Kulkurin iltakalja

Location: Paharganj, Delhi, India

Jatin Varanasin taakseni muutaman paivan ghateilla kuljeskelun ja pyhan aiti Gangan tuijottelun jalkeen. Kaupunki oli hiljainen, kuuma, ja polyinen. Monsuuni ei ollut viela saapunut viilentamaan sateillaan. Kiipesin yojunaan kohti Agraa, silla siella oli kuulemma joku komea pytinki jonka saattaisin ehka haluta nahda.

Tutkiskelin huonosti numeroitujen junavaunujen ovien viereen teipattuja nimilistoja, ja muutaman hudin jalkeen oma petipaikka, tai ainakin vaunu jossa pedin pitaisi olla loytyi. Kiipesin vaunuun ja paikkani loydettya nakkasin repun punkalleni tyynyksi ja kavin selalleni. Pian juna nykaisi itsensa liikkeelle ja rauhallinen kiskojen kolina tuuditti uneen.

Herasin aamulla konnarin kolistellessa kellontapaista ja torkahduksien valissa katselin ikkunasta ohi lipuvaa tasaista ja kuivan kuumaa maisemaa. Ilma vareili aamuauringon paahteessa. Saavuimme viimein Agraan ja aikani riksakuskien kanssa intettyani paasin asemalta 20 rupian hintaan Taj Mahalin etelaportille. Oli edelleen kukonlaulun aika, joten soin aamiaisen ja etsin halvan hotellin. Junahiet pestyani paatin suunnata ottamaan kuvan Taj Mahalista. Kun nyt tanne asti on kerta tultu, uskovatpahan etta olen kaynyt Intiassa! Paastyani lippuluukulle muutin mieleni. Ulkomaalaisen turistin oli pulitettava 750 rupiaa (reilu 12 euroa) siita ilosta, etta paasi ihastelemaan tata massiivista rakkauden tunnustuksena pykattya palatsia. Olen muutenkin ollut aina sita mielta etta kimppu kukkia riittaa (joka ehka osaltaan selittaa epaonnistuneet parisuhteeni) joten paatin jattaa astumatta massiivisten punatiilisten porttien sisapuolelle. Halvempiakin tapoja nahda Taj loytyi. Harkitsin vakavissani postikortin ostoa, mutta paadyin mielestani viela autenttisempaan kokemukseen. Ehtoolla kipusin yhdelle lukuisista ravintoloiden kattoterasseista, ja katselin auringonlaskun valaisemaa Taj Mahallin valkoista marmorikupolia, nautiskellen kylmaa, ruokalistan ulkopuolelta tilattua Kingfisher olutta (niin, alkoholin myynti oli edelleen luvanvaraista, ja kallista).

Aamulla hyppasin taas riksaan ja suuntasin rautatieasemalle. Paatin Lahta Delhiin. Ahtauduin kakkosluokan vaunuun ilman paikkalippua muiden mattimyohaisten tai vahavaraisten kanssa. Tunkeuduttuani vaunuun muutama Intiaani tarjosi paikkaa ulkomaalaiselle Herralle, ja hetken kinattuani otin paikan vastaan ja istuuduin 10 sentin levyiselle patkalle penkkia leprasairaan naisen viereen. Vaunu oli taynna, tilaa ei ollut, yhtaan. Ihmisia makasi hattuhyllyilla ja ovien paalla, ja kaytavat olivat tukossa seisovista matkaajista. Silti sisaan tunki viela pari tusinaa ihmista. Kun juna viimein lahti liikkeelle alkoivat ihmiset liikuskella, kuka vessaan, kuka tavaroita kaupitellen. Tama hammastytti kovin, silla vaunussa ei ollut tarpeeksi tilaa edes rintakehalle liikkua luonnollisesti hengityksen tahdissa, mutta silti ihmiset onnistuivat kulkemaan kaytavilla.

Delhi. Riivaajien mekka. Nain minulle oli kerrottu. Kavelin ulos rautatieasemalta, ja kohtasin kaksi herraa jotka tarjosivat takseja. Kieltaydyin, ja kavelin tien yli Paharganjille, Delhin backpacker ghettoon. Kuljin katua hotellia silmaillen, ja ennen kuin olin mieleiseni loytanyt, oli kaksi herraa kysynyt minulta tarvitsinko huonetta. Rinkan heivattuani suuntasin samoilemaan sivukujia, ja silloin talloin joku kysyi tarvitsinko vetta tai tupakkaa. Jos tama oli nyt sita kuuluisaa Delhin riivaamista olin tavattoman pettynyt. Ehka se on helle, tai sitten habituksessani on jotain joka saa harkitsemaan kahdesti ennen kaiken typeran tyrkyttamista, mutta edelleenkin olen sita mielta etta Phnom Penhissakin sinua vaivataan enemman kuin Delhissa.

Seuraavat pari paivaa makasin lahinna hotellissani. Ehka Varanasin pyhassa viemarivedessa uinti tai kansan syvissa riveissa matkustaminen oli laukaussut kehossani sika- tai jonkun muun influenssan, ja vietin paivani rakaa valuen ja yot keuhkojani pihalle yskien. Sinallaan pikku sairastelu passasi pirtaan ihan hyvin, minulla oli aikaa enemman kuin normi puuhastelu Delhissa ottaa, ennen kuin Turkish Airlines pudottaa Jarin Delhin lentokentalle ja pakomatka pohjoiseen voi alkaa. Sairastelun ohessa tassa on ehtinyt kuitenkin kartoittaa hieman kaupunkia, ja pohdiskella maailman menoa.

Eilen, kavellessani Paharganjia internet kahvilaa silmaillen, nain kadun poskessa kaksi poliisia ja muutaman siviilin jotka tuijottelivat jotain kadulla. Ruumis. Tiella makasi likaisissa ryysyissa oleva kalmo. Miehen nilkkojen pahoin tulehtuneet avohaavat oli sidottu likaisin sideharsoin, likaiset vaatteet olivat repaleiset ja haneen paljaat, likaiset jalkansa taynna haavaumia. Mistako tiesin etta han oli kuollut? Miehen avonaiset silmat tuijottivat elottomina jonnekin taman maailman ulkopuolelle ja hanen puoliksi avonainen suunsa oli taynna karpasia. Ohikulkijat vilkaisivat kerran ja jatkoivat matkaa, aivan niinkuin keskella vilkasta katua makaava ruumis ei olisi ollut mikaan iso juttu. Ehkei se taalla ollut. Pisti miettimaan, etta kuinkahan monta kolmannessa maailmassa ohittamaani jalkakaytavalla nukkuvaa onnetonta sielua, kerajalaista, koditonta, ovat hengittaneet.

Paatin pohtia tata oluen kera.

Juosta voit henkesi edestä, voit ravata paikasta paikkaan
Silti olet sidottu materiaan ja aikaan
Maata voit plyysisohvalla, tai komealla miehellä
Ei lohtakaan voi pyydystää ahvenvieheellä

Ei korista rinnuksiani minkäänlaiset valjaat
Ainoa kahleeni olet sinä, kulkurin iltakalja

Kierrän, kuljen ja iloitsen. Pelkään nauran ja itken
Tiedän tietoni pienuuden, siks tarjoan sydämen
Tiedän tuskan ja rakkauden, sielua jäytävän sairauden
Vain sinusta eroon pääse en, lohtuas tarvitsen

Ei korista rinnuksiani minkäänlaiset valjaat
Ainoa kahleeni olet sinä, kulkurin iltakalja

- Hassisen kone

Juhannusta

Location: Varanasi; India, Incredible India

Juhannusaatto 2009, Pyha Hindukaupunki Varanasi.

Istun pastellin varisen huoneeni pienella parvekkeella ja katselen nakymaa vanhan kaupungin ylle. Suu on mukavasti puuduksissa leukojen jauhaessa paania, ja bidi-tupakka savuaa suupielessa. Laskeva aurinko heijastuu Ganga-joen pinnasta ja varjaa vanhan kaupungin rakennukset kullallaan. Apinat kiljuvat ja hyppivat rakennusten valissa. Suurin murheeni maailmassa taitaa talla hetkella olla kokon, kossun ja grillin*) puute, ei paha! Hyvaa juhannusta maailma!

Sunnuntain ilta-sanomista saatte taas lukea perinteisia juhannustarinoita hukkumisista, joten kerron hieman erilaisen juhannustarinan, olkaapa hyva:

Lahtoni Nepalista pitkittyi muutamia paivia, ei vahiten lakkojen, mutta myos muutaman muunkin syyn vuoksi. Ei, en eksynyt uudelle mantereelle, kuten eras herrasmies joka niin ikaan oli etsinyt reittia Intiaan, ja viivasteista selvittyani astelin viimein rajan yli torstaiaamuna, ja suuntasin etsimaan linja-autoa kohti Varanasia. Silmailin rajakaupungin opasteita, joista ei ollut juurikaan apua bussiaseman etsimisessa. Hindi, kuten nepalikin, nayttaa kirjoitettuna lahinna narulle kuivumaan ripustetulta pyykilta. Yllatyin hihastarepijoiden puutteesta. Ehka reilussa neljassakympissa killuva elohopea oli ajanut heidatkin paivasiestalle. Pian bussiasema, tai ainakin lauma linja-autoja loytyi, ja kyselin alkuasukkailta mika busseista oli matkalla varanasiin. Istahdin lahes tyhjaan bussiin. Edes lipunmyyjaa ei nakynyt. Odotellessani bussin tayttymista nousi ajoneuvoon herrasmies joka tiedusteli lippua. Sanoin ettei minulla ollut viela, odottelen tassa bussipoikaa saapuvaksi. Mies kertoi ystavallisesti etta lippu tulisi ostaa lippuluukulta. Nousin bussista ja seurasin hanta. Herra opasti minut nurkalla olevalle matkatoimistolle ja istahti tiskin taakse. Kerroin, etten ollut kiinnostunut ostamaan lippua hanelta provikkahintaan, vaan palaisin bussiin ja ostaisin lipun bussipojalta kuten muutkin. Herra kertoi, etta bussi sattui nyt olemaan turistibussi, ja lippu tulisi ostaa taalta. Olin skipannut aamupalan, verensokerini oli alhaalla ja helle vasytti. En jaksanut kinata, ja ajattelin etta maksetaan nyt sitten hieman enemman, paasempahan ainakin heti kohta lahtevaan bussiin. ostin biljetin ja palasin linja-autoon, jonne bussipoika oli poissaollessani ilmestynyt. Naytin lippua pojalle, han hymyili. Istahdin penkkiin, ja pian linja-auto alkoi tayttya. Ennen kuin bussi starttasi ilmestyi minulle kiskurihintaan lipun myynyt herrasmies takaisin bussiin, ja loi kouraani uuden biljetin. Herra kertoi sen olevan ”matkatavaralippu” ja hintojen olevan ”pieni laukku/iso laukku”. Tajusin mita oli tapahtunut, olin joutunut kusetuksen uhriksi. Alhaalla oleva veren sokeripitoisuus sai minut rajahtamaan ja nousin lipevan herran tasolle ja vein naamani lahemmas hanen naamaansa. Huusin tietavani etta tama perkele myi minulle mitattoman paperinpalan, ja yritaa nyt myyda oikeaa matkalippua ”matkatavaralippuna”. Kehoitin herraa painumaan helvettiin ja haipymaan bussista. Alkuasukkaat katselivat vaivautuneina joko tilannetta, tai bussin kattoa tai lattiaa. Herran poistuessa toivotin hanelle pahaa karmaa ja kerroin toivovani etta han syntyisi seuraavaan elamaan esimerkiksi torakkana. Mies haipyi, ja ostin bussipojalta oikean matkalipun. Rauhoituin hieman ja istuin penkilleni katsellen ulos ikkunasta, ja kiroten kuinka saatoinkaan menna typeraan huijaukseen. En antanut homman pilata paivaani. Olinhan viimein Intiassa, ja nyt matkalla Varanasiin. Laitoin musiikkisoittimeni napit korville ja vahtasin ohi lipuvia maisemia.

Seuraavat tapahtumat ovat hieman sekavat. Syysta etta ne ovat tallakin hetkella sekavia myos itselleni. Hieman Gorakhpurin jalkeen PAMAHTI! Sapsahdin matkatranssistani, ja alkuaskukkaiden tavoin katselin ymparilleni ymmartamatta mita oli tapahtunut. Seurasi uusi PAMAUS! Tallakertaa tuulilasi tuli sisaan, ja vaistin edessaolevan penkin selkanojan taakse piiloon sisaan sinkoilevilta lasinsiruilta. Kuski lisasi kaasua ja bussi jatkoi matkaansa lasinsirujen sateen keskella. Kysyin vierustoveriltani mita helvettia oli tapahtunut, osuimmeko johonkin? Han sanoi kylla. Mihin helvettiin osuimme? Miksi bussi jatkaa yha matkaa? Miksi kuski lisasi nopeutta? Yritin tiedustella muilta kanssamatkustajilta oliko heilla kasitysta mita oli juuri tapahtunut. Toisin kuin olin antanut itselleni kerrottavan, ei bussista loytynyt ainuttakaan inkkaria joka olisi puhunut sujuvaa englantia, enka saanut yksimielista vastausta. Pian bussi pysahtyi poliisiaseman eteen, ja tyhjennyimme pihalle. Alkuasukkaat keraantyivat kuskin ja bussipojan johdolla rinkiin virka-asuisten ymparille ja molottivat hindia. Aikaa kului, kuulin etta olimme joko ajaneet moottoripyoran yli tai meita oli heitetty jollakin. Edelleenkaan en saanut selvaa vastausta, enka loytanyt yhtaan englantia sujuvasti taitavaa alkuasukasta. Seurasin muiden matkustajien esimerkkia ja hain reppuni lasinsirujen meresta. Jos olimme osuneet moottoripyorailijaan, miksi kuski lisasi vauhtia eika pysahtynyt, ja miksi jysahti kahdesti? Jos meita oli heitetty jollakin, miksi bussin sisalla ei nakynyt mitaan muuta kuin lasinsirujen meri? Ymmallani istuin tien laidassa seuraavaa bussia odotellen ja ketjussa tupakoiden. Tervetuloa intiaan, ihmeelliseen Intiaan.

*)Niinno, kokko, ja grillikin kuuluivat kylla tavallaan tahan paivaan. Mutta jotenkin polttohautaamisen katselu ja karisevan ihmislihan haistelu ei tuntunut sopivalta tuohon avaukseen...

Itsensa loytamisia ja hukkaamisia

Location: Pharping, Nepal

”Not a journey anymore. Not an outing or an interlude. Seeing the world; not taking a trip, not traveling with a start and finish, but living my life. Life is movement.”

Kun Intian viisumi oli passissa ja Kathmandun kiireinen rytmi ja saasteet alkoivat riittaa oli aika ottaa hatkat. Hyppasin Ratnaparkin asemalla bussiin, ja otin suunnaksi Pharpingin kylan Kathmandun laaksossa. Hikisen istumisen jalkeen jain linja-autosta bussipojan kertoessa etta olin osoitteessani, ja lahdin tallustamaan kylanraittia reppu selassa. Buddhalainen nunna huomasi reppuselkaisen matkamiehen, ja viittoi mukaansa. Nunna johdatti minut viihtyisalle temppelille ja avasi oven yhteen huoneista. Nunnan englanti oli huonommalla tasolla kuin minun nepali, mutta ymmarsin etta voisin majailla luostarissa. Tama passasi, olikin jo aika loytaa paikka rauhoittua.

Dakshinkali, Jumalatar Kalille pyhitetty temppeli lepasi kukkulan juurella parin kilometrin kavelyn paassa. Tiistai aamuna paatin jattaa hetkeksi Buddhalaisen pyhattoni ja suuntasin Dakshinkalille todistamaan veriloylya. Joka lauantai ja tiistai Hindut tulevat uhraamaan Kalille kukkoja, vuohia, porsaita ja jopa vesipuhveleita, taten tyydyttaen Jumalattaren ikuisen verenhimon hetkeksi. Astelin alas kivista polkua pieneen puiden varjostamaan laaksontapaiseen, jonka keskella lirisi pieni puro. Paikka oli ehdottomasti sopivan karmiva Kalin pyhatoksi. Saavuttuani temppelille vastassani oli ihmisten ja elainten jono, odottamassa vuoroaan alttarille. Vuohet vikuroivat ja kukot kaakattivat, elaimet tiesivat mihin oltiin matkalla. Miehet raahasivat paattomia ruhoja temppelin sivustalle, jossa teurastaja nylki ja pilkkoi ruhot napparasti kotipakettiin illan kestityksia varten.

Siirryin alttarin edustalle kahlaten paljain jaloin lapi Hinduhurmoksen ja hurmeen. Suitsukkeet savusivat, kynttilat paloivat ja kellot soivat. Verisen alttarin edessa pari ammattimaista teurastajaa ottivat vastaan uhrielaimet ja leikkasivat paat irti ruiskutellen lamminta verta Jumalattaren kuvalle. Seurattuani noin tusinan vuohen ja muutaman kymmenen kukon viimeista matkaa saapui alttarille vuohien kuningas. Elikko oli jattimainen, ison vasikan kokoinen. Kolme miesta piti vikuroivaa otusta paikallaan teurastajan teroittaessa veistaan. Hengen vieminen ei talla kertaa tapahtunut hetkessa. Vuohi oli paattanyt etta tanaan ei ole hanen paivansa siirtya Kalin valtakuntaan. Veitsi ei uponnut lapi paksun kaulan, ja miehet joutuivat taittamaan elaimen niskat jotta vuohi lopettaisi vikuroinnin ja veista saataisiin soviteltua kaulalle paremmin. Lopulta jatinkin paa putosi lattialle. Kali hymyili.

Eli tassa on tullut nyt viikon verran asusteltua luostarissa Pharpingin kylassa, josta en ole Dakshinkalin Hindureissua lukuunottamatta poistunut kovinkaan kauas. Lahinna olen istuskellut omalla luostarillani, tai kierrellyt muita lukemattomia luostareita joita tasta kylasta loytyy. Itse Guru Rimpoche on meditoinut taalla, ja kaksi hanen siunaamaansa meditaatioluolaa loytyy kylan takana kohoavalta kalliolta. Luolilta portaat johtavat ylos kallion huipulle, jossa rukouslippujen meri flapattaa mantroja Buddhalle vienossa tuulessa. On ollut hyvaa aikaa rauhoittua ja mietiskella. Tama kyla on juuri sita varten. Luostareita ja (hektisyydesta)vetaytymiskeskuksia loytyy ainakin tusina, ja ne vahat lankkarit joita olen taalla nahnyt nayttavat olevan punaisista kaavuista paatellen hyvinkin Buddhan pauloissa.

Ja mietiskellyt olenkin. Sahkoposteja satelee silloin talloin (kiitokset lukijoille mielenkiinnosta), ja yksi kysymys on ollut milloin aion palata Suomeen? Tata olen itsekin miettinyt, ja paatynyt siihen tulokseen etta kysymyksen pitaisi olla ”aiotko palata Suomeen?” Lukekaa alun vapaa lainaus Paul Therouxilta. Luultavasti en.

Tassa on ollut myos hyvaa aikaa miettia sotasuunnitelmaa Intian varalle. Suuntaviivat ovat silla mallilla etta suuntaan rajan yli viikon sisaan ja otan tukikohdakseni Varanasin. Tasta tehdaan ehka pienia exkursioita Buddhan nuoruuden- ja valaistumisen mestoille, ja suunnataan sitten Lucknown tai Agran kautta Delhiin ottamaan Jari kopiksi. Miehissa paetaan sitten sateita Himachal Pradeshin maakuntaan, jatkaen Jammunn ja Kashmiriin, ja jahka helteet ja monsuunit ovat hellittaneet, lahdetaan valumaan etelammas. Moottoripyoran (Royal Enfield tietenkin) hankitankin on kaynyt mielessa.. Suuntaviivoja.

No nyt kun on tehty selvaksi etten ole palaamassa kultaiseen kotimaahan, mita Intian jalkeen? Keski-Aasia eli tuttavallisesti Stanit kiinnostaa. Uuden kimaltelevaa Intian karttaani tutkaillessa myos toinen vaihtoehto tuli mieleeni. Mumbaista menee merireitteja Afrikkaan; ainakin Zanzibariin, Mombasaan, Mauritiukselle ja Cape towniin, ja Chennaista kauppa-alukset kulkevat Burmaan Yangoniin ja Malesiaan Penangiin. Laivakulkurin elamassa olisi hohtoa. Suuntaviivoja.

Jahka viimein astun pennittomana Australian mantereelle hakeudun toihin hedelmatarhalle, samalla silmaillen jobeja rahtialuksilta. Pesti tarppaa, ja seilaan seuraavat vuodet pitkin Tyynenmeren saarivaltioita ja Etela-Amerikkaa. Koska laivalla on aikaa, alan kirjoittamaan kirjaa matkoistani. Kirja julkaistaan juuri kun palaan Etela-Amerikasta Australiaan. Teos saavuttaa jattimenestyksen, kriitikot vertaavat sita Chatwiniin ja Therouxiin. Kirjasta saamillani rahoilla ostan pienen talon laguuninakymalla Tarawan saarelta Kiribatin saarivaltiosta. Saarella kehitan alkoholiongelmaa ja kirjoitan uutta kirjaa Tyynenmeren laivakulkurin elamasta. Toinen kirja floppaa. Kulutan yha enemman aikaa Tarawan anniskeluravintoloissa. Eraana paivana Australialainen laivayhtio lahettaa vahingossa Tarawalle tarkoitetun olutlahetyksen Joulusaarelle, ja Deliriumin kourissa teen alkoholikriisin paatteeksi Hemingwayt... Suunt.. eikun loppukevennys.

Ensi kertaan, nahdaan jossakin muualla!

Ps: Kavijalaskurin asentamisen jalkeen olen huomannut etta tata lukevat muutkin kuin Aiti ja ne muutama suomeen jaanyt kaveri. Kiva etta maistuu ja kommentteja on kiva lukea, vaikka laiska olenkin niihin vastailemaan. Lisaksi on ollut janna huomata etta uusia lukijoita ilmestyy siloin talloin ihan satunnaisilla google hauilla. Tama piti mainita siksi, etta saan siita katevan aasinsillan mainita pari ehdotonta suosikkihakusanaa, joiden kautta joku on sivuilleni eksynyt: ”Trans sex kuvia” ja ”Laos huumeet”

The day when the earth stood still

Location: Kathmandu, Nepal

The day when the earth stood still
Kesakuun 1. Herran vuonna 2066 (Nepalilaista ajanlaskua):

Herasin linnunlauluun ja auringonpaisteeseen hyvissa ajoin aamuvarhaisella. Paatin olla ahkera, pesin pyykkia, itseni, hampaat, kampasin parran. Puuhastellessani suunnittelin aamiaista; muutama keitetty muna, pari donitsia leipomosta, mango hedelmakauppiaalta, kuppi tai kaksi chaita. Astelin ulos auringon paisteeseen ja alas Freak Streetia. Perus kuppilani oli viela kiinni, ja niin naytti olevan moni muukin liike. Samoilin hetken alas katua, kunnes viela puoliunessa olevat aivoni tajusivat ettei mikaan ollut auki. Tah? Olinko vahingossa herannyt ennen pyhan lehman pieremaa? Aurinko kylla oli aika korkealla... Palasin huoneeseeni ja vilkaisin kelloa musiikkisoittimestani. 0936.

Palasin kadulle, ja tajusin etta myos autot ja moottoripyorat loistivat poissaolollaan. Torven soittoa ja moottorien papatusta ei kuulunut mistaan. Oli hiiren hiljaista. Istuin avuttomana katukivelle ja sytytin tupakan. Mita ihmetta oli tapahtunut? Viereeni istahti hieman sossottava Nepalilaisherra. Ilmeisesti eksyksissa oleva ilmeeni oli loistanut kasvoiltani, ja herra kertoi etta Newarit olivat menneet lakkoon tanaan uutta paaministeria protestoiden ja autonomista Newariaa havitellen. Mielenosoituskulkue oli alittanut marssinsa Durbarin aukiolta aamu varhaisella, ja tanaan kaikki pysyisi kiinni mielenosoitusten takia. Palasin majatalooni, edes he eivat olleet suostuvaisia vasaamaan aamupalaa. Menin huoneeseeni ja aloitin etsintaoperaation. Ei ruokaa, ei vetta, mutta puolikas pullo Bond viskia loytyi. Join siis viskia nalkaani.

Kolmatta tupakkia katukivetyksella sauhutellessani tajusin, etta ehka kalliita suitsukkeita tulisi kayttaa tanaan saasteliaasti, Shiva tietaa milloin saisin niita lisaa. Tumppasin tokon, ja laitoin sen takaisin askiin. Huomasin Andreasin, Tanskalaisen jannun jonka kanssa oli tullut vaihdettua sana pari silloin talloin. Paatimme suunnata tutkimaan aavemaisen hiljaista stadia. Samoilimme autioilla kaduilla, nimenomaan kaduilla, ajoneuvottomuudesta oli otettava kaikki irti. Lapset pelasivat fudista keskella yleensa niin vilkasta New Roadia. Saavuimme Thameliin. Olo oli surrealistinen. Yleensa niin vilkas ja riivaajien tayttama katu oli hiljainen, vain muutama ihminen istuskelemassa tai kavelemassa siella taalla. Ja lapsia pelaamassa jalkapalloa kadulla. Rapsaisin kuvan, tallaisena en tulisi enaa Thamelia nakemaan. Onneksi apteekeilla oli lupa pitaa ovensa auki, ja poistin pullollisen vetta tiskilta. Mietin, mitahan laakkeita sita voisi nalkaansa rouskia...

Palasimme Durbarin aukiolle ja istuimme temppelin varjoon. Joku rohkea yksilo oli paattanyt pyorailla. Muutama nuori, lippuja uhmakkaasti heiluttava mielenosoittaja huomasi uhkarohkean pyorailijina ja syoksyivat pysayttamaan miehen. Pyora paatyi romumetallin keraykseen ja herra jalankulkijaksi. Mielenosoittajat jatkoivat kulkuaan iskulauseita huudellen. Rohan ja Manu, kaksi Intialaista opiskelijaa jotka olin tavannut paivaa aiemmin tulivat juttelemaan ja tiedustelivat olimmeko onnistuneet loytamaan yhtaan salaa auki olevaa paikkaa josta voisi saada kupin chaita. Pudistin paatani. Pojat kysaisivat olimmeko syoneet, ja totesimme ettemme olleet loytaneet yhtaan auki olevaa ravitsemusliiketta. Pojat kutsuivat meidan setansa luokse lounaalle. Matkaa olisi kaveltavaksi riittamiin, takseja tai riksoja kun ei tanaan suhaillut.

Hikisen kavelyn paatteeksi saavuimme huikean kokoiselle kampalle, jota ymparoi korkea terasaita. Astuimme sisaan ja isanta oli ovella tervehtimassa vieraita. Kutsun jatkossakin isantaamme Sedaksi, silla herra ei koskaan huomannut esitella itseaan.. Seta oli bisnesmies, han oli matkustellut Euroopassa paljon liikematkoillaan, ja esitteli ylpeana kuvia meidan litkiessa chaita suuressa olohuoneessa prameilla sohvilla istuen. Seuraamme liittyi kaksi inkkaria lisaa. Herrat omasivat nimet joita oli mahdoton lausua saati muistaa, joten kutsun heita Vitsiniekaksi ja Taiteilijaksi. Vitsiniekka hauskuutti kaskuillaan isannan poistuttua keittioon kokkamaan kana karria. Ruuan tuoksu sai mahan kurnimaan entista enemman. No chapati, no chai, vapaasti herra Bob Marleyta lainaten. Otimme hieman viskia aperitiiviksi lattialla ringissa istuen, ja Sedan parempi puolisko alkoi tarjoilla lounasta, tai ehka se oli illallinen. Kana karria, riisia, herkullista vihannespaistosta. Joimme, soimme, ruoka maistui ja santsattuakin tuli jokusen kerran.

Ulkona Kathmandu seisoi yha hiljaisena. Illan hamartaessa kiitimme kestityksesta ja lahdimme suuntaamaan alas pimeita katuja kohti yha niin hiljaista Freak Streetia. Huomenna heraisin taas tottien kakofoniaan, ihmisten aaniin ja laheisesta levyliikkeesta kantautuvaan joka aamuiseen Om mani padme hum -kipaleeseen.


Astrologi
Kathmandu, muutama paiva ennen Newari lakkoa:

Olin palaamassa Intian suurlahetystosta, jonne olin juuri jattanyt viisumianomuksen. Samoilin pienia kujia kohti Durbarin aukiota kadun aanien ja hajujen tunkeutuessa aisteihini. Tyonsin kaden taskuuni ja vedin esiin kayntikortin: Chakra Subedi, Jotishacharaya (Astrologian mestari), Thahity Chowk, Ktm, Nepal. En muistanut kenelta olin kayntikortin saanut. Huomasin tutun stupan, olin Thahityssa. Pieni kyltti toisen kerroksen ikkunassa piti sisallaan kaden kuvan ja sanat astrologi ja kaden lukija. Noh, mika ettei. Astuin sisaan ja kipusin portaat toiseen kerrokseen. Nuori tytto pyysi minua istumaan odottamaan toimistoon, astrologi oli lounaalla.

Hetken kuluttua ovi avautui ja hymyileva silmalasipainen herra toivotti Namaste. Kerroin haluavani luennan. Herra antoi palan paperia ja pyysi kirjoittamaan syntymaajan ja paikan. Han tutki kirjojaan, luki longitudeja ja latitudeja, silmaili tahtikarttaa ja aloitti piirrustamisen. Paperille ilmestyi erinaisia laatikoita joissa oli planeettojen nimia ja pitkia laskukaavoja. Tunnin numeroita pyoriteltyaan Astrologi pyysi minua nayttamaan kateni. Han tutki viivoja kasissani, jatkoi paperille raapustamista hiljaa itsekseen mumisten. Kokemus oli erilainen kuin olin odottanut. Ei suitsukkeen savua, ei klassista ja mystista intialaismusiikkia, vaan hyvin pukeutunut herrasmies joka kirjoitti pitkia kaavoja paperille pienessa toimistossa, lasten leikkien ja itkujen kuuluessa oven toiselta puolelta. hetken kuluttua herra nosti paansa paperista.

Olet elanyt elamasi huippuhetkia nyt reilun vuoden, han totesi. Tata tulee jatkumaan viela toista vuotta, sitten iskee suvantovaihe, joka ei kuitenkaan ole lopullinen, Astrologi jatkoi. Suurpiirteinen vastaus, tuo nyt passaa tavalla tai toiselle keneen tahansa, ajattelin. Vuodet 2002-2007 ovat olleet elamasi ns. hurjat vuodet, paljon on tapahtunut, mutta samalla nama ovat olleet huonoja vuosia sinulle, mutta kaikki muuttui vuonna 2008. En ollut samaa mielta, osa entisen elamani parhaista vuosista kuuluvat tuohon ajanjaksoon, vaikka toki vuosi sitten kaikki muuttui ja aloitin uuden elaman maailman tuulien heiteltavana. Olet kokeillut montaa erilaista tyota elamassasi, etka ole koskaan pysynyt kovin kauvaa samassa tyoosa. Nain tulee jatkumaan tulevaisuudessakin. Talla kertaa osui ja upposi. Lyhyen elamani aikana olen poiminut sipulia, istuttanut puolukanvarpuja luksushuvilan pihalla, opettanut sissisodankayntia lapin pakkasissa, koonnut kaapelikeloja tehtaassa, ampunut ilmatourjuntakonekiivaarilla maalilennokkeja, torjunut oljya ja tyhjentanyt hylkyja Suomenlahdella, kouluttanut varusmiehia Etela-Suomen metsikoissa, toiminut yhden paivan opettajana Kambodzassa ja saanut "Kiitos lehtemme huomioinnista ja kiinnostavasta artikkelistasi, mutta valitettavasti..." -sahkoposteja paatoimittajilta. Tama alkoi kuulostaa mielenkiintoiselta. Venus on vahva, sinun kannattaisi kokeilla kasityo- tai korubisnesta.

Raha ei tule olemaan ongelma elamassasi. Joskus sita on, joskus ei, ja kun sita ei ole, sita tulee kuin itsestaan, Astrologi jatkoi. Ala osta maata tai asuntoa, tulet saamaan nama aidiltasi, joka on muutenkin aina valmis auttamaan taloudellisessa ahdingossa (terveisia aidille). Astrologin ilme ei varahtanytkaan hanen jatkaessaan; Ja rakkaus... Rakkautta et tule loytamaan. Ikina. Naisia kylla tulee ja menee, mutta rakkautta et loyda elamassasi. Isku vyon alle, ainakaan ukko ei kertonut vain hyvia ja iloisia uutisia kuten olin ajatellut ennustajien yleensa tekevan. Astrologi kysyi josko olisi jotain jota haluaisin tietaa. Koska lopetan matkustamisen? kysyin. Jaat hetkeksi paikallesi reilun vuoden kuluttua, mutta et pysyvasti. Hieman myohemmin aloitat uuden, entista suuremman seikkailun, ja jatkat matkustamista ehka lopun ikaasi. Maankiertaja, ajattelin. Mika ettei. Hymyilin.