Levatkoon han rauhassa. Saavuin pian kylaan jonka tien laidalla oleva kyltti kertoi olevan Ben Giang. Jotain tuon suuntaista nimen piti ollakkin. Kylasta kaantyi tie vasempaan, loistavaa, loysin risteykseni. Kilometritolppa tienlaidassa kertoi tien olevan 14D, tamjan taytyi olla se. Paallyste huononi pian, ja tie muuttui kapeaksi serpentiinitieksi mutkitellen pitkin vuorenrinteita. Kahden tunni hitaan ajon jalkeen alkoi ymparilla nakya enemman ja enemman armeijan rakennuksia. Olinkohan varmasti oikealla tiella? Pian edessani oli tiesulku, ja sotilas joka viittoi pysahtymaan. Pysahdyin ja riisuin maskin, iloisesti hymyillen, ja kartasta aikomaani reittia esitellen. Sotilas kysyi passiani. Annoin passin ja han katosi yhteen rakennuksista. Sytytin tupakan. Pian rakennuksesta saapui toinen sotilas joka puhui sujuvaa englantia. han pyysi minua seuraamaan hanta sisalle. Sotilas pyysi istuutumaan poydan aareen, kaatoi lasin teeta, ja tutki passiani. Han oli kohtelais, mutta tiukka. Mies kyseli minulta tietoja, jotka lukivat passissani, kysyi syntymakaupunkia, ammattia, missa opiskelin, mita opiskelin, miksi olin taalla, kierrattaen samoja kysymyksia uudestaan ja uudestaan, ilmeisesti nahdakseen muuttuvatko vastaukseni. Han kirjasi kaiken sanomani pieneen muistivihkoonsa punaisella mustekynallaan. Yritin selittaa etta olin ilmeisesti ottanut vaaran tien vaarasta kylasta, tien jota ei kartassani ollut. Pian mies kysyi jotain jota en ollut odottanut. "Oletko aseistettu?" Naurahdin, ja vastasin etten ollut. Vartija vaati tarkastaa tavarani, joten kaannyin mennakseni hakemaan rinkkani pyorasta. Han pyysi pysahtymaan, ensin ruumiin tarkastus. Todettuaan etten kantanut asetta menimme yhdessa rinkalleni, ja han alkoi kayda lapi tavaroitani. Eniten kiinnostusta saivat osakseen pieni minigrip pussi taynna eri maiden valuuttaa, valuttaa jolla ei ollut mitaan rahallista arvoa, vain muistoja maista joissa olin ollut, ja kamerani, josta mies kavi lapi jokaisen kuvan katsoakseen mita olin kuvannut. He ihmettelivat Kambodzalaisia kilpiani, ja aloin miettia pitivatko he minua terroristina tai vakoojana. Kesti aikansa ennenkuin miehet olivat tyytyvaisia tarinaani eksymisesta ja siihen etteivat loytaneet tavaroistani mitaan laitonta, ja kaskivat minua palaamaan sinne mista olin tullutkin. Nauroin koko matkan takaisin, vaika 140km turha mutka hieman harmittikin. Olihan paiva.. Kun paasin takaisin Ben Giangiin huomasin heti tien alussa puomin, joka oli nyt alhaalla. Ilmeisesti puomi oli ollut auki tullessani, ja olin jotenkin onnistunut olemaan huomaamatta sita. Puomi avattiin ja ajoin pois. Tutkin karttaani. Olin tosiaankin ottanut tien 14D Ben Giangista, en tieta 14 Giangista niinkuin minun olisi pitanyt.. Ajoin hetken ja oikea risteys loytyi. Jatkoin kunnes aurinko alkoi laskea, ja pysahdyin yoksi P'raon kylaan.


Paiva 8: Catching up
Herasin aamu viidelta, ennen auringonnousua. Pihalta kantautui kovaaanisista puheita, ja sotilaallista musiikkia. En tiennyt oliko tanaan joku erikoinen paiva, vai olivatko varhaiset kommunistiset propagandapuheet P'raossa joka aamuista herkkua. Paatin skipata aamukahvit ja lahta matkaan, olin virkea. Aurinko kohosi hitaasti taivaalle, ja aamu oli usvainen. Vuoret pilkistelivat usvan seasta ja kosteus sumensi goggleseja. Riisuin lasit nahdakseni paremmin, ja sytytin ajovalot jotta muut mahdolliset tiellaliikkujat nakisivat minut paremmin. Yllani oli huppari, mutta silti oli viileaa. Parin tunnin paasta aurinko voittaisi usvan ja alkaisi lammittaa. Pysahdyin hiljaiseen kahvilaan kahville. Nautin aamukahveista hiljaisissa kahviloissa, silla taalla missa muita matkaajia ei nakynyt, kavi paikallisten kiinnostuneisuus valissa rasittavaksi. Varsinkin varhain aamulla kun halusit vain nauttia kahvisi rauhassa ja suunnitella tulevan paivan reittia. Pian aurinko jo lammitti kylmettenytta kulkuria ja ajo oli taas nautinnollista. Ylitin Dakrongin sillan, etapin, jossa myos siirryin karttani toiselle puolelle, olin lahempana ja lahempana Hanoita. Olin ajanut varhaisesta aamusta joten paatin pysahtya ensimmaiseen kylaan josta loytaisin guesthousen. Ohitin useita pienia kylia, mutta majoitusta ei loytynyt. Tienviitta kertoi etta reilun 40 kilometrin paassa olisi Phong Nha niminen pikkukaupunki. Katsoin karttaani, jossa Phnog Nhan kohdalle oli merkitty punainen tahti, nahtavyys, luola, se tarkoitti matkaajia joka tarkoitti majoitusta. Ajoin Phong Nhahan ja etsiydyin ensimmaiseen hotelliin. Hotelli oli kallis ja taynna, mutta omistaja ohjasi minut seuraavaan, yhta kalliiseen 150 000 dongia huoneesta. Kysyin oliko kylassa lisaa hotelleja joista voisin etsia halvempaa majoitusta. He sanoivat ettei ollut. Kirjauduin sisaan, otin suihkun ja lahdin kavelemaan paakatua. Hotelleja oli joka puolella, perkeleen valehtelijat.. kaikki oli kallista, vihasin naita turistikylia joissa royhkeat Nguyenit kusettavat 4-5 kertaista hintaa kaikesta. Soin nuudelikeiton, jatin juomatta kalliin oluen ja palasin hotelliin lukemaan kirjaa. Vihasin naita turistikaupunkeja..


Paiva 9: Easy Riders part 2
Lahdin heti silmat avattuani, en halunnut olla taalla yhtaan pidempaan kuin oli pakko. Aamupala saisi odottaa. Pian aamun ensimmaiset kilometrit saivat taas mielen korkealle, tanaan olisi taas matkustus paiva. Aloin turhautua karttaani jonka epatarkkuus haittasi paikantamista. En loytanyt yhtakaan kylaa jonka ohitin kartaltani, ja pilvinen paiva haittasi auringosta suunnistamista. Mietin valissa olinko kaantynyt risteyksista, olinko edes enaa oikealla tiella. En valittanyt, ei minulla ollut kiire. Vaikka oli pilvista, oli ilman lammin. Ajo oli helppoa, paivan kaantyessa ehtoolle ajattelin takanani olevan jo 250 kilometria. Alkoi ripottaa vetta, paatin pysahtya. Viitta kertoi minun saapuneen Yencat nimiseen kylaan, josta loytyi yksi hotelli. Kirjautuessani sisaan alkoi vetta sataa kaatamalla. Hyva ajoitus. Hotelli oli halpa, joten tilasin ruokaa, en halunnut lahta sateeseen. Tutkin karttaa mutten loytanyt itseani siita. Syodessani nain kahden moottoripyoran kurvaavan hotellin eteen. Easy ridereita, mukanaan vanhempi pariskunta. He olivat viela yllattyneempia nahdessaan minut taalla. Juttelimme pyoramatkustuksesta, mista he olivat tulossa, minne menossa. Toinen Easeista kysyi paljonko olin ajanut tanaan, vastasin etta varmaankin noin 250km. Han kysyi olinko edellisen yon siinajasiina paikassa, vastasin olleeni Phong Nhassa. Hanen silmansa suurenivat, ja han sanoi sinne olevan 350 kilometria. katsoin karttaani uudestaan ja paikansin itseni. Ei ihme etten loytanyt kylia kartalta, olinhan sata kilometria pohjoisempana kuin olin luullut. Hotellin isanta ystavineen alkoi illallistaa, ja he kaivoivat vodkapullot esille. Kutsu poytaan kavi, ja niimpa istuimme Easyjen kanssa poytaan juttelemaan ja juopottelemaan, vanhemman jenkkipariskunnan suunnatessa huoneeseensa.. Poltimme paikallista kessua ja tyhjensimme pullon toisensa peraan, huomenna olisi krapula..


Paiva 10: This is the end?
Easy riderit olivat kertoneet etta minun kannattaisi suunnata Mai Chauhun, valko Thai -vahemmiston kylaan, josta loytyisi kotimajoitusta. Se olisi lahella, vain 150km, ja siita matkaa Hanoihin olisi saman verran. Olin reilusti etuajassa kiitos hyvien ajopaivien jolloin matkaa tuli taitettua suunniteltua enemman, joten paatin tottakai viettaa yon vahemmistokylassa. Lahdin matkaan. Seurailin Ho Chi Minhia, reitti olisi suoraan, ei huolta eksymisesta. Puolen paivan aikaan pysahdyin tuapakalle. Huomasin akkua suojaavan katteen alta tihkuvan nestetta. Ajattelin heti etta akku on rikkoutunut, ja vuotaa akkuvetta. Irrotin katteen ja pyyhin akkua puhtaaksi nesteesta. Akku oli kunnossa. Tajusin nesteen tulevan tankista, tankin kyljessa oli pieni reika, josta bensiini tihkui suoraana akulle. Mista ja miten reika oli tullut, ei aavistusta, mutta kovin kauvaa se ei ollut voinut siina olla. Mielessa kavi kuva minusta ajamassa kovaa suoralla, lahtien ohittamaan skootteria. Painan torvea ilmoittaakseni ohitusaikeista, akku antaa kipinan, bensiini syttyy, BANG! Tulipallo. Olisi siina kaverilla ihmettelemista. Ei huonoin tapa lahtea, mutta mieluummin pysyisin viela taalla. Epatodennakoista, mutta mahdollista, joten jotain oli tehtava. Kaddoin pyoran kyljelleen jotta vuotaminen lakkaisi ja kaivoin pikaliimapurkin esille. Liimasin reian, nostin pyoran pystyyn, ja paikkaukseni piti, toistaiseksi.. Tarvitsin oluen tyynnyttamaan hermojani, joten pysahdyin seuraavaan kylaan syomaan nuudelikeittoa ja nauttimaan oluen. Yritin paikantaa itseani kartalta, enka taaskaan onnistunut siina.. Kysyin kuinka pitkasti olisi Hoa Binhiin, isompaan kaupunkiin, ei kaukana Mai Chausta. Ravintolan rouva kertoi sinne olevan 60km, jatka suoraan, ja ota seuraavasta risteyksesta vasempaan. vasempaan? Hanen taytyi erehtya, Hoa Binh olisi oikealle jos olin tiella milla luulin olevani. Saavuin pian risteykseen, ja toden totta, viitta kertoi Hoa Binhin olevan vasempaan. Tajusin, etta olin kuin olinkin onnistunut taas eksymaan reitilta, mutta tallakertaa oikaisten, olin vain 30 kilometrin paassa Hanoista. Paatin siis ajaa kapitaaliin, matka paattyisi tanaan, 10:s ajopaivana. Saavuin pian Hanoin kaaokseen ja hostellin loytamiseen kului noin 1,5 tuntia. Pysakoin pyoran kirjauduin sisaan, ostin oluen, ja olin helpottunut. Vietnamin lapi 10:ssa paivassa, upeita maisemia, upeita ihmisia, upeaa ajoa, aikaisia aamuja, tienvarsikahviloita, halpaa nuudelikeittoa, eksymisia, seikkailuja. Mutta olin myos haikein mielin. Tama kaikki oli nyt ohi. Olin Hanoissa. paatepysakki. Ei enaa aikaisia aamuja odottaen innolla pyoran puikkoihin paasemista...

Good morning Viet Nam!

Location: Internet cafe, Tinh Bien, Viet Nam

Mantereelle paastyani hyvastelin Olivian ja nappasin repun selkaani, ja hyppasin pyorani satulaan. Matka kohti Vietnamia, ja rajanylitysbyrokratiaa, alkoi. Kohteena raja Ha Tienissa, vajaan 40 kilometrin paassa Kepista. Saavuin rajalle puolenpaivan aikoihin, ja suuntasin hakemaan poistumisleimaa Kambodzan puolelta. Khmeerit olivat hyvin epailevaisia mahdollisuuksistani saada pyora Vietnamiin, ja jattivat passini leimaamatta, jos joutuisin palaamaan takaisin. Minulla ei ollut pienintakaan aikomusta palata, silla Kambodzan viisumini umpeutuisi tanaan. Suuntasin siis vietnamin tulliin, ja pyysin papereita pyoraani varten. Tullivirkailija oli epailevainen, ja totesi etten voi vieda pyoraa Vietnamiin. Mies teki muutaman puhelun, ja ojensi luurin minulle. Luurin toisessa paassa englantia auttavasti taitava upseeri selitti, etten voi ylittaa rajaa Ha Tieniin, koska raja on pieni, eika heilla ole mahdollisuutta kirjoittaa lupaa, mutta An Giangista tai Moc Baista voisin ylittaa ongelmitta. Moc baihin oli matkaa reilu 200 kilometria, joten paatin suunnata An Giangiin, jonne ystavallisen khmeer rajavartian karttaani piirtama 40 kilometrin oikoreitti veisi.

Hieman sapettuneena Vietnamin rajavartiolaitoksen kykenemattomyyteen paastaa minua lapi suuntasin hiekkateille mutkittelemaan tietani kohti An Giangia. Saavuin rajalle viimein kolmen aikoihin iltapaivasta, ja taas maastapoistumisleima jai saamatta, koska taallakaan khmeerit eivat uskoneet etta Vietnamilaiset paastaisivat pyoran lapi. Ilman leimaa ajoin Vietnamin tulliin, ja marssin sisalle ja nykaisin tulliupseeria hiasta. Tulliupseeri totesi huonolla englannillaan ykskantaan etten voi vieda pyoraa Vietnamiin... Koitin selittaa mita lahetysto oli sanonut, ja pyysin hanta hommaamaan paikalle jonkun joka puhuisi Englantia. Mies teki puhelun, ja pian hyvaa englantia puhuva, mutta yhta kusipaisen asenteen omaava tulliupseeri saapui, vain todetakseen etteivat he paasta pyoraani maahan. Kadenvaanto ja vasytystaistelu alkoi. Selitin selittamisen peraan kuinka lahetysto oli sanonut etta voin ylittaa rajan, ja kuinka myos Ha Tienin tulli oli sanonut etta voin ylittaa rajan taalta, mutta kynaniska totesi vain olevansa pahoillaan, mutten voisi vieda pyoraa Vietnamiin. Ei syyta, ei perusteluja, pelkka ei. Olin vasynyt, nalkainen, ja pinna alkoi kiristya. Pyysin saada soittaa vietnamin lahetystoon, jotta he voisivat kertoa saman minka olivat kertoneet minulle. Ei onnistunut, en saisi kayttaa puhelinta, ja lisaksi tulliupseeri yritti vaittaa ettei tiennyt lahetyston numeroa, ja ettei heilla ollut puhelinluetteloa saati internettia.. Taytta hevonpaskaa siis. Aloin todella hermostua, ja kaivoin taskustani muistiinpanovalineet ja aloin kirjoittaa miesten rinnassa roikkuvista ID korteista numeroita ylos. Miehet huomasivat mita tein, ja siirsivat korttinsa taskujen katkoon, jotten voisi kannella heista lahetystolle. En luovuttanut, minulla oli vain yksi suunta ja se oli Vietnam. Jatkoin kinaamista ja miesten piinaamista kunnes tulli sulkeutui, ja olin pakotettu palaamaan Kambodzaan. En halunnut maksaa rahaa viisumini yliajasta, joten pyysin Kambodzan tulliupseeria leimaamaan minut ulos maasta, jonka mies ystavallisyttaan tekikin, ja pyysi etten lahtisi rajakylaa kauemmaksi, silla olin nyt teknisesti olematta missaan maassa. Havisin taistelun, mutten sotaa, ja palasin Kambodzan rajakylaan etsimaan yopaikkaa ja latamaan voimiani huomisen uudelle taistelulle.

Aamulla tiedustelin internettia, jotta voisin soittaa lahetystoon ja kertoa, etta Vietnamin tulli yrittaa evata paasyni maahan ilman syyta. Sain vastaukseksi varman ehkan, etta lahin internet saattaisi loytya 40 kilometrin paasta. Paatin jattaa 80 kilometrin edestakaisen lenkin tekematta, ja painuin takaisin Vietnamin tulliin noin kahdeksan aikaan aamulla. Marssin sisaan, istuin alas, ja pyysin lupaa pyoralle. Siat totesivat saman ein kuin edellisiltanakin. Aloin vaatia syyta paasyni epaamiseen, ja pian englantia taitava kaveri oli taas paikalla, ilman ID korttiaan tietenkin. Pyysin syyta, ja mies totesi ettei Kambodzan kilvissa saa ajaa Vietnamissa. Osoitin jonona Vietnamin puolelle etenevaa skootterilaumaa, ja totesin etta puolet pyorista oli Kambodan kilvissa. Tulliupseeri yritti vaittaa, etta heilla on lupa paastaa vain rajan valittomassa laheisyydessa asuvat Kambodzalaiset, mutta heidatkin vain, jos he pysyvat An Giangin provinssissa. Osoitin kahta Phnom Penhin kilvissa olevaa pyoraa, ja kerroin, etta Phnom Penh ei ole rajakaupunki, ja jos he paasevat maahan, miksei minun, samoissa kilvissa oleva pyorani voi paasta. Mies sanoi tarkoittaneensa etta Kamodzalaisilla kilvilla paasee, mutta vain An Giangin provinssiin, josta ei ole asiaa poistua. Sanoin haluavani siis menna vain An Giangiin, en pidemmalle. Upseeri totesi ettei se onnistu, en voi vieda pyoraa Vietnamiin.. Kaivoin pyoran paperit ja kansainvalisen ajokorttini, tullimiehet myhailivat niille hyvaksyvasti, ja alkoivat kysella minne menisin Vietnamissa. Edistysta. Kerroin suunnitelmani, ja miesten mieli muuttui. Ei, emme paasta sinua rajan yli. Kaiken kusipaisyytensa keskella tullimiehet tarjosivat kuitenkin naamapunaisena huutavalle kulkurille ruokaa ja juomaa, mutta selitysta paasyni epaamiseen tai siihen miksen saisi soittaa mihinkaan he eivat antaneet. Kellon kaantyessa iltapaivaan herrat lopettivat kommunikoinnin kanssani. He eivat puhuneet enaa sanaakaan, eivat kuunnelleet mita sanoin, ja poistuivat koppeihinsa aina kun yritin menna puhumaan heille.

Tullin alkaessa sulkeutua koko paivan kestanyt sota kaantyi tulitaukoon, ja tullimiehet ehdottivat etta voisin menna Tinh Bienin rajakylaan, ilman passiani ja ilman moottoripyoraa. Tinh Bienissa olisi nettiyhteys ja puhelimia, jotta voisin soitella mihin haluan, mutta silti miehet vakuuttivat ettei kukaan voi auttaa minua saamaan pyoraa Vietnamiin. Marssin siis rajakylaan, etsiydyin majataloon, ja aloitin humalahakuisen juomisen. Huomenna olisi raskas paiva, sodan kolmas, ja toivottavasti ratkaiseva paiva.

Herasin varhain aamulla ilman krapulaa, silla juottoloita ei Tinh Bienista loytynyt, kahvilat tarjoilivat vain kahvia ja limua, ja kioskikaljan juominen loppui kaupan sulkeuduttua. Suuntasin yleisopuhelimeen ja otin yhteyden Phnom Penhiin. Rouva lahetystosta kertoi, ettei rajaviranomaisilla ollut mitaan syyta evata paasyani, kuten olin ounastellutkin, mutta han kertoi myos ettei voi auttaa minua enempaa, minun pitaa selvittaa sotku tullin kanssa, joka ei enaa suostunut edes kuuntelemaan minua. Marssin maahantulovirastoon, ja pyysin saada puhua jonkun englantia taitavan kanssa. Muutama puhelu, ja pian olin luurissa Lontoota hyvin taitavan maahantuloviranomaisen kanssa, joka niin ikaan totesi ettei ole mitaan estetta miksen voisi tulla maahan moottoripyoralla, mutta myos ettei heilla ollut valtuuksia myontaa lupaa, lupa heltiaisi tullista. Ideaalitilanteessahan nain olisi, mutta olin jo hyvin kaukana ideaalitilanteesta.. Seuraava puheluni suuntautui Suomen lahetystoon Hanoissa. He lupasivat selvitella sotkuni Hanoin tullin kanssa, ja ottavansa sahkopostitse yhteytta kun tietavat mita on tehtavissa. Kahden tunnin odottelun jalkeen ei sahkopostia ollut kuulunut, ja paatin painua piinaamaan tullia, pienen valheen kera.

Marssin takaisin tulliin, leveasti hymyillen ja tallakertaa ystavalliseen savyyn puhuen, itsevarmuutta tihkuen. Kerroin tulliupseerille, joka yritti olla huomioimatta minua, mutta alkoi kuunnella sanan "Suomen suurlahettilas" -jalkeen. Kerroin soittaneeni suomen lahetystoon, ja etta he olivat ottaneet yhteytta Hanoin tulliin ja maahantulovirastoon, jotka olivat kertoneet etta An Giangilla ei ole mitaan oikeutta evata paasyani, ja etta minun tulisi palata tulliin, kertoa tama heille, ja jos ei vielakaan mitaan tapahtuisi, kerata ID numerot kaikilta asioimiltani henkiloilta, ja toimittaa ne Hanoihin. Olin kokeillut vittuilua, tuloksetta. Olin jopa kayttanyt lahjontaa, joka sekaan ei toiminut. Mutta uhkailu tuntui tepsivan, silla hataantyneen kuuloinen kuiskailu tulli- ja rajamiesten valilla alkoi. Pian, edellispaivina englantia osaamattomat tullimiehet- ja naiset alkoivatkin puhua lontoota, ja pyysivat minua nayttamaan pyoran rekisteriotetta uudestaan. He ottivat rekisteriotteen, vertasivat tietoja pyoraani, ja totesivat etta voisin sittenkin vieda pyoran maahan. Pian passissani oli leima, ja hermostunutta hymya kasvoillaan kantavat tullimiehet hyvastelivat ivallisesti hymyilevan kulkurin matkaan, pyorineen.

Hankalien viranomaisten lisaksi olin jo saanut muutaman muunkin kokemuksen Vietnamista, ja nama kokemukset olivat, painvastoin kun kokemukseni byrokraateista, erittain positiivisia. Saapuessani Tinh Bienin laitamille edellispaivana, joukko tienlaidassa riisiviski ja ruokapiknikilla olevia paikallisia kutsui matkalaisen liittymaan seuraan, ja vieraanvaraisesti jakoivat ruokansa ja juomansa vasyneen ja likaisen kulkurin kanssa. Joukon vanhin, henkilokortin mukaan 93 vuotias valkohapsinen pappa kertoili kokemuksistaan sodasta, jossa han oli toiminut tulkkina Pohjois-Vietnamin joukoissa, muiden, auttavasti englantia taitavien nuorempien misten tulkatessa. Samoin illalla majatalolleni pain kavellessani joukko paikallisia kutsui minut illalliselle ja rupattelemaan, minun tilittaessani ongelmistani tullin kanssa. Niin ikaan huhut Vietnamin kalleudesta karisivat. Miltei kaikki oli halvempaa kuin naapureissaan Laosissa ja Kambodzassa, eivatka paikalliset, vastoin kuulemaani yrittaneet nhtaa ulkomaalaiselta tahtitieteellisia summia. Tai jos he niin tekivat, olivat paikallisten hinnat naurettavan halpoja, silla kokemukseni mukaan ruoka ja juoma (kun viimein paasin maksamaan ateriastani) irtosi yhteensa alle eurolla, jaakahvi paikallisesta "Strabucksista" lohkesi 20 sentin hintaan, ja tunti netissa maksoi niin ikaan 20 senttia.

Kolme paivaa haaskattuani suuntaan huomenissa kohti tuntematonta, ja aloitan persetta puuduttavan etenemiseni kohti pohjoista. Tuuli kasvoille, hiekkapolya silmiin ja kurkkuun, bensan ja pakokaasun katkua vaatteisiin, ja vapaus otsalohkoihin! Ensi kertaan siis.

Matkustaja

Location: Koh Tonsay, Cambodia

Ystavanpaivana Battambangissa kulkurille kavi vanhanaikaiset. Niinkuin kaikki moottoripyoran omistajat tietavat, hullaantuvat neidotkin naista miesten masiinoista, ja miehista, jotka masiinan omistavat, ja nain kavi minullekin. Illalla nautittujen oluiden ja yleisen paskanjauhannan paatteeksi ranskalainen tytto, Olivia, kysyi voisiko han liittya mukaani moottoripyoraexpeditionille, silla myos hanella oli suunta Vietnamiin. Ja alkoholi veressani vastasi myontavasti, tokihan seura hetkeksi kelpaa. Seuraavana aamuna herasin koputukseen, ja Olivia reppuineen seisoi kynnyksen takana huomenia toivottelemassa. Ongelmaksi aityi kahden ihmisen ahtaminen pyorani kyytiin, tai ei niinkaan kahden ihmisen ahtaminen, vaan reppujen. Ongelma hoitui paikallisella verstaalla, jossa teiniviiksinen khmeer-nuorukainen hitsasi tarakkaani jatkeen reppujen sitomista varten. Thanks Cambodia for pimpin’ my ride!

Niimpa matka jatkui nyt raskaaksi muuttuneella pyoralla kohti etelaa, ja kohti viimeisia auringonlaskuja mereen ennen Vietnamiin siirtymista. Pyoran painon ja sen kasiini kohdistaman ylimaaraisen rasituksen vuoksi paivamatkat lyhenivat 150-200 kilometriin, ja ensimmaiseksi levahdyspaikaksi otimme Pursatin. Ensimmainen paiva raskaamman pyoran kanssa on hyva ottaa hieman helpomman kaavan mukaan. Seuraavana aamuna satoi, kaatamalla. Ensimmainen sateinen paivani Kaakkois-Aasiassa antoi kuulua itsestaan pitkan kaavan mukaan. Niimpa vietin aamupaivan vilkkujen polttimoita vaihdellen ja iltapaivan alkaessa siirryimme paikalliseen anniskeluravintolaan katselemaan ulkona sateessa rampivia ihmisia.


Paasimme lahtemaan Pursatista sateiden hellittya. Suunnaksi Phnom Penh, jossa pikkupysakki viisumin saatamista varten, ja viisumit saatuamme rannalle niin pian kuin mahdollista. Jo tutuksi kayneelle Lake Sidelle majoituttamme tormasin vanhaan expatriaattiin, joka sattui asustelemaan Vietnamissa. Huomasin miehen omistavan pyoran, 250 kuutioisen Hondan, ja paatin kysaista rajamuodollisuuksista pyoran kanssa. Ykskantaan mies totesi rajanylityksen olevan mahdotonta Kambodzalaisilla kilvilla. Han kertoi ongelmistaan rajoja ylitellessa, vaikka hanen pyoransa oli yleisesti hyvaksytymmissa Vietnamin kilvissa, ja totesi ettei lahtisi edes kokeilemaan Kambodzan kilvilla. En lannistunut, muutamasta syysta. Herra vaikutti taydelta pessimistilta, ja lisaksi hanen pyoransa oli sata kuutiosenttimetria suurempi kuin minun. Pyora, johon jopa nailla leveyspiireilla tarvitaan erillinen ajokortti. Suuntasin siis lahetystoon hakemaan viisumia, ja kysymaan ensikaden tietoa pyoran viennista rajan yli. Paperityot hoituivat helposti ja viisumit olisivat noudettavissa seuraavana paivana. Kysyin, josko lahetysto voisi tehda minulle paperit pyoran viemiseksi Vietnamiin. Virkailija kysyi pyorani kokoa, vastasin. Byrokraatti tiskin takana totesi ettei 150 kuutiosenttimetria ole ongelma, ja etta ylittaessani rajan minun tulisi ottaa yhteys tulliupseeriin, joka kirjoittaisi tarvittavat paperit poliisille naytettavaksi, silla Kambodzan kilpeni tulisivat kiinnittamaan virkaintoisten miliisien huomion. En ollut viela taysin vakuuttunut, tietaisiko tulliupseeri taman varmasti, vai tulisiko rajalla siltikin ongelmia. Lisaksi minua huoletti fakta, etta ostaessasi kaytetyn pyoran naista maista, ei rekisteriotetta ole mitaan mahdollisuutta saada omiin nimiisi, vaan pyorani kuului edelleen poliisien papereissa edelliselle omistajalleen, vaikka alkuperainen paperi minun hallussani olikin.. Insallah, paatin katsoa mita rajalla tapahtuu. Iltapaivan kaytin Elisan puhdistukseen polyista ja hiekasta, ja paatimpa uusia kuluneen maalipinnan, ja koristella ykkosneitoani hieman.


Tuliterat tarrat passeissamme (ja Elisan tankissa) suuntasimme Kampotiin. Kahvi- ja lounastauoille pysahdellessa taivastelin taas sita faktaa, kuinka kaupungeissa, varsinkin niissa joissa turistit pyorivat, kiskotaan katetta paivittaistarpeista. Esimerkkina jaakahvi Phnom Penhissa maksaa 2000-4000 rielia (0,50-1$) kun taas nimettomissa pikkukylissa, joissa moottoripyorakulkuri paivittain pysahtyy kostuttamaan kuivaa suutaan ja leputtamaan puutunutta takamustaan ja hellia ranteitaan, kustantaa sama kahvi 500-1000 rielia. Nuudelikeiton hinnoista nyt pauhumattakaan. Vaistamaton seuraus naille pausseille on paikallisten kiinnostuneisuus. Silla seisomalla kun pysaytat tayteen pakatun pyorasi kahvilan eteen, on ymparillesi keraantynyt kymmenpainen joukko. Kun siirryt kahvilaan nauttimaan virvokkeita hajoaa joukko kahteen osaan: Niihin, jotka jaavat tutkimaan pyoraasi ja sovittelemaan kyparaasi, ja niihin, jotka seisovat ymparilla tuijottamassa kun vaaleahipiainen partasuu litkii jaakahviaan.

Saavuimme Kampotiin iltapaivasta ja etsiydyimme halpaan guesthouseen. Suunnitelma oli paeta seuraavana paivana vuorille, Bokorin kansallispuistoon etsimaan tiikereita ja viettamaan yo riistanvartijoiden kampille, mutta tieremontti epasi paasymme puistoon, joten paatimme suunnata aikaa haaskaamatta meren aarelle. Meilla oli kuitenkin paiva viettevaksi Kampotissa, joten paatimme suunnata luolailemaan, silla lahistolla pitaisi sijaita temppeliluola. Kuten niin usein epatarkan karttani kanssa on kaynyt, emme loytaneet etsimaamme luolaa, mutta luolan loysimme. Pienen kylan vieresssa kohosi kallio, josta avautui valtava luolakompleksi, joka niin ikaan oli aikoinaan pitanyt sisallaan temppelin, mutta joka Punakhmeerien toimesta oli tuhottu. Luolalla tutustuimme Johnnyksi esittaytyneeseen nuorukaiseen, joka luolassa riippuvasta hammokista ja elintarvikkeista paatellen asusteli luolassa, ja teki muutaman taalan silloin talloin viedessaan paikkalle sattumalta sattuvia matkaajia, kuten me, ryomimaan ja kiipeilemaan luolan sokkeloihin. Johnny oli todellinen persoona. Flipflopini hajosivat juuri, kun meidan piti lahtea kiipeilemaan Petzlin valossa luolaan, mutta napparana poikana Johnny nappasi veitsen, palan kumia, ja eipa aikaakaan kuin jalkaani koristivat mittatilaustyona tehdyt uniikit slaparit. Lahdimme tutkimaan luolan saloja, lepakkoja ja tippukivia, ja noin tunnin tuskaisen ryominnan ja vahintaankin mustelmia ja aivotarahdysta uhmaavien kiipeilysessioiden jalkeen olimme kaikki kolme huipulla, ja astuimme ulos valoon, ja upeisiin maisemiin kallion paalta. Johnny juoksi hakemaan papaijan laheisesta puusta. Evastimme pikniklounaamme, ja taas johnnyn omalaatusisuus ja luonnonlapsuus nosti paataan: Jalkiruuaksi veijari ryovasi kallion paalla kokottavan alttarin uhreistaan, ja nautimme nama buddhalle osoitetut mehukkaat mandariinit syvassa hengellisyyden tilassa.

Auringon kivuttua taivaanrantaan kaansimme pyoran kohti Kepia. Kep on rauhallinen merenrantaresortti. Paino sanalla Resortti. Jos turismi ei ole viela kasvanut liiallisuuksiin, on paikassa silti liikaa rikkaan ranskalaiseliitin makua.
Joka puolella kohoaa hienoa villoja, tai villojen raunioita, suurin osa naista kartanoista kun pommitettiin jenkkien pikkuvirheen toimesta takaisin kivikaudelle Vietnamin sodassa, ja ruoka on hintavahkoa, ja suuri osa muista matkaajista koostuu ranskalaisista expateista. Mutta nyt kun olimme taalla missa maailman paras pippuri kasvaa, oli aika hetkeksi heittaytya tuhlailevaiseen elamaan ja nauttia meresta suoraan lautasellesi marssivia rapuja ja katkoja, 3-5 dollarin annoshintaan, luonnollisesti siita kuulusta pippurista ja limesta valmistetun dipin kanssa. Kep oli kuitenkin meille vain valiseisokki matkalla saarille, ja niimpa jatimme Elisan guesthousemme hoiviin ja hyppasimme veneeseen kohti saaria, kohti Koh Tonsayn rauhaa, jossa tulisi latailla paristoja ennen rajan ylittamista. Viimeist auringonlaskut mereen, hammokissa makoilua ja palmujen katveessa istuskelua viilentavineen dippeineen Siiamin lahteen, ja youinnit planktonin hohtaessa ymparillasi kilpaa taivaalla tuikkivien tahtien kanssa.

Tassa riippumatossa makaillessani onkin hyva summata kokemuksiani Kambodzasta. Paallimmaisena mieleeni jaavat hymyt. Synkkaa lahihistoriaa muistaen on uskomatonta, kuinka varauksettomasti ihmiset hymyilevat, aitoja, onnellisia hymyja, jotka nostavat matkaajan mielen synkkanakin paivana takaisin korkeuksiin. Ihmisten vieraanvaraisuus, etenkin Mekongin melontareissulla ja pyoratripilla pohjoisessa jaavat pysyvasti mieleeni. Vastakohtana talle, myos jokapaivainen korruptio tulee jaamaan kulkurin mieleen, oli kyseessa sitten vartija Angorin temppelilla, joka pienta korvausta vastaan suostuu viemaan sinut turisteilta suljettuhin temppelinosiin, tai se kalliilla citymaasturillaan ajevela upseeri, joka mita luultavammin on rahoittanut pramean kulkupelinsa epaeettisin keinoin. Pahkinankuoressa Kambodza on helvetin kiinnostava maa kaikkine kontrasteineen.


Alustavan karttalaskelman jalkeen nayttaa Vietnamin lapi ajaminen haasteellisemmalta kuin olin kuvitellut. Matkaa Hanoihin on riittavasti, ja aikaa vain kolme viikkoa, silla haluan jattaa viikon Elisan myyntia varten. Lisaksi haasteeksi muodostuu pyoran raskaampi paino, joka hidastaa ajoa, ja lyhentaa taten paivittaista mailimaaraa. Lisaksi suden mieli kaipaa jo omaa yksinaisyytta, joten kyytilainen paatettiin hyvastella ennen rajanylitysta, ja matka Vietnamiin jatkuu ylhaisessa yksinaisyydessa, Lonely Rider. Suunnaksi Saigon, ja tasta matka jatkuu viela tuntematonta reittia, pyoraa ja takamusta saastamatta, kohti Hanoita, pysahdellen missa milloinkin sattuu. Vietnamin teema tulee siis olemaan kaikkea muuta kuin isot turistikohteet (Saigonia ja Hanoita lukuunottamatta) ja keskittya vain pikkukyliin poissa paateilta, jotka tulevat piirtamaan minulle sen Vietnamin jonka tulen raskaan pyorareissun jalkeen assosioimaan taman maan nimeen. Toivotaan siis vahan moottorivikoja, vahan puhjenneita kumeja, ja hyvia kilometreja! Kambodza kuittaa.