Eat, Pray, Love

Location: Delhi, Delhi...

Julia Roberts saapui piristamaan kaupunkimme eloa 350 turvamiehen kera uuden Hollywood patkan Eat, Pray, Love kuvauksien takia.

Ei, en tavannut rouva Robertsia, mutta kahvilassa istuskellessani tormasin sattumalta Muzzaan, elokuvan Intialaiseen roolittajaan, jonka vastuualueena oli elokuvan statistit. Istuimme teelle ja jutustelemaan, ja Muzza kysyi josko minua kiinnostaisi tulla statistiksi. Mika ettei, kuulosti hyvalta. Juttelimme kuvauspaivista, jotka olivat vasta lokakuun puolella, mika ei kuulostanut hyvalta Delhin taakse jattamisen kannalta. Muzza kertoi etsivansa myos neljaa mallia omaan mainosprojektiinsa, ja kysyi olisinko mahdollisesti kiinnostunut myos tasta. Kuvausaikataulu epailytti, ja paadyin kieltatytymaan. Siksi toisekseen, parta olisi pitanyt ajaa, ja arvioin partani arvon korkeammaksi kuin kuvauksista luvatun 2000 rupian korvauksen.

No myonnetaan, etta kevytta morkkista olen kokenut kieltaytymisestani. Olisihan se kokemuksena ja tarinana ollut varmasti sen arvoista. Kuinka moni siella kotomaassakin joka ilta toiden jalkeen suuntaa kioskille ostamaan kaljaa, ja siina sitten humalassa sohvalla haaveilee elokuvaroolista tai mallin toista. Ja vapaudesta.

Niin, onhan minulla kuitenkin vapaus, ja sen rankkaan edelleen tarkeysjarjestyksessa jopa rouva Robertsin edelle. Elama on liiketta. Matka (ja naamakarvat) ensin!


Sain jatettya anomuksen Turkmenistanin lahetystoon, ja sain terveiset etta voisin tulla passin kanssa viisumia noutamaan jahka faksattuun anomukseen tulee vastaus paakallonpaikalta. Viela ei ole sahkopostia kuulunut. Siksipa, paatin etta on aika jatkaa, ja murehtia viisumeita sitten kun aika sille on. Jos visa ei ole noudettavissa maanantaina, otan junan ja lahden kohti Amritsarin pyhaa Sikh kaupunkia, ja lompsin rajan yli Pakistaniin keskiviikon tienoilla. Halu jatkaa matkaa kay liian kovaksi.

Seuraava posti tulkoon siis Pakistanista. Salaam Alaykum!

IngloUrious BastErds: Eid ul-Fitr

Location: Still in Delhi...

Uzbekistanin lahetyston terveiset viisumin anomisen helppoudesta osoittautuvat lapiolliseksi kukkua, ja konsulin kanssa keskusteltuani kavi selvaksi etta vaikka suurin osa EU passia kantavista kansallisuuksista saakin viisumin Uzbekistaniin ongelmitta, tarvitsevat Suomen kansalaiset kutsun Uzbekistanin ulkoasianministeriosta. Vanhaselle terveisia: Uzbekistanin lahetysto Suomeen, ja tama typera ja aikaa/rahaa vieva seikka poistuu. Kutsun saamiseksi olin yhteydessa Stantours nimiseen matkatoimistoon, joka kertoi kutsun saamisessa kestavan kymmenesta paivasta kahteen viikkoon. Lisaksi ilmeni uusi ongelma. Kutsua varten ulkoasiainministerio vaatii todistuksen tyosta/opiskelusta, mika on kulkurille kohtalaisen mahdoton tehtava. Stantours suostui kuitenkin yrittamaan kutsun hankkimista tyottomalle, mutta eivat voineet luvata etta saisin kutsun varmuudella. Janna nahda miten kay...

Myoskaan Turkmenistanin lahetyston kanssa tilanne ei ole edennyt puusta pitkalle. Perjantaina lahetystossa vierailtuani konsuli pyysi minua palaamaan maanantaina lahetyston internetsivuilta tulostetun anomuksen kanssa, silla ilmeisesti lahetystosta olivat anomuspaperit loppu, tai sitten rouvalla ei riittanyt kiinnostusta kanssani asiointiin ilman kaikkia dokumentteja. Rouva pyysi palaamaan tanaan, maanantaina, minka tein vain huomatakseni muslimien paattaneen paaston juurikin tanaan, Eid ul-Fitr. Lahetysto oli siis luonnollisesti kiinni. Palaan turkmenistanin lahetystoon huomenna, enka poistu ennen kuin anomus transit-viisumiin on faksattu Ashgabatiin.

Koska Uzbekistan on nyt kysymysmerkeista suurin, oli pikaisen varasuunnitelman aika, ja koska Kazakhstaniin Suomen passilla varustettu henkilo saa viisumin ilman paskanjauhantaa 2-3 paivassa, lahden kohti Pakistania heti Turkmenistanin viisumin saatuani. Uudistettu suunnitelma on siis seuraava: Jos kutsu Uzbekistaniin irtoaa, anon viisumin Islamabadista. Jos ei, otan Kazakki tarran Teheranista, ja kierran Kyrgystaniin Boratin kotimaan kautta.

Toivotaan silti etta Uzbekistanin ulkoasianministerio olisi ymmartavainen ja kutsuisi minut maahansa, joka pitaa sisallaan muutaman Silkkitien tarkeimman kaupungin. Huomenna takaisin Turkmenistanin lahetystoon, juhlitaan nyt tanaan sitten. Selamat Eid ul-Fitr!

Inglorious Bastards

Location: Pahar ganj, New Delhi, India

Passissa on nyt kaksi uutta tarraa. Alkuperainen idea Pakistanin, Iranin ja Turkmenistanin anomisesta Delhista, ja loppujen Stan viisumien hoitaminen Teheranista muuttui Iranin lahetyston kerrottua etta voin saada Delhista vain 7 paivan viisumin Iranin Islamistiseen tasavaltaan, ja kehoituksen etta minun kannattaisi yrittaa anoa viisumini Quettassa, Pakistanissa, josta luultavasti saisin pitemman.

Takapakki Iranin lahetystossa tarkoitti kuitenkin sita, etta joudun hoitamaan myos Stan viisumini taalta, silla jos Quettan lahetystokin myontaa Iraniin vain viikon, voi viisumien hankinnassa tulla hieman hoppu...

Pakistanin viisumi oli odotettua helpompi, ja sisalsi Suomen lahetyston saatekirjeella varustetun anomuksen lisaksi pienimuotoisen haastattelun, jossa konsulin suurin huolenaihe oli minun naimattomuuteni ja seurustelemattomuuteni. Vasemmanjalan svengi kun on Islamistisissa maissa pannassa, tyytyi mies vasta kerrottuani etta minulla on kylla OLLUT tyttoystavia ja tulee kylla olemaan tulevaisuudessakin, satun vain olemaan vapailla markkinoilla tilapaisesti.

Tanaan suuntasin siis Turkmenistanin Westendin konsuliin, jossa ystavallinen rouva kertoi etta voisin saada ilman matkatoimiston apua vain viikon mittaisen Transit-viisumin, mutta tata varten minulla tulee olla passissa tarra maahan johon aijon matkustaa seuraavaksi, tassa tapauksessa Uzbekistan. Suuntasin siis Uzbekistanin lahetystoon hakemaan anomuksen ja kyselemaan viisumivaatimuksia. Uzbekistanin terveiset olivat etta viisumi irtoaa 3-7 paivan kasittelyajalla taytettya anomusta, kahta passikuvaa ja passin kopiota vastaan.

Ennen Uzbekistanin viisumia paatin kuitenkin hoitaa viela yhden , ja lisata yhden Stanin matkaluetteloon. Afganistanin Delhin suurlahetysto antoi kuukauden turistiviisumin parin tunnin kasittelyajan jalkeen. Viisumin sain heti konsulin turvallisuusoppitunnin jalkeen, jonka aikana han kehoitti minua maahan saapuessani ottamaan yhteytta Suomen lahetystoon ja rauhanturvajoukkoihin saadakseni tuoreimman turvallisuuskuvan maan sisalla.

Eli reitti on elanyt hieman: Pakistanin jalkeen Iraniin, josta aloitan Silkkitien vapaamuotoisen seurailun Marco Polon jaljissa. Iranista suunta Afganistaniin, josta ylos Turkmenistaniin ja Uzbekistaniin, josta hoidetaan sitten joko Kyrgystanin tai Tajikistanin, ja Kiinan viisumit ja jatketaan Kashgarin kautta Xanaduun.

Uzbekistanin viisumianomuksen jatan huomen aamulla, ja kunhan Turkmenistan on taskussa, alkaa uusi seikkailu.

Ai niin, postauksen otsikolla en tarkoita konsuleita, joissa asiointi on sujunut odotettua mutkattomammin ja ilman suurempia takapakkeja. Kuvattakoon silla paikallisen Finnkinon henkilokuntaa, jotka eivat ole sisallyttaneet ohjelmistoonsa kyseisen nimista Tarantinon elokuvaa. Paskiaiset.

Beach, Bitch and Stan

Location: New Delhi, Delhi, India

Kinasteltua aikani maahantuloviranomaisten ja Directorate of Shipping Services:in kanssa olin jatketun oleskeluluvan ja Kolkataan 7.9 paivatyn laivalipun vasynyt, mutta onnellinen omistaja. Ylimaarainen virastoasiointi oli pidentanyt Port Blairin visiittimme yhden yon sijasta kahdeksi, ja toisena iltana palasimme hotellihuoneeseemme muutama rommipullo muassamme. Alkoholin alettua vaikuttamaan iski molemmille matkalaisille suunnaton halu pureskella paania, ja suuntasimme kadulle sita ostamaan. Puraisin beetelia, ja kuulin metelia alempaa kadulta. Silmiini osui kulkue, jota kansoitti tanssivien ihmisten lisaksi muutama norsupaisen jumalan Ganeshan kuvaa kantava kuorma-auto, joiden kova-aanisista juhlamusiikki raikasi oiselle kadulle. Shri Ganesha Puja. Juhla tuli yllatyksena, iloisena sellaisena. Liityimme tanssijoiden armeijaan ja etenimme rumban mukana pari kilometria katua ylos. Transatiivinen tanssi ja ihmisten huomio ja iloisuus, juhlahumu, oli uskomaton ja nostatti kasvoille levean hymyn joka pysyi typerana irvistyksena aina sankyyn painuiseen asti. Loistava lopetus Port Blairin byrokratiaviidakon jalkeen. Aamulla suuntasin ostamaan uudet flipflopit juhlatohinassa hukkaamieni tilalle.

Jari suuntasi satamaan ostamaan lippua takaisin Havelockille, minulla oli muita suunnitelmia, menojalkaa kutkasi jalleen. Istahdin bussiaseman odotustilan penkille kourassani Baratangin saarelle oikeuttava bussilippu. Poltin tupakan ja laskeskelin edessani istuvan miehen varpaat. 12. kuusi kummassakin jalassa. En tiennyt Baratangista juuri muuta, kuin etta siella olisi ehka jotain nakemisen arvoistya, ja etta se sijaitsi Middle Andamaanin saaristossa, Andaman Trunk Roadin varrella. Laskin varpaat viela kerran, 12. Puolen paivan jalkeen bussini starttasi ja kapusin kyytiin. Saa oli muuttunut sateiseksi, kun kurvasimme ulos Port Blairista. Andaman Trunk Road vei lapi viidakkoisen reservaattialueen. Jarawat, Andamaanien aboriginaaliheimo asutti aluetta, ja tarkastuspisteella kyltti kertoi valokuvaamisen, ja minkaanlaisen kanssakaymisen alkuperaisasukkaitten kanssa olevan kiellettya. Katselin sateista viidakkoa bussin ikkunasta.

En nahnyt Jarawoista edes jalanjalkia, ja viimein bussi ajoi lauttaan, joka kuskasi kansan South Andamaanilta Middle Andamaanille, Baratangin saarelle. Tapasin muutaman intialaisen jotka kertoivat olevansa lahdossa katsomaan papukaijoja laheiselle Parrot Islandille ja pyysivat liittymaan mukaansa. Kerroin etsivani ensin hotellin, ja liittyvani mukaan mikali ehtisin takaisin ajoissa. Nilamburin kylassa oli noin 3 hotellia. Intialainen tapa nimeta majoitusta tarjoamaton ravintola hotelliksi hamaa joskus, ja olenkin loytanyt itseni pariin otteeseen kysymasta huonetta hammastyneelta tarjoilijalta. Kiersin kaikki noin kolmesta hotellista, ja sain vastaukseksi etta kaikki olivat taynna. Mikas siina, nukkuisin ulkona ja hyppaisin uuteen bussiin aamun sarastaessa. Palasin satamaan, mutta papukaijabongarit olivat jo lahteneet. Ruokailin ja ostin hieman sipseja ja tupakkaa illan ajankuluksi. Sataman, tai tarkemmin lauttalaiturin kupeeseen oli pykatty pari bambumajaa lautan odottelua varten, ja suuntasin yhteen majoista tekemaan oloani mukavaksi penkille, joka saisi toimia ensi yoni majoituksena. Ainakin paalla oli katto, jos sade alkaisi uudelleen. Katselin hamartyvaa jokimaisemaa ja sita reunustavaa mangroverametta. Sininen savu leijaili tupakasta leutoon yohon.

Havahduin silmiini heijastavaan kannykkalamppuun. Nostin katseeni pitkaan, harteikkaaseen intialaismieheen, jonka jyrkkaleukaisia kasvoja koristi ohueksi trimmatut viikset. Miehen valkoisen, pitkahihaisen puuvillapaidan rintamuksessa toistui vaihtelevan kokoisella kaunokirjailulla sana ”Beelzebub”.

”Mita teet taalla?” Mies kysyi. Kerroin odottavani bussia. ”Mikset ole hotellissa?” Vastasin niiden olevan taynna. Suu vaantyi, nostaen viiksia puolelta toiselle. ”Passi”.

Kysyin Beelzebubilta miksi hitossa nayttaisin passini hanelle. Han vastasi olevansa poliisi. Pyysin nahda henkilokorttia, jonka Beelzebub kaivoi nahtavakseni. Ojensin passini, ja konstaapeli alkoi plarata sivuja, nappaillen samalla numeroa puhelimeensa. Beelzebub kysyi nimeani. Vastasin, ja han antoi sen luurin toisessa paassa olevalla Belsepuupille. Poliisi tutki passia ja oleskelulupaani aikansa, ja kysyi sitten uskontoani. Vastasin etten oikeastaan tunnustanut mitaan uskontoa omakseni. Lopulta han totesi etten missaan nimessa voisi yopya ulkona. Vastasin hotellien olevan taynna, ja kerroin etta bussin lahtoon oli enaa reilu kuusi tuntia. Beelzebub soitti muutaman puhelun lisaa ja pyysi mukaansa. Seurasin miesta yhdelle hotelleista, joista minut oli kaannytetty pois. Beelzebub puhui omistajan kanssa, ja pian mies kaivoi polyisen avaimen, ja ohjasi minut likaiseen ja polyiseen huoneeseen jossa oli lakanaton sanky. Beelzebub kiitti yhteistyosta, ja jatti minut asettumaan kodiksi torakkahotelliini otettuaan henkilotietoni ylos. Sytytin tupakan ja kavin selalleni paskaiselle patjalle.

Herasin hieman ennen neljaa, torakat antoivat minun nukkua aika rauhassa, vaikka sainkin hatistella yhden vapaamatkustajan paidaltani bussia odotellessani. Kipusin bussiin ja ostin lipun Rangatin kylaan. Aamu oli kostea, mutta taivas miltei pilveton. Kaunis aamu. Ylitimme lautalla yhden joen lisaa, uusi saari. Reilun kolmen tunnin matkustamisen jalkeen bussi saapui Rangatiin. Etsiydyin hotelliin, ja kyselin reseptionistilta mita Rangatissa oli nahtavaa, mutta poika ei keksinyt 8 kilometrin paassa sijaitsevan rannan lisaksi juurikaan muuta. Otin torkut huoneessani, ja virkistyneena lahdin samoilemaan Rangatin katuja. Kyla oli viihtyisa, mutta paatin jatkaa matkaani seuraavana aamuna. Kyselin paikallisilta minne menna, ja he kertoivat lautan Long Islandille lahtevan seuraavana aamuna. Kun uusi suunta oli selvilla palasin hotelliini ja siirryin baarin puolelle. Olutta ei ollut tarjolla, tilasin viskin. Alkoi sataa. Siemailin viskia ja katselin televisiota. Isomahainen ja runsasviiksinen intialainen hakkasi useampaa muuta miesta ilman ilmeista syyta. Ehka he olivat pahoja. Juuttelin tarjoilijan kanssa kotimaastani ja tilasin toisen viskin. Viiksekas isomahainen intialainen hakkasi viela yhden, ilmeisesti vaimoaan pahoinpidelleen miehen, ja ohjelma loppui Rasputin –saveleiseen tunnariin. Tarjoilija vaihtoi kanavaa ja katselimme kun David Attenborough kertoi vaihtolampoisten elamasta.

Kavin kavelylla ja soin paivallista. En loytanyt internetia ja palasin hotellin baariin. Baarimikko oli vaihtunut, ja uusi poika tarjoili puolta pienempia paukkuja. En juuri pitanyt hanesta. M. S. Bazaashiksi esittaytynyt, vaarinkirjoittamaani ranskalaiselta haiskahtavaa sukunimen aantamista painottaen. Han kyseli kysymyksia small talkin omaisesti, ja keskeytti vastaukseni omillaan. ”Mika on ammattisi?” ”Itseasiassa...” ”Mina olen puisto-osaston virkailija. Oletko naimisissa?” ”En, mina...” ”Minulla on vaimo ja kuudetta luokkaa kayva poika ja esikoulussa oleva tytar.” Join yhden viskin lisaa ja poistuin nukkumaan.

Resptionisti kertoi lautan lahtevan seitsemalta, ja nappasin riksan Yerattan laituriin hieman kuuden jalkeen. Laiturilla paikalliset kertoivat Long Islandin lautan lahtevan yhdeksalta. Ostin kekseja ja vetta, ja istuin laiturille odottamaan. Kuningaskalastaja katseli pienen tolpan paalta vedessa uivia erikoisia, pitkakuonoisia kaloja. Lautan saavuttua kipusin kyytiin ja maksoin 8 rupiaa lipusta. Lautta seilasi mangroverameen lapi, seuraillen pienta jokea joka laski lopulta mereen. Long island oli pieni saari. Astuin lautasta, ja lahdin kavelemaan betonista, ainoaa tieta pitkin. Riksoja, autoja tai mopoja ei ollut. Loysin saaren ainoan guesthousen helposti, seurailtuni betonipolkuun piirrettyja sinisia nuolia. Paikka oli viihtyisa, suuren puun ymparille rakennettu bungalovikyla. Olin ainoa asiakas. Vieraskirja kertoi edellisen asiakkaan kayneen heinakuussa. Kysyin suuntaa rannalle, ja pojat neuvoivat seuraamaan metsittynytta polkua. Saarella oli yksi kuuluisampi ranta, Lailaji beach, joka loytyisi kylla rantaviivaa seurailemalla, mutta sinne olisi hieman matkaa. Varasin vetta reppuuni ja lahdin kulkemaan pitkin hiekkaista rantaa. Kerailin simpukoita, virkistaydyin meressa, ja lopulta saavuin Lailaji beachille. Olin yksin. Kavelymatkani aikana olin tormannyt yhteen paikalliseen joka oli kerannyt niin ikaan simpukoita. Ranta ei ollut yhta kaunis kuin Havelockilla, mutta yksinaisyys oli poikaa.

Seuraavana paivana paatin suunnata asumaan rannalle. Kerroin guest housen omistajalle haluavani jattaa reppuni jalkeeni, ja omistaja kertoi rannalla majoittumisen olevan kiellettya, ja jos halusin tehda sen, pitaa minun tehda se omalla vastuullani. Lupasin. takerrun rannallayopymis- ja muihin kieltoin myohemmin tekstissa.

Ostin mukaani riisia ja vihanneksia, ja suuntasin autiolle rannalle. Kaveltyani tarpeeksi sidoin hammokkini meren ylle kaartuvaan puuhun ja aloitin tyot. Hammokki ja hyttysverkko oli suojani, seuraava projekti olisi nuotio. Kerasin ajopuita polttopuiksi illan varalle, ja varastoin ne puunrungon alle suojaan, jos pieni sade yllattaisi. Nyt minulla oli suoja ja lampo. Seuraavana listalla oli ruoka/juoma. Olin ottanut vetta mukaani, mutta mikali se loppuisi, oli lahella pieni, sisamaasta liriseva makeavetinen puro, jano ei paasisi yllattamaan. Niimpa oli ruoan metsastyksen aika. Riisi ja vihannekset olivat hataevaat, jotka luultavasti tulisivat tarpeeseen. Askartelin syotin pienesta nahan palasta ja kiinnitin sen koukkuun. Kahlasin kivikkoista rantaa syvemmalle, ja kun olin vedessa vyotaroani myoten, aloin nahda kaloja. Ensin pienia, parvessa liikkuvia kaloja, sitten himan isompia, jalopulta aivan syotavan kokoisia. Seisoin hiljaa paikoillani ja heitin siiman veteen. Annoin siiman valua virran mukana aikansa, kunnes kerasin sen kateeni ja heitin uudestaan. Seisoin vedessa ja heittelin koukkua veteen. Auringonapaiste vaihtui pikkusateeksi, mika oli hyva selan palamisen ja kalaonnen kannalta. Hetken tihkussa heiteltyani nykaisi. Odotin toisen nykaisin, ja siiman kiristymisen, ja aloin hitaasti vetaa siimaa takaisin pain. kala tuntui herkullisen kokoiselta. Sitten siima loystyi, kalani karkasi. Vedin siiman takaisin, ja ymmarsin syyn. Nahkasyottini oli liian kova pala purtavaksi, eika koukku ollut lapaissyt syottia ja saanut tehtya tietaan kalan ylahuuleen, ja minun nuotiolleni karisemaan. Paransin syottia, ja jatkoin.

En saanut kalaa. Paiva kaantyi ehtoolle, ja palasin takaisin vasailemaan nuotiota. Soin riisia pettyneena kalaonneeni ja katselin pilvista auringonlaskua. Pilvenreunoja koristi kaunis kulta. Ruokaltuani alkoi sataa, mutta kuuro oli onneksi tarpeeksi lyhyt eika onnistunut tuhoamaan nuotiotani kokonaan. Katselin liekkeja ja kuuntelin viidakosta kantautuvia yon aania. Yo oli hieman kolea, mutta nukahdin hammokkiini vaivatta. Herasin aamuyosta altani kantautuviin vedenaaniin. Nousuvesi kutitteli selkaani. Olin onneksi varautunut tahankin, ja tavarani olivat turvssa puiden oksilla, mutta rannalle unohtamani tupakka-askin menetin meren syovereihin. Aamu kajasti jo horisontista, joten paatin herata ja kerata kimpsuni ja kampsuni. Oli aika jatkaa matkaa.

Paatin jatkaa viimeisiksi paiviksi takaisin Havelockille. Rentoutumaan. Andamaanit ovat helmi Bengalin lahdessa ja Intian kruunussa. Mutta kuten minunkin teksteistani on paistanut, rajoitetaan matkaajan elamaa taalla kaikenlaisilla typeraltakin kuulostavilla saannoilla, mutta talle on syynsa. Turismi ei ole ”pilannut” saaristoa viela, mutta niin tulee kaymaan ennen pitkaa. On hyva, etta viranomaiset rajoittavat turistien oleskelua ja tekemisia, nain suojellaan saaristoa, vaikka se hankaloittaakin esimerkiksi oman autiosaaren etsintaa ja siella oleskelua (Mita luonnollisesti ei saa tehda!). Viranomaiset eivat halua Andamaaneista Goaa tai Koh Phangania, ja rajoitukset hidastavat Thaimaailmiota. Silti, Andamaaneista kannattaa tulla nauttimaan pian, ennen kuin Thai Air aloittaa lennot Bangkokista Port Blairiin, ja Koh Phangan alkaa tuomaan itseaan Bengalin lahdelle. Harvassa paikassa on saanut olla nain rauhassa, akut latautuivat kylla.

Kirjoitin yllaolevan Havelockin saarella. Olin juuri palannut Elephant Baylta, jossa snorklasin kuin akvaariossa, satojen, tuhansien varikkaiden kalojen ja kauniiden korallien keskella tuntikausia. Kirjoitettuani suuntasin kalaillalliselle taysikuun valaisemaan iltaan, ja illallisen jalkeen pulahdin mereen youinnille pitkin kuunsiltaa.

Vietin viela muutaman paivan Havelockilla yllamainituissa aktiviteeteissa, ja saimme jarjestettya viimeiselle illalleni pienimuotoiset nuotiokekkerit rannalle. Palasin 6. paiva Port Blairiin hyvastelemaan Jarin kohti Suomea ja valmistautumaan laivamatkaan takaisin mantereelle. M/V Nicobar seilasi nelja vuorokautta, joista yksi kaytettiin Kolkatan edustalla luotsiveneen ja vapaan laituripaikan odotteluun. Ostin junalipun Delhiin heti seuraavalle aamulle, ja nyt olen taalla. Hyvan ystavan kanssa vietetty parikuukautinen maistui makealle, mutta taytyy sanoa etta tuntuu silti hyvalta kulkea taas yksin. Sudella on suden luonto. Silti, tama Nuuskamuikkunen jakaa aina mielellaan kesan hyvan ystavan kanssa, mutta syksyn saavuttua on aika pakata reppu ja suunnata kohti ”etelaa”.

Niin, se uusi suunta. Stanit. Koluamaton Keski-Aasia on alkanut vetaa puoleensa kuin mangneetti. Suunnitelma onkin siis edeta Pakistan lapi Iraniin, josta suunta Turkmenistaniin ja ainakin Uzbekistaniin ja Kyrgystaniin. Paperisota alkaa siis maanataina, ja kun edes muutaman ensimmaisen maan viisumi on passissa, alkaa matka Marco Polon jalan jaljissa, Silkkitieta seuraillen kohti Kiinaa. Raportoidaan viisumiasioiden sujumisesta sitten myohemmin lisaa.