Please Don’t Rush

Location: Luang Prabang, Lao PDR

Saavuin Laosin Luang Nam Than provinssin samannimiseen pieneen paakaupunkiin Kiinan Menglasta, ja Laosin rauhallisuus iski heti vasyneen kulkurin aisteihin. Totta puhuakseni Burman keikan valiin jaanti ei harmittanut niinkaan hirveasti, oli hyva olla takaisin taalla.

Saapumispaivan vietin totutellen Laon rentoon arkeen: Siirtyilin pikkuhiljaa ravintolasta ravintolaan nauttimaan uutta hedelmapirteloa, tai muuta virvoiketta. Aamun koittaessa vuokrasin mopon ja lahdin suuntailemaan pitkin lahialueen Musta Thai –kylia, ja muutenkin maaseudulla pyoriskelemaan. Laos oli juuri sita mita muistinkin, rentoja paikallisia ja Kaakkois-Aasian lampoa. Sapaidee, ja silleen.

Paivan mopoilujen ja illan Lao-olut sessioiden jalkeen paatin jatkaa matkaani kohti pohjoista, kohti Phongsalyn provinssia, mielessa trekkailu ja vahemmistoheimojen hatyyttely. Dave oli matkalla kapitaali Vientianeen, joten liftasin aamusella samaan tuktukiin ja bussiasemalle paastyani menin tivaamaan lippua. Suora dosa Phongsaliin oli valitettavasti talviteloilla, joten tyydyin kyytin Oudomsaihin, josta vaihtaisin seuraavan aamuna uuteen bussiin. Oudomsai ei ollut kummoinen kyla, hieman Luang Nam Thata pienempi provinssipaakaupunki, jonka ymparisto luultavasti tarjoaa tekemista, mutta itse kaupungissa ei ollut juuri mitaan minulle mielenkiintoisa, joten aikainen ilta ja aikainen bussi kutsuivat. Olihan edessa yhdeksisen tuntia koryyttelya hiekkateilla pohjoisen vuoristoihin.

Bussimatkasta en kirjoita sen enempaa. Kaikki Aasiassa matkanneet tietavat kuinka alttiita paikalliset, varsinkin naiset, ovat liikesairaudelle, joten oksennuksen hajusta ja epamukavasta bussista ei saa hauskaa seikkailua tai edes niin vittumaista kokemusta etta se olisi jalkeenpain muisteltuna kirjoittamisen arvoista. Tavallisen tylsaa Aasian bussimatkailua siis. Sen verran kerron kuitenkin etta bussin vaihdelaatikko oli paskana, ja yhdeksan tunnin korottely venyi kolmeentoista tunteroiseen, ja saavuttuamme viimein Phongsaliin, oli kello jo alkuyo. Phongsalissa sahkot katkeavat kello 21, joten lahdin talsimaan kohti keskustaa pilkkopimeassa. Olin jattanyt pari muuta vanhempaa saapumiseraa olevaa lankkaria asemalle ihmettelemaan, mutta kavellessani vierellani ajoi pieni lava-auto, jossa ranskalainen pariskunta jo istuskeli. Kuski kysaisi josko tahtoisin kyytiin. Mika ettei. Kuski oli siis Phongsalin turistitoimiston pomo, joka oli sattumalta noukkinut fransmannit kyytiin, ja tarjosi koko poppoolle ilmaisen kyydin keskustaan. Loysin mukavan ja halvan majatalon, ja etsiydyin huoneeseeni kynttilan valossa.

Aamulla herasin samaan sumuun joka oli vaivannut edellisyona. Muut majatalon asukkaat kertoivat sumun jatkuneen jo pari paivaa, eika takeita auringosta ollut. Huonoja uutisia trekkailun osalta siis. Paatin siis kayttaa paivan kylaan tutustumiseen. Soin aamiaisen paikallisella marketilla ja suuntasin viihtyisan vanhan haminan lapi kohti teita tuntemattomia. Kaksi aamupalalla istuskelevaa munkkia toivottivat huomenet ja jain juttusille. Toinen munkeista raatasi sujuvaa englantia: Som, laheisen Wat Keon 24 vuotias apotti kutsui minut tutustumaan luostariinsa. Lahdin tottakai kierrokselle. Somin luostarissa haarasi neljan munkin lisaksi yhdeksan noviisia, jotka olivat saavuttuamme paivittaisaskareissa puiden pilkkomisessa ja lounaan valmistelussa. Som pyysi minut sisaan pyhattoon ja istutti minut kaislamatolle. Nuori apotti siunasi matkani ja sitoi ranteisiini rukousnauhat; Hyva lisays ranteitani koristaviin uskonnollisiin somisteisiin. Ranteitani roikkuivat jo Tiibetin buddhalaisen lahjoittama rukoushelminauha ja Pakistanilaisen sufimystikon sitoma rannekoru. Vaikken voikkaan vaittaa itseani kovinkaan uskonnolliseksi kylla tallaiset ”matkamuistot”voittavat ne turistikojujen puuhelminauhat...

Koska noviiseilla oli koepaiva, oli lounas aikaisessa, ja Som kutsui minut pitoihin. Odottamani kasvismatto osoittautuikin ruhtinaalliseksi syopottelyksi. Oli vesipuhvelia, munia, rehuja, kalaa Nam Ou joesta, ja tolkkimakrillia tomaattikastikkeesta. Siispa massailimme.

Noviisien juostua kokeisiinsa lahdimme Somin kanssa kipuamaan laheiselle Phu Fa stupalle. Stupa sinansa ei ollut ihmeellinen, varsinkaan koska sumu esti nakyvyyden kylaan, mutta apotin kanssa vietetty alkupaiva oli silti loistava. Paluumatkallamme Som kertoi vuoren rinteella kasvavasta pyhasta puusta, jonka lehdet muuttuivat silloin talloin, 5-20 vuoden valein mustiksi, ja naina vuosina sato jaisi kylassa olemattomaksi. Huomasin puuhun sidotut rukousnauhat, ilmeisesti jottei tama tapahtuisi ihan heti lahitulevaisuudessa.

Vaikka Laos onkin kohtalaisen vapaa maa matkustaa, kylla taaltakin rajoitteita loytyy. Som ja hanen 7 henkinen perheensa oli kotoisein pienesta kylasta 40 kilometrin paassa Phongsalista, ja 20 kilsaa lahimmasta tiesta. Som olisi halunnut vieda minut kylaansa, mutta kuulemma paikallinen turistipoliisi ei antanut tahan lupaa. Harmi sinansa. Paastyamme alas vuorelta Som lahti takaisin luostarillensa, ja kutsui minut myohemmin illalla rukoilemaan ja meditoimaan. Suostuin toki kutsuun, mutta koska minulla oli viitisen tuntia kulutettavaksi, paatin suunnata edes minihaikille.

Lahdin siis tallaamaan kohti Ban Khounsoukin kylaa, joka ainakin turistitoimiston kartan mukaan oli kuuluisa vihrean LaoLao pontikan tuottamisesta. Aurinko oli edelleen pilvessa, ja vuorien valiset laakso taynna sumua. Positiivisesti ajatellen ei ollut ainakaan kuuma. Lahdin marssimaan siis teeviljelmien tayttamaan maisemaa kohti pinempia kylia. Ihan janna ajatella, ettei niinkaan monta vuotta sitten, nama pellot olivat taynna oopium unikkoa.

Ban Khounsoukin laitamilla tormasin muutamaan paikalliseen naiseen jotka olivat tulossa puunhakureissulta. Naisista vanhin ihastui minuun heti: Rouva ei malttanut paastaa kadestani irti, ja kosketteli toisella kadellaan rintaansa hyvaksynnan merkiksi. Ainakin tervetuliaset olivat kohdallaan. Seurasin siis rouvia kylaan, jossa tormasin talkoomeininkiin. Lahes koko kyla puuhasteli uuden asumuksen kimpussa. Toisten punoessa seinia ja toisten veistaessa tukipilareita. Vieraan tulo kylaan oli kuitenkin oiva aika paussilla, ja oiva tekosyy muutamalle teravalle. Aijait kaivoivat sen kuuluisan vihrean pullon esille, ja aloimme naukkailla. Ja jottei sattumuksia olisi liian vahan, sattuivat pilvet rakoilemaan juuri sen verran, etta osittainen auringonpimennys paljastui ringissa istuvalle aijapoppoolle. Tamahan vain lisasi lasiini kohdistuvia tayttoja, aijien osoitellessa pimenevaa aurinkoa, ja selittaen jotain, mita en todellakaan ymmartanyt. Katselimme siis silmat kipeana auringonpimennysta, ja otimme sille vihreata. Niin, alkaa kysyko mita vihreata paikalliset ponuunsa laittavat. En tieda, mutta hyvaa se oli...

Koitti aika etta minun oli lahdettava takaisin kohti Phongsalia ja meditaatiosessiotani, joten hyvastelin kylan vaen ja aloitin humalaisen marssin takaisin. kavely teki hyvaa, enhan halunnut ilmestya luostariin huppelissa. Rammittyani maran viidakon lapi olin ajoissa Wat Keon temppelissa, jossa Som jo odotti. Noviisit hakkasivat rumpuja alkavan rukoushetken kutsuksi. Istuuduimme temppeliin. Koska olen aika kompelo buddhalaisissa menoissa ja meditaatiossa, oli nuorten noviisien huolenpito kohdallaan, ja pikkumiehet vinkkasivatkin aina vahan valia kun tein jotain vaarin, ilman etta munkit ehtivat sita huomata, ja selviydyin sessiosta kunnialla. Rukoushetken paatyttya oli olo taas harmooninen, ja sielukas. Karma kohdalleen, ja takaisin pahoille teille. Hyvastelin Somin, ehka naemme taas joskus ja paasen kylaasi. Oli aika suunnata unten maille, ja aloittaa seuraavana aamuna matka kohti Luang Prabangia, ja seuraavaa kappaletta:

Eli seuraavassa numerossa: Return to the Monkey Is... Mekong River!